Helmi Tengén - Unionin tukipylväs

Impilahdelta veistonopettajaksi pääkaupunkiin

Helmi Tengénin vanhemmat, Salmin kihlakunnan kruununvouti Fridolf ja puolisonsa Selma Tengén kouluttivat kolme poikaansa ja kaksi tytärtään suomenkielisissä kouluissa. ”Jotakin hyvin olennaista perheestä kertoo myös se, että Helmi-tytär sai kaksitoistavuotiaana jäädä kokonaiseksi lukuvuodeksi pois Sortavalan yksityisestä tyttökoulusta osallistuakseen kotitilan uuden päärakennuksen pystyttämiseen sekä karaistuakseen ulkoilmaelämään ja ruumiilliseen työhön”, kirjoittaa Venla Sainio Kansallisbiografiassa.

Haaveet jatko-opinnoista kilpistyivät kuitenkin siihen, että perhe katsoi tyttären olevan taloudellisesti turvatussa asemassa ilman ammattitaitoakin. Saisihan hän isänsä kuoleman jälkeen vuotuiseläkkeen ja sitä paitsi oli kolme veljeä, jotka huolehtisivat hänestä, jos Helmi ei pääsisi naimisiin. Helmin unelmoima lääkärinura jäi vain haaveeksi.

Työskenneltyään viisi vuotta isän toimistoapulaisena Helmi pyrki ja pääsi Agda Blomin arvostettuun veistokouluun opiskelemaan ja täydensi opintoja Sortavalan seminaarissa. Hän jaksoi nousta jo neljältä aamulla sorvaamaan ja sai töistään korkeimman mahdollisen arvosanan. Sortavalsta hän siirtyi Helsingin yliopiston voimistelulaitokselle, missä hän valmistui voimistelunopettajaksi.

Helmi Tengén työskenteli aluksi Sortavalan seminaarin voimistelunopettajana, mistä siirtyi veistonopettajaksi Mikkelin kuurojenkouluun ja lopulta Helsinkiin. ”Silloin voimisteltiin vielä puukengin. Kun tarkastaja von Bonsdorff saapui kuulemaan tätä kamalaa kolinaa, ehdotin, että olisi aika hankkia voimistelutossut, kun Turussakin jo sellaisia käytetään. Aluksi hän tuohtui, mutta leppyi myöhemmin ja sanoi: Katsotaan, ehkä se järjestyy. Ja järjestyihän se. Sain luvan hankkia 40 paria nahkatossuja, joita oppilaat saivat lainata aina voimistelutunnin ajaksi”.

Mitä tekemistä sukupuolella on palkanmaksussa

Pisimmän työuransa Helmi Tengén teki veistonopettajana Helsingin kaupungin yläkansakoulun poikaluokilla 1904–1942. Tengén kertoo viranhaustaan: ”Veistonopettajan paikkaa hakiessani syrjäytin 9 mieshakijaa, koskapa aikaisemmat ansioni ja ulkomaanmatkoilla hankkimani lisäoppi veivät minut ehdottomasti toisten hakijoitten edelle. Kun menin nostamaan ensimmäistä palkkaani, hämmästyin suuresti, kun se oli huomattavasti pienempi, kuin se palkka, joka oli hakemusilmoituksessa mainittu. Tarkastaja v. Bonsdorff sanoi syyksi sen, että olen nainen. En voinut ymmärtää, mitä tekemistä sukupuolellani oli tämän asian kanssa. Lopulta sain tarkastajankin uskomaan, että jos kerran hoidan poikia ja opetan heidät yhtä hyvin veistämään kuin mieskolleegani, minulle on maksettava ilmoituksessa luvattu palkka ja suotava muut virkaan kuuluvat edut. Niinpä sitten olenkin koko opettajanaoloaikani nauttinut miesopettajien kanssa samaa palkkaa. Olen opettanut 40 vuoden aikana vuosittain noin 400 poikaa veistämään.”

”Ja työtä tein lujasti, jopa 48 viikkotuntia. Kerran minulla oli 10-tuntinenkin päivä, koskapa virkaveljeni eivät suostuneet sovitteluihin lukujärjestyksiä laadittaessa. Samasta syystä juoksin Nikolainkadun koulun ja Kasarminkadun koulun väliä toisinaan useammankin kerran päivässä. Muistan kuinka kerran Kasarminkadun koululle tullessani pihamaalla seisoi 6 miesopettajaa, eikä kenenkään hattu noussut tervehdykseen eikä kukaan väistänyt, vaan sain kiertää heidän ohitseen päästäkseni ulko-ovelle. Niitä pahoja poikia, jotka luvattiin lähettää op. Tengénin veistotunneille, ei tullutkaan. Ei pojilla näyttänyt olevan mitään minua vastaan. Ne olivat aikuisten ennakkoluuloja. Töitämme lähetettiin näyttelyihin ja aivan viime vuosina vielä olen tavannut entisiä oppilaitani ja jutellut heidän kanssaan kadulla. He muistelevat veistotunteja ilolla. Niin minäkin. Innostus ja rakkaus työhön on paras lääke kaikkeen, silloin ei vaikeuksista lannistu, vaan jatkaa entistä innokkaammin huomaamatta vuosien kulumista ja iän karttumista.”

Autoileva naisasianainen

Helmi oli jo lapsena villivarsa. Hän kiipeili poikien perässä rakenteilla olevan Vuoksen yli johtavan sillan telineillä, joutui uintimatkallaan pyörteeseen, josta pääsi vain toisten vetämänä pois, nukahti kerran jyrkälle katollekin, mistä vasta pitkän etsinnän jälkeen löydettiin. Helmi käytti pitkiä housuja, mikä oli tuolloin tytölle ja naisille varsin tavatonta.

Hän oli myös innokas autoilija. ”Ei, en minä ole ensimmäinen autoileva nainen Helsingissä. Ensimmäinen oli lääk. ja kir. tri Carola Eskelin, jonka kasvoille katupojat kerrankin heittivät rapaa, kun hän avoautollaan oli matkalla kaupungilla. Kotiseudullani Impilahdella olin kyllä ensimmäinen nainen, joka ratsasti, ajoi polkupyörällä ja sittemmin autolla. Olinhan jo lapsena saanut hiihtää, luistella, jopa purjehtia Laatokalla”.

Veistonopettaja Helmi Tengénistä tuli monella tavalla uranuurtaja. Helsingissä hän liittyi ihailemansa Maikki Fribergin innostamana Naisasialiitto Unionin jäseneksi ja oli Unionin aktiivisimpia ja värikkäimpiä jäseniä. Vuonna 1904 hän edusti Maikki Fribergin ja Annie Furuhjelmin rinnalla Unionia Berliinissä Kansainvälisen naisliiton (ICW) kongressissa, jossa perustettiin Kansainvälinen äänioikeusliitto (IWSA, myöhempi Kansainvälinen naisten allianssi). Suomessa nämä naiset panivat alulle äänioikeustaistelun ja vetivät siihen mukaan monia naisjärjestöjä.

Helmi Tengénille naisten äänioikeus merkitsi samalla tavoin kuin Tekla Hultinille ennen kaikkea oikeudenmukaisuutta. Samoilla perusteillä hän vaati samaa palkka naisille ja miehille sekä naisten nimittämistä erilaisiin korkeisiin virkoihin tai naisten vihkimistä papeiksi.  Hän toimi naisten aseman parantamiseksi Unionin ohella Helsingin Kansakoulun Naisopettajain Yhdistyksessä, Suomen Naisopettajain Liitossa sekä Helsingin voimistelijain liitossa ja Autoklubissa. Hän oli 1907 perustamassa Suomalaista Naisliittoa ja kutsuttiin myöhemmin liiton kunniajäseneksi.

Helsingin Naisopettajain Yhdistys perustettiin, kun tehtävänsä hyvin hoitaneen Laura Haaganin tilalle nimitettiin neuvottelematta miesopettaja. ”Katsoimme, tässä ei nyt yksin kukaan voi mitään korjausta saada aikaan, meitä tarvitaan monta samalla asialla, tarvitaan oikein yhdistys”, kertoi Tengén.

”Ensimmäinen asia jonka saimme korjatuksi, oli se, etteivät miesopettajat saaneet enää ilman valtakirjaa nostaa opettajana toimivan vaimonsa palkkaa. Siitäkin asiasta sain käydä op. Hultinin kanssa oikein kaupunginjohtajan puheilla. Kun ruvettiin esittämään sellaisia mielipiteitä, että nuorison vallattomuus johtuu siitä, että on liian paljon naisopettajia, olikin meillä kova urakka, saada ihmisten silmät aukenemaan. Tuskinpa kouluateriat, terveydenhuolto, vaatetusavustus olisivat siinä pisteessä, missä ne nyt ovat, ilman naisopettajien aktiivista asiaan puuttumista.”

Opettajat kokivat erittäin loukkaavana vt. opetusministeri Oskari Mantereen 1920-luvulla esittämän väitteen, että naisopettajien määrän lisääntyminen merkitsi kansallista onnettomuutta, joka suorastaan tuhoaisi koulut ja koko suomalaisen elämän.

”Samapalkkaisuus oli sitten se kaikkein sitkein ja vaikeimmin hoidettava asia. Saimmehan sen vasta ikäänkuin yhdistyksen 50-vuotislahjaksi.” Tengén arveli samapalkkaisuuden olevan niin kiperä ja sitkeä ongelma, että ”tulee kysyneeksi kuinka monen sukupolven täytyy vielä odottaa tätä yhteiskunnallista oikeutta”. Ja oikeassa olikin!

Keväällä 1918, kun Helsinki oli punaisten miehittämä ja kaupungissa vallitsi suuri elintarvikepula, Helmi Tengén johti Unionin järjestämää päivittäistä ruoanjakelua lapsille. Hän myös valvoi ammatti-ihmisenä Unionin kiinteistöjen, kuten Minette Donnerin Unionille lahjoittaman Wilhelmina-kodin, Unionin oman huoneiston ja Ida Salinin Unionille lahjoittaman lauttasaarelaisen edustushuvilan Villa Salinin korjaustöitä. Vielä 95-vuotiaana täyttäneenä Tengén toimi Unionin kiinteistöjen isännöitsijänä. Helsingissä sijaitseva naisten vanhainkoti, Tengénin mukaan nimensä saanut Helmi-koti, perustettiin osittain Tengénin Naisasialiitto Unionille testamenttaamilla varoilla.

Helmi Tengén oli myös alusta lähtien mukana järjestämässä Naisten Joulumessuja. Nämä Maikki Fribergin ja Sigrid Heinriciuksen ideoimat myyjäiset järjestettiin ensimmäisen kerran 1922. Messuilla haluttiin tarjota mahdollisuus joulurahan hankkimiseen vähävaraisille naisille, jotka voivat messuilla myydä valmistamiaan tuotteita. Messut onnistuivat yli odotusten ja niistä tuli edelleen jatkuva perinne. Tengén toimi 30 vuotta messujen johtajana.

Voiman kaikkeen tähän Helmi Tengén sai naisverkostoista. Hänen huvilansa, ensin Impilahdella ja sotien jälkeen ystävättärensä Signe Björkellin kanssa rakentama huvila Hauholla, toimivat naisten kansainvälisenä kohtauspaikkana vuosikymmenien ajan. Siellä saatettiin puhua yhtä aikaa lukuisia kieliä. Riitti, kun puhuttiin samasta asiasta.

Lea Saarela kävi vuonna 1966 haastattelemassa suuresti arvostamaansa Helmi Tengéniä vuonna 1966, kun haastateltava oli jo 90-vuotias. ”Olin nähnyt hänet aikaisemmin kunniajäsenenä Helsingin Naisopettajain Yhdistyksen juhlakokouksissa. Olin vain etäältä pelonsekaisella kunnioituksella katsellut hänen vitivalkoista, lyhyeksileikattua tukkaansa ja vieläkin ryhdikästä olemustaan sekä kuunnellut hänen selkeitä, velvoittavia sanojaan nykyiselle naisopettajapolvelle vapaan sanan aikana. Minut otettiin vastaan kuin vanha tuttava, vaikkemme koskaan olleet tavanneet. Sain kulkea käsi kädessä Helmi Tengénin kanssa huoneesta toiseen. Katselimme taideaarteita, istahdimme välillä antiikkituoleille, tutustuimme Unionin toimistoon ja kokoussaliin, muotokuvamaalauksiin ja valokuviin. Joimme kahvia Maikki Fribergille kuuluneista punaruusuin koristetuista kahvikupeista ja keskustelimme. Kaikki jäykkyys oli alun alkaen pyyhkäisty pois. Niinkuin aina suuri persoonallisuus, Helmi Tengén otti ihmisenä ihmisen vastaan. Me suorastaan rupattelimme, niin avoimen auliisti hän kertoi kaikesta.”

Helmi Tengén piti itseään juoksupoikana, joka oli aina valmis tekemään, mitä oli tarvis tehdä. Hän ei vetäytynyt syrjään sanomalla, en osaa tai en jaksa. Tengén itse kertoi noudattavansa omantunnontarkasti kouluaikaisen muistikirjansa värssyä: Mik’ on pyhää, totta, aina puolla, vaikka tulisikin sen eestä kuolla.