Helmi Peuronpuro - "Maan korvessa kulkevi lapsosen tie"

”Maan korvessa kulkevi lapsosen tie”

Tyttäreni Lea toi minulle ”Naisten ääni” -kirjoituskilpailuesitteen ja kehotti minua kirjoittamaan. Sanoin heti, että se on sitten Äiti. Aloittelin kirjoitusta, mutta se ei sujunutkaan toivomallani tavalla. Päätinkin kirjoittaa oman elämäni vaiheista. Ainesta on kyllä, sillä 95 vuoteen mahtuu yhtä ja toista. ”Oi mistä alkaisin”, huokailee lauluntekijä. Sama kysymys tuli tässä eteeni. Pian tuli vastauskin: Isä ja Äiti sekä lapsuuskoti, siellä ovat elämäni alkujuuret. Uskon, että siellä lapsuudessa sieluni syvyyksiin painuneet muistot vielä viimeisinä hetkinäni ovat tallella. Se oli elämäni parasta aikaa ja selviä muistikuvia sieltä on edelleen tallella.

Isä oli ostanut pienviljelystilan ja rakentanut talon, jossa oli iso tupa ja kaksi kamaria. Pihassa oli aitta, karjarakennus ja rehusuuli sekä sauna. Naapurit olivat kilometrin päässä. Äiti oli tullut Saariston emännäksi syksyllä 1917.

Tulin perheeseen kolmantena lapsena vuonna 1925. Vanhin veli Pentti oli syntynyt 1918, sisar Ilmi 1921. Minun jälkeeni ovat syntyneet Antti 1927, Anni 1930, Pekka 1935 ja Sisko talvisodan päätyttyä 1.4.1940. Vanhin veli Pentti oli jo käynyt yhden sodan, kun pikkusisko syntyi.

30-luku on ollut perheellemme todella vaikeata aikaa. Vanhempamme olivat ostaneet Äidin veljeltä Murtamon kylän Ettalan talon, joka oli ollut äidinäidin suvun hallussa ties kuinka kauan. Enon perhe oli muuttanut Vesilahdelle, josta he olivat ostaneet Kaltsilan kartanon. Suurin toivein nämä kaupat oli tehty. Toisin kuitenkin kävi. Isä kertoi, että kun tänään tehtiin kaupat, niin huomenna kaikki romahti. En ole ikinä ymmärtänyt, miksi amerikkalainen pörssiromahdus romahdutti minun kotini elämän.

Se oli pula-aikaa, jolloin nuoria miehiäkin kuljeskeli tavallaan kerjuulla. Ei ollut työtä, ei toimeentuloa. Kuljeskelevat miehet aiheuttivat pelkoakin. Mieleeni on jäänyt tapaus, että tiellä oli tulossa pari miestä, ja Äiti otti rahat piirongin laatikosta ja laittoi ne pöydän alle ja peitti matolla. Hän kai pelkäsi, että miehet voivat vaatia piirongin avaimia ja vievät rahat.

Olemme muuttaneet Ettalaan, mutta sielläoloaika on ollut hyvin lyhyt. Minun ensimmäiset muistoni ovat siltä ajalta ja olen aina luullut sitä aikaa pidemmäksi. On täytynyt palata takaisin Saaristolle. Äiti oli hyvin ahdistunut. Hän saattoi tulla juoksujalkaa navetasta, lyyhistyä sängyn viereen lattialle ja itkeä ja itkeä. Minä olin viisi ja puoli vuotta Annia vanhempi, mutta ei Annia kukaan ole enempää paimennellut kuin minä. Pentti ja Ilmi kävivät vielä koulua. Antti hoiteli puuhevosiaan itsekseen.

Isällä oli huonot keuhkot ja ainainen yskä. Hän oli monet kerrat jo pienestä pitäen sairastanut usein kuumeilua. 1932 hän oli saanut kylvöt tehtyä, mutta joutui sitten vuoteenomaksi. Lääkkeitä ei silloin paljon ollut. Hoitona olivat kääreet, joita muutaman tunnin välein vaihdettiin. Oli siinä Äidillä huolta ja murhetta. Isä oli jonkun aikaa Kauttuan parantolassa ja alkoi siellä toipua.

Pentti oli sinä keväänä päässyt kansakoulusta ja hoiti isännän hommia. Vielä vanhuudessa hän muisteli, miten vaikeata oli esim. hevosten vehkeiden kanssa, kun ei vielä ollut miehen voimia. Ilmi oli jo hyvin varhain Äidin apuna kodin askareissa. Eteenpäin mentiin, vaikka elämä oli tosi vaikeata.

Aloitin alakoulun elokuussa 1932. Koulu oli ns. supistettu. Se oli toisen vuoden Murtamossa, toisen vuoden Kullanperässä. Minä aloitin Kullanperästä. Isä minua sinne ensimmäisenä päivänä saattoi, sillä en ollut siellä koskaan käynyt. Koulu alkoi elokuun puolivälissä. Voin sanoa kuten eräs tunnettu runoilija (Kaarlo Sarkia): ”Koulutieni aloin paljain jaloin”. En sitä muuten muistaisi, mutta kun oli ensimmäinen kylmä aamu ja olisi tarvinnut panna kengät jalkaan, ei sellaisia löytynytkään. Kaikki oli tietysti muuttojenkin jälkeen niin ja näin, ja ehkä ne olivat käyneet pieniksi. Olin sen päivän pois koulusta ja valehtelin sitten seuraavana päivänä opettajalle, että oli vatsa kipeä. ”Niin kai”, sanoi opettaja, vaikka varmasti asian ymmärsi. Seuraavaksi päiväksi Isä rasvasi kyläsuutari Mäkisen Jallun tekemät saappaat, joilla olen kouluun mennyt. Näin oletan koulukuvan perusteella. Siinä seison toisten kanssa kuistin portailla ja saappaat ovat näkyvissä. En ollut kuvassa ainoa saapasjalka.

Kevätpuolen olin Murtamossa koulussa. Antti kävi siellä kanssani, vaikka ei ollut vielä siinä iässä. Siitä ajassa on perheen keskuuteen jäänyt eräs Antin ”viisaus”. Opettaja teki siisteystarkastusta. Eräälle pojalle hän sanoi, että ovat korvat niin likaiset, että kohta siellä kasvaa nauriita. Antti, silloin 6-vuotias, sanoi: ”Ei tänä vuan tul naurei, ko o niin paljo sinapkuariaissi.” Juttu on jäänyt perheen keskuudessa elämään.

Tuli sitten syksy 1934 ja minun piti aloittaa yläkoulu. Asuimme pitäjän rajalla. Lapin puolelle Kullanperään ja Eurajoen puolelle Rikantilaan oli suunnilleen sama matka, noin 2,5 km. Lappiin oli parempi tie ja osan matkaa muitakin kulkijoita, mutta Eurajoen kunnan olisi pitänyt Lappiin jotakin maksaa. Siihen aikaan oli ”kunnan isäntiä”, jotka määräsivät melkein kaikesta. Eurajokelainen isäntä ei suostunut mitään maksamaan. Niin minä aloin käydä kouluani Eurajoen puolella Rikantilassa. Matkaa oli noin 2,5 km, ja näistä 2 km sellaista polkua ja peltotietä, jota kukaan muu ei kulkenut kuin peltotöissä ja joskus sattumalta. Mustalaiset sitä tietä kulkivat ja sitä aina pelkäsin, että he tulisivat minun koulumatkani aikana. Rikantilan koulussa kävivät paitsi rikantilalaiset, myös Lutan kylän koululaiset, ja Saarelta tuli silloin vain poikia. Kyllä joskus syksyn pimeillä vähän pelotti, kun kanalan nurkalta pimeyteen läksin.

Koulussa oli yli 40 oppilasta, neljä luokkaa ja yksi pienikokoinen nainen opettamassa. Pojilla kävi veistonopettaja yhtenä päivänä viikossa. Meillä tytöillä oli kotitaloutta, mutta vain teoriassa, koska keittiötä ei ollut. Oli myös jonkinlaista askartelua.

Koulukeittolaa ei ollut. Koulussa käytiin evään kanssa. Jos eväs sattui jäämään aamulla kotiin pöydän kulmalle, piti olla tyhjällä vatsalla koko koulumatka iltapäivään asti.

Järjestäjiä oli kaksi poikaa ja kaksi tyttöä, vuoro oli aina viikon kerrallaan. Koulun päätyttyä tytöt pyyhkivät taulut ja harjasivat lattiat. Jos oli ollut esillä karttoja tai kuvatauluja, ne vietiin kompukkaan. Pojat kantoivat puut aamuksi ja toivat vettä juomalaitteeseen ja muuhun käyttöön. Aamulla järjestäjät menivät tuntia aikaisemmin. Tytöt pyyhkivät pölyt ja ottivat esille tarvittavat kartat ja kuvataulut. Pojat hoitelivat lämmitystä. Eräs tärkeä toimi oli luokan tuuletus. Onkohan se kokonaan unohdettu nykyajan homekouluissa? Minun vanha kouluni vuodelta 1911 toimii edelleen terveenä ja ehjänä.

Vuonna 1938 sain päästötodistuksen. Se oli luokkani paras.

Syksyisin opettaja piti koulusta päässeille lisäksi jatkokursseja. Sanottiin, että sitä oli 100 tuntia. Halusin siellä käydä, vaikka piti kulkea pimeää polkua. Vein myrskylyhdyn naapurin navettaan, kun en kehdannut sitä kylälle viedä. Jatkokursseilla kävimme vain 1938 syksyllä. 1939 alkoivat liikekannallepanot ja levottomuudet.

Kun talvisota alkoi, ei meillä ollut radiota. Antti oli lähtenyt kouluun ja tuli heti takaisin. Kun sitä ihmettelimme, hän puolestaa ihmetteli, että me emme tietäneet sodan syttyneen. Isä lähti heti naapuriin. Kun hän pian tuli takaisin, hän istui tuvan pöydän viereen ja itki. Pentti, vanhin veljeni oli lähtenyt sotaväkeen Valkjärvelle tammikuussa 1939. Hän oli muiden mukana rajalla vihollisen hyökätessä. Yksi näistä Lapin T.l. pojista kaatui ensimmäisten minuuttien aikana. Pentti sai vuosien ja monien vaiheiden jälkeen palata kotiin.

Ensimmäinen viesti Pentiltä tuli itsenäisyyspäivänä. Se oli vanhimmalle sisarelleni osoitettu Klubi-askin kansi. Isällä oli se taskussaan, kun olimme Murtamon Laukolassa hartaushetkessä. Isä otti sen taskustaan ja sanoi muutaman sanan. Kyllä me kaikki itkimme.

Sota jatkui ja ikäviä uutisia alkoi tulla yhteen ja toiseen kotiin. Oli kylmää. Aina vain savu nousi pystysuoraan taivaalle. Ikkunat oli pimennetty mustilla verhoilla. Lentokoneet lentelivät ja pommitusten pauketta kuului Raumaltakin.

Välirauha tuli yllättäen. Esin ilostuimme, mutta ehdot kuultuamme itkimme. Äidillä oli erikoinen vaihe talvisodan aikana. Pentti oli sodassa ja nuorimmainen, Sisko vasta syntymässä. Sisko syntyi sitten aprillipäivänä 1.4.1940. Pentti oli ollut sotaväessä jo toista vuotta, sodat ja kaikki, mutta vapautui vasta elokuussa.

Kävin silloin välirauhan aikana rippikoulun. Syksyllä kävimme 2 viikkoa ja keväällä samoin. Ripillepääsy eli konfirmaatio oli tavallisesti helatorstaina tai muuna päivänä keväällä. Meillä se oli juhannuksena. Pappilan kaksoset Eeva ja Martti olivat käyneet rippikoulunsa Raumalla koulun yhteydessä, mutta halusivat olla mukana kotikirkon konfirmaatiossa.

Juhannuksen aattopäivänä miehet joutuivat taas lähtemään ”sinne jonnekin”. Menimme Ilmin kanssa eräänä iltana käymään hautausmaalla kukkia kastelemassa. Silloin ei ollut hautojen hoitajia, vaan omaiset hoitivat haudat. Kivikylässä miesten marssirivistö tuli vastaan. He olivat marssimassa Vuojoen asemalle Eurajoella. Siirryimme tien sivuun. Kyllä oli vakavaa joukkoa. Useat lähtivät kotiseudultaan viimeisen kerran.

Juhannuspäivä oli juhlapäivämme. Kirkko oli täynnä juhlakansaa. Tilaisuudesta piti tulla ilojuhla, mutta kirkkoherran saarnatessa kirkkoväki itki. Seuraavat viikot olivat tosi surullisia. Alkoi tulla tietoja kaatuneista. Rovastin tehtävänä oli viedä surusanomat koteihin. Hän myös siunasi kaikki sankarivainajat kirkossa. 91 kivilaattaa on Lapin kirkkomaalla. Kaikki kaatuneet eivät siellä ole, koska useita sotilaita katosi, eikä heidän kohtaloistaan koskaan saatu tietää.

Kotirintamalla teimme miestenkin töitä. Minäkin olen ollut paljon hevosmiehenä. Elonkorjuun aika oli raskainta aikaa. Pellolta pellolle, talosta taloon, kylästä kylään niin kauan kuin korjattavaa riitti. Kyllä toisinaan käsivarsia pakotti niin, ettei tahtonut saada nukuttua, ja sormet olivat niin kankeina, etteivät tahtoneet aamulla lehmän vetimiin taipua.

Olin lottanakin sodan loppuaikoina, kun tulin siihen ikään. Olisin kyllä halunnut komennuksille, mutta kotityötkin oli tehtävä. Olin muutaman viikon Raumalla sotasairaalan muonituspuolella ja jossain vaiheessa kävin ilmavartiossa Linnavuorella, jonka juurella nyt asustan.

Muutaman kuukauden olin naapurissa navettapiikana. Olin 19-vuotias, kun 17-vuotiaan Ailan kanssa rusthollin karjaa hoitelimme. Rauha oli solmittu ja miehet palailivat koteihinsa. Pentti-veljeni ei tullutkaan muiden mukana. Hän oli ollut Itä-Karjalassa vankileirin vartiopäällikkönä – sodan päätyttyä se katsottiin rikokseksi – ja päässyt tavallaan kiinniottajia pakenemaan ja tuli omia aikojaan kotiin. Hän piileskeli milloin missäkin ja lopulta ilmoittautui ja oli jopa vangittuna. Pääsi kotiin, mutta monet oikeudenkäynnit oli käytävä muiden ”sotasyyllisten” kanssa Helsingissä.

1945-46 talven olin Eurajoen kristillisessä kansanopistossa. Se oli ensimmäinen koko lukuvuoden kurssi. Meitä oli silloin toista sataa, kun tavallisina vuosina oli vain noin puolet siitä. Mietä oli kuusi samassa huoneessa, viereisessä salissa oli kymmenen tyttöä. Ilmi-sisareni oli työssä opiston keittiössä ja lähti vuodenvaihteessa emäntäkouluun Karkkuun. Sieltä hän meni harjoittelijaksi isoon taloon Nakkilaan ja seuraavana vuonna kotitalousneuvojaopistoon Kauhajoelle. Minä palasin kotiin ilman mitään tulevaisuudennäkymiä.

Sanotaan, että sotapapit ovat tuoneet oppikoulut maaseudulle. He olivat sota-aikana tavanneet lahjakkaita miehiä, joilla ei ollut mitään mahdollisuuksia kouluttautua. Niinpä papit kotiseuduilleen palatessaan perustivat kouluja.

Eurajoelle opiston johtaja Miika Tarna perusti oppikoulun, joka toimi aluksi tilapäisissä opiston tiloissa, ensimmäinen luokka oli jossakin asuntolarakennuksen puolella ja toinen luokka päärakennuksessa kirjastossa. Johtaja Tarnalla oli kuulemma tapana sanoa, että omille tytöilleni sen perustin, mutta saavat sinne muutkin tulla. Anni-sisareni oli ensin Euran koulussa ja asui tätimme luona, mutta muutti sitten Eurajoelle ja asuikin opistolla.

Minulle opistoajan jälkeiset vuodet olivat hyvin ikäviä. Palasin kototöihin, eikä minulla ollut mitään tulevaisuudennäkymiä. Äiti lohdutteli, että kun Anni pääsee keskikoulusta, hän saa tulla kototöihin ja minä saan lähteä. Anni kuitenkin sanoi, ettei hän missään tapauksessa tule kotiin. Hän haki Porin terveyssisarkouluun. Valmistuessaan 21-vuotiaana hän haki paikkaa Loimaalta. Siellä hän taisi olla vuoden ajan ja hakeutui sitten Nousiaisiin. Siellä hän aika pian tapasi Pentin, jonka kanssa hän tähän asti on matkaa tehnyt.

Ilmi valmistui kotitalousneuvojaksi ja sai työpaikan Eurassa. Samana vuonna serkkuni ilmoittivat, että Raudaskylän kansanopiston yhteydessä alkaa kansankorkeakoulu, jossa on yhteiskuntalinja, seurakuntalinja ja maatalouslinja. He olivat sitä mieltä, että minun pitäisi sinne hakea. Niin sitten asiat edistyivät, että minä sinne hain ja tulin hyväksytyksi. Valitsin yhteiskunnallisen linjan. Serkkuni johti maatalouslinjaa.

Minun lähtöni merkitsi sitä, että Ilmin piti jättää työpaikkansa ja tulla kotiin ”piikomaan”. Se kyllä koski minuun, mutta sellaista elämä on. Se talvi Raudaskylässä oli eräs elämäni parhaimmista vuosista. Meitä oli yhteiskunnallisella linjalla 27 eri puolilta Suomea tullutta opiskelijaa. Olin ajatellut, että olen vanha nuorten joukossa. Täytin sinä talvena 25 vuotta. Sain kuitenkin kokea, että olin vertaisteni joukossa. Olimme sitä ikäluokkaa, joilta sota vei nuoruuden. Se lukuvuosi oli todella antoisa. Meillä pääasiassa piti tunteja eläkkeellä oleva kansakoulunopettaja. Lisäksi oli useita muita opettajia, mm. äidinkielen tunteja piti opiston johtajan poika, pastori Elias Kytömäki ja terveysopintunteja hänen sisarensa.

Palasin sitten taas kotiin. Mikään eteenpäin vievä ovi ei auennut. Ilmi pääsi taas lähtemään. Aikaa kului ja minusta tuntui, että minulla ei ole mitään paikkaa eikä tulevaisuutta.

Vuonna 1952 olin Ilmin kanssa Pyhärannassa Länsi-Suomen herännäisjuhlilla. Siellä hyvin ahdistuneena pyrin Eurajoen opiston johtajan puheille. Hän kävi kuuluttamassa virren. Hän löysi hautausmaalta suuren katkenneen ristin ja istuimme sen päällä Mannervedelle katsellen. Hän kehotti minua hakemaan Diakonissalaitokselle ja lupasi auttaa hakemusten laadinnassa.

Kirjoitin tiedustelun Helsingin Diakonissalaitokselle. Vastauksen sain melkein paluupostissa. Siinä kehotettiin lähettämään hakemukset mahdollisimman pian, niin voisin päästä vielä syksyllä alkavaan kurssiin.

Niin sitte elokuun 11. päivänä 1952 löysin itseni ilmoittautumassa Helsingin Diakonissalaitokselle. Viiden päivän kokeiden jälkeen saimme kuulla kokeiden tulokset. Sain tietää, että minut on hyväksytty ja kurssi alkaa välittömästi. Olin 27-vuotias ja pelkäsin vähän, miten nuoret kurssikaverit minuun suhtautuvat. Meitä oli 12 aloittamassa ja puolet oli minun ikäluokkaani. Olimme niitä sodan uhreja, joille elämä aukeni vasta rauhan tultua.

Olimme lähes viimeisiä, jotka elimme täysin vanhojen perinteiden mukaan. Uusi aika uusine tapoineen oli saapumassa.

Saimme erittäin hyvän sairaanhoitajakoulutuksen ja sen lisäksi perustietoja yhteiskunnallisista asioista. Viimeisellä kolmen kuukauden kurssilla keskityimme seurakunnallisiin aiheisiin. Piispallisen diakonissavihkimyksen saimme Kallion kirkossa joulukuussa 1956.

Valmistuneet diakonissat työskentelivät omassa sairaalassa parin vuoden ajan. Seurakunnat ”pyysivät” sisaria seurakuntaansa ja laitos lähetti sopivaksi katsomansa. Minä näin Kotimaa-lehdessä Lapin seurakunnan ilmoituksen avoimesta seurakuntasisaren virasta. Tuumasin, että mitäs tästä, taidan hakea paikkaa. Eräs mutta oli edessä: Lapin seurakuntasisarella oli seurakunnan auto käytössään. En ollut montaa kertaa edes autossa ollut, mmiten siinä nyt mahtaisi käydä? Menin autokoulusta kyselemään mahdollisuuksia ja sitten aloin käydä ajotunneilla. Autokoulun pitäjä, evp. majuri rohkaisi minua, että minulla on tarvittavaa talonpoikaisjärkeä. Teoriatunneilla kävi vain miehiä ja taisivat minulle vähän naureskella. Inssiajossa hiukan mokasin, kun lähdin liian aikaisin liikkeelle risteyksessä. Sain kuitenkin ajoluvan.

Sain Lapin paikan ja tulin tänne maaliskuun 14. päivänä 1958. Perehdyin seurakuntaan ja autoon. Serkkuni vaimo Eevi Anttila, joka ajoi taksiakin, oli muutamina päivinä perehdyttämässä minua ”Renulla” ajoon. Hän vakuutti, että kyllä pärjään. Kaksi vuotta ajoin seurakunnan autolla, mutta sitten ostin oman. Siihen aikaan Isä sairasteli viimeisiä aikojaan ja kävin usein hänen luonaan. Matkaa oli 8 km. Seurakunnan autolla en niitä matkoja olisi saanut tehdä. Isä kuoli 8.12.1960.

Seurakuntasisaren työ oli siihen aikaan pääasiassa kotisairaanhoitoa ja siis työtä vuorotta. Kaikkina vuorokaudenaikoina olen kulkenut ja joskus olin yötäkin sairaan luona, että omainen sai edes yhden yön rauhassa nukkua. Uudet lääkkeet penisilliini ja streptomysiini olivat usein määrättyjä lääkkeitä ja niitä oli vain injektioina annettavissa. Siksi siihen oli sitouduttava aina kuurin ajaksi. Pyhäpäivänäkään ei saanut väliin jäädä.

Kyllä minä työstäni pidin ja niistä ihmisistä. Kuitenkin aloin ajatella vanhainkotiin siirtymistä. Useat tuttavistani olivat niin tehneet ja olivat tyytyväisiä. Hain Uudenkaupungin vanhainkotiin ja olin siellä vuoden. Raisiossa oli uusi vanhainkoti isoine sairasosastoineen. Hain sinne ja tulin valituksi. Se olikin suurten muutosten aikaa. Sain perheen. Pieni tyttöni Lea syntyi Turussa 17.5.1965.

Olin katsellut ympärilleni ja vertaillut kykyjäni. Ajattelin, että voisin olla vanhainkodin johtaja, jolloin olisi säännöllisemmät työajat. Turun ja Porin läänissä ei diakonissoja johtajiksi hyväksytty. Tiesin, että Pohjois-Suomessa vanhainkodin johtajina oli hierojia, kodinhoitajia ym. Ajattelin, että sieltä voisin paikan saada. Niin sitten syksyllä 1965 muutimme Kestilään, jossa oli aivan uusi vanhainkoti. Se oli mennessämme vielä osittain keskentekoinen.

Oli talviaika ja minulla pieni vauva. Päätin mennä Lean kanssa lentokoneella. Lensimme Turusta Oulunsaloon, ja mieheni haki meidät sieltä. Hän oli tullut jo edellisenä päivänä tavarakuorman kanssa.

Sain työtoverikseni nuoren, iloisen ja reippaan sairaanhoitajan. Hän oli paikkakuntalaisia ja auttoi minua monin tavoin alkuun. Talo oli uusi ja osittain keskentekoinen, kun ensimmäiset asukkaat jo tulivat sisään. Vanhainkodin yksi siipi oli sairasosastona. Ihmiset olivat onnellisia, kun saivat vanhainkodin omalle paikkakunnalleen. Muualla hoidossa olleet tuotiin kotikuntaan ja niin koti pian täyttyi. Kodin elämää suunniteltaessa ja järjesteltäessä kysyin edellä mainitulta työtoveriltani, minkälaiset vierailuajat laitamme ilmoitustaululle. Hän nauroi ja sanoi, että pistä mitä tahansa, niin aamulla niitä tulee ja illalla viimeiset lähtee. Ja niin tapahtui. Vilkkain vierailupäivä oli meijerin maitotilipäivä. Vierailijoilla oli tapana tulla myös minua tervehtimään toimistooni. Tuliaisina oli usein leipäjuustoa.

Laitoksen emäntä oli iloinen ja naurava, ja hänen kanssaan oikein ystävystyimme. Oli vain yksi asia josta hän täysin vaikeni. Jos tuli jotenkin puhe uskonasioista, hän ei puhunut. Hän oli lestadiolainen, eikä halunnut minkäänlaista keskustelua.

Olimme Kestilässä kaksi vuotta. Siinä ajassa oli paljon hyvää, mutta tunsin kuitenkin, että olin liian kaukana kaikesta. Ehkä sittenkin voisin olla vähän lähempänä kotiseutuani. Kyllä meille luvattiin mukavampi asuntokin, mutta aloin kuitenkin hakea uutta paikkaa.

Se löytyi Koskenpäältä Keski-Suomesta. Sielläkin oli uusi vanhainkoti. Asunto sielläkin oli vanhainkotirakennuksen päädyssä, mutta siinä oli oikea keittiö ja kaksi huonetta. Sielläoloaikanamme ehti tapahtua paljon. Koskenpää liitettiin Jämsänkoskeen. Perheessämme vieraili kuolema. Mieheni oli sairastellut sydän- ja keuhkovaivoja ja ne veivät hänet 51-vuotiaana. Lea oli 5-vuotias.

Koskenpäällä en löytänyt sitä ystävällisyyttä, mitä koin siellä pohjoisessa. Olin hyvin yksinäinen.

Seuraavan paikkani sain Toijalasta. Olen ihmetellyt, että jaksoin pian mieheni kuoleman jälkeen ajatella uuden paikan hakua. Toijalassa oli vain muutaman vuoden toiminut vanhainkotiyhdistyksen omistama vanhainkoti Havulinna. Hain sinne keväällä 1971. Tulin valituksi ja muutin sinne 1.7. kesälomani jälkeen. Lea oli silloin 6-vuotias. Hänellä olivat nyt koulut lähellä. Hän kävikin siellä kaikki koulut ylioppilaaksi asti. Olin Havulinnassa työssä 16 vuotta ja asuin talon yläkerrassa Lean kanssa. Lea onkin kertonut, että hänellä taitaa olla ennätys vanhainkotiasumisessa.

Kukaan ei ole varmaankaan tajunnut, miten rankan työjakson tein Havulinnassa varallaoloineen kaikkineen. Lopulta pääsin eläkkeelle. Palasin tänne vanhalle kotiseudulleni Rauman Lappiin. En olisi voinut uskoa, että saisin näin pitkän iltapuhteen. Olen täällä viettänyt eläkepäiviäni 30 vuotta. Se on ollut sisältörikasta aikaa. Olen saanut olla terveenä. Vain molemmat lonkkani olen kaatuessani loukanut ja ne on leikattu. Kävelen edelleen, vaikka tasapainon kanssa on toisinaan niin ja näin.

Olen elänyt sisältörikkaan elämän eläkeläisenä, kun se nuoruus silloin ennen jäi elämättä. Olen saanut täällä olla monessa mukana ja toimimassa. Olen kyllä kokenut syrjintääkin, mutta vähät siitä. Olin mukana aloittamassa lappilaista ”Mummun kammaria”, joka sai nimekseen ”Kaiken kansan kahvila”, ja joka toimi toistakymmentä vuotta. Olin mukana, kun alkoi ”Ystävä-askartelupiiri”, joka edelleen toimii ”Naisten killan” nimellä. Tärkein aikaansaannokseni oli kudontatupa. Olen aina ollut intohimoinen kankaankutoja. Sain järjestymään tilat muutamille kangaspuille. Tuntui siltä, että tieto niiden olemassaolosta kulki varsin nopeasti. Kudoimme erilaisia kankaita 15 vuoden ajan. Kaija Häyrinen oli pitänyt käsityöliikettä kotiseudulle palattuaan, ja hän loi loimet ja hankki niihin langat. Se oli ihan erinomainen asia meidän kannaltamme. Minulla ei ole luetteloa kutojista, mutta kirjanpitoni mukaan kangasta on kudottu noin 2 000 metriä.

On myös eräs tärkeä asia, jossa olin mukana. Olin tekemässä ”Lappilaisten vuosisata valokuvina” -teosta. Siihen liittyy tarina. Veljeni Antti hoiti kotiseutumuseota monien vuosien ajan. Suvisunnuntaisin museo oli auki yleisölle. Kävin istuskelemassa Jokisen talon puolella, jossa mm. ovat tunnetun museomiehen Toivo Vahalan keräämät valokuvakokoelmat. Tutustuin niihin ja puhuin museon miehille, että niistä pitäisi tehdä kirja. Mitään ei tapahtunut. Mutta minulle tapahtui. Heräsin eräänää suviaamuna joskus neljän-viiden maissa sellaiseen ajatukseen, että eikö tänä vuonna ole kulunut 100 vuotta Toivo Vahalan syntymästä. Kun tuli ylösnousun aika, menin heti hautausmaalle Vahalan hautakivestä tarkistamaan asian ja aivan oikein: Toivo Vahala oli syntynyt 10.6.1900. Soitin heti Antti-veljelleni. Kirkon jälkeen silloin sunnuntaina Vahalan väki tarjosi syntymäpäiväkahvit Vaalmannilla Siellä museon johtokunnan puheenjohtja Unto Nokka tuli minulle sanomaan, että kun olen puhunut siitä kirjan teosta, niin nyt se tehdään. Minä saan ruveta Nummen Kalevin kanssa sitä välittömästi tekemään. Siitä se alkoi ja monien mutkien kautta eteni. Alku oli hankalaa, kun ei kukaan ollut sanomassa, miten se tehdään. Nummen Kalevin kanssa en ollut mitenkään tuttu, ja meillä oli erilaisia näkemyksiä asioissa. Antti-veljeni taas oli tarkka niistä albumeista.

Päädyin siihen, että vein albumin kerrallaan kotiin ja valikoin kuvat kirjaa varten. Painokuntoon laittaminen tapahtui Yli-Kieren Ala-Äijälässä, jossa oli uudet laitteet työtä varten. Yhdeksän kuukautta sitä valmistelutyötä tein, ja se kannatti. Kirjasta tuli hyvin paljon kiitosta.

Olin 89-vuotias, kun uudenvuodenpäivänä pökerryin pesuhuoneessa ja löysin itseni loukkaantuneena. Onneksi naapurit olivat kotona ja kuulivat koputukseni. He hakivat talonmiehen avaamaan ovea ja kutsuivat apua. Minut vietiin ambulanssilla sairaalaan, jossa murtunut lonkkaluu korjattiin. Silloin muutin vanhainkotiyhdistyksen asuntoon Linnavuoren juurelle. Se oli toisaalta turha siirto, sillä en saa minkäänlaista kotiapua. Ystävien tuella tässä elän. Täytän kohta 95 vuotta. Kukaan lähipiiristäni ei ole näin kauan elänyt.

”Kun se parasta on ollut, on se työtä ja vaivaa ollut”, sanoo Sana. Kiitollisena muistan lapsuudenkotia ja rakkaita omaisiani. Kiitollisena monia matkakumppaneita töissä ja harrastuksissa. Toivon, että jonkinlaisen hyvän jäljen olen jättänyt läheistenikin elämään.

Olen saanut elää valtavan kehityksen ajan. Syntymäni aikoihin on Lapissakin ollut muutamia autoja nuorilla miehillä. On myös ollut hyvin alkukantaista linjaliikennettä muutamana päivänä viikossa. 30-luvulla on tapahtunut hyvin nopeaa kehitystä. Sota-aika on kaikessa kauheudessaan ollut myös kehityksen aikaa. Maailma on nyt aivan toisenlainen. Katselen sitä sivullisena, pian pois menevänä. Paljon hyvää on mielestäni menetetty esim. ihmissuhteissa. Ei ole olemassa sitä kylähenkeä, mikä ennen eli voimakkaana. Uskonnollinen elämä on hiipumassa. Minulla ja monilla aikani ihmisillä se on ollut elämän voimana, jonka avulla on kestetty kovatkin koettelemukset. Sukulaisuus ei enää ole tärkeää, niin kuin se oli ennen.

Olen kiitollinen elämästäni. Vaikka se on monesti ollut kovaa ja ankaraa, on se ollut kokemusrikasta. Olen saanut kaiken kovuudenkin keskellä kokea paljon myös rakkautta ja ystävyyttä. Kiitos elämästä!

Elämän ilta lähenee. Viimeinen toivomukseni ja rukoukseni on: ”Oi saanhan joukkoon autuaitten, kanss’ ystäväini ja omaisten mä päästä kerran luo armaan Herran, oi saanhan sen.”