Helmi Mäkinen - Rautatie vie

Helmi Annikki Mäkinen, o.s. Virtanen oli isäni äiti, mummoni, jota en koskaan tavannut. Hän ehti kuolla kaksi ja puoli vuotta aikaisemmin ennen syntymääni. Kaikki kertomani on isältäni saatuja tietoja. Niitä selvitellessäni tajusin, kuinka ajan saatossa ihmisestä muistetaan varsin vähän. Muistikuvien puute heijastaa myös perhesuhteita, jotka 1930- ja 40-luvuilla syntyneillä olivat varsin toisenlaiset verrattuna oman sukupolveni suhteisiin. Vanhemmat ja isovanhemmat saattoivat jäädä varsin etäisiksi. Nuorempia sisaruksia kaitsivat isosiskot ja -veljet vanhempien keskittyessä työn tekoon. Kun tiedustelin isältäni Helmin luonteenpiirteitä, hän kuvasi äitiään määrätietoiseksi, helposti kiivastuvaksi, mutta kuitenkin myös ymmärtäväksi ja melko herkäksi. Hän oli äitinä käytännöllinen eikä syyllistynyt ylisuojelevuuteen.

Koska minulta puuttui oma kokemus mummostani, päätin käyttää mielikuvitustani saadakseni lihaa Helmin tarinan luiden ympärille. Päätin peilata Helmin elämää Suomen historiallisten tapahtumien läpi, joita hän elämänsä aikana sai kokea. Kolme mullistavaa tapahtumaa olivat sodat: kansalaissota 1918, talvisota 1939-40 ja jatkosota 1941-44. Toinen näkökulma on naisten oikeuksien muutokset 1910-luvulta lähtien; kuinka ne näyttäytyivät ja vaikuttivat Helmin elämässä.

Helmi Annikki syntyi 16.3.1910 Hämeessä, Lempäälässä Lyyli ja Kalle Virtasen perheeseen. Helmin lisäksi perheessä oli yksi sisar ja viisi veljeä. Isä Kalle toimi karjakkona Hietaniemen kartanossa äiti Lyylin työskennellessä eri taloissa piikana. Vanhemmat olivat maatalouden työläisiä, muiden palveluksessa olevia. Kansalaissodan syttyessä vuonna 1918 Helmi oli 7-vuotias, nuori tyttönen. Hänen koulunkäyntinsä rajoittui muutamaan kansakouluvuoteen. Voin kuvitella, ettei runsas lapsimäärä ja niukka toimeentulo sekä kansan rivejä repinyt sota kannustanut panostamaan tyttären kouluttamiseen. Jo nuorella iällä tuli osallistua toimeentulon hankintaan ja Helmi seurasi äitinsä jalan jälkiä. Saavutettuaan täysi-ikäisyyden Helmillä oli äänioikeus kunnallisvaaleissa (1917) ja naimisissa olevilla naisilla oli oikeus ansiotyöhön ilman aviomiehen suostumusta (1919).

Helmi tutustui 1920-luvulla tulevaan aviomieheensä Lauri Kustaa Mäkiseen, joka työskenteli saman talon palveluksessa renkinä Helmin työskennellessä piikana. Lauri oli yksitoista vuotta Helmiä vanhempi. Hän oli syntynyt vuonna 1899 ja saanut kokea aivan liian varhain elämässään kovia vaiheita; kansalaissotaan osallistuminen, Tampereella vankileirille joutuminen, armahdus ja kansalaisluottamuksen menettäminen. Kansalaissota jätti varmasti jälkensä myös nuoreen Helmiin. Hänen kotipaikkakunnallaan käytiin ns. Lempäälän taistelu 23.3.-24.4.1918.

Työ ja elanto olivat yhtä lailla tuohon aikaan kuin tänäkin päivänä ihmistä ohjaavia seikkoja. 1922 nainen voi solmia työsuhteen ilman aviomiehen lupakirjaa ja neljä vuotta myöhemmin 1926 naisella oli oikeus tulla valituksi valtion virkoihin ja saada samat edut niissä kuin mies. Helmi oli jossakin vaiheessa myös Turussa tehtaassa töissä. Maatilatyöskentely vaihtui tehdaspalvelukseen. Laurin ei ollut helppo saada töitä kansalaisluottamuksen menettäneenä miehenä. Siksi olikin varsinainen onnenkantamoinen, että hänelle tarjottiin töitä Valtion rautateiden palveluksessa asemapaikkana pieni kylä nimeltään Rumo.

Kun katsoo Suomen karttaa ja antaa katseensa ensin etsiä lähellä Tamperetta olevan Oriveden, Laurin kotipaikan ja vetää linnuntietä pitkin suoran linjan Ylä-Karjalaan, Rumoon, joka sijaitsee 70 kilometriä Kajaanista etelään ja 40 kilometriä Nurmeksesta pohjoiseen, alkaa hahmottaa, minne Lauria ja lopulta Helmiä oltiin viemässä. Keskelle ei-mitään. Mutta ei ollut Laurilla varaa nyrpistää nenäänsä. Vuonna 1928 hän muutti Rumoon ratavartijaksi pari vuotta aikaisemmin rakennetulle pysäkille.

Olisiko tutustuminen Lauriin kuitenkin jättänyt jonkin jäljen ja tunnesiteen, koska elämä kuljetti myös Helmin toiselle puolelle Suomea. Kaksi vuotta myöhemmin 1930 Helmi muutti perässä, heidät vihittiin samana vuonna Valtimolla ja Helmin virkanimikkeenä oli Rumon pysäkin laiturinhoitaja. Samana vuonna astui uusi avioliittolaki voimaan: aviovaimo vapautui miehensä holhouksesta ja hänellä oli oikeus omaan omaisuuteen. Mielikuvitukseni loi kuvan 20-vuotiaasta, nuoresta, riuskasta naisesta, jonka valtiovalta Valtion rautateiden ominaisuudessa pisti miehensä vahdiksi, jotta tämä hoitaisi virkatehtävänsä eikä syyllistyisi poliittiseen toimintaan. Siihenhän Laurilla ei ollut varaa. Helmin elämä perheen äitinä alkoi vuonna 1931, jolloin syntyi esikoinen ja vuoteen 1940 mennessä hän oli synnyttänyt neljä lasta. Viides, iltatähti, syntyi 1950.

Isäni syntyi talvisodan keskelle tammikuussa 1940, jolloin Helmi oli evakossa Orivedellä Laurin jäädessä hoitamaan Rumoon ratavartijan toimea. Helmi oli tuolloin 30-vuotias. Jälleen hän sai kokea sodan vaikutukset elämässään. Sota-aika on ollut kovaa aikaa korpipysäkin hoitajalla. Pientä asemaa kävi rajantakainen naapuri tervehtimässä ja tulittamassa koettaen tuhota itäistä rataa. Desantit tekivät rajakylissä tuhojaan tunkeutuen myös syvemmälle Suomen alueelle. Pelko ja epävarmuus oli jokapäiväinen vieras. Vuonna 1944 laki kunnallisista äitiys- ja lastenneuvoloista sekä kunnallisista terveydenhoitajista saattoi tuoda helpotusta ja apua lapsiperheen arkeen. Oli tietenkin toinen asia, kuinka palvelu tavoitti kaukana korvessa elävät.

Valtion virkojen on sanottu olevan pitkiä ja kapeita kuvaten virkaurien turvallisuutta ja palkkatulon pienuutta. Siksi oli arkipäivää käyttää omaa kekseliäisyyttä hyväkseen ja luoda lisäansaintakeinoja. Laurilla ja Helmillä oli lasten lisäksi hoidettavanaan lehmä ja lampaita, joskus joulua silmällä pitäen sika. Kun kävin aikuisena katsomassa Rumon aseman raunioita, liikutti mieltäni vielä pystyssä oleva ulkorakennus, joka oli toiminut eläinten suojana. Samassa rakennuksessa oli pieni ulkohuussi ja liiteri. Myös pihakaivo ja savulta tuoksuva ulkosauna viidenkymmenen metrin päässä toivat Helmin elämän piirun verran lähemmäksi. Lehmää oli paimennettu milloin missäkin. Radan varrelta oli tehty heinää sekä kerätty lehtikerppuja lampaille. Monitaitoisuus oli ennenkin valttia – maataloustöissä saadut taidot ja tietämys olivat tarpeen myös valtion palveluksessa.

Helmin elämä päättyi 24.10.1963, vain 53 vuoden iässä. Hän menehtyi haimasyöpään. Kun katsoo pelkkiä faktoja, Helmin elämä oli eri sotien varjostamaa. Tie vei Hämeestä Ylä-Karjalaan pieneen Rumo-kylään. Maatalous- ja tehdastyöstä avautui loppuelämän kestävä ura Valtion rautateiden palveluksessa. Tuo ura voi tämän päivän ihmisen silmissä näyttää mitättömältä ja merkityksettömältä, mutta sen aikakauden naiselle se oli tie itsenäiseen palkkatyöhön, joka turvasi perhe-elämän.

Matka etelästä pohjoiseen on myös vaatinut uskallusta ja päämäärätietoisuutta. Nuori ihminen on kaiken epävarmuuden ja niukkuuden keskellä halunnut uskoa parempaan. Helmi on uskaltanut unelmoida, mutta realiteetit ovat asettaneet rajansa sille, mihin rahkeet riittivät. Itse koen kunnioitusta tätä naista kohtaan, joka on ilmiselvästi ottanut elämässään riskejä onnistuen saavuttamaan päämääränsä. Hän ei tainnut olla ihan perinteinen naistyyppi luonteensakaan puolesta. Äitini kertoi anoppinsa olleen mukava ja reilu ihminen. Aika harvinainen kommentti anopista tänäkin päivänä.