Helinä Romppanen - "huolenkantaja" ja kotiseutuaktiivi

Sosiaalihoitaja, filosofian lisensiaatti Helinä Romppanen tunnetaan Suomussalmella ja muuallakin Kainuussa monien yhdistysten aktiivisena jäsenenä ja kotiseututyön itsenäisenä ideoijana ja toteuttajana. Hän on yksi Suomussalmen Kalevalaiset ry:n, Ilmari Kianto -seuran ja Elias Lönnrot -seuran perustajajäsenistä ja on osallistunut pitkiä aikoja Mannerheimin Lastensuojeluliiton ja Suomen Punaisen Ristin toimintaan. Eläkkeelle siirryttyään hän opiskeli Turun yliopistossa kulttuurihistoriaa ja valmistui filosofian lisensiaatiksi 72-vuotiaana. Hän on toiminut Suomussalmen matkailuoppaana ja kirjoittanut useita kotiseutuaiheisia teoksia.

Mää olen Koisthuhran kulmalt

Helinä Romppanen on syntynyt ja elänyt lapsuutensa Varsinais-Suomessa Someron Ollilan kylän Koisthuhdan kulmakunnalla. Kodin ja koko kylän elämästä saa hyvän kuvan Somero-seuran julkaisemasta, Helinä Romppasen 2000-luvun alussa kokoamasta teoksesta ”Mää olen Koisthuhran kulmalt. Kuvauksia ja kuvia Someron Koisthuhdasta viiden vuosikymmenen ajalta”. Koisthuhta oli Helinä Romppasen lapsuudessa tyypillinen maalaiskylä. Hän kuvailee sitä tuoksuilla: vilja, heinä, kukkaniityt, kielo, savi ja karja. Muistoissa on hyvä kävellä kapeaa siltaa Peto-ojan yli isoon, punaiseen kotitaloon Koivulaan, jonka vieressä kasvoi suuri omenapuu ja pihlaja. Koivulan salissa oli kahdeksan vuoden ajan toiminut kansakoulu, mutta Helinän aloittaessa opintien kylän koulutalo oli jo rakennettu.

Kodin arvot periytyvät

Lapsuuden kotiseudulta Helinän mukana Suomussalmelle saakka tulivat niin sinivuokko ja humalaköynnös kuin lapsuuskodin arvot. Koivulan naapuri Lyyli Leppäniemi kirjoittaa Mää olen Koisthuhran kulmalt -teoksessa: ”Keskeisinä henkilöinä olivat Somerniemeltä muuttaneet Koivulan emäntä ja isäntä, Vilma ja Jooseppi Koskinen. – – He uurastivat yleisestikin henkisen ja aineellisen hyvinvoinnin edistämiseksi.” (s.163) Koivulassa arvostettiin työntekoa. Lapsilla oli omat pienet kasvimaansa jo nelivuotiaana isonveljen kerhomaan kulmassa. Kaikki osallistuivat talon töihin pienestä pitäen. Helinä-tytär viihtyi hevosten parissa ja lypsi lehmiä jo viisivuotiaana. Vanhemmat edellyttivät, että työ tehtiin hyvin. Helinä Romppanen muistelee, että kun hän moitti heinäkasojen alustan haravoimista turhaksi, isä oikaisi: ”Kyll siit ain lampaan talviheinät tullee.” Mieleen on jäänyt myös isän sanonta: ”Se on huano talo, mistä tyä loppuu.”

Omavaraisuus oli tärkeää: ”Puhuka sit vasta, kun on oma jalka pöyrän alla.” Työteliäisyydestä varmaan johtui, että koti oli keskimääräistä vauraampi. 1930-luvulla oli harvinaista, että talossa oli auto. Koivulan isäntä sai monet kerrat antaa kylän asukkaille kyydin Fordillaan. Äiti soitti harmonia, ja Helinä-tytär ohjattiin pianotunneille. Myös Helinän veljet Esa-Kalle ja Ilkka harrastivat musiikkia, ja soittoharrastus on jatkunut seuraavassa sukupolvessakin. Helinä oli hyvä voimistelija ja urheilija. Hän oli mukana voimistelun suurkisoissa Helsingissä somerolaisryhmän mukana ja ohjasi kylän naisille Lounais-Suomen voimistelujuhlien yhteisesityksen ohjelman. Lukiolaisena hän ohjasi naisvoimistelijoiden lapsiryhmää. Kodin lähellä ei ollut uintimahdollisuutta, mutta myöhemmin uimisesta tuli Helinän ja pohjoiskarjalaisen aviomiehen yhteinen harrastus.  Suomussalmen kodin lähellä Emäjoki ja kylpylä-uimahalli Kiannon Kuohut olivat mieluisassa käytössä.

Pikkulotasta ja kylän ensimmäisestä ylioppilaasta sosiaalihoitajaksi

Koivulan väki oli yhteiskunnallisesti valveutunutta ja osallistui luottamus- ja vapaaehtoistöihin. Isä toimi kylän maatalousosuuskunnissa, kunnallisvaltuutettuna ja useissa lautakunnissa. Sota-aikana Koivulassa paistettiin armeijalle leipää, ja Helinäkin pääsi pikkulotaksi kolmioliinoja ompelemaan. Isoveli oli sodassa ja isä armeijan töissä jonkin aikaa, joten naisväelle jäi paljon töitä.  Puolustusvoimat tarvitsi sotahevosia, ja Koivulan Pikku-hevonen palasi takajaloistaan invalidina.

Kaikki olivat työvelvollisia. Helinäkin hakkasi talkoissa motin halkoja. Toisaalta aika oli sosiaalisesti rikasta, koska monissa taloissa asui siirtoväkeä ja pommituksia paossa olevia kaupunkilaisia ja kesälapsia. Koivulassakin asui vuorollaan kaksi perhettä. Helinä oli tottunut leikkimään poikien kanssa, koska hänellä oli kaksi veljeä ja naapurustossa lisäksi kymmenkunta poikaa. Nyt hän sai tyttöystävän evakkoperheen tyttärestä. Monenlaiset muistot heräsivät, kun inkeriläisperheen Jura-poika otti uudelleen yhteyttä vielä viime vuosina. Kun Koivulan Helinä pyrki ja pääsi 11-vuotiaana oppikouluun Someron kirkolle, hän tarvitsi hyvän motivaation ja aimo annoksen sisua.

Jatkosota oli alkanut, häkäpönttöautoja ei riittänyt, ja suurin osa hevosistakin oli sodassa. Siispä viidentoista kilometrin koulumatka taittui monesti kävellen, lumen aikana valkoinen lakana repussa. Talvisin koulutyttö ikävöi viikot kotiin kirkonkylän sinänsä hyvässä koulukortteerissa. Hän oli ensimmäinen Koisthuhdan koulusta aloittanut Somerolla valmistunut ylioppilas. Sattui vielä niin, että hän oli ylioppilasvuonna luokallaan yhdeksän oppilaan joukossa ainut tyttö. Omat veljet jäivät ahkeroimaan kotitilalle, ja kaikilla lomilla tietenkin kodin työt odottivat myös koululaista. Koulu sujui tiedonhaluiselta tytöltä hyvin. Mieliaineissa voimistelussa ja käsitöissä Helinä oli kympin tyttö. Myöhemminkin käsityöt ovat olleet hänen mieluisa harrastuksensa. Monet sukat ja lapaset ovat lähteneet kävijöiden mukaan, itse kudotut matot levittäytyneet lattioille, ja perheen miehetkin ovat saaneet ylleen äidin ompelemia vaatteita. Tuukkalan muinaispuku on omin käsin ommeltu.

Sodan jälkeen maassa oli suuri tarve opettajista. Päästyään ylioppilaaksi vuonna 1949 Helinäkin lähti 19-vuotiaana ensimmäiseen varsinaiseen työpaikkaansa Urjalaan kansakoulun opettajaksi yhdeksi lukuvuodeksi, kun kansakoulun tarkastaja pyysi. Työ tuotti opiskelurahaa, ja opettajakokemus antoi pohjaa myöhemmän ammatin opetus- ja ohjaustöihin. Itsenäistynyt nuori nainen halusi kuitenkin sairaanhoitajaksi, meni Helsinkiin kolmevuotiseen sairaanhoitajaopistoon ja valmistui jatko-opistosta sosiaalihoitajaksi vuonna 1956. Tämä ammatti avasi mahdollisuuksia olla mukana kehittämässä mielenterveystyötä Suomessa.

Avioliiton alku ja hellahuone Rovaniemellä

Nuorella naisella Helinä Koskisella oli vakinainen työpaikka Lapinlahden sairaalassa Helsingissä, kun Itä-Suomesta Enosta kotoisin ollut metsänhoitaja Erkki Romppanen muutti elämisen kuviot. Pariskunta vihittiin 1956 Koivulassa, vihkijänä tuttu kirkkoherra, rippi-isä ja uskonnonopettaja ja vieraina molempien kotiväkeä ja lapsuuden naapureita. Pohjoiskarjalaisuus ja etelähämäläisyys lienevät sopeutuneet joustavasti, vaikka sulhasen äiti olikin todennut: ”Tiiä häntä, oikeeta leipee ei saant koko matkalla.”

Heti vihkiäisten jälkeen odotti Rovaniemellä Metsähallituksen osoittama työ ja asuttavaksi pieni hellahuone. Sodassa poltetulla Rovaniemellä oli 1950-luvulla huutava puute asunnoista. Pariskunta laittoi puuta pesään, mutta usein lämpötila jäi alle kymmenen asteen. Kasvatusneuvolasta aluksi saatu työ sai jäädä, kun Timo-poika syntyi 1957. Helinä Romppasen muistoissa hän pesi Ounasjoen rannalla pyykkiä 500 litran padassa, kun isä toi lasta rintaruoalle. Mikko syntyi vuonna 1960 ja Heikki 1961. Tällöin hellahuone oli vaihtunut vähän tilavampaan asuntoon. Seuraava Erkki Romppasen työpaikka oli Oulussa, jonne perhe muutti vuonna 1962. Sielläkin oli asuntopula, ja kotia vaihdettiin monta kertaa. Lastenhoidon lomassa perheen äidillekin järjestyi joksikin aikaa työtä. Hän opiskeli lisää ja hankki ryhmänohjaajan pätevyyden. Siitä oli paljon hyötyä tuleviin työnohjauksiin.

Suomussalmi, kotiseutu

Vuonna 1964 Metsähallitus osoitti Erkki Romppaselle työpaikan ja virka-asunnon Suomussalmelta. Helinä Romppanen muistaa, että muuttokuorma tuli Ämmänsaareen yöllä elokuun viimeisenä päivänä, ja heti aamulla hän talutti Timo-pojan kouluun. Muutto sodasta toipuvaan rajakuntaan osoittautui Romppasille hyväksi ratkaisuksi. He sopeutuivat hyvin Kainuuseen, tutustuivat siihen laajasti ja menivät mukaan paikkakunnan kulttuuriin. Helinäkin sai koulutusta vastaavaa työtä monien vapaaehtoistöiden lisäksi. Lapset varttuivat pääasiassa kotihoidossa. Erkki Romppanen harrasti muun muassa valokuvausta ja tuki vaimoaan tämän harrastuksissa. Ennen pitkää rakennettiin yhteinen rivitalo neljän muun perheen kanssa Emäjoen varrelle. Äärellä olivat metsäpolut ja marjamaat. Romppaset liikkuivat luonnossa ja pyöräilivät mielellään. Mielessä on vieläkin kevät, jolloin poimittiin pieneltä alueelta kuusikymmentä kiloa korvasieniä! Kun rivitalon piha kävi pieneksi kasvimaalle, vuokrattiin viljelypalstoja, joista Kurimon tilan palsta oli pitkäaikaisin. Myöhemmin Helinä lahjoitti Vanhan Kurimon kammariin vuosien mittaan keräilemänsä ruusukuppikokoelman. Rauhaa ja raikasta kauneutta tarjosi Hossassa sijainnut kesämökki. Suomussalmi tuntui kotiseudulta.

Huolenkantaja

Kun Helinä Romppasta haastattelee, ei ole helppo erottaa, mikä hänen elämässään on ollut palkattua työtä ja mikä harrastusta. Hänen mielestään sillä ei olekaan väliä. Hän on tehnyt sitä, mitä on halunnut ja osannut ja tuntenut oikeaksi ja tarpeelliseksi. Jo ennen sosiaalityöntekijän vakinaista virkaa Helinä Romppanen osallistui paljon vapaaehtoistoimintaan etenkin SPR:ssä ja Mannerheimin Lastensuojeluliitossa, jonka piirihallituksessa ja liittovaltuustossa hän toimi useita vuosia.

Rakkaana muistona hänellä on lasten leikkikoulujen perustaminen Suomussalmelle vuonna 1967. Tuolloin paikkakunnalla oli runsaasti lapsia, ja kun löytyi ohjaajia, Ämmänsaaren neljän ryhmän ja Kirkonkylän kahden ryhmän lisäksi lapset pääsivät leikkimään Siikarannassa, Piispajärvellä ja Näljängässä. Myöhemmin leikkikoulut jatkuivat seurakunnan päiväkerhoina. Helinä Romppanen puuhasi 1970-luvun alussa myös koulujen tukioppilastoiminnan aloittamista. Muun muassa siitä hän kirjoitti vuonna 2007 ilmestyneessä sosiaalityöntekijöiden muistelmateoksessa ”Huolenkantajat – kokemuksia ja sattumuksia sosiaalialan vuosikymmeniltä”. Hän korostaa, että tärkeää on mielenterveyden ongelmien ennaltaehkäisy.

Helinä Romppanen aloitti vakinaisen työn Ämmänsaaren terveystalolla vuonna 1972 ainoana työntekijänä Oulun mielisairaanhoitopiirin Kajaanin toisen psykiatrisen huoltotoimiston avohoitopisteessä. Isäntä vaihtui, mutta sosiaalihoitaja istui samalla tuolilla, jonka värit hän oli tullessaan saanut valita. Suomussalmen kunta tuli isännäksi 1993, juuri kun Helinä Romppanen jäi eläkkeelle. Terveystalo on rakennettu 1940-luvulla sijainneen lastensairaalan kivijalalle. Helinä Romppanen on tutkinut sairaalan historiaa, ja nykyisin talon seinässä on asiasta kertova laatta.

Mielenterveystyössä keskeistä on kuunteleminen ja auttaminen eteenpäin. Sosiaalityöntekijä pyrki etsimään asiakkailleen toimintaa mm. kansalaisopiston taide-, käsityö- ja savipiireistä, myös liikunta oli tärkeää. Vuonna 1989 perustettiin pitkään valmisteltu yhdistys Suomussalmen Mielenterveyden Ystävät, joka edelleen toimii aktiivisesti esim. kokoontumispaikassaan Porstuankulmassa Ämmänsaaressa. On ymmärretty, että työelämän ulkopuolelle joutunut on myös voimavara yhteiskunnalle.

Runoterapiaa

Yksi Helinä Romppasen hoitomuoto, joka sopii ennaltaehkäisevästi kaikille, olivat runot. Hän järjesti ja isännöi Kuivajärven Domnan Pirtillä runopäiviä kolmenatoista kesänä 1980–1990-luvuilla. Mukana oli 15–20 osallistujaa eri puolilta maata – sosiaalityöntekijöitä, opettajia, runonharrastajia… Psykiatri Erkki Väisänen Oulusta ja Suomussalmen runopappi Risto Kormilainen olivat mukana joka vuosi. Kuunneltiin luentoja ja runoja, osallistujien omiakin runoja. Saunottiin, retkeiltiin, nautittiin Ritva Huovisen vienalaisista aterioista ja osallistuttiin palveluhetkeen tsasounassa. Rentouttavien ja samalla opettavien runopäivien viettämiseen vienalainen pirtti ja Kuivajärven kaunis luonto olivat ihanteellisia. Runoilija Selma Kela olikin huokaissut: ”Kuule Helinä, tämä kylä on yhtä runoa!” Helinä muistaa, että kun Suomussalmen runoniekat Selma Kela ja Saimi Hiltunen pääsivät vauhtiin, kukaan ei olisi malttanut lähteä saunaan. Tietenkin kutsuttiin myös runolaulaja Jussi Huovinen ja muut kyläläiset illanviettoon soittamaan ja laulamaan ja kertomaan starinoita. Runopäivissä oli järjestäjälle paljon työtä, mutta ne olivat samalla mieluisia. Ehkä ne osaltaan herättivät Helinä Romppasen kiinnostuksen vienalaisuuteen ja Kalevalaan ja sitä tietä Lönnrotin jalanjäljille. Helinä itse on lukenut paljon tietokirjallisuutta, mutta myös romaaneja. Ihan viime vuosiin asti hän osallistui aktiivisesti kirjaston lukupiiriin. Konserteissa hän on ollut usein nähty kuulija.

Eläkeläisenä lisensiaatiksi

Helinä Romppanen siirtyi 1994 sosiaalityöntekijän virasta eläkkeelle. Hän oli silloin 64-vuotias. Ei puhettakaan, että hän olisi jäänyt lepäilemään toimettomana. Hän oli ollut aina kiinnostunut kulttuurihistoriasta, ja nyt sen opiskeluun ilmestyi hyvä mahdollisuus kansalaisopiston Turun avoimen yliopiston etäopiskelukurssina. Aluksi opiskelu Suomussalmelta käsin sujui, mutta pian opiskelijan oli totuttava lukuisiin bussi- ja junamatkoihin Suomussalmen ja Turun välillä. Yö junassa nukkuen, päivä yliopistolla ja paluu kotiin taas yöjunalla – ei se kuulemma ollut hankalaa! Eikä sekään, että muut opiskelijat olivat nuoria. Siirtyminen maisteriopintojen jälkeisiin jatko-opintoihin tapahtui sitten kuin vahingossa. Päivään jäi yliopistolla liian monta tuntia luppoaikaa, ja niinpä professori kehotti täyttämään sen jatko-opinnoilla. Helinä Romppanen valmistui 2002 filosofian lisensiaatiksi, 72-vuotiaana.

Lönnrotin jalanjäljillä

Oli Suomussalmen onneksi, että Helinä Romppanen otti kulttuurihistoriaa opiskellessaan kirjallisten töidensä aiheet kotiseudulta Kainuusta ja erityisesti Suomussalmelta. Pro gradu -työn ja lisensiaattityön pohjalta on painettu kiinnostavat teokset kaikkien luettavaksi ja kulttuurimatkailun avuksi. ”Kalevalaa kaihoten Kajaanista Vienaan kulkien. Elias Lönnrot -reitit Kainuun kulttuurimatkailun perustana”-teos ilmestyi 2004 muun muassa Kianto-instituutti-projektin tukemana.

Tällöin Helinä Romppanen oli itse jo pitkään toiminut Suomussalmen auktorisoituna matkailuoppaana. Hän on usein tuonut esille, ettei Kainuussa ole kyllin paljon huomioitu Elias Lönnrotin uraauurtavaa työtä Suomen kulttuurin ja kielen hyväksi, vaikka Lönnrot asui ja työskenteli lääkärinä Kainuussa parikymmentä vuotta ja vaikka hän keräsi Suomussalmelta ja muualta Kainuusta runsaasti kansanrunoutta, josta iso osa on päätynyt Kalevalaankin. Teoksessa hahmotellaan Lönnrotin aikaa ja nykyaikaa ja kehitellään hidasta tai nopeaa matkailua Lönnrotin jalanjäljille. Samalla kulkija voi tehdä tarkkoja havaintoja ympäristöstä ja luonnosta, kuten Lönnrotkin teki. ”Lönnrot ja ympäristö”-vihkosen Helinä Romppanen kirjoitti Suomussalmen Kalevalaisille Naisille. Seminaarityöhön liittyi myös opastettu Lönnrot-risteily Kianta-laivalla, jonka yhteydessä rantauduttiin vanhaan hautasaareen. Tämän Helinä Romppanen haluaisi elvyttää ja saada saaren poluista ja haudoista kartan ja selostuksen painettuna. Kierroksen aikana pysähdyttiin myös kotiseutumuseoksi siirretyssä Alanteen talossa, jossa Lönnrot oli käynyt useasti matkoillaan Vienan laulumaille. Hän oli saarnannutkin kerran Kirkkoniemessä sijainneessa, talvisodassa sitten palaneessa kirkossa.

Helinä Romppanen on itse ollut aina valmis pyydettäessä kertomaan Lönnrotista. Erityisesti Lönnrot-seuran ja Suomussalmen Kalevalaisten järjestämissä tilaisuuksissa hän on ollut pidetty luennoitsija; muun muassa hänen Kalevalaisten Naisten Liiton kulttuuripäivillä vuonna 1999 pitämästään luennosta ”Suomussalmi Lönnrotin matkojen varrella” hän sai paljon kiitosta.  Lönnrot-seura palkitsi hänet 2001 Vuoden Elias -arvonimellä, ja yhden ansiomerkeistään hän sai 2016 Suomussalmen Kalevalaiset ry:ltä. Somero, lapsuusseutu, ei ole kovin kaukana Sammatista. Ehkä senkin vuoksi Helinä Romppanen on lähtenyt mieluusti oppaaksi bussiretkille Suomussalmelta Paikkarin torppaan.

Kiannon kintereillä

Toinen kuuluisa Vienan kulkija Suomussalmella oli korpikirjailija, papin poika Ilmari Kianto. Helinä Romppanen on aktiivinen Kianto-seuran jäsen, ja hän osallistui 2000-luvun alussa innokkaasti Kianto-instituutti-projektin toimintaan. Projektipäällikkö Marianne Roivaksen kanssa laadittiin vuonna 2005 kulttuurimatkailijoiden käyttöön teos ”Kiannon kehät. Ilmari Kiannon jalanjäljillä Suomussalmella ja Vienan Karjalassa”. Se esittelee erilaisia retkimahdollisuuksia, joiden avulla voi tutustua paitsi Kiantoon myös luontoon ja ympäristöön. Projekti kokosi myös Ilmari Kianto -näyttelyn, joka aluksi sijaitsi Kiannon lapsuudenkodin paikalla Karhulanvaaralla. Koska Kianto-instituutista ei tullut pysyvää, näyttely siirrettiin Suomussalmen kirjastoon pysyvästi. Karhulanvaaran pappila oli ollut tärkeä alueen kulttuurin keskus parinsadan vuoden ajan. Myös Lönnrot vieraili ja työskenteli siellä usein. Lisensiaattityönsä pohjalta vuonna 2008 julkaisemassaan teoksessa ”Rajoilla rajan pappilassa. Pappilaelämää Suomussalmen Karhulanvaaralla” Helinä Romppanen kuvailee pappilan emäntien mukaan ”Marian aikaa” 1700- ja 1800-luvun vaihdetta ja ”Cecilian aikaa” sata vuotta myöhemmin. Teos kertoo mielenkiintoisesti Vanhan Pappilan ja koko seudun elämästä ja kulttuurikerrostumista. Muutamana kesänä Helinä Romppanen toteutti ohjatun kulttuurikävelyn Karhulanvaaran ympäristössä. Nykyisin mäellä sijaitsee peruskoulu.

Kotiseutukävelyllä

Kun Suomussalmen keskustaajama Ämmänsaari täytti 60 vuotta vuonna 2000, Helinä Romppasta pyydettiin laatimaan ja opastamaan Ämmänsaaren kulttuurikävely. Hän innostui asiasta: ”Onhan Ämmänsaari ollut kotiseutuni yli 40 vuotta.” Runsaan kolmen kilometrin mittaisesta kierroksesta Ämmänsaaren ympäri tuli monena kesänä suosittu. Ilmari Kianto -seura ja Suomussalmen kunta ovat julkaisseet kävelyyn liittyvän oppaan ”Ämmänsaari. Kotiseutukävelyllä Suomussalmella”, joten yksinkin kulkeva saa siitä kiinnostavaa tietoa. Nykyisin oppaan löytää myös kunnan internetsivuilta. Helinä Romppasen työ sai laajaa huomiota, kun Suomen Kotiseutuliitto palkitsi Ämmänsaaren kulttuurikävelyn vuoden kotiseutupolkuna vuonna 2010. Perusteluissa kiiteltiin, että kävely ja julkaisu esittelevät paitsi paikallista myös Suomen ja koko Euroopan kulttuuriperintöä ja historiaa. ”Jatkuvasti laajenevassa maailmankuvassa kotiseutu on merkittävä osa elämäämme”, Helinä Romppanen toteaa.

Elämä on arvaamatonta, siksi tarvitsemme kiinnekohtia. Helinän menetyksiä ovat Timo-pojan kuolema 43-vuotiaana vuonna 2000 ja uskollisen kumppanin Erkki Romppasen kuolema 2007. Viisi lastenlasta viittaa tulevaisuuteen. Oman maamme tulevaisuudelta Helinä Romppanen toivoo, että työttömyysongelma saataisiin ratkaistuksi; silloin olisi vähemmän yksityistä ja yleistä huolta.  Hän pohdiskelee satavuotiaan Suomen ja 500-vuotiaan reformaation juhlavuonna, käsitämmekö todella, miten suuri merkitys evankelisluterilaisella valtiokirkolla on ollut siihen, että asumme nyt vauraassa sivistysvaltiossa ja meillä on oma kulttuuri ja oma kieli. Elämä on nykyään kovin erilaista kuin Helinä Romppasen lapsuudessa, jolloin ”tekstiviesti oli polulla juokseva lapsi”, kuten hän sanoo. Lapsuuden kotiseudun Koisthuhdan tytöstä on kuitenkin vielä paljon jäljellä vähitellen ikääntyvän Helinän edelleen aktiivisissa päivissä kotiseudulla Suomussalmella. Hän on itsenäinen ja tarmokas nainen.