Helinä Niskala ja Terttu Välikangas - kaupunginsuunnittelijakaksoset ensimmäisinä naisina alallaan

Kartanpiirtäjinä

Kun teimme oppikoulun 5. luokan piirustustunneilla koristetekstejä tasaterillä, miellytti tulos piirustuksenopettajaamme ja niinpä hän neuvoi isää panemaan kaksoset kartanpiirtäjäkouluun isämme kysyessä hyvää ammattia lyhyellä koulutuksella. Ainut kartanpiirtäjiä kouluttava ammattikoulu oli Jyväskylässä. Sinnepä me sitten haimme, tulimme valituiksi ja valmistuimme kartanpiirtäjiksi 1963. Koulukuluissa auttoivat niin isä kuin Oiva-veljemme.

Pääsimme heti töihin: ensin Oulun Talousseuralle, sitten Oulun Maanmittaustoimistoon ja sitten Oulun kaupungille, jossa pitkä kunnan töissä olomme alkoi. Tulimme kaupungille 18-vuotiaina. Helinän työpaikka oli Rakennustoimiston asemakaavaosastolla ja minun insinööriosastolla kaupungintalolla.

Kaupungintalo oli ulkoa kaunis piparkakkutalo kuten vielä nykyäänkin. Olimme onnellisia viroistamme, kiinnostavasta työstä sekä ystävällisistä työkavereista ja päälliköistä. Maanantai-aamuna muistan monesti mieltä nostattaneen hyvän mielen kokemuksen astellessamme kauniiden istutusten keskeltä jyhkeitä kiviportaita pääovelle: olimme aikuisia, ansaitsimme elantomme ja kuljimme työpaikalla tyylikkäissä kävelypuvuissa ja niiden sävyyn sopivissa korkokengissä. Kampaajallakin tuli käytyä tuhkatiheään. Pitkät housut eivät pitkään aikaan kuuluneet virka-asuiksemme.

Tuohon aikaan teititeltiin vanhempia työkavereita, joista joku teki sinunkaupat heti, joku vuoden tuttavuuden perästä, joku vielä myöhemmin.

Helinä piirsi tussilla paksulle muoville kaavatilannekarttoja, puhtaaksipiirtäjänä asemakaavoja ja väritti vesiväreillä, myöhemmin puuväreillä asemakaavakarttakopioita. Ne pantiin yleisön nähtäväksi ja arkistoitiin myöhemmin pysyvästi säilytettävinä. Minä olin ensimmäinen piirtäjä insinööriosastolla. Tekemistä oli monenlaista. Piirsin puhtaaksi katu- ja tiesuunnitelmia, pohjatutkimuksia ja liikenneteknisiä suunnitelmia. Kaikki nämäkin suunnitelmat olivat pysyväsi säilytettäviä.

Molempien piirtämisiin kuului vapaankäden eri fonttisten tekstien tuottaminen. Koristetekstejä tarvittiin mm. syntymäpäiväonnitteluihin ja tärkeiden vieraiden aterioiden pöytäjärjestyspiirroksiin. Erikoisin koristetekstaukseni oli tekstata runsaan metrin leveälle pergamentille Suomen ja Oulun kaupungin hallinnon edustajien nimet. Pergamentti asetettiin Oulun Turvevoimalan perusmuuriin päivän lehden ja muiden asiaan kuuluvien asiakirjojen kanssa.

Oltuamme 13 vuotta piirtäjinä haimme Oulun teknilliseen kouluun tien ja vesirakennuksen opintosuunnalle 1977 ja tulimme valituiksi. Kolmivuotiseen kouluun ei tuohon aikaan ollut mahdollista saada noin pitkää virkavapaata. Niinpä opiskelemaan lähteminen edellytti virasta irtisanoutumista ja riskin ottamista, löytyykö rakennusmestariksi valmistumisen aikaan työtä Oulusta.

Vapaa-aikana

Oiva-veljemme on aina ollut taitavakätinen. Kasvettuaan ikään, jolloin sai suorittaa metsästäjätutkinnon, hän alkoi tuoda kodin ruokapöytään vaihtelua metsästä. Oiva pyydysti ainakin metsäkanoja, teeriä, jopa metson sekä monia jäniksiä. Äiti-kulta loihti metsänantimista herkkupaistit. Ottipa hän myös talteen lintujen untuvat ja valmisti niistä muhkeita tyynyjä. Kun Oiva jonkun kerran oli kysynyt isää kaveriksi metsälle, oli isä vastannut, että hän on riittävästi asetta kantanut, nyt hän ei enää pyssyä ota. Isä joutui sotaan 19-vuotiaana ja palasi sieltä 24-vuotiaana kahdesti haavoittuneena.

Terttu sai Jarkko-poikansa lokakuussa 1966. Hän ei rakastanut lapsensa isää, eikä mennyt naimisiin. Jarkolle löytyi päivähoitopaikka Karjasillalta, missä asuva nuori kotirouva nouti hänet aamulla ja Terttu haki lapsensa kotiin virka-ajan jälkeen. Tuo järjestely oli mainio, sillä äitiysloman lopussa Jarkko oli vajaa kaksi kuukautta ja päiväkoteihin otettiin vasta puolen vuoden täyttämisen jälkeen.

Jarkko rakasti katsella vaunusta koivun oksia, jotka kaartuivat jalkakäytävän päälle heidän kävellessään Nokelantietä. Puolen vuoden ikäisenä Jarkko pääsi Ainolan päiväkotiin ja sairasteli, perinteiseen päiväkotiin tulijan tavoin, suuren osan lastentaudeista. Lapsi oppikin sanomaan, että kyllä mummu minut terveeksi hoitaa. Terttu joutui monesti illalla soittamaan äidille, että Jarkolla on kuumetta, mihin sain vastuksen, että tulen aamulla isän kanssa noutamaan Jarkon. Tuohon aikaan ei lapsen sairastamisen vuoksi saanut olla poissa töistä.

Sisarusparvemme nuorimmilla, Sirkka-Liisalla ja Teuvolla, oli pieni ikäero Jarkkoon. Sirkka-Liisa oli häntä 10 vuotta vanhempi ja Teuvo kahdeksan. Pikkupotilas sai usein Teuvon ja Sirkka-Liisan pelikavereikseen muun muassa Afrikan tähteen.

”Se on poika jo koko kalamies”, saattoi Teuvo-veljestä sanoa jo varhain. Pienempänä hän saalisti kaloja ongella ja myöhemmin katiskalla. Alkukesästä saatiin kotiin paljon kalaa. Pienikokoisimmat kalat äiti jauhoi tahnaksi, josta valmisti kalapullia. Suurimpia ahvenia kerättiin juhannusta varten, jotta keskikesän juhlaruokana voitiin nauttia pöntössä savustettuja ahvenia. Kyllä ne maistuivat. Toihan Teuvo vesiltä kalojen lisäksi muutakin syötävää, hän nimittäin sorsasti. Aina kun sorsastus alkoi, oli veljemme passissa ja sorsapaistin saanti oli varmaa.

Sirkka-Liisalla oli pienestä alkaen vaalea, pitkä, kaunis tukka. Äiti sitoi hänen hiuksensa yöksi yöletillä ja somisti päiväksi hänelle sivuhiukset pikku leteille ja takahiukset kahdelle letille. Letittäminen oli rauhaisa rakkauden aamutoimi ja mieluisa niin äidille kuin lapselle. Äiti istui pirtinpöydän ääressä ja Sirkka-Liisa pikkujakkaralla äidin tuolin edessä.

Kun Ulla-Maija lähti ylioppilaaksi tulon jälkeen ja kotiteollisuuskoulun käytyään 1969 Hämeenlinnaan kotiteollisuusopettajaopistoon, hän kirjoitti Jarkolle satukirjeitä värikkäin piirroksin. Jarkko oli ylpeä omista kirjeistään, ja ne luettiin puhki. Ikävä kyllä, yhtäkään ei 40 vuoden takaa ole säilynyt.

Nuorina aikuisina Helinä ja minä ompelimme kaikki vaatteemme itsellemme ja Jarkolle. Palakaupasta, me 45-kiloiset sisarukset sekä taaperoikäinen Jarkko, saimme pienellä hintaa materiaalit vaatteisiimme. Muutimme omaan asuntosäästöllä rahoitettuun kolmioon Lintulaan kesäkuussa 1970. Olimme 24-vuotiaita. Jarkko oli 3 vuotta ja pääsi kilometrin päässä kotoa olevaan Allinpuiston päiväkotiin.

Isämme, Heikki Vilppo Välikangas, kuoli vuonna 1976. Hän palveli isänmaata viisi vuotta sodassa, haavoittui kaksi kertaa ja oli 56-vuotiaana kuollessaan ollut muutaman vuoden sairauseläkkeellä rankan maanviljelijänä ja Iijoen uittoyhdistyksen kymppinä toimimisen jälkeen. Hän teki kaksinkertaista päivää kesäisin: päivät uitossa, illat pellolla. Isä oli meille lapsille aika ankara, mutta äiti sovitteli. Isän elämä olikin lapsesta saakka ollut rankkaa. Hyvät numerot todistuksissamme saivat isältä hymyn ja toteamuksen, että kyllä meidän lapset pärjäävät. Parempaa ja helpompaa elämäähän vanhempamme meille pyrkivät tarjoamaan.

Kun Helinä ja minä opiskelimme teknillisessä koulussa, asuimme perheinemme Lintulan kolmiossa niin, että kummallakin perheellä oli oma makuuhuone ja yhteisenä tilanamme olohuone ja keittiö. Jarkko ja Eeva-Leena olivat kuin sisaruksia. Helinän Eeva-Leena-tytär oli 5 vuotta ”tekuun” mennessämme ja koulun ekaluokkalainen, viimeistä luokkaa käydessämme, Timo-puoliso opiskeli Oulun yliopiston Rakennusinsinööriosastolla.

Oppilaitosten kesäaikana me kaikki aikuiset tietenkin menimme töihin, niinpä Eeva-Leena joskus totesi, että ollaan me kummaa porukkaa, kun meillä ei ole koskaan lomaa. Taitoimme neljän kilometrin koulumatkan pyöräillen. 12–13 -vuotias Jarkko-poikani yllätti muutaman kerran meidät leipaisemalla kakun koulusta ja pakkasesta palaaville äideille.

Rakennusmestareina

Valmistuessamme rakennusmestareiksi 1980 ei molemmille löytynyt työtä Oulusta. Luokassamme oli runsaan parin kymmenen valmistujan joukossa meitä naisia kolme. Minä sain työsuhteisen rakennusmestarin toimen Oulun kaupungilta ja Helinä sai paikan Helsingin seudulta asettuen asumaan Porvooseen.

Hämmästytimme vuosien varrella työkavereitamme yhdennäköisyytemme kanssa. Kun Helinän tai minun työkavereita oli Kaupunkiliiton, myöhemmin Kuntaliiton kurssilla tai vaikkapa Pyöräilykuntien verkoston tapaamisissa ja he näkivät työkaverikseen luulemansa, alkoivat he ihmetellä: ”Eihän Helinä (tai Terttu) aikonut tulla tänne?”

Puolitutuille juttelemaan tuleville toisen työkavereille saattoi jonkin aikaa puhua niitä näitä, mutta sitten joutui sanomaan, että te taidatte sekoittaa minut kaksoissiskooni

Terttu-mestari töissä

Oulun kaupungilla oli minua ennen yksi naisrakennusmestari. Hän toimi talonrakennustekniikan parissa. Yhdessä hänen kanssaan edustimme Oulun kaupungilla naissukupuolta alalla 2000-luvun alkuun. Sitten alkoikin sekä teknikoissa että insinööreissä olla runsaasti naisia.

Kolmen ympäristösäädöksen muutos toi minulle työpaikan, sillä se merkitsi asiakastulvaa. Kohtasin vuoden aikana tuhansia oululaisia. Arkuus ja ujous karisivat pois. Myöhemmin suunnittelijana toimiessani saatoin olla piirustussalissa yksinkin. Erään tällaisen kerran sain asiakkaan, joka ei esittänyt asiaansa, vaan kysyi, eikö täällä ole ketään miestä. Kapea farkkutyttö ei tainnut näyttää mestarilta ja mestarillehan miehellä oli asiaa. Monesti ihmiset ihmettelivät miehistä ammatinvalintaani ja saivat vastaukseksi, että kaupungissa asuu miehiä ja naisia, niinpä elinympäristön suunnittelijoina tarvitaan sekä miehiä että naisia.

Tehtäviini kunnallistekniikan suunnittelijana kuului suunnitella katuja, kevyen liikenteen väyliä, urheilualueita, venevalkamia ja liikennetekniikan suunnittelijana suunnitella meluesteitä ja laatia liikennemerkkisuunnitelmia. Katurakenne määritetään maaperätietojen ja liikennemäärän perusteella, tiepoikkileikkaus puolestaan katuluokan ja liikennemäärän perusteella. Kadun korkeusasema suunnitellaan niin, että sadevedet tonteilta pääsevät valumaan suunniteltuihin katuojiin tai yleisimmin valumaan katua pitkin suunniteltuihin sadevesikaivoihin. Niin katupäällysteet kuin kadunkalusteet täsmennetään malliensa ja väriensä osalta kyseisen kunnan katupäällysteiden ja kadunkalusteiden yleissuunnitelman mukaan. Katu- ja kevyen liikenteen verkkosuunnittelulla varmistetaan liikennetekninen toimivuus ja turvalliset risteämiset sekä varataan asemakaavoihin riittävät tilavaraukset. Pääkatujen ja -teiden suunnitteluprosessin pituus vie monesti yli kymmenen vuotta.

Kuntalaisten palveluun kuului paljon kirjoittamista. Aloitteisiin vastattiin virkamiespäätöksillä tai lausunnoilla ja päätösehdotuksilla luottamuselimille. Monesti ennen vastauksen laatimista piti tehdä suunnitelma ja kustannusarvio, ennen kuin pystyi hahmottamaan aloitteen toteutumismahdollisuutta ja -aikaa.

Helinä-mestari töissä

Rakennusmestariksi valmistuttuani tartuin nopeasti työhönpääsemistilaisuuteen ja muutin Uudellemaalle. Työskentelin yhden vuoden Porvoossa Nesteen tuotantolaitoksen suunnitteluosastolla. Sen jälkeen olin muutaman vuoden TVH:lla Helsingissä, sitten Porvoon mlk:n ja Porvoon kaupungin kuntatekniikan suunnittelutehtävissä 26 vuotta.

Vuonna 2002 suoritin johtamisen erityisammattitutkinnon. Viimeisin tehtävänimikkeeni oli katusuunnittelija.

Terttu-mestari vapaa-aikana

Identtisen kaksospuolen muuttaminen toiselle puolelle Suomea, Porvooseen, oli kova pala. Olin askeltanut Helinän kanssa 34 vuotta lähekkäin samassa asunnossa asuen. Nyt piti osasta lähteä yksin harrastuksiin ja kyläilyihin. Vaikeuksille tuli ääripiste, kun äiti, Hilma Maria Välikangas s. Koponen, kuoli jouluna 1980. Hän oli ollut perheen kokoava voima, ilon luoja ja kannustaja. Nyt koko kuusipäinen sisarusjoukko oli ihan hukassa.

En voinut näyttää 14-vuotiaalle pojalleni, miten huonosti jaksoin. Niinpä hakeuduin Oulun Lauluun, 100-päiseen kuoroon, joka valmisti vuosittain oratorion julkkistähtien ollessa silloin kuoron solisteina. Laulu hoiti. Monesti kuoroharjoituksissa kyyneleet juoksivat pitkin poskiani ja saivat lähellä olevat sanomaan, että kylläpä sinä olet herkkä. Melodiat toivat mieleeni äidin laulamiset. Se minua itketti.

Helinä ja minä vietimme kaiken työikää perheinemme osan kesä- ja joululomista yhdessä.

Jarkko muutti kotoa 24-vuotiaana omaan osakkeeseen Karjasillalle. Siitä alkoi hänen aikuisuutensa itsenäisenä asuntovelkaisena työssäkulkijana.

Opiskelin 1980-luvulla työn ohella keskikoulupohjalta ylioppilaaksi ja muutamia vuosia tuon jälkeen insinööriksi. Sain valkolakin Kastellin iltalukiosta 1986 ja insinööripätevyyden Kuopion teknillisestä opistosta 1992.

Helinä-mestari vapaa-aikana

Seuraavana vuotena, kun minä olin tullut rakennusmestarin virkaan Porvoon maalaiskunnalla, tuli sinne toinen naismestari ja 20 vuotta myöhemmin naisdiplomi-insinööri.  Molemmat edellä mainitut ovat vielä töissä, sillä he ovat noin 10 vuotta minua ja kaksoissiskoani nuorempia. Eläkkeelle lähtiessä tilalleni valittiin naisinsinööri.

Valmistuttuani ammattiin liityin rakennusmestarien ammatillis-aatteelliseen yhdistykseen RKL:ään, joka muuttui myöhemmin AMK RKL:ksi, mikä tarkoittaa rakennusmestarien ja -insinöörien keskusliittoa. Vuosia myöhemmin sain em. liiton paikallisyhdistyksen hallituksessa varajäsenpaikan ja siten paikan varsinaisena jäsenenä. Olin em. hallituspaikoilla yli kymmenen vuotta, joista sihteerinä viisi vuotta. Puheenjohtajana toimin vuoden 2006.

Ammattiyhdistys, jossa toimin aktiivisesti, oli Kuntien Tekniikan Neuvottelujärjestö KTN. Sen keskusliitto on KTK (Kuntien Tekniikan asiantuntijat). KTN ry:n Porvoon seudun paikallisyhdistys ry:n johtokunnassa toimin yli kymmenen vuotta, josta sihteerinä viisi vuotta. Olin KTN:n työpaikkaluottamusmiehenä yli kymmenen vuotta.

Etelä-Suomeen muuton jälkeen mieheni kävi monta vuotta työssä Ruotsissa ja tuli viikonlopuiksi Porvooseen. Koululaisten kesälomalla Eeva-Leena pääsi mukaan. Timo oli silloin rakentamassa Forsmark III:a. Eeva-Leena oli työpäivän parakkikylässä, koska ydinvoimalatyömaalle ei voinut viedä lapsia. Hän sai olla alueen siivooja-Sivin kanssa ja autella, missä osasi. Välillä hän piirteli ja kirjoitti tehtäväkirjaan. Keskustelu käytiin ruotsiksi, siinäpä tuli käyttöön koko yhden vuoden aikana hankittu kelitaito, Eeva-Leenahan otti 1. kielekseen ruotsin koulun 3. luokalla.

Paluumatkalla Timo ja Eeva-Leena pysähtyivät Tukholman kiinnostavissa kohteissa. Minäkin halusin joskus päästä Tukholmaa, silloin Eeva-Leena toimi innokkaana oppaana jo ennen matkaa ja matkan aikana. Kävimme muun muassa kuninkaanlinnassa ihailemassa pihalla vahdinvaihtoa ja museossa Kustaa II:n Adolfin hevosta, joka kaatui kuninkaan kanssa taistelussa.

Kaksospojillani Samilla ja Joukolla oli koko päivähoitoajan sama, erinomainen perhehoitopaikka. Käytin heitä 4–7-vuotiaina seurakunnan kerhossa, jossa oli siihen aikaan esikoulu. Kerhon vaikutusta lienee, että Jouko halusi ennen ateriaa lukea hiljaa ruokarukouksen, meillä ei ollut se tapana. Päivähoitokavereista joku nauroi ja pilkkasi Joukoa, mutta päivähoitaja pani porukan järjestykseen ja poika sai rukoilla rauhassa.

Kun pojat olivat käyneet 1. kouluvuoden, olimme käymässä Ahvenanmaalla, Maarianhaminassa. Päivä oli kaunis ja kiertelimme ympäriinsä. Talot olivat hyvin hoidettuja ja pihat rehevän näyttäviä. Niinpä Sami totesi: ”Täällä olisi varmaan hyvä asua.”

Erään kerran, kun lapsenlapseni Rosa oli 5–6 -vuotias, hän sanoi: ”Mummu, mennään yhdessä kirkkoon. Mene sinä sinne toiselle puolelle, minä menen sinne pyhäkoulupuolelle.”

Niinhän me mentiin. Siitä alkoi lähikirkkoon tutustuminen ja hyvin on tutuksi tultu. Ennättipä Rosa, yhden kaverinsa kanssa isompana tyttönä, toimia pyhäkoulun opettajana pari vuotta. Mistä pieni tyttö osasi puhua pyhäkouluun menosta, valottaa se, että hänen päiväkodissaan vieraili eräs seurakunnan kerho-ohjaaja kertomassa uskontotarinoita.

Alle kouluikäisenä toinen lapsenlapseni Arto tahtoi mielellään juosta ja minä tietenkin ostin hänelle hyviä juoksukenkiä. Kävimme useita kertoja OP-pankin kerran kesässä järjestämissä juoksukilpailuissa. Siellä jokainen osallistuja sai lusikan, mehua ja karamellin. Ei Arto ihan parhaille sijoille yltänyt, mutta hyviin sijoituksiin kuitenkin, olihan hän 5.–7. nopein 50–60 lapsen ryhmässä. Pojat ja tytöt olivat eri kilpailuryhmässä. Jokaiselta otettiin aika ja tulokset julkaistiin Uusimaa-nimisessä päivälehdessä.

Terttu-insinööri töissä

Koska olin tehnyt insinöörityön Oulun kaupungin kadunkalusteista ja katupäällysteistä, sain olla vetämässä työryhmää, joka valmisteli yhtenäisohjeen asiasta kaupungin hallintokunnille. Hoidin insinöörinä niin liikennesuunnittelijan tehtäviä kuin oman toimen ohella työsuojelupäällikön tehtäviä.

Työsuojelupäällikkönä esittelin johtoryhmälle työsuojeluasiat. Haastavaa oli yhteistyö niin koko kaupungin kuin oman viraston työsuojeluhenkilöstön kanssa. Teknisen toimen väellä oli merkittävästi pienempi sairauspoissaoloprosentti kuin kaupungin keskiarvollinen prosentti.

Koin tulevani väärin ja epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi. Kuvaan asiaa seuraavalla sadulla:

Märät kengät

Tuossa Hannes taas tarpoo suota ja taas hänen kenkänsä hörppäävät vettä. Päivä on harmaa ja tuuli paiskoo räntää kasvoille. Tällaista silmäkkeisiin hupsahtamista hänen työpäivänsä ovat muutamat viimevuodet olleet. Hän on päällikölleen näkymätön, hajuton ja mauton: Hannesta ei ole olemassa. Vaikka pomo istuisi kahvitauolla Hanneksen viereen ainoalle tyhjälle mättäälle, hän kääntää päänsä poispäin, eikä ole kuulevinaan, jos Hannes yrittää sanoa jotakin.

Pomolla on hovi ja ainoastaan sen jäsenet kelpaavat tekemään haastavia töitä. Hoviin otetut ovat päällikön aiemmalta työpaikalta. Kelpo työntekijän on oltava nuori, viisikymppinenhän on ikäloppu. Tällä työpaikalle pitempään olleet ovat hylkiöitä, eikä pomo tietenkään niille köpöille voi karpaloita antaa.

Pomo osaa, konsultin kokemuksella, olla valheellisen ystävällinen niille suovieraille, joista tietää hyötyvänsä. Paidan helma lepattaen, hän harppoo kokouksesta kokoukseen. Kohdatessaan vaatimattomia vaeltajia ja onnettomia alaisiaan käskyttäjä näppäilee uusintauutta olevaa kännykkäänsä, eikä ole huomaavinaankaan, vaan koikkelehtii ohi ja eteenpäin. Pomo on toivoton puujalkavitsien vääntäjä, mutta luulee itse olevansa hauska ja sosiaalinen sekä ehdottomasti maan valovoimaisin johtaja.

Kunkin työpäivän lopussa Hannes sukeltaa suon vierellä välkehtivään jokeen ja upottaa sinne sen päivän puristuksensa. Rannalla on pieni parakki, jossa hän voi vaatteidenvaihdon suorittaa ja jonne hän voi jättää suotyön kostuttamat kenkänsä kuivumaan. Kotiin ei Hannes päästä ketkupomonsa ilkeyksiä, vaan lähtee vedensylissä lämmenneenä rakkaidensa luo.

Eräänä kummallisena päivänä pilvet väistyivät, aurinko tulee esiin ja alkaa lempeästi lämmittää. Hanneksen varpaita palelee kosteiksi jääneissä kengissä.

– Mitä ihmettä, kukahan tuo on!

Hannesta kohti astelee taivaansiniseen takkiin sonnustautunut naisihminen.

– Minä olen uusi pomosi.

Entinen käskyttäjäsi sai muualta kiipijän haasteita ja meni menojaan. Istahdetaanpa me kaikessa rauhassa puhumaan Sinun työssäetenemistoiveistasi.

Muutaman kuukauden päästä Hannes on uusi mies. Hän saa tunnustusta ja iloa työstään, joka on suunnattu pois suolta, oranssikylkisten mäntyjen pilaristoon, valoon ja iloon.

Jäin eläkkeelle 31.12.2010 palveltuani Oulun kaupunkia 45 vuotta.

Terttu-insinöörin vapaa-aikaa

Kun Jarkko meni armeijaan, keräsin itselleni monenlaisia tekemisiä, jotta en ripustautuisi liikaa häneen. Olin yksinäinen ja siksi tarvitsin työpäivän jälkeen muuta ajateltavaa. Kun töissä kävi raskaaksi ja pahaa mieltä aiheuttavaksi, naisjärjestötyö ja seurakunnan vapaaehtoisena toiminen antoivat voimaa ja jaksamista.

Oulun Ympäristön Kalevalaisissa Naisissa sain kulttuurityön tehtävien vetovastuuta puheenjohtajana, varapuheenjohtajana ja sihteerinä. Suomalaisen Naisliiton Oulun osaston varapuheenjohtajana ja Oulun seudun NYTKISin hallituksessa ja puheenjohtajana syvennyin tasa-arvotyöhön. Vapaaehtoisena vedin Caritaksen palvelutalon runopiiriä muutamat vuodet ja toimin seurakunnan lähetystyön aktiviteeteissä.

Terttu eläkeläisenä

On ollut suuri ihme löytää päivän valoisa aika omaan käyttöön. Työhön lähdin vuosikymmenet talvisin pimeällä ja palasin kotiin pimeällä. Aivan uskomatonta ylellisyyttä on nyt kävellä auringon kirkastamassa talvipäivässä ilman kiirettä. Miten mukavaa oli aloittaa eläkeläisyys tammikuussa puolilta päivin kokoontuvassa kuorossa, jonka harjoituspaikkaan kuljin neljän kilometrin matkan lumen narskuessa kengissäni ja auringon häikäistessä silmiäni.

Uutta ihmettä kuvannee oheinen kirjoitukseni:

Talvessa on taikaa, mutta vaaraakin

Sukellan mäntyholviin. Kello on vasta seitsemän, eikä aurinko vielä ole noussut. Olen menossa terveyskeskukseen verikokeisiin syömättä ja juomatta. Pakkasta on 18 astetta. Se harmaannuttaa metsän: mäntyjen neulaset ovat harmaanvihreitä ja runkojen oranssin ja ruskeat sävyt pehmeän laveerattuja. Koska aurinko nousee kohta, taivas on hohtava ja kuulakkaan vaaleansininen. Kuljen kuin sadussa. On rauhallista heräillä metsän rauhassa, kun liukkauskaan ei ahdista, paninhan liukuesteet kenkiin kotoa lähtiessä. Heräsin, kun kännykkääni puoliseitsemältä kilahti viesti: ”Kulkuväylät paikoin vaarallisen liukkaita.”

Tämä metsä on ollut idyllinen siirtymävyöhykkeeni jo 24-vuotiaasta saakka. Kun menin töihin, aloin työpäivään valmistautumisen siellä ja kotiin tullessa jätin työasiat sinne. Pyörätien aurausvalli on runsaan metrin korkuinen. Lumi on siinä likaista, sillä auraushiekkaa pyörähtää auran työnnöllä väylän pinnasta. Tullessani metsästä kadulle kurkistelen kadun ylitysmahdollisuutta parimetristen aurausvallien takaa.

– Aikaa vierähtää ja vettä tiellä riittää, ennen kuin vappuun päästään.

Kotiin palatessa aurinko on noussut ja valtaa voimakkaalla oranssi-keltaisuudellaan taivaan reunan. Häikäisee. Hangen pinta ja pyörätie kiiltävät jäisinä. Muistan, miten lapsena sisarusten kanssa juoksimme maaliskuun hangilla ja viiletimme potkureilla. Tämä nautinto sattui monesti koulujen hiihtoloman aikaan. Merellä hullaannuimme joskus hiihtämään liian kauas. Kun aurinko keskipäivällä sulatti hangen kuoren, hanki upotti ja kotiin paluu kävi hitaasti ja vaivalloisesti.

Päivempänä käyn kylässä iäkkään ystävän luona. Talvi hehkuu ikkunoiden takana, mutta ulos hän ei uskalla. Tämä hento, hauras vanhus pelkää liukkautta. Monena talvena hän on ehtinyt satuttaa itsensä kaatumisilla. Nyt hän on kuin häkkilintu. Ulos ystävä ei lähde enää kuin välttämättömimmillä asioilla ja silloinkin jonkun, useimmiten veljensä, käsikynkässä. Päivittäisellä voimistelulla hän valmistautuu kesään uneksien Ainolanpuistoon pääsystä.

Talvessa on taikaa, mutta vaaraakin. Onneksi minä vielä pystyn liikkumaan kaikkina vuodenaikoina. Kännykkään tilaamani liukkaudesta kertovat viestit varmistavat, että sonnustaudun liukastumisvaaraa vastaan liukuestein ja varaan matkan taittamiseen tavallista enemmän aikaa.

Uutena harrastuksena vastaani tuli Naisten Pankki: vapaaehtoistyö ja kuukausilahjoittajaksi ryhtyminen kehitysmaiden naisten elinolojen parantamiseksi.

Uutta toi myös kulttuuriluotsiksi kouluttautuminen. Se merkitsi mm. eri kulttuuritilaisuuksissa käymistä vieraan ihmisen kumppanina ja parin vuoden ajan vetäjänä toimimista Oulun Palvelusäätiön Sara Wacklin -kodin muistelutuokiossa. Toimin noissa joka maanantaisissa tapaamisissa yhden puolivuotiskauden yksin ja suurimman osan ajasta toisen kumppanin kanssa vuorotellen. Yhden kesän olimme kokoontumatta, toisena kesänä tapasimme kahden viikon välein. Keskustelimme sopimamme ohjelman mukaan lapsuudesta, nuoruudesta ja työvuosista. Hanke loppui, kun sairastuin vakavasti.

Naisjärjestötyö ja seurakunnan aktiviteetit ovat edelleen voimanani.

Helinä eläkeläisenä

Eläkkeelle jäätyäni osallistuin aktiivisesti erilaisiin seurakunnan järjestämiin tilaisuuksiin. Sitten otin hoidettavakseni muutamia vapaaehtoistehtäviä.

Kävin parin vuoden aikana kaksoissisareni kanssa kaksi kertaa vuodessa, viikon kerrallaan, tekemässä vapaaehtoisena töitä Vivamon Raamattukylässä Lohjalla.

Noin kaksi vuotta olen käynyt, kaksi kertaa viikossa, tekemässä ruoan jakelutyötä. Työpaikalleni tulevat eri syistä huonosti pärjäävät ihmiset ja he saavat mukaansa kauppojen lahjoittamaa ruokaa. Viime aikoina on mieheni huono terveys vaikuttanut siihen, etten voi aina tehdä kokopäivätyötä, olen vain puolipäivätyöläinen.

Eläkeläisenä olen osallistunut yhdistystoimintaan vaatimattomasti rivijäsenenä.

Kansallisilla senioreilla on kiinnostavat kuukausitapaamiset, kirjallisuuspiiri ja vesijumppa, missä pyrin käymään säännöllisesti. Porvoon kaupungin työntekijöiden seniorit -yhdistyksen tapahtumiin osallistuin ennen harvemmin. Kun minut valittiin hallitukseen, osallistun tietenkin kokoustoimintaan säännöllisesti. Vastuullani on ilmoittelun hoitaminen kolmeen lehteen. Olen Porvoon seudun Diabetesyhdistyksen hallituksessa, siitä aiheutuu kohdalleni joskus pieniä vastuita.

Lisäksi olen etäjäsenenä Oulun Ympäristön Kalevalaiset Naiset ry:ssä ja Suomalaisen Naisliiton Oulun osastossa niin kuin kaksoissisareni, hän tosin on noiden yhdistysten hallituksissa. Sähköinen tiedonsaanti toimii. Samaan liittoon kuuluvina osallistumme yhdessä valtakunnallisiin kokouksiin.

Olen yleensä onnellinen ja tyytyväinen eläkeläinen.