Heli Meriläinen – pikkuonnellinen kirjoittelija

Motto: ”Do any of your relatives suffer from mental illness? (kysyy psykiatri) Potilas vastaa: ”No, they all seem to enjoy it.”

Olen syntynyt Oulussa toukokuussa 1959 kellolaisen insinöörin ja siikajokisen merkonomin esikoisena. Äitini työskenteli silloin Osuuskassalla ja isäni Talouseuralla. Olin toivottu lapsi, joskin poikaa odoteltiin.

Minulla oli kaksi mummulaa ja paljon rakkaita serkkuja, Heikki-pappa ja Aili-mummi Kellossa ja toinen Heikki-pappa sekä Tyyne-mummu Siikajoella. Vietin kesäisin paljon aikaa serkkujeni kanssa, isoäitien hoivissa. Molempien isoäitien leivän leipomiset jäivät mieleen. Lämpimän rieskan päällä valuva voi.

Vuodet 1960-1964 kolmihenkinen perheemme vietti Turussa, sillä isäni opiskeli insinööriksi. Oulussa ei vielä silloin ollut insinöörikoulutusta. Palasimme isän toivomuksesta kotikonnuille, pikkusiskon sain toukokuussa 1965. Pian hänen syntymänsä jälkeen muutimme Alppitielle vastavalmistuneeseen kerrostaloon, jossa minä nyt kirjoittelen.

KOULUT

Ensimmäinen koulupäiväni oli vuonna 1966 ja ystäviäni olivat naapurien Pirkko ja Tiina-Leena. Sattumalta jouduin/pääsin Kaisu Merenheimon luokalle, josta tuli musiikkiluokka. Viulua en oppinut edes virittämään, pianotunteja otin ja nokkahuilua osaan soittaa vieläkin, monta kymmentä vuotta myöhemmin.

Kansakoulukavereitten Aulin ja Kirstin kanssa menin pyrkimään vasta aloittaneeseen musiikkioppikouluun. Kävin sitä lukion toiselle. Silloin koulu muutti Pohjankartanoon ja setäni Pekka kehotti minua vaihtamaan lyseoon. Sain uusia ystäviä,  Hämäläisen kolme sisarusta (Heli, Sirkku ja Aino), Maijan, Annukan jne. He ovat edelleen niin monien vuosien jälkeen ystäviäni.

Ylioppilaskirjoitukset menivät hyvin. Kuuntelin esim. englannista koulun ainoana kaikki oikein. Numero pongahti kymppiin. Kemiaa minulla ei lukiossa ollut.

YLIOPISTO

Koska en ollut lukenut kemiaa, ei ollut mitään järkeä pyrkiä lääkikseen. Sen tein silti kaksi kertaa. Syksyllä 1978 aloitin opinnot Oulun yliopistossa, pääaineena kemia. Sivuaineina matikka ja fysiikka. Pidin erityisesti kemian töistä! Kevätlukukaudella kävin isän omistamassa firmassa Insinöörirakentajilla töissä ja suoritin ainoastaan kemian ryhmätyöt.

Ikuiseksi ystäväkseni tuli Hannele. Hän lopetti kemian opinnot tultuaan raskaaksi, sai sitten yhteensä kuusi lasta. Vuodesta 1978 olemme pitäneet yhtä.

ENSIMMÄINEN KIHLAUS

Tutustuin oulunsalolaiseen Pekkaan. Hän opiskeli konetekniikkaa. Muistan, että lujuuslaskelmat olivat vaikeita. Pekasta tuli ensimmäinen kihlattuni. Hän oli mukava valoisa nuori mies, jolla oli hymykuopat ja leveä hymy. Muutimme asumaan Dammisaareen eli käytännössä Ainolan puistoon.

Laskettelin paljon vaikka en ollutkaan hyvä siinä. Ensin Ylläksellä, johon Insinöörirakentajat olivat pystyttäneet Äkäshotellin eli ”pirtukirkon” (Nimi tuli talon muodosta.), myöhemmin Iso-Syötteellä. Iso-Syöte oli isäni ja Immosen Anteron yritys. Totta kai Pudasjärven kunta oli mukana. Aluksi perheelläni oli siellä asuntovaunu ja myöhemmin kelohonkamökki. Iso-Syötteen aikoihin 1980 kieppeillä ihastuin toiseen nuoreen mieheen. Kai me olimme olleet Pekan kanssa liian nuoresta yhdessä. Uusi seurustelusuhde jäi lyhyeksi.

TOINEN KIHLAUS JA PIKA PIKA – AVIOLIITTO

Tutustuin lasteni isään Myllytulli-nimisessä ravintolassa. Menimme 10 päivän päästä kihloihin ja viiden viikon päästä naimisiin. Vähän minua alkoi jo kaduttaa.

Muutimme Sallaan. Aviomieheni toimi ammattikoulun opettajana. Minä opiskelin kemiaa ”etänä” ja tein opettajan sijaisuuksia. Etäopiskelu tarkoitti, että pänttäsin Sallassa paksuja kirjoja ja matkustin junalla Ouluun tenttimään. Ei 80-luvun alussa ollut nettiä ei! Muutimme Sallasta Rovaniemelle. Asuimme appivanhempien vintillä, koska siihen aikaan ei yksinkertaisesti ollut vuokra-asuntoja.

Esikoisemme-”potra poika”- syntyi marraskuussa 1982. Tytär syntyi vuoden ja yhdeksän kuukauden päästä eli elokuussa 1984. Synnytys kesti tunnin! Iskän piti ehtiä töihin, vitsailimme. Isä-Rekke oli ostanut meille rivitaloasunnon Rovaniemen Silmutieltä ja olin melkein kotiäiti. Luin sentään matematiikkaa pihalla jalat vesivadissa. Koko elinikäni vaivannut jalkojen turvotus alkoi jo silloin.

KOTILINNA NORMANIASSA

Eräänä päivänä isäni ehdotti: ”Ostetaan linna Normadiasta ja muutatte sinne pitämään hotellia.” Minä olin 26 ja käynyt Oulun yliopistolla ranskan kielen alkeiskurssin.

En tietenkään päässyt valitsemaan tulevaa kotiani. Meille luvattiin apua, mutta saimme kyllä pärjätä ihan ominemme. Rouenissa asuva suomalainen Hilkka auttoi ja mieheni ranskan opettaja Caroline ja löysimme leipomon seinällä olevalla ilmoituksella nuoren englantia puhuvan arkkitehtiopiskelijan Frédériquen.

Muutimme Roumareen Normandiaan syksyllä 1985. Retkeä kesti yhteensä kuusi vuotta.Ensimmäisenä vuonna meillä oli ihana au pair, mieheni sukulaisen suosittelema Kaisa Rovaniemeltä. Olimme kolmen hengeen ”tiimi”. Lisäksi meillä työskenteli uljasryhtinen madame Delansay (josta minulla ei ole ainuttakaan valokuvaa) ja puutarhuri Jules, joka asui pihapiirissä.

Ensimmäisen vuoden teimme remonttia. Minä kuljin esikoisen kanssa romukaupoissa. Tämä kysyi: ”Äiti, miksi näissä huonekaluliikkeissä on aina niin kylmä?” Lapsia hoitivat minun lisäkseni isä, au pair Kaisa. Isällä oli aikaa hoitaa lapsia. He ”pyörivät jaloissa”. Madame Delansay teki ihanaa ruokaa ja siivosi. Hän ompeli verhot ja sängynpeitot linnaan, siitä tuli iso säästö. Remonttihommat hoitivat italialaisyntyiset paikalliset pienet firmat. Maalari Vesa tuli Suomesta, säästimme pitkän pennin.

Koko kuuden vuoden aikana meillä oli itse asiassa vähän henkilökuntaa: yksi tai kaksi aupairia, puutarhuri ja siivooja. Myöhemmin siivojana toimi Madame Huard.

Bisnekset ei niin sitten sujuneetkaan. Ei ollut nettiä. Lehdet kyllä kirjoittivat ”rohkeasta rovaniemeläispariskunnasta”. Nykyään minulla on ”aarrearkussani” paljon lehtiä, joissa on kirjoitettu meistä. Isä oli puhunut kulttuurinvaihdosta ruohonjuuritasolla ja kuinka ranskalaisia houkutellaan Suomeen ja suomalaisia Ranskaan. Hääjuhlia saimme (salin vuokra, location des salles) ja yksittäisiä automatkailijoita.

Söimme hyvin, lapset kävivät ”école maternelleä” eli äidillistä koulua. Minulle kiteytyi motto: ” Kun lapset ovat pieniä, ei tarvitse miettiä, miksi on olemassa.”

Harrastin kotona. Kuuntelin musiikkia ja luin. Opin kotoilemaan, koska minulla oli pienet lapset. Kävin kylällä jumpalla. Kumma kyllä, en silloin ollut niin innostunut käsitöistä. Ystäviä kertyi. Kun pyysi linnaan kylään, kukaan ei kieltäytynyt. Kotiväki kävi Suomesta. Myös kielitaidottomat appivanhemmat, mitä kunnioitin. Äitini viihtyi hyvin Roumaressa, olivathan lapsenlapset siellä ja Oulussa hän oli vähän yksinäinen.

1988 syntyi Mont Saint Aignanissa kuopus. Teetimme tallista ihastuttavan asunnon. Mutta pikku hiljaa meille kävi niin kuin nykyään tuntuu käyvän monelle monelle pariskunnalle. Olin kesällä pitkään lasten kanssa Suomessa ja meillä työskennellyt nuori nainen ja mieheni rakastuivat. Olihan mieheni viehättävä, hauska ihminen. Enhän minä mäntin kanssa naimisiin ollut mennyt. En moiti nykyistä vaimoa, hän ei ole ollut ”paha äitipuoli”. Meriselitykseni on, kun erosta kysytään: ”Minut vaihdettiin nuorempaan ja mukavampaan.” Pariskunta on vielä 30 vuoden jälkeen naimisissa. Lapsillani on velipuoli.

Kyllähän minua hirvitti jäädä yksin ison linnan ja kolmen lapsen kanssa. Kuopus oli kaksi-vuotias. Mutta taas minulla oli ihana au pair Tuija, eikä taloudellisia huolia!

Tähän väliin on kirjoitettava, etten saanut kuuden vuoden työstä palkkaa. Se vaikutti tulevaan eläkkeeseeni. Minäkin etsiskelin poikaystävää. Kolmen pienen villikon äiti. Netistä niitä löytyi. Mutta loppujen lopuksi minulle tuli ”kunnes kuolema meidät erottaa” -romanssi suomalaisen Jaskan kanssa. Tämä oli perhetuttu, avovaimonsa oli lähtenyt ”etsimään itseään” (astrologian parista). Ja Jaska huolehti murrosikäisistä lapsista Artturista ja Elsasta.

Me seurustelimme kunnes minun piti palata Suomeen (1991). Emme tietenkään asuneet yhdessä. Jaska kuoli syöpään marraskuussa 2009. Kun kuulen Dimitra Salon laulun ”Siellä jossain”, ajattelen häntä.

UUSI ALKU OULUSSA

Muutin lapsikatraani kanssa ison muuttokuorman kanssa Ouluun Haukitielle 150 neliön paritalon puolikkaaseen äidin naapuriin.

Minä menin auskultoimaan kemian opettajaksi yliopistolle. Isommat lapset menivät läheiseen Paulaharjun kouluun ja kuopus päiväkotiin samalle suunnalle. Opiskeluajakseni jäi aamusta 17.15 asti. Olin aika tehokas. Koskaan en opiskellut öisin.

Vuonna 1995 sain kemianaineenopettajan paperit. Graduni aihe oli ”Kemian opetus lukiossa”. Aika hassua, kun en itse ollut lukenut lukiossa kemiaa. Lajusen Laurille (tuleva rehtori) graduni tein. Jatkoin kasvastustieteen lukuja. Lopputyöni aihe oli ”Tislauskäsitykset”. Tein ja tein sivuainegradua pari vuotta mutta lopulta laitoin monisteet urheilukassiin ja luovutin.

Keväällä 1993 pidin vähän taukoa yliopisto-opinnoista ja työskentelin Merikosken yläasteella. 1995 pääsin opinto-ohjaajaksi ja opettajaksi Ylikiiminkiin. Opo olisi ollut minun toiveammattini, jollei… Lukukauden 1996-1997 kuljin Ruukissa ja opetin ATK:ta, kemiaa ja opinto-ohjausta. Se oli mukavaa. Olin luova opettaja ATK:ssa.

Lasteni kasvatuksesta käytän nykyään sanontaa, ”Lasten isä oli huono aviomies, mutta hyvä isä.” Lisäksi meillä oli ”kylä kasvattajana”: Hili-mummu (äitini), Ukki (isäni) ja appivanhemmat, siskoni Ranskasta käsin. Kuopus löytyi naapurin sohvalta nukkumasta aika usein – katseli videoita. Tai paremminkin nukkui videoitten edessä sohvalla.

Pelkoni lasten selviämisestä avioeron jälkeen olivat turhia. ”Pappa betalade opinnot.” Ei ollut taloudellisia huolia!! Näin jälkikäteen olen onnellinen, etten ajautunut uusperheeseen.

BIPO

Bipo tulee sanasta bipolar, eli kaksisuuntainen eli maanis-depressiivinen Niihin aikoihin kun prinsessa Diana kuoli, ystävättäreni raahasi minut ”piirille”. Elikkä elokuussa 1997 minulla oli psykoosi elämäni ensimmäisen ja viimeisen kerran. Olin laitoshoidossa viikon, mutta MTT:n potilaana parikymmentä vuotta. Olin MTT:stä psykiatri Tarjan mukaan heidän pitkäaikaisin potilaansa. Maija oli terapeuttinani 13 vuotta, kunnes teki inhottavan tempun: ”jäi eläkkeelle”. MTT= mielenterveystoimisto. Täytyy kertoa, että terapia oli ihan kokonaan ilmaista! Maijaa seurasi terapeutti Matti. Nykyään olen terveyskeskuksen asiakas. Minulla on omahoitaja, koulutukseltaan terveydenhoitaja.

Kun sairastuin, olin ”tillin tallin”. Pääsin/jouduin/ panivat minut eläkkeelle. Nyt parinkymmen vuoden jälkeen ”harrastan” kaksisuuntaista. Elämäni on vuoristorataa: Välillä lepään,välillä valvon ja olen vauhdissa. Lepokausia kutsutaan masennukseksi tai alakuloksi.

OMAISHOITAJUUS

Vuonna 2004 äiti sairastui Lewyn kappale-tautiin. Hän kaatui paritalon toisella puolen ja minä muutin äidin luo. Veriläntti kokolattiamatossa säilyi vuosikausia. Hoidin äitiä kotona pari vuotta. Se oli taloudellisesti edullista: sain palkkaa, äiti maksoi ruuat ja bensat. Koska olin bipo, meillä kävi kaupungin ihmisiä. Mutta raskasta se oli!

Sitten tuli aika, ettei äiti ollut enää yhden hoidettava. Hän pääsi kaupunginsairaalan kautta Mäntykotiin elokuussa 2007. Äiti nukkui pois 5. syyskuuta 2018. Minä olin läsnä ja parin ihanan hoitajan kanssa, kun äiti hiipui pikkuhiljaa pois. Kuuntelin Tapio Rautavaaraa :”En päivääkään vaihtaisi pois.” Dementikko kuolee kahdesti: muistinsa menettäessään ja kuollessaan pois. Meillä oli aivan ihanat hautajaiset Siikajoella. Ne järjestettiin pika pikaa, koska pikkusiskolla oli kiire takaisin Pariisiin.

HYVÄN MIELEN TALO

Kävin bipo-ryhmässä muutaman vuoden, kunnes kyllästyin jatkuvasti raitistuviin kaksisuuntaisiin ja toisaalta jutut olivat aika rajujakin. Mutta sain ystäviä!! Edelleen minulla on ryhmästä ystäviä. Vertaisryhmä kokoontuu Hyvän Mielen Talolla ja sillä ei ole ohjaajaa. Aluksi jokainen kertoo kuulumiset (joillakin menee siihen aika kauan aikaa) ja sitten keskustellaan. Esimerkiksi kysymys: ”Mitä sinä teet?” on arka paikka mielenterveyskuntoutujille. En meinannut kestää rankkoja juttuja, kuten itsetuhoisuutta. Samoin ryhmässä oli viinan kanssa läträäjiä, ei istunnoissa sentään.

Vuonna 2013 näin Revanssissa (mielenterveysseuran lehti) mainoksen kulttuurivastaavien kurssista Houtskärissä. Halusin Turun saaristoon. Kurssin anti oli hyvä. Yhden hengen huoneet jne. Aloin pitää kulttuuriryhmää HMT:llä (Hyvän Mielen Talolla) vapaaehtoistyön ohjaajana Jenni.

METSOLANKARTANO

Tein vuonna 2014 hauskat työhakemukset pariin paikkaan ja pääsin ohjaamaan sanataidekerhoa Metsolaan. Sain palkkaa 12 e/ tunti. Olin ylpeä siitä. Kun välillä menin polvileikkaukseen työsopimustani ei jatkettu. No, kun pomo vaihtui ajattelin: ”sama se sille 12 eurolle, tämä on niin mukavaa, teen talkoilla”.

Kerhon pitäminen on ollut mukavaa ja sen huipentuma oli vuonna 2019 taidenäyttely galleriassa. Siellä oli minunkin valokuviani. Korona katkaisi kerhon pitämisen maaliskuussa 2020. Soittelen vain Metsolaan. Kerho jatkui taas kesällä. En malttanut lopettaa.

KOIPITOIPILAS

Hyppäsin purjeveneestä laituriin 2012 oikean jalan varaan koko massallani. Sääriluu murtui. Jalkani kipsattiin. Tehtiin kaksi tekonivelleikkausta. Minulta ei enää tiedusteltu pään viirausta vaan:”Miten jalka?” Polvileikkauksista (oikea kahdesti) olen toipunut, mutta murtuma vaivaa edelleen.

ISÄKIRJA

Isän kuoltua vuonna äkillisesti 2005, historioitsija Martti Asunmaa heitti: ”Tee isästäsi kirja” ja minä höpsö tartuin syöttiin. Kirja valmistui syyskuussa 2020. Välillä tein kolme kirjaa Ranskan ajoista, yhden painetun ja kaksi versiota Ifolorilta. Valokuvakirjoja olen tehnyt noin 15. Nähtäväksi jää, miten sen kanssa käy. Kirjan motto on: ”yrittäjyys periytyy”.

HUHTIKUUSSA 2020

Olen 60-vuotias kolmen aikuisen Helsingissä asuvan lapsen äiti ja ”Oulun mamma”. (Lapsenlapset ovat elämän jälkiruoka, sanotaan). Asun vuonna 1965 ostetussa 75 neliön osakkeessa yksin. Ulkomaanmatkoja en ole tehnyt enää enkä lennellyt. Matkustelen junalla usein Helsinkiin. Ennen koronaa ennen koronaa.

Harrastan isoäidin neliöitten virkkausta, äänikirjoja, kylästelyä (Harrastin), kännykkäkuvausta ja ennen kaikkea ”Kirjoitan kuin hullu, en pelkää mitään, kirjoitan kuin hullu.” Lainaten Tiina Pystystä.

Olen tyytyväinen elämääni!