Hämeenlinnalaisella Heli Eskolinilla on ollut onni tehdä elämänkaariura: aloittaa lapsista ja nuorista ja päättää yli 40 vuotta kestänyt työura vanhus- ja vammaispalveluihin.

Senkin jälkeen vuodet ovat vierähtäneet ikäihmisten asioissa ja yhdistystoiminnassa, josta valtaosa Suomalaisessa Naisliitossa ja Opetusneuvos Hilja Vilkemaan Stipendisäätiössä.

Heli Maria Marjukka Eskolin (o.s. Peltonen) syntyi elokuussa 1946 Helsingissä tohtori Toivo Länsimäen synnytyssairaalassa, jonne lääkäri oli määrännyt tulevan äidin. Tosin synnytysmatka oli päättyä Riihimäen asemalle. Juna oli täpötäynnä ja konduktööri kieltäytyi ottamaan Paavo ja Helga Peltosta junaansa. Mutta tuleva isä ei antanut periksi, ja niin pariskunta matkusti konduktöörin vaunussa Helsinkiin.

Ongelmat jatkuivat. Tytär syntyi sunnuntaina kovan ukonilman raivotessa eikä äidiltä tullut maitoa. Onneksi samassa huoneessa oli everstinna, joka imetti lapsensa ohella myös 2,3 kiloa painavan vastasyntyneen ja antoi tälle samalla ”kovan äänen”. Painon vähäisyyden syynä oli äiti, joka oli antanut odottaville äideille elintarvikekortilla myönnetyt lisäannokset raskasta työtä tekevälle puolisolleen.

Helistä kasvaa isän tyttö  

Heli Maria Marjukka oli odotettu lapsi. Vanhemmat olivat olleet naimisissa jo 11 vuotta, ja terveyssisar oli ehdottanut heille Sinikka-nimistä sijoituslasta. ”Äiti olisi suostunut, mutta isä halusi vielä miettimisaikaa”, Heli kertoo ja lisää, että hän itse olisi kovin mielellään ottanut sisaren.

Lopella syntynyt ja Herajoella asunut Paavo Peltonen oli ammatiltaan sahatyömies ja työskenteli Riihimäellä Paloheimo Oy:ssä. Hän olisi halunnut mennä sodan jälkeen Kotkan Metsäteollisuuskouluun, mutta vaimo vastusti, koska omakotitalosta oli vielä paljon velkaa.

Paavo Peltonen oli tyttärensä mukaan ulospäin suuntautunut, kaikesta kiinnostunut, tarmokas ja aktiivinen sosiaalidemokraatti, joka toimi luottamustehtävissä, vuosikaudet muun muassa ammattiosastonsa puheenjohtajana. Hän kuului myös Riihimäen kauppalan/sittemmin kaupungin valtuustoon ja useisiin lautakuntiin. Heli muistaa sanoneensa isälleen tämän kiirehtiessä polkupyörällä kokouksiin: ”Tule taas meillä käymään!”.  Isänsä mukana tytär pääsi ammattiosaston retkille sekä urheiluseura Herajoen Yrityksen hiihto- ja urheilukilpailuihin niin kauan kuin hävisi isälleen.  

”Olin isän tyttö”, Heli toteaa. Ja isältään hän sai myös eväitä elämäänsä: aktiivisuuden ja rohkeuden sanoa vastaisenkin mielipiteensä.  

Äiti, Helga Peltonen, oli vilkas tamperelaisnainen. Hän oli ollut nuoresta asti tehdastöissä Riihimäen Lasilla, Havilla ja Valtion Pukutehtaalla, mutta jäänyt kotiäidiksi pari vuotta ennen tyttären syntymää.  Helin mukaan äiti viihtyi kotipiirissä, luki paljon eikä lähtenyt mielellään kotoa. ”Syynä lienee ollut vanhempien avioero, minkä vuoksi hän oli joutunut lapsena asumaan milloin isänsä, milloin taas äitinsä ja isovanhempiensakin luona.”

Tytär saa itse päättää oppikouluun menosta

Heli aloitti koulunsa Riihimäellä Eteläisen kansakoulussa. Lapsia oli peräti neljän rinnakkaisluokan verran, ja niissä kaikissa aamu- ja iltavuorot. ”Kaikki kotiäitien lapset olivat iltavuorossa”, Heli kertoo ja lisää, että hän pääsi B-luokalle. Ja B-luokalla hän istui koko oppikoulunsakin.

Helin koulunkäynti oli loppua alkuunsa, sillä hän ilmoitti ensimmäisenä päivänä kotiin tultuaan: ”Tämän tytön koulut on nyt käyty!” Päätöksen aiheutti koululaukku, jonne aapinen ei mahtunut. Äiti lähti kiireesti kauppalaan ostamaan uutta.  

Kansakouluajalta Helille on jäänyt mieleen, että kolmannella ja neljännellä luokalla opettaja lähetti hänet usein viemään kirjeitä ”kädestä käteen” ja ostamaan samalla läheisestä Valion kaupasta kermaa ja leivonnaisia. Opettaja vaikutti myös Helin päätökseen lähteä oppikouluun.

”Kun tuli oppikouluun pyrkimisen aika, opettaja pyysi halukkaita nostamaan kätensä”, hän muistelee. ”Kun minä en nostanut, hän tuli kotiin keskustelemaan asiasta vanhempieni kanssa. Tuolloin isäni sanoi, että saan järkevänä tyttönä itse päättää asian. Näin tein: pyrin tyttölyseoon ja hyvin pääsinkin.”

Riihimäen tyttölyseo oli Sortavalasta siirtynyt yhdeksänluokkainen oppilaitos perinteisine naiskasvatusperiaatteineen ja tyttöjen mielestä ”ikivanhoine” opettajineen. ”Annoimme heille ilkeitä lempinimiä”, Heli paljastaa. ”Uskonnon opettajaa kutsuimme Läskäriksi, äidinkielen opettajaa Ököksi, biologian opettajaa Tipuksi, yhtä kielten opettajaa Sössöksi, matematiikan opettajaa Nappulaksi.….”  

Helin luokalla oli 40 tyttöä, ja heistä Helillä kantavin ääni. Kun äidinkielen opettaja jakoi Seitsemän veljeksen roolit, hän sai Aapon osan. ”Vasta luettuani hiljattain kirjan tajusin syyn: Aapolla oli pisimmät vuorosanat.”

Heli Peltonen sai ylioppilaslakin keväällä 1966 ja pääsi laudaturtodistuksella suoraan Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekuntaan. Valintaan hän arvelee vaikuttaneen isänsä kiinnostuksen yhteiskunnallisiin asioihin.

Opiskelija-asunnon Heli jakoi parhaan ystävättärensä kanssa Hakaniemessä Siltasaarenkadun ja Hämeentien risteyksessä olevassa talossa, joka oli vastapäätä rakenteilla olevaa Ympyrätaloa. Siellä hän asui vain vuoden, jolloin suoritti luentoja vaativat peruskurssit, mutta seuraavat vuodet kotonaan Riihimäellä, josta kulki junalla Helsinkiin. Pääaineena Helillä oli sosiaalipolitiikka, sivuaineina sosiologia, kansantaloustiede ja valtio-oppi, ylimääräisenä sosiaalipsykologia.

Heli Eskolin valmistui keväällä 1970 valtiotieteen maisteriksi. Kiireen selittää avioliitto – hän oli mennyt edellisenä kesänä naimisiin Erkki Eskolinin kanssa – ja työelämän kutsu.       

Kesätyöt valmentavat tulevaan ammattiin

Tosin työelämä oli Heli Eskolinille tuttua, sillä hän oli 14-vuotiaasta lähtien ollut kesäisin töissä. ”Ensin myyjänä maito- ja pullakaupassa, sitten kahden rakennusfirman yhteisessä konttorissa. Kaksi kesää olin Paloheimon, yhden kesän Imatran Voiman konttorissa ja yhden kesän pankissakin”, hän luettelee ja hymyilee muistaessaan, että ensimmäisen työkesän lopulla leikkautti pitkät lettinä kampaamossa, joka sijaitsi sopivasti työpaikan vieressä.   

Sosiaalialan opiskeluun kuului myös harjoittelu. Heli Eskolin suoritti sen Riihimäen sosiaalitoimistossa. Ja yllättyi!

”Olin elänyt suojattua elämää tynnyrissä ja pumpulissa, mutta se kesä mullisti maailmani. Tapaamani ongelmaperheet, hoitoa ja turvaa tarvitsevat lapset ja yksinäiset, alkoholisoituneet miehet elivät minulle aivan tuntematonta elämää,” Heli Eskolin kertoo. ”Maailma paljasti minulle tuolloin julmat kasvonsa.”   

Vaikeimmiksi hän koki lastensuojelujutut. Opastajaa ei aina ollut mukana, joten hankalistakin tilanteista kuten nuoren saattamisesta koulukotiin oli selvittävä yksin. Ja Heli selvisi, esimerkiksi karkaamisia ei tapahtunut. Hän muistaakin ilonsa, kun vuosia myöhemmin eräs poika tuli tervehtimään ja kiitti, että hänet oli aikoinaan määrätty koulukotiin.

Ennen ensimmäistä virkaansa Hämeenlinnassa Heli Eskolin oli viisi kuukautta Lopen sosiaalitoimistossa äitiysloman sijaisena. Ja kuuli siellä paljon hyödyllistä.

”Kun kesäaikana lähes koko kunnan toimiston henkilökunta mahtui saman kahvipöydän ympärille, opin kunnan toiminnoista paljon muutakin kuin sosiaalialaa. Siitä oli suunnaton hyöty seuraavissa työtehtävissä.”

Ensimmäisenä naisena nuorisonhuoltajaksi

Syksyllä 1970 Heli Eskolin valittiin Hämeenlinnan sosiaalitoimiston yleisen osaston nuorisonhuoltajan virkaan – ensimmäisenä naisena pitkässä miesketjussa ja ensimmäisenä maisterina. ”Siihen saakka viranhaltijat olivat olleet nuoria, uraansa aloittavia miehiä”, Heli kertoo ja lisää, että silloinen sosiaalijohtaja esitteli hänet ylpeästi aina maisterina. Nyt tämä koulutus vaaditaan kaikilta sosiaalityöntekijöiltä.

Nuorisonhuoltajana Heli Eskolinin tehtäväkenttä oli laaja. Hänen piti keskustella rikollisiin tekoihin syyllistyneiden lasten ja nuorten sekä heidän vanhempiensa kanssa, suorittaa henkilötutkinnat oikeudenkäyntiä varten sekä osallistua nuorten poliisikuulusteluihin ja oikeudenkäynteihin. Hän toimi myös ehdonalaisen tuomion saaneiden nuorten valvojien yhteyshenkilönä ja välitti invalidihuollon asiat sosiaalihallituksen päätettäväksi. Päätösten jälkeen invalidihuollon etuudet maksettiin ja velottiin valtiolta.

Lastenhuollontarkkaajan sijaisena Heli Eskolin joutui joskus sijoittamaan lapsen kiireellisesti pois kotoa. ”Siinä itki silloin lapsi ja työntekijä”, hän muistaa. ”Lapsen tai nuoren huostaanotto ei ole koskaan helppo prosessi.”

Hämeenlinnan sosiaalitoimistossa oli vuonna 1970 lähes 20 työntekijää, joista yleisellä osastolla kahdeksan. Nuorta miesesimiestä lukuun ottamatta valtaosa heistä oli eläkeikää lähenteleviä naisia, Alatalon Almoja.  

”Osastomme vastasi lasten päivähoidosta, lastensuojelusta ja lastenvalvojan tehtävistä, mutta myös monista väestöpoliittisista tehtävistä kuten asumistuesta, lapsilisistä ja opintotukiasioista”, Heli Eskolin luettelee. Vähitellen ne siirtyivät Kansaneläkelaitoksen hoidettaviksi.”

Osaston sielu ja sydän oli kanslisti Kirsti Hammarberg, Irvin Goodmanin äiti. ”Hän hoiti asumistukiasiat ja kirjoitti kokousten esityslistat vahaksille, josta ne monistettiin esityslistoiksi. Vain sihteeri ja minä kirjoitimme suoraan vahaksille”, Heli Eskolin muistelee.   

Vuonna 1971 Hämeenlinnan sosiaalilautakunnan puheenjohtaja, kansanedustaja Kössi Salo määräsi nuorisonhuoltaja Heli Eskolinin Hämeenlinnan Kehitysvammaisten Tuki ry:n sihteeriksi.

”Tavanomaisten sihteerin tehtävien lisäksi tehtäviini kuului vuosittaisen toiminta-avustuksen hakeminen kaupungilta ja seurakunnalta yhdistyksen ylläpitämän päivähuoltola Tarulan toimintaan”, Heli kertoo ja lisää, että tästä alkoi hänen yhdistystoimintansa.  

Muutaman vuoden kuluttua Tarula siirtyi Etelä-Hämeen erityishuoltopiirin alaisuuteen.

Heli Eskolin mullistaa pukeutumisen

1970-luvun ilmiöihin kuuluu paitsi vasemmistolaisuuden nousu myös pukeutumisen vallankumous. Hämeenlinnan sosiaalitoimistossa sen aloitti Heli Eskolin.

”Ensimmäisen tilin saatuani ostin työasuksi ruskeat jerseyhousut ja tyylikkään, hillityn tunikan. Asuni hätkähdytti, sillä kukaan työtovereista ei ollut aiemmin uskaltanut pukeutua housuasuun; olihan arvostettu toimistosihteeri ajanut kesällä harjoittelijan kotiin vaihtamaan farkut hameeseen.”

Aiemmin Helin asuna oli ollut hänen itsensä virkkaama jakkupuku, joka sekään ei ollut ollut virkaan sopiva. Eikä kaikkien mielestä sukupuolikaan. ”Vuosia myöhemmin kuulin, että muutamat työtoverini olivat epäilleet, tuleekohan minusta kunnon sosiaalityöntekijää, kun minulla oli niin hienot vaatteet. Toinen vanhempi nainen oli taas epäillyt, miten pärjään naisena virassa.”

Heli Eskolin pärjäsi ja muistaa, että ylipäätään työyhteisö otti hänet hyvin vastaan. ”Työskentely oli leppoisaa. Järjestimme kekkereitä ja retkiä, joihin myös puolisot osallistuivat.”

Yhdellä niistä Helille tehtiin sinunkaupat.

”Sinuttelu nuorten ja vanhempien työntekijöiden välillä oli tuolloin vierasta. Kun arvostettu toimistosihteeri teki kanssani sinunkaupat sosiaalilautakunnan ja toimiston yhteisretkellä Turun kaupunginteatterin naistenhuoneessa, muutkin työtoverini tekivät”, Heli kertoo ja jatkaa, että sosiaalijohtaja teititteli kaikkia naisia, häntäkin, mutta sinutteli miehiä ja harjoittelijapoikia.  

1970-luvulla työyhteisöillä oli tapana tehdä oma lehti ja riimitellä lauluja. Näin myös Hämeenlinnan sosiaalitoimistossa. ”Ennen joulua ilmestyi aina henkilöstön yhteinen hengentuote, Joulujekku-lehti, johon oli koottu vuoden aikana sattuneita hauskoja tapahtumia. Kirsti Hammarberg taas sanoitti tuttuja säveliä onnittelu- ja yhteislauluiksi vapaa-ajan tilaisuuksiin. Aiheet hän halusi työtovereilta”, Heli kertoo ja lisää tehneensä itsekin Kirstin oppien mukaan läksiäislauluja kollegoilleen ja onnittelulauluja ystäville.

Sosiaalitoimistossa oli myös naiskuoro Kultakurkut, joka esiintyi vanhainkotien ja muidenkin toimintayksiköiden pikkujouluissa ja muissa pienehköissä tilaisuuksissa. ”Lopetimme esiintymisen, kun eräs nuori mieskollega muutaman kerran meitä kuunneltuaan sanoi, että osuvampi nimi olisi Hopeaharput”, kuorolainen harmittelee.    

Hallinto-, suunnittelu- ja esimiestehtävät alkavat

Vuonna 1974 Hämeenlinnan sosiaalitoimiston yleisen osaston sihteeri eteni urallaan ja muutti paikkakuntaa. Heli Eskolin valittiin hänen tilalleen ensimmäisenä naisena hallinnolliseen virkaan. Kun osasto sai uuden lastenvalvojan – nuoren miehen ja samoihin aikoihin tietokoneen – osaston nimi muuttui palveluosastoksi. Perustelut nimen muuttamiseen olivat todellisuudessa aivan toiset.

”Minulla jatkuikin hallinto-, suunnittelu- ja esimiestehtäviä sitten vuosikymmeniä, vain nimikkeet ja työalueet vaihtuivat. Vain toimeentuloturvaan liittyvät tehtävät eivät tulleet vakinaisissa tehtävissäni tutuiksi”, Heli Eskolin muistelee vuosikymmenten työuraansa.

Työtä rikastuttivat sijaisuudet Hämeen lääninhallituksessa, Sosiaalikeskus Oy:ssä ja Hämeenlinnan sosiaalialan oppilaitoksessa, nykyisessä koulutuskeskus Tavastiassa. Heli Eskolin on johtanut kaksi kertaa Sosiaalikehitys Oy:n projektipäällikkönä myös Hämeenlinnan seutukunnan vanhuspoliittisen suunnitelman tekoa ja sen arviointia.

”Kaikki nämä olivat uusia näkemyksiä avaavia kokemuksia. Erityisesti mieleeni on jäänyt lähes vuoden kestänyt apulaistarkastajan sijaisuus lääninhallituksen sosiaali- ja terveysosastolla lvuosina 1978–1979. Tehtäviini kuuluivat ensisijaisesti lastensuojeluasiat sekä valitusten ja kantelujen käsittely.”   

Kaikissa sijaisuuksissa Heli Eskolin verkostoitui solmien suhteita moniin alan osaajiin, joiden kanssa tiet usein kohtasivat. 

Opetustyö opettaa tiivistämään

Sijaisuuksista Heli Eskolinin mieleen on painunut kaksi oppilaitosta: Lepaan Kotitalousoppilaitos ja sen kotitalous- ja puutarhaopiskelijat, joiden herkkuihin tuntiopettajan palkka hurahti, ja Hämeenlinnan sosiaalialan oppilaitos, jossa hän oli lukuvuoden päätoimisena opettajana.   

”Halusin opettaa nimenomaan aikuisopiskelijoita, joita monet nuoret opettajat pelkäsivät”, Heli Eskolin kertoo. ”Oli upeaa nähdä se kehityskaari, jonka moni nainen ja mies koulussa koki.”

Myös itse hän oppi paljon: ”Kalvoja tehdessäni opin pelkistämään ja priorisoimaan asioita, opetuksessa taas käyttämään käytännön esimerkkejä, jotka helpottavat asioiden omaksumista. Palautin myös aina kaikki kokeet henkilökohtaisesti ja perustelin arviointini.”

Kiitettävää palautetta Heli Eskolin sai myös opiskelijoiden jakamisesta pienryhmiin ripeästi ja vaihtelevasti. Samoin siitä, että koulun alkaessa hän toivotti jokaisen kurssinsa opiskelijan tervetulleeksi kädestä pitäen. Ilmeisesti kukaan ei ollut aiemmin aloittanut lukukautta näin.

Luokanvalvojana Heli sai omalta aikuisryhmältään rehellisen palautteen: ”Kyllä me silloin alussa ajateltiin, mitähän tästä seuraa. Iso nainen sosiaalitoimistosta tulee ja puhuu kovalla äänellä. Mutta kaikki on käynyt hienosti, olet opettanut käytännönläheisesti ja esimerkkien avulla. Meidän tulee sinua ikävä.” Ja varmasti Helin heitä ja koko oppilaitosta, jonka viimeisenä koulupäivänä ennen joululomaa opettajilla oli tapana esittää ohjelmaa. ”Minä sain olla Paula Koivuniemenä”, hän kehaisee.  

Heli Eskolinin saama palaute opiskelijoilta oli niin myönteistä menneisiin ja tuleviinkin vuosiin verrattuna, että kehu kantoi pitkälle. Hän olisi halunnut opettaa aikuisia vielä toisen vuoden, mutta luopui äitinsä kuollessa auskultointisuunnitelmista ja palasi virkaansa, jossa osasi nyt muotoilla esityksensä ja perustella päätöksensä aiempaa napakammin.  

Maailmassa on monta ihmeellistä asiaa

1990-luvulla Heli Eskolin kutsuttiin alueelliselle maanpuolustuskurssille.  

”Osallistuin sekä perus- että jatkokurssille. Ne olivat avartavia kokemuksia. Kuulin uusia asioita ja tutustuin uusiin ihmisiin.

Erityisesti hänen mieleensä ovat painuneet kiitokset kiitospuheesta, jonka hän kurssin emäntänä piti Parolannummen sotilaskodissa.

”Koska minulla ei ollut mitään osaamista sotilasalalta, kerroin tuntoni ja siteerasin Marjatta Pokelan sanoittaman Ihme ja kumma -kappaleen kertaussäettä ´Maailmassa on monta ihmeellistä asiaa, se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa´. Hämmästyin, kun moni kurssilaisista tuli jälkikäteen kiittämään minua puhuttelevista sanoista.”

Johtamisen erikoisammattitutkinto ”vanhana esimiehenä”

Heli Eskolin suoritti johtamisen erikoisammattitutkinnon Johtamistaidon Opistossa vuonna 2003.   

Koulutukseen pääseminen ei ollut itsestään selvyys, sillä Hämeenlinnan kaupunki kohdensi sen vain nuorille esimiehille. Muutama kokeneempi johtaja – Heli Eskolin heidän joukossaan – ”syytti” kaupunkia ikäsyrjinnästä. ”Niinpä mekin pääsimme aloittamaan johtamistaidon opiskelun vuonna 2002”, hän kertoo ja lisää, että koulutusryhmässä erottui selvästi, kenellä kaupungin virkamiehistä oli paljon kokemusta, kuka taas vasta perehtyi asioihin.   

Vaikka opiskelu vaati Heli Eskolinilta paljon aikaa ja voimia, hän sai siitä työhönsä uutta virtaa. ”Oli myös rikastuttavaa, että kurssilla oli osanottajia eri toimialoilta ja meidät pantiin ihan konkreettisesti työskentelemään eri ryhmissä.”

Heli Eskolin jäi virallisesti eläkkeelle helmikuussa 2010, mutta vuosilomien vuoksi työura päättyi jo edellisen vuoden marraskuussa. Siitä huolimatta työhön liittyviä soittoja tuli vielä kotiinkin.  

”Vuoden 2009 alussa Hämeenlinna ja viisi ympäryskuntaa muodostivat ns. uuden Hämeenlinnan. Sekä talous ja hallinto uusiutuivat, samoin työyhteisöt. Tunsin sosiaalipuolen asiat ja kaupunkilaisille olin tullut vuosikymmenten mittaan tutuksi. Minulle oli helppo soittaa.”

Niinpä hämeenlinnalaiset tuntevat edelleen Heli Eskolinin ja Heli Eskolin heidät.

Hämeenlinnan kaupunki palkitsee  

Heli Eskolin on toiminut Hämeenlinnan kaupungin perusturvan eri tehtävissä lähes koko työuransa ajan. Eli omien sanojensa mukaan tehnyt ”elämänkaariuran vauvasta vaariin”.

”Pitkäaikaisin virkani – lähes 25 vuotta – oli Hämeenlinnan vanhus- ja vammaispalvelujen johtajana. Sen jälkeen olin pari vuotta projektijohtajana ja suunnittelijana ennen eläkkeelle siirtymistä”, hän kertoo. ”Esimiestyön lisäksi minulle kuuluivat asioiden valmistelu ja esittely sekä pöytäkirjojen, suunnitelmien, muistioiden ja raporttien laadinta.

”Neljänkymmenen työvuoteni aikana sosiaalikenttä on muuttunut totaalisesti, Heli Eskolin toteaa ja kertoo esimerkin: ”Aloittaessani 1970-luvulla työni Hämeenlinnan sosiaalitoimistossa sosiaalilautakunta hyväksyi kaikki virkamiesten tekemät päätökset, jopa virkamiehen jo antamat myönteiset lausunnot. Nyt lähes kaikki yksittäistä asiakasta tai perhettä koskevat päätökset tekee virkamies.”

Päätöksenteon delegoinnin lisäksi muutokset ja kehittäminen olivat – ja ovat edelleen – osa virkamiehen arkipäivää. ”Esimerkiksi Hämeenlinnassa siirryttiin 1990-luvulla keskitetyistä palveluista alueellisiin ja muutaman vuoden jälkeen takaisin. 2000-luvulla taas siirryttiin sektorikohtaisesta organisaatiosta elämänkaaren mukaisiin”, Heli Eskolin kertoo ja lisää, että kehittämishankkeita oli runsaasti koko hänen työuransa aikana. Eikä vain paikallisia, vaan valtakunnallisia ja jopa kansainvälisiä.

Hän pysähtyykin joskus ihmettelemään, miten hyvin kaikki hankkeet ja projektit saatiin aina integroitua arkiseen suunnittelu- ja toteutustyöhön, kun kiirehdittiin hankkeesta toiseen.  ”Tosin joskus kävi mielessä vanha viisaus, ettei mikään kasva pellossa, jota jatkuvasti kynnetään”, hän paljastaa ja toivoo, että tulevaisuuden ”puutarhurit” huomioivat myös juurtumiseen ja kasvattamiseen tarvittavan ajan.

Omasta työstään Heli Eskolin toteaa, että vaikeinta oli päättää kahden huonon vaihtoehdon välillä, kun hyviä vaihtoehtoja ei ollut.

”Kaikkein kipeimmin koin työurani alussa lasten ja nuorten huostaanotot, koska tunteet nousivat väkisinkin pintaan eikä työtä voinut ilman empatiaa tehdä. Helppoa ei ollut myöskään olla kahden tulen välissä, kun asiakkaan, työntekijän ja päättäjän käsitykset eivät kohdanneet”, hän kertoo, mutta kiittelee kehitystä: ”Onneksi sosiaalitoimi on vuosikymmenten kuluessa kehittänyt keskustelu- ja kuulemis/kuuntelemiskulttuuriaan ja luonut uusia toimintamalleja.”

Heli Eskolin on saanut Suomen Leijonan ansioristin ja Suomen Kaupunkiliiton kultaisen ansiomerkin Hämeenlinnan kaupungin ja hämeenlinnalaisten hyväksi tekemästään työstä.  

Helin elämään kävelee karjalaismies

Työuransa lisäksi Heli Eskolin raottaa lukijalle myös yksityiselämäänsä.

”Neljän seurusteluvuoden jälkeen menin naimisiin kesäkuussa 1969 yrittäjä Erkki Eskolinin kanssa ja muutimme seuraavana vuonna Hämeenlinnaan. Ensin Palokunnankadulle, sitten – omakotitalokuumeen iskiessä – Sairioon, josta vuonna 1980 Hätilään, jossa asun edelleen.

Vuonna 1973 saimme tyttären Elina Marian. Hän opiskeli terveydenhoitajaksi ja työskentelee nyt koko sydämellään palliatiiviseen hoitoon erikoistuneena hoitajana Saattohoitokoti Koivikossa Hämeenlinnassa. Elinalla on viisi lasta, joista vanhin on tyttö ja neljä häntä nuorempaa poikaa. Sanni valmistuu tämän vuoden joulukuussa sairaanhoitajaksi, joten suvussa jatkuu sosiaali- ja terveyslinja.”

Vuonna 1994 Heli Eskolin erosi ja kertoo vannoneensa tuolloin, ettei kukaan mies tule sotkemaan hänen hyvässä järjestyksessä olevaa elämäänsä. 

Mutta kuinkas kävi?

Vuonna 1997 Helin elämään käveli vilkas karjalaismies, biologi Pentti Repo, joka tuli kaatamaan hänen pihaltaan isokasvuista hopeapajua. ”Kaatoi sen, pilkkoi ja tuli seuraavana päivänä kiitoslounaalle. Ja tuli toisen ja kolmannenkin kerran, kunnes jäi kokonaan”, Heli kertoo ja tunnustaa, että opiskellessaan lukuvuonna 2014–15 Vanajaveden opistossa elämänkertakirjoittamista hän kirjoitti tutustumisesta hauskan tarinan nimeltään Nokian kumisaappaat ja vanha hopeapaju.  

”Nyt ’kotisihteer’ Pentti on asunut omakotitalossani yli 24 vuotta”, Heli Eskolin laskee ja kertoo, että heitä yhdistää moni asia: ”Olemme kulttuurin suurkuluttajia ja monen Hämeenlinnan kulttuuriyhdistyksen jäseniä. Keskustelemme aina nähdystä ja kuullusta emmekä suinkaan yksimielisesti – Pentti on minua selvästi uudistusmielisempi.”

Pariskuntaa yhdistää myös toiminta ikäihmisten hyväksi.

”Vuonna 2013 Hämeenlinnassa aloitti kaksi mielenkiintoista toiminta-areenaa: ikäihmisten vaikuttajaraati ja terveyskeskuksen asiakasfoorumi. Olemme olleet molemmissa mukana alusta alkaen. Vuonna 2019 jouduimme ikäihmisten raadin vetohommiin, Pentti puheenjohtajaksi, minä sihteeriksi. Ikäraati keskustelee isoista, ajankohtaisista ongelmista ja tuo kuntalaisnäkökulmaa – kannanottoja ja ehdotuksia – sekä päättäjille että virkamiehille.”

Yhdistystoiminta kantaa ja virkistää

Vuonna 1971 alkaneesta yhdistystoiminnasta lähtien Heli Eskolin on ollut aktiivi järjestönainen ja kuulunut lukuisiin yhdistyksiin. Niistä tärkeimpiä ovat Kanta-Hämeen Dementiayhdistys – nykyisin Muistiyhdistys – jota hän on ollut perustamassa ja ensimmäisiin hallituksiin kuulunut, Hämeenlinnan liike- ja virkanaiset, jossa hän on ollut puheenjohtajana ja sihteerinä sekä Hämeenlinnan Seudun Taideyhdistys ja siihen nykyisin kuuluvaa naiskuoro Laulusiukut. ”Sinne pyrkiessäni selvisi, miksi minulla on niin voimakas ja kantava ääni: Olen kakkosaltto”, hän kertoo. ”Hauskasta harrastuksesta jouduin luopumaan, kun työ haittasi tiiviitä harjoituksia varsinkin ennen konsertteja.”

Laulusiukkujen emoyhdistyksessä Taideyhdistyksessä Heli Eskolin oli sihteerinä ja varapuheenjohtajana lähes kymmenen vuotta. Kauteen sisältyy myös yhdistyksen huikea Local-Global eli kulttuurimatka Brysseliin, jonne matkasi toistasataa hämeenlinnalaista taiteilijaa, laulajaa ja lausujaa. Varapuheenjohtajan tehtävänä oli puheenjohtaja Heikki Kilpeläisen kanssa saada hankkeelle rahoitus ja tehdä rahoittajalle tilitys kuluista; olihan kyseessä EU-hanke.     

Rakkaimmaksi yhdistyksekseen Heli Eskolin nimeää Suomalaisen Naisliiton Hämeenlinnan yhdistyksen. Hän liittyi siihen jo 1990-luvun lopussa ja on ollut sen hallituksessa ja sihteerinä toistakymmentä vuotta, vuoden puheenjohtajanakin. Kiitoksen ansaitsee myös hänen työnsä yhdistyksen jäsenhankkijana.

Erityistä iloa intohimoiselle lukijalle on tarjonnut yhdistyksen vuonna 2015 perustama lukupiiri Minnan salonki.

”Kokoonnuimme pari ensimmäistä vuotta toistemme kodissa, jolloin kutsuja valitsi kirjan ja esitteli sen kahvihetken jälkeen. Kahvimaksut kartuttivat yhdistyksen niukkaa kassaa. Sitten siirryimme kahviloihin ja valitsimme emännän, joka esittelee kirjan ja johtaa vilkasta keskustelua.”

Eikä sovi unohtaa Naisliiton lähipiiriin kuuluvaa Opetusneuvos Hilja Vilkemaan Stipendisäätiötä, jonka hallituksen jäsenenä ja sihteerinä Heli Eskolin on ollut vuosikymmenen.  

”Sydän on edelleen hupsu ja intohimoinen”

Heli Eskolin täyttää 75 vuotta elokuussa 2021. Onneksi ikä ei estä häntä nauramasta eikä varsinkaan leikinlaskusta. ”Huumori ja ironia kukkivat edelleen.”

Eniten Heli Eskolin kertoo rakastavansa lukemista, leipomista, vesijuoksua ja vesijumppaakin, vaikka tunnustaa olevansa siinä kankea ja hidas.

”Vuodet voivat tuntua kropassa, mutta pää on oma itsensä ja sydän hupsu ja intohimoinen”, Heli tunnustaa ja lisää, että ikääntyminen on myös jatkuvaa herkistymistä, sillä tunne ei latistu, sydän ei kylmene eikä mieli kovetu.

”Ja tietenkin soten edistymistä on seurattava tiiviisti”, Heli Eskolin tunnustaa ja onnittelee itseään, ettei ole enää ”hullunmyllyssä” mukana.  Hän haluaa kuitenkin edelleen vaikuttaa ja aktiivisena kaupunkilaisena seuraa sotea kuten muitakin ajankohtaisia asioita ”kotisihteerinsä” ja ystäviensä kanssa.  

”Kanssakäyminen ja ajatusten sekä kokemusten vaihtaminen toisten ihmisten kanssa on minulle välttämätöntä.”

Helin sanoihin on helppo yhtyä: ilman toisia kukaan meistä ei ole mitään.