Hanna Loimaranta - unohdettu kirkkotekstiilitaiteilija

Hanna Henrika Juliana Loimaranta, (o.s. Reinilä, ent. Rehnbäck), syntyi Oulussa 1889 Suomen Pankin Oulun konttorinjohtajan Johan Rehnbäckin ja puolisonsa Elisabethin, syntyään Hellman, yhdeksäntenä lapsena. Perheeseen kuului kaikkiaan yksitoista lasta.

Hanna Loimarannan äiti Elisabeth Hellman oli Oulun kruununjyvästön hoitajan Fredrik Mauritz Hellmanin ja Henrika Carolina Cannelinin tytär. Rehnbäckien perheessä oli runsaasti taiteellista lahjakkuutta. Hannan veli Knut Ossian (1884–1952) toimi luonnonhistorian ja maantieteen lehtorina Helsingin suomalaisessa lyseossa ja havainnollisti opetuksensa väriliiduilla luokan tauluun piirtämillään kasvien kuvilla, joita oppilaat eivät olisi millään raaskineet pyyhkiä pois. Eläinlääkäri Elis Reinilä (1896-1947) oli puolestaan taitava puunveistäjä; 1940-luvulla Elikseltä tilattiin suurikokoiset krusifiksit Riistaveden ja Tainionkosken kirkkoihin. Toiseksi nuorin veljeksistä, Aksel, kuoli jo 18-vuotiaana ja oli Hannan mielestä sisarusparven lahjakkain. Hannan sisarista Ester (Essu 1880–1965) toimi piirustuksenopettajana ja Bärtha (1887–1952) käsityönopettajana. Esterin puoliso oli useita kirkkoja suunnitellut ja alttaritauluja ja freskoja maalannut arkkitehti Ilmari Launis.

Hanna kävi Oulussa ruotsinkielisen Svenska Fruntimmerskolan, josta sai päästötodistuksen 1905. Sen jälkeen hän jatkoi opiskeluja Helsingissä. Yksityisopetusta piirustuksessa ja maalauksessa Hanna sai taiteilija Hilkka Finneltä. Ateneumissa hän opiskeli vuodesta 1907 ja samanaikaisesti hän opiskeli myös Suomalaisen jatko-opiston oppilaana pääaineinaan piirustus ja saksan kieli. Hän suoritti 1909 myös Lärarinna M.Bährin kaunokirjoituskurssin arvosanalla “berömliga 10“.

Ateneumin ajalta on Suomen Käsityön Ystävien arkistossa yksi Hanna Reinilän piirtämä sohvatyynyn malli, jolle on annettu nimeksi “Mirkku“. Kuvioaiheena sohvatyynyssä on kaksi rinnakkaista kukkaseppelettä. Sohvatyynyn aiheen arvellaan syntyneen Hannan lämpimistä tunteista filosofian maisteri ja teologian opiskelija Sakari Loimarantaa (1885–1954, vuoteen 1906 Lindstedt) kohtaan. Nuoret tutustuivat Liisankadun varrella sijainneessa Sakarin tädin Olga Nyholmin ylläpitämässä opiskelija-asuntolassa, “Nyholmin puulaakissa“. Hanna ja Sakari solmivat avioliiton 1911.

Sakari Loimaranta valittiin sittemmin kansanopiston johtajaksi Huittisiin ja sinne oli Hannankin tie käyvä, vaikka opiskelut Ateneumissa jäivätkin kesken. Huittisissa asuivat myös Sakarin vanhemmat, sillä Vilhelm Lindstedt toimi seurakunnan kirkkoherrana. Huittisiin ja Loimijoen rannalla sijainneeseen pappilaan liittyi myös perheen uusi suomenkielinen sukunimi “Loimaranta“. Perheeseen syntyi kolme poikaa: Vilho (1912), Veikko (1914) ja Jaakko (1920).

Hanna oli tarmokas ihminen ja jaksoi jakaa aikaansa myös kodin ulkopuolelle. Hän opetti Lauttakylän yhteiskoulussa piirustusta, muovailua, käsitöitä ja voimistelua sekä Sakarin johtamassa kansanopistossa laulua ja käsitöitä. Hannan ompelu- ja kirjontataito oli erittäin korkeatasoista ja hänen käsitöilleen myönnettiinkin 1925 Suomen Messujen yhteydessä olleessa kotiteollisuusnäyttelyssä laatukilpailun I palkinto.

Sakari Loimaranta vihittiin papiksi 1917, ja hän siirtyi Mikkeliin lyseon uskonnon ja historian opettajaksi. Vuonna 1925 perhe muutti Helsinkiin ja Sakari aloitti työnsä Helsingin tyttölyseon uskonnon ja filosofian lehtorina. Lisäansioita perheen isä hankki toimimalla pikkukirkkoyhdistyksen työntekijänä vapaa-aikoina. Pikkukirkkoyhdistysten tarkoituksena oli koota voimavaroja ja järjestää säännöllistä sielunhoitotyötä, jumalanpalveluksia jne. kaupunkien uusilla asutusalueilla. Ensimmäinen pikkukirkkoyhdistys perustettiin Helsinkiin 1924. Sittemmin pikkukirkkoyhdistyksessä työskenteli myös seuraava polvi; Vilho Loimaranta hankki lisätuloja perheelleen isänsä tavoin työskentelemällä Helsingin laitamilla pikkukirkkotyössä.

Seuraavaksi perheen matka vei isän työn mukana Orimattilaan. Sakari Loimaranta valittiin 1933 seurakunnan kirkkoherraksi ja hän väitteli teologian tohtoriksi 1940. Hannalle Orimattilan aika merkitsi vaativaa pappilan emännän asemaa. Aikalaiset muistelevat pappilassa järjestettyjä juhlia: “Jo pappilan mahtava joulukuusi oli näkemisen arvoinen. Sen koristelemisesta kuului kunnia Hanna-tädille, tuolle tuhattaitoiselle pappilan emännälle.“ Omaiset ja ystävät luonnehtivat Hannaa vieraanvaraiseksi emännäksi. Hän oli hyvä organisoimaan; työnsä hän suunnitteli etukäteen ja kirjoitti itselleen tehtävälistoja.

Orimattilan kautena Hanna toimi Mikkelin Valkonauhayhdistyksessä, Marttayhdistyksessä, Orimattilan Kotitalousopiston ja Suomen Papinemäntien johtokunnassa, Kristillisessä taideseurassa, Mannerheimin Lastensuojeluliitossa, oli mukana kuorotoiminnassa sekä seurakuntatyössä.

Hannalle myönnettiin 1947 Valkoisen Ruusun ritarikunnan Pro benignitate humana -mitali ja kiitoksena monipuolisesta toimimisesta järjestötyössä Mannerheimin Lastensuojeluliiton hopeinen ansiomerkki ruusukkeen kera sekä Lastensuojelun Keskusliiton mitali. Sakari Loimaranta kuoli 1954 ja Hanna muutti 1956 Raholaan Tampereelle viettämään eläkepäiviään. Hanna Loimaranta kuoli 1969.

Hanna Loimaranta sai 1926 ensimmäisen kirkkotekstiilitilauksen. Tilaajana oli Vieremän seurakunta ja tilaus käsitti alttarivaatteen, alttarin kirjatelineen liinan, corporalen, pellavapitsillä reunustetun alttariliinan sekä saarnatuolin liinan.

Tekstiilit valmistuivat Hannan käsissä nopeasti; vain kuukauden kuluttua kirkkoherra Sariola jo kiittää tekijää hyvin tehdystä työstä. Taidolla tehty työ sai myös julkisuutta, sillä Kotimaa julkaisi 28.12.1926 kirjoituksen, joka käsitteli Vieremän kirkon tekstiilejä. Jutun kirjoittaja pastori Eino Sormunen (myöh. Kuopion piispa) kuvasi työn laatua niin huolelliseksi ja kauniiksi, “että sellaista harvoin näkee“.

Tieto Hannan taidoista levisi Hannan ja Sakarin laajan tuttavapiirin kautta. Sakarin veli Yrjö vihittiin Viipurin piispaksi 1935 ja sisar Siiri toimi valtakunnallisen NNKY:n pääsihteerinä. Hannan kannustajina työhön olivat myös sittemmin Kuopion piispaksi valittu Eino Sormunen sekä Kristillisen Taideseuran kautta solmitut yhteydet. Hanna Loimarannalla oli lisäksi ilmoituksia Teologisessa Aikakauskirjassa, Kotimaassa sekä Herättäjässä.

Toiminnan laajuudesta huolimatta hänellä ei ollut omaa työtilaa vaan hän hoiti kaiken työnsä kotoa käsin. Vilho Loimaranta muistaa äitinsä ostaneen Syvähuoko -nimisen rakennusliikkeen konkurssipesästä itselleen suuren pöydän työpöydäksi. Vilho kertoi myös, että koko perhe oli tarvittaessa auttamassa äitiä työssä. Vilho muistaa olleensa apuna kun samettia silitettiin “ilmassa“. Hanna työllisti muutamia avustajia ainakin osan vuotta ja käsityönopettajan koulutuksen hankkinut Bärtha-sisar auttoi tarvittaessa. Hanna kehitti ammattitaitoaan myös opintomatkoilla, jotka suuntautuivat Ruotsiin, Saksaan, Sveitsiin ja Tanskaan.

Hanna Loimaranta hinnoitteli työnsä vaatimattomana ihmisenä varsin varovasti lopputulosten laatuun nähden. Lisäksi hän usein teki vielä jotain “kaupanpäällisinä“. Hanna myös lahjoitti töitään esimerkiksi kotikaupunkiinsa Ouluun; 1930 hän lahjoitti messukasukan Oulun Tuomiokirkkoon.

Hanna Loimaranta valmisti kirkkotekstiilien lisäksi myös seinävaatteita, lippuja sekä Helsingin yliopiston rehtorinviitan, johon tarvittiin punaista samettia Englannista, kultalankaa Tukholmasta ja mm. viisi metriä vuorisilkkiä. Hanna valmisti liput mm. Kuuromykkäin Liitolle, Tampereen Siirtolapuutarhayhdistykselle, Huittisten Suojeluskunnalle, Orimattilan Mieslaulajille sekä Helsingin NMKY:lle. Hanna Loimaranta opasti myös arvotekstiilien säilyttämiseen ja hoitoon liittyvissä kysymyksissä. Hän piti aiheesta esitelmiä vielä lähes 80-vuotiaana.

Hanna Loimarannan tuotanto on hämmästyttävän suuri. Se sisältää lähes sata messukasukkaa ja yli 60 alttarivaatetta. Alboja, kappoja ja talareita (vestis talaris eli luthertakki) noin 600 ja lipereitä noin 1000. Hanna Loimaranta oli vaatimaton ja lämmin ihminen. Ajan tavan mukaan Hanna ei signeerannut kirkkotekstiileitä. Niinpä tiedot hänen töistään löytyvät vain arkistojen ja yksityisten ihmisten muistista.

Tämän kaiken lisäksi Hanna oli aktiivisena toimijana myös valkonauhatyössä toimien liiton puheenjohtajana 1936–1938.