Äitini, Elsa Inkeri Lonkila, omaa sukua Juntunen, syntyi 1925 Vieremällä, kuoli 2012 Kiuruvedellä. Hän muutti muutaman vuoden ikäisenä perheensä kanssa Kiuruvedelle. Perhe oli maanviljelijäperhe, ja äiti oli perheen vanhin lapsi. Lapsia perheessä oli viisi joista kaksi kuoli pienenä. Lapsikuolleisuus oli tuohon aikaan hyvin yleistä.

Äitini koti oli iso talo, jossa oli iso navetta, useita lehmiä, sikoja, kanoja, lampaita, työhevosia. Aina oli myös renkiä ja piikoja, erilaisia työmiehiä ja -naisia.

Äidinäiti ei koskaan osallistunut ns. ulkotöihin, vaan teki sisällä ruokia ja piti ohjaksia käsissään. Hän oli erittäin hyvä käsityöihminen. Luonteeltaan hän oli viileän tuntuinen ihminen, jota myös omat lapset teitittelivät ajan tavan mukaisesti. Äitini äiti, siis mummoni, vietti paljon aikaa kammarissaan, jossa hänellä oli piirongissaan käsityöt ja hänelle tärkeät asiansa, muun muassa pelikortit. Hänellä oli jostain syystä heikot jalat, sanottiin, että niissä oli käynyt veritulppa äitini syntyessä. Hänellä oli tapana katsoa korteista, miten asiat tulevat menemään. Hänellä oli aina mustalaisnaisia ystävinä.

Luulen, että mummoni oli lapsilleen äitinä etäinen, ei mitenkään lämmin ihminen. Minun äitini vietti omassa mummolassaan pitkiä aikoja, mutta kertoi hyvin vähän meille lapsille noista ajoista. Hänen mummonsa hoiti häntä paljon. Lisäksi hänellä oli mummolassaan leikkikaverina lähes äidin ikäinen setä, josta tulikin hyvin tärkeä ihminen äidilleni. Heillä säilyi lämpimät välit koko elämän ajan.

Äitini isä, ukkini, oli hyvin herkkä ihminen mieheksi. Hän saattoi itkeä pienistäkin asioista. Äidilleni on kuitenkin jäänyt mieleen ne ikävät kerrat, kun hänen isänsä oli kirkonkylällä käydessään sortunut juomaporukoihin. Äiti kertoi, että isä saattoi joskus palata kyliltä hurjasti hevosella ajaen. Silloin kotiväki kuuli kunniansa, joskus yölläkin he joutuivat pakenemaan naapuriin.

Ukki oli mukana sisällissodassa, talvisodassa ja jatkosodassa toimien sotapoliisina loppuaikoina ja oli siis joutunut kokemaan sodan kauhut. Sotapoliisina olo oli jättänyt jälkensä ukkiin: viimeisinä aikoinaan hän pyysi usein rukoilemaan hänen puolestaan. Ajan tavan mukaan hän ei osannut kertoa, mitä hänellä oli mielen päällä, mutta enoni on kertonut hänen painajaisistaan. Tunnontuskat tulivat lopussa tuosta ajasta sotapoliisina.

Äitini on ollut aina kova lukemaan. Mummolassani oli suomalaisten kirjailijoiden kirjoja. Äiti olisi halunnut saada jonkin ammatin, mutta varsinkin hänen isänsä oli sitä mieltä, että mahdollisimman pian vain töihin. Äiti haaveili muun muassa kätilön ammatista ja pyrki opettajaseminaariin. Hän ei päässyt ensimmäisellä kerralla ja toisella kertaa kotiväki ei päästänyt edes pääsykokeisiin, koska äitiäni tarvittiin talon töissä.

Pidoista äiti sai palkkioksi kirjoja, koska hänen tiedettiin lukevan paljon. Sodan aikana hänen tehtävänsä oli huolehtia talon hevosista. Hän on kertonut joutuneensa hakemaan kirkonkylältä sotavangit, jotka tulivat työhön hänen kotiinsa. En tiedä, mutta luulen, että tuohon reissuun on liittynyt pelkoa: äiti ei halunnut olla myöhemmin omassa kodissamme missään tekemisissä hevosten kanssa. Tuosta ajasta on jäänyt äidille mieleen yksi inkeriläispoika, Pekka nimeltään. Pekka olisi mielellään ollut pidempäänkin äitini kotona ja hän oli hyvin pidetty työmies. Kaikki sotavangit täytyi kuitenkin sodan loputtua palauttaa, muuta mahdollisuutta ei ollut.

Lapsuudessaan äiti siis näki ympärillään paljon työntäyteisiä ihmisiä. Luulen että lapset tuona aikana jotenkin vaan menivät siinä mukana, heidän murheitaan tai ilojaan ei ehditty kuunnella, mummot olivat hyvin tärkeitä lapsille.

Äidin kouluajoista minulla ei ole paljonkaan tietoa. Luulen että äiti ahmi kirjoja niinä pieninä hetkinä, jotka hänelle jäivät: koulumatkat olivat pitkiä ja ne kuljettiin jalkaisin tai suksilla. Opettajapariskunnasta äiti kertoi joitakin ikäviäkin asioita, jotka liittyivät huono-osaisiin köyhiin lapsiin. Hän kävi Otavan opiston, miten hän sinne pääsi, minä en ole koskaan kuullut. Vanhempi sisareni on kertonut äidin kertoneen, että hän lähti sinne kotona syntyneen välirikon vuoksi.

Äitini kotona oli myös huutolaistyttö, josta kasvoi hyvin lämmin ihminen, ja jolla myöhemmin oli suuri perhe. Erityisesti äidin isä kohteli huutolaistyttöä hyvin. Tyttö oli aikuisikään asti äitini kotona, meni sitten naimisiin ja muutti Pohjois-Suomeen asumaan. Hän sai ison perheen ja piti yhteyttä Kiuruveden kotiinsa loppuun saakka. Varsinkin äidin siskon perheeseen hän oli tiiviissä yhteydessä.

Äiti meni 22-vuotiaana naimisiin naapurikylän pojan kanssa. Isäni oli yhdeksän vuotta vanhempi kuin äitini. Hän oli seitsemänlapsisen perheen vanhin lapsi ja hänenkin perheestään oli kuollut yksi lapsi pienenä. Isä oli vähään tyytyväinen, oikeudenmukainen, rehellinen, hyvä ihminen.

Isän perhe oli herännäisperhe. Isä välitti omalla käyttäytymisellään uskoaan, ei hän mitenkään tuputtanut sitä. Hänen mielestään vaan esimerkiksi kortinpeluu oli syntiä, pyhätyö oli syntiä, tansseissa käynti oli syntiä jne. Kuitenkaan hän ei kokonaan kieltänyt meiltä nuorten menoja, mutta huolehti paljon menemisistämme.

Muistan, kuinka hän aina torstaiaamuisin koputti aitan ovelle varhain ja totesi, että on ollut pitkä yö nukkua, nyt on aika lähteä heinäntekoon. Keskiviikkoiltaisin kylän nuorisoseuran talolla oli aina levytanssit.

Isänisä kuoli sydänkohtaukseen viljasäkkejä nostaessaan hevosen kärryyn noin viisikymmenvuotiaana. Tästä johtuen talo jouduttiin jakamaan hyvin varhaisessa vaiheessa. Äiti kertoi, että tuo jako ratkaistiin tulitikkua vetämällä, mikä ihmetytti meitä sisaruksia. Isällä oli yksi veli, joka oli lapsikatraan toiseksi nuorimmainen, tuolloin 14-vuotias. Hän jäi äitinsä kanssa pitämään taloa. Äitini ja isäni ostivat talon Kärsämäeltä, Venetpalon kylästä Pyhäjoen rannalta. Minä olin tuolloin yksivuotias.

Vanhempani muuttivat siis Venetpalon kylään vuonna 1951. Talo ja tila olivat pienempiä kuin kummankaan vanhempani. Työtä oli paljon. Tila oli maanviljelystila. Meillä oli lehmiä, sikoja, kanoja ja yksi hevonen, joka toimi työhevosena.

Äiti oli kova työihminen. Hän jaksoi tehdä kovasti ruumiillista työtä ja nautti siitä. Se oli suuri etu, koska kaikki maataloustyöt tehtiin tuolloin lähes kokonaan käsin. Heinänteko oli joka kesäinen kova urakka. Lapset olivat työssä mukana, kukin voimiensa mukaan. Silloin sitä pidettiin itsestään selvänä asiana. Äidin ainoa kodin ulkopuolinen, mutta hänelle sitäkin tärkeämpi tehtävä, oli kuuluminen Venetpalon kansakoulun johtokuntaan.

Venetpalon kylä on Pyhäjoen varrella. Kylän elämää elävöitti kovasti voimalaitoksen tulo kylälle. Lähes jokaisessa talossa oli tuona aikana majoitettuna työmiehiä. Niin myös minun kotonani. Työmiehet kävivät myös syömässä päivisin kotonamme, me tytöt laitoimme ruoan. Voimalaitoksen tulo kylälle 1950-luvun lopussa toi lisäansioita monelle perheelle, ja monien perheiden miehet olivat myös työssä voimalaitostyömaalla

Äidin työpäivät kuluivat navetan ja kodin välissä. Työtä oli paljon. Se, että äiti ei ollut itse päässyt opiskelemaan aikoinaan, vaikutti siihen, että hän piti tärkeänä, että me lapset saamme opiskella. Hän piti hyvin tärkeänä sitä, että myös tytöt kouluttautuvat ja saavat itselleen ammatin, ei pelkästään avioliiton tuomaa työtä ja lastenkasvatusta.

Äiti oli todella sinnikäs päämäärässään. Tuo sinnikkyys näkyi muun muassa siinä, että vanhin sisareni aloitti Kiuruvedellä keskikoulun viettäen viikot mummulassa, josta jaloin hän kouluaan kävi. Kun Kärsämäelle tuli kunnallinen keskikoulu, hän pyrki sinne ja päästyään jatkoi koulunkäyntiä kotoa käsin. Lukion kävimme Pyhäsalmella, asuimme viikot siellä alivuokralaisena jonkun perheen kotona.

Äiti on kertonut, että hän olisi halunnut suuremman tilan. Hän ei jotenkin koskaan ollut tyytyväinen meidän paikkaan Kärsämäellä. Isälle taas riitti, kun jotenkin tultiin toimeen. Vanhempani eivät koskaan oikein juurtuneet Kärsämäelle, ja yhteydet Kiuruvedelle säilyivät tiiviinä. Me kävimme siellä sukulaisissa ja sieltä käytiin meillä.

Minusta tuntui, että kun Kiuruveden sukulaisia tuli meille, vanhempani alkoivat heti puhua erityisen korostetusti savon murretta, vaikka puhuivatkin keskenään muutenkin tuota murretta. Eläkkeelle päästyään he muuttivat Kiuruveden keskustaan rivitaloasuntoon.

Lapseni muistavat mummonsa älykkäänä, aikaansa seuraavana naisena joka arvosti koulutusta ja oli terävä päästään. Nuorin lapsemme jutteli mummon kanssa usein, ja mummo kannusti häntä hakeutumaan yliopisto-opintoihin, koskapa vanhemmatkin lapset olivat hakeutuneet yliopistoon. Uskon että äiti vaikutti suuresti siihen, että nuorimmainen jatkoi opiskelujaan Jyväskylän yliopistossa.

Vanhin lapsemme on aina harrastanut kirjoittamista ja on nyt julkaissut ensimmäisen kirjansa. Hän on kertonut, että on tosi surullista, kun mummo ei ehtinyt nähdä ja lukea hänen kirjaansa. Itsekin uskon että heillä olisi ollut hyvin antoisa keskustelu kirjasta. Äitini ei ollut ahdasmielinen ja ajatteli hyvin laaja-alaisesti eikä ainakaan suoralta kädeltä tuominnut nuorten mielipiteitä. Minusta tuntui usein, että hän ymmärsi huomattavasti enemmän nuoria kuin minä. En tiedä mistä johtui, mutta hän ei koskaan pitänyt tai ainakaan ”paaponut” pieniä lapsia. Mutta kun hänen lapsenlapsensa alkoivat lähestyä murrosikää, hän kiinnostui heistä, vei retkille joen rantaan, piti lettukestejä heille jne.

Keskimmäinen lapsemme muistaa myös mummonsa ihmisenä jonka kanssa oli mukava jutella, joka ei millään tavalla ollut heidän mielipiteilleen jyrkkä ja aina ymmärsi ja kannusti heitä.

Uskon että sotavuodet vaikuttivat äitini elämään. Minulle itselleni on mysteeri, että kuinka voi kovettaa itsensä ja vain mennä eteenpäin. Äidin sisko kuoli nuorena perheenäitinä, häneltä jäi kaksi murrosiässä olevaa lasta. Äidille jäi siis vain yksi 14 vuotta nuorempi veli. Heillä oli loppuun saakka uskomattoman läheiset välit.

Äidin omasta perheestä kuoli myös yksi lapsi, toinen veljeni, liikenneonnettomuudessa 15-vuotiaana. Jotenkin minusta tuntuu, että äiti vain jaksoi, kätki johonkin tunteensa. Ei hän ainakaan meille lapsille niitä näyttänyt.

Vanhempieni muutettua Kiuruveden keskustaan äiti alkoi toimia seurakunnassa ja kävi monenlaisissa harrastuksissa: kirjallisuuspiirissä, posliininmaalauksessa sekä näytelmäkerhossa. Hän toimi isän halvaannuttua kahteen kertaan omaishoitajana. Isä kuntoutui kuitenkin hyvin, ja koska hän ei dementoitunut, äiti saattoi jättää hänet päivisin yksin kotiin. Isä oli myös seurana äidille. Niin äiti on kertonut. Kuitenkin äiti väsyi välillä omaishoitajana oloon, ja isä väsyi äidin hoitoon.

Äiti joutui viettämään hoivakodissa viimeiset neljä ja puoli vuotta. Hän ei koskaan sopeutunut hoivakotiin ja oli katkera meille lapsille, kun emme pystyneet hoitamaan häntä. Hän koki hyvin voimakkaasti, että hoivakodissa hän tunsi menettävänsä itsemääräämisoikeutensa. Hoivakotiaikana hän luki paljon. Hän halusi, että häntä käytettiin aina kuntosalilla, kun joku meistä lapsista oli hänen luonaan. Hänellä säilyi koti Kiuruveden keskustassa loppuun saakka. Sinne hän halusi aina, kun joku meistä oli käymässä Kiuruvedellä.