Elsa Hirvonen - kummitätini oli lapsirakas ja vieraanvarainen emäntä

Elsa Maria Immonen syntyi Pälkjärven Iljalassa maaliskuussa 1911 Anna o.s. Kuosmanen (1881–1955) ja Mikko Immosen (1868–1940) perheen neljäntenä lapsena. Esteri (1906–1997) ja Selma (1908–1990) saivat pikkusiskon. Perheen poika, puolivuotias Onne Johannes oli kuollut yhdeksän kuukautta ennen Elsan syntymää. Kaksi päivää Elsan syntymän jälkeen kuoli isoisä Antti Immonen (1927–1911). Kuolema oli läsnä Immosten torpassa sekä Elsan siittämisen että syntymän hetkellä.

Elsan ollessa puolentoista vuoden ikäinen perheeseen syntyi poika, joka sai kasteessa nimen Niilo (1912–2000). Immoset ostivat Viistolan tilan Makarin kylältä kohta Elsan syntymän jälkeen ja muuttivat sinne vähän ennen isäni Niilon syntymää. Niilon jälkeen perheeseen syntyi vielä kaksi poikaa, Uuno (1914–1918) ja Viljam (1917–1984), jota kutsuttiin Villeksi.

Koulua ja työtä

Elsa aloitti kansakoulun kymmenvuotiaana Makarin koulussa. Koulumatkaa kertyi lähes neljä kilometriä. Koulua käytiin tuohon aikaan kahdeksan lukukautta eli neljä vuotta. Lisäksi oli lyhyt jatkokurssi. Koulu alkoi vasta syyskuun loppupuolella ja päättyi toukokuun lähestyessä loppuaan. Elsa oli hyvä oppilas. Keskiarvo hipoi yhdeksää koko kouluajan. Päästötodistuksessa ainoa seiska oli ”Muoto-opissa sekä pintain ja kappalten mittaamisessa”. Käsitöistä ja laulusta Elsa sai täydet kympit.

Elsasta varttui kaunis nuori neito. Kooltaan hän oli Immosen sisarussarjan pienin, tuskin puolitoistametrinen. Maalaistalon työt tuvassa, navetassa ja pellolla Elsa oppi jo lapsuuskodissaan. Ajan tavan mukaan köyhien perheiden tyttäret lähtivät varhain piioiksi kodin ulkopuolelle. Elsa pääsi sukulaistaloon Heinosille Naatselkään. Elsa oli iloinen ja elämään myönteisesti suhtautuva nuori. Tarmokas työssä kuin työssä. Ahkera, siisti ja nopea.

Parikymppisenä Elsa lähti piikomaan Turkuun, mutta palasi jo vuoden kuluttua takaisin Pälkjärvelle. Tiedossani ei ole taustoja Turkuun lähdölle, ei myöskään mitään tietoa Turun ajasta. Turun ajalta on yksi valokuva, jossa Elsa istuu tuntemattoman herraskaisen näköisen perheen seurassa. Turku on saattanut olla karjalaistytölle melkoinen kulttuurishokki, vaikka Elsa olikin luonteeltaan sopeutuvainen.

Turun jälkeen vierähti Pälkjärvellä neljä vuotta. Syksyllä 1935 Elsa aloitti opiskelun Pohjois-Karjalan Karjanhoitokoulussa Pyhäselän Hammaslahdessa. Lähtiessään kolme vuotta myöhemmin takaisin Pälkjärvelle Elsa tuskin aavisti, että kohtalo kuljettaisi hänet muutamaa vuotta myöhemmin takaisin Pyhäselkään.

Emännäksi Vasaraan ja äitipuoleksi

Elsan kotikylällä Makarissa asui perheineen maanviljelijä Johannes Immonen. Johanneksen vaimo kuoli helmikuussa 1938. Leskimies tarvitsi taloon uuden emännän ja lapsille äidin. Elsan ja Johanneksen välille syttyi rakkaus. Samasta sukunimestä huolimatta he eivät olleet sukulaisia. Johannes kihlasi Elsan joulukuussa 1938 ja häitä juhlittiin helmikuussa 1939. Elsa täytti maaliskuussa 28 vuotta ja Johannes kesäkuussa 40. Elsa sai kotoaan Viistolasta myötäjäisiksi lehmän ja lampaan.

Elsan äitiä ei miellyttänyt ajatus tyttären avioliitosta lesken kanssa. Miksiköhän? Olihan Anna itsekin naimisissa lesken kanssa. Sillä erotuksella vain, että Mikon molemmat lapset aikaisemmasta avioliitosta olivat kuolleet ennen Annan ja Mikon tutustumista. Johanneksesta tuli kuitenkin Annalle mieluisa vävy.

Naimakaupan myötä Elsa sai neljä lasta: Laina 10, Lauri 9, Paula 6 ja Liisa 5. Perheen nuorimmainen, kaksivuotias Paavo, oli ottolapsena Johanneksen veljen, Otto Immosen, perheessä. Samassa taloudessa Elsan ja Johanneksen kanssa asui myös Johanneksen äiti Liisa (76 v.). Liisa oli kylällä kuulu parantajan taidoistaan. Johannes oli hyvä puoliso, rakastava ja lämmin isä.

Johanneksen omistama Vasaran tila oli reilun 40 hehtaarin suuruinen. Talossa oli kaunis puutarha omenapuineen, marjapensaineen ja runsaine kukkaistutuksineen. Johanneksen ensimmäinen vaimo oli ollut koulutukseltaan puutarhuri. Johannes oli käynyt maanviljelyskoulun ja opiskellut myös suutariksi.

Elsa sopeutui hyvin osaansa vaimona, äitipuolena, miniänä ja emäntänä. Työtä riitti aamusta iltaan, mutta siihenhän Elsa oli tottunut jo lapsuuskodissaan. Elämä näytti ja tuntui kaikin puolin hyvältä. Mutta sitten syttyi sota ja mullisti kaiken.

Talvisota ja evakkoaika

Talvisota syttyi marraskuun viimeisenä päivänä 1939. Johannes oli joutunut lähtemään ylimääräisiin kertausharjoituksiin jo lokakuun alkupuolella. Perhe, karja ja talous jäivät Elsan vastuulle. Kaikki oli kovan työn takana, ei ollut mukavuuksia. Lapset ja anoppi osallistuivat töihin voimiensa ja kykyjensä mukaan. Elettiin pelon ja epävarmuuden aikaa.

Sodan päätyttyä maaliskuussa 1940 oli lähdettävä evakkoon. Mukaan sai ottaa vain sen, minkä jaksoi kantaa. Elsa paistoi anoppinsa kanssa lanttukukon evääksi evakkomatkalle. Liisa sai repussaan kannettavaksi kuuman kukon. Laina pakkasi reppuunsa vaatteiden lisäksi pienen nukkensa. Lehmät laitettiin maantielle, ja sotilaat kävivät ampumassa pieneläimet. Huonekaluja siirrettiin hevosella tien varteen, josta ne vietiin kuorma-autoilla rautatievaunuihin. Evakkomatkan aluksi Elsa kahlasi anopin ja lasten kanssa lumihangessa kahden kilometrin matkan maantielle. Johannes oli päässyt evakuoimaan kotia vasta sen jälkeen, kun perhe oli jo poistunut kotoa. Sotilaiden avulla hän oli saanut vielä siirretyksi puimakoneen ja joitakin muita isompia kalusteita rajan yli.

Elsa pakkautui lasten, anopin ja satojen kohtalotovereiden kanssa härkävaunuun Värtsilässä. Itkettiin, nukuttiin ja tultiin jotenkuten perille Maaningalle. Paula vilustui matkalla. Ensimmäisen yön Maaningalla perhe nukkui olkien päällä kylmän suojeluskuntatalon lattialla.

Kun Johannes tuli Maaningalle, hän sai hankituksi perheelleen huoneen suuresta Talasharjun talosta. Pienessä, mutta lämpimässä huoneessa oli uuni ja hella. Oman perheen lisäksi samassa huoneessa asui lasten Helli- serkku Martti-vauvansa kanssa.

Elsan isä, Mikko, sairastui evakkomatkalla ja kuoli Maaningalla sydänkohtaukseen 71 vuoden ikäisenä huhtikuussa 1940. Mikko haudattiin toukokuun viidentenä Maaningan kirkkomaahan.

Paulan kuume paheni muuttuen keuhkokuumeeksi. Helluntaiaattona, viikko Mikon hautajaisten jälkeen, hän kuoli perheen ympäröimänä. Kuolemaansa edeltävän yön Paula rukoili jokaisen puolesta, kun ei saanut tuskiltaan nukuttua. Paula sanoi menevänsä äidin luokse. Hän suri sitä, kun kaikilla ihmisillä oli niin kova tuska. Kahdeksan vuoden ikäinen Paula saateltiin haudan lepoon 26.5.1940.

Talasharjulta perhe siirtyi asumaan Keskiselle Airaksisen taloon. Sielläkin heillä oli yksi kammari. Ruokailu tapahtui yhteisessä tuvassa talonväen kanssa. Lehmät olivat talon navetassa. Lapset kävivät koulua Pöljän Hökösällä.

Maaningalta Elsa ja Johannes muuttivat Joensuuhun Hukanhaudalle. He ostivat sieltä omakotitalon ja laittoivat ulkorakennukseen lehmille navetan. Kesäkuussa 1941 alkoi taas sota. Vihollinen pommitti kaupunkia. Niinivaaralla oli usein taloja tulessa. Hälytyksen tullessa perhe pakeni metsään.

Takaisin Vasaraan

Suomalaiset saivat vallatuksi Pälkjärven takaisin heinäkuussa 1941. Siirtoväki sai luvan palata takaisin kotiseudulleen 25. elokuuta alkaen. Johannes myi talonsa Hukanhaudalta. Eläimet ja tavarat pakattiin härkävaunuihin. Perhe lähti suurin toivein paluumatkalle kotiin Vasaraan. Matkalla juna joutui pommituksen kohteeksi ja oli paettava metsään. Matkan jatkuessa Elsa vaihtoi hetken mielijohteesta paikkaa vaunun toiselle seinustalle. Siihen ensimmäiseen paikkaan osui konekiväärisarja. Ei ollut vielä minun aikani kuolla, totesi Elsa.

Vasaraan tulo oli suuri ilo. Rakennukset olivat säilyneet ehjinä. Johannes alkoi heti muokata peltoa ja kylvää ruista seuraavaa kesää varten. Elsa laittoi kodin kuntoon ja kasvatti karjaa. Alettiin porsittamaan sikoja. Kyläläiset ostivat kilvan porsaita. Elämä oli työtä, työtä ja vielä kerran työtä. Sota varjosti elämää koko ajan. Rajalta päin kuului tykkien jyske. Vihollisen maastokoneet lensivät puunlatvojen tasalla. Jossain olivat ampuneet taloihinkin.

Kuolema kosketti Elsan ja Johanneksen perhettä muutaman kuukauden sisällä kaksi kertaa vuonna 1943. Elsan Viistolassa asunut setä, 84 vuoden ikäinen Jussi, kuoli huhtikuussa. Johanneksen 80 vuotta täyttäneen äidin, Liisan, maallinen vaellus päättyi elokuussa. Molemmat haudattiin Pälkjärven kirkkomaahan.

Syyskuussa 1944 Pälkjärvi evakuoitiin uudelleen ja lopullisesti. Tällä kerralla aikaa evakuointiin oli hieman enemmän kuin talvisodan jälkeen. Viljat puitiin ja perunat nostettiin. Murheen murtamin mielin lähdettiin rakkaasta kodista, Vasarasta, tyhjän päälle kohti tuntematonta tulevaisuutta.

Kun kotiseutumatkat rajan taakse tulivat mahdollisiksi vuosikymmeniä myöhemmin, Elsa ei osallistunut niille koskaan. Hän halusi säilyttää muistoissaan nuoruutensa kuvan rakkaasta kotiseudustaan.

Jälleenrakennusta

Monien vaikeuksien jälkeen Elsa ja Johannes perustivat kodin Ketunpesille, Pyhäselän Iiksenvaaraan. Kun synnyin 1946, vanhempani valitsivat Elsan ja Johanneksen kummeikseni. Elsaa suretti, kun hän ei yrityksistä huolimatta ollut saanut omaa lasta.

Muitten siirtolaisperheitten tapaan Elsa ja Johannes raatoivat aamuvarhaisesta iltamyöhään rakentaessaan kotia ja raivatessaan peltoja. Lapset varttuivat aikuisiksi, ja tytöt muuttivat pois kotoa. Laurin työpanos oli tarpeen kotona. Hänestä tulisi aikanaan isäntä taloon.

Elsa jää leskeksi

Kun Ketunpesillä oli saatu kaikki valmiiksi, perhettä kohtasi suuri suru. Johannes menehtyi sydänkohtaukseen tyttärensä Lainan käsivarsille marraskuussa 1952. Ensimmäisen sydänkohtauksen Johannes oli saanut jatkosodan jälkeen. Elsa oli 41 vuoden ikäinen jäädessään leskeksi. Yhteistä taivalta Johanneksen kanssa ehti kertyä 14 vuotta. Vuosikymmeniä myöhemmin Elsa oli sanonut Lainalle, että tuo aika Johanneksen kanssa oli hänen elämänsä parasta aikaa.

Muistan olleeni joskus alakouluikäisenä Elsan luona kylässä muutaman yönseudun. Eräänä päivänä Elsa kutsui naapurin Kaisan leikkimään kanssani. Leikeistämme mieleeni jäi vain se, että Kaisa säikäytti minua.

Muutama vuosi sitten sain puhelun tuntemattomasta numerosta. Soittaja esitteli itsensä Kaisa Vuojolaiseksi, hän halusi tilata Pälkjärveläinen-lehden. Aloin tietysti tentata Kaisaa tyyliin kenen tyttö ja mistä kotoisin. Yhtäkkiä olin kuulevinani kuin jostakin kaukaisuudesta tätini äänellä lausuttavan: Vuojolaisen Kaisa. Kysymyksessä oli siis sama Kaisa, jonka kanssa olin leikkinyt vuosikymmeniä aikaisemmin.

Emännäksi Muloon

Muutaman vuoden leskeyden jälkeen Elsalle ilmaantui kosija naapurikylältä Mulosta. Maanviljelijä ja talon isäntä Kalle Hirvonen oli jäänyt leskeksi keväällä 1950. Elsa ja Kalle avioituivat lokakuussa 1956. Elsa oli tuolloin 45 ja Kalle 53 vuotta.

Kallella oli neljä tytärtä: Liisa 25, Pirkko 24, Mirja 19 ja Sinikka 12 vuotta. Liisa ja Mirja olivat jo muuttaneet kotoa pois. Pirkko oli hoitanut talon emännyyttä äitinsä kuolemasta Elsan tuloon saakka. Hän luovutti emännän paikan Elsalle ja lähti käsityökouluun Rääkkylään. Kotiin jäi vain kuopus, Sinikka.

Sinikka muistaa kuinka Kalle haki Elsan hevosella Ketunpesiltä. Samalla kyydillä tuli Elsan muuttokuorma; vaatteiden lisäksi Singer ompelukone ja keinutuoli. Sinikalle oli vaikeaa sopeutua uuteen elämäntilanteeseen ja varsinkin Elsan tekemiin muutoksiin. Juhannusruusutkin Elsa repi pois ikkunan alta ja rakensi siihen kukkapenkin, johon sitten kylvi kosmos- ja kehäkukkia sekä muita yksivuotisia kesäkukkia. Sinikka muutti pois kotoa täytettyään 16 vuotta. Ajan myötä ymmärrys ja hyväksyntä lisääntyivät molemmin puolin.

Kalle arvosti ahkeruutta ja kovaa ruumiillista työtä. Siihen Elsa oli tottunut, ja sitä riitti tässäkin taloudessa. Yhdessä he uurastivat maata viljellen ja karjaa hoitaen. Tytöt perustivat perheitä ja saivat lapsia. Jouluna, pääsiäisenä ja kesälomilla he saapuivat lapsuuskotiinsa. Elsa oli lapsirakas ja vieraanvarainen emäntä. Tyttöjen lapset olivat hänelle rakkaita. Suhteet Kallen tyttäriin olivat myös kunnossa.

Jäätyään eläkkeelle Elsa ja Kalle ostivat pienen rivitaloasunnon Reijolasta, Joensuun kupeesta. Talvikaudet he asuivat Reijolassa ja kesät Mulossa. Eläkkeellä oli aikaa matkustellakin. Vierailtiin tyttöjen perheiden ja muiden sukulaisten luona ja käytiin eläkeläisten retkillä. Vanhettiin yhdessä.

Leskeksi toisen kerran

Kalle menehtyi sydänkohtaukseen joulukuussa 1990. Hän oli pari viikkoa aikaisemmin täyttänyt 87 vuotta. Elsa jäi leskeksi toisen kerran 79. syntymäpäivänsä edellä. Yhteiselämää Kallen kanssa ehti kertyä 33 vuotta.

Elsa oli tottunut selviämään tilanteesta kuin tilanteesta, niin tästäkin. Hän kantoi tyynesti kohtalonsa. Vahva usko ja luottamus Jumalaan olivat hänen elämänsä kantava voima. Elsa kävi Siion-seurakunnan tilaisuuksissa viikoittain. Hän ei kuitenkaan tuputtanut uskoaan eikä yrittänyt käännyttää ketään.

Elsa ei sairastellut juuri ollenkaan. Täytettyään 75 hän kirjoitti minulle: Olen ollut muuten terve, mitä nyt sitä vanhuuden kulumista. On Taivaan Isä antanut näinkin hyvän terveyden, josta suurkiitos Hänelle. Elsa kertoi myös käynnistään vanhemman sisarensa Esterin luona Joensuussa ja totesi: Olihan se meilläkin kultainen nuoruus. Nyt ovat vain muistot jäljellä. Kirjeensä lopuksi hän toivottaa kaikkea hyvää minulle ja perheelleni ja toteaa: Kaikkein tärkeintä elämässä on, että oltais yhteydessä Jumalaan.

Elsan aika täyttyy

Aikuisiällä tapailin Elsaa hyvin harvakseltaan. Kirje puolin ja toisin vaihdettiin silloin tällöin, sekä vuosittaiset joulukortit. Viimeisen kerran tapasimme syksyllä 1992 isäni täyttäessä 80 vuotta.

Elsan maallinen vaellus päättyi seuraavana kesänä elonkorjuun aikaan. Hän kuoli 22.8.1993 muutaman päivän sairaalassaolon jälkeen. Elsa oli kuollessaan 82 vuoden ikäinen. Saatoimme Elsan haudan lepoon Pyhäselän hautausmaalle Hirvosten sukuhautaan. Viistolan Immosten sisarussarjasta jäljelle jäivät enää Esteri 87 ja isäni Niilo 81 vuotta.

Sormuksen arvoitus

Kun sisarusteni kanssa tyhjensimme vanhempiemme kotia keväällä 2006, löysimme äidin piirongin laatikosta muutamia sormuksia. Eräässä sileässä sormuksessa oli kaiverrus Elsa 10.12.1938. Se on kihlasormus, jonka Elsa on antanut Johannekselle. Mutta milloin, miten ja miksi se oli joutunut äidilleni? Olisiko Elsa joskus käydessään vienyt sormuksen äidille ja pyytänyt äitiä antamaan sen minulle, Elsan ja Johanneksen kummilapselle? Ja äiti olisi sitten unohtanut koko asian? Niin tai näin, sormus on nyt minulla muistona pitkän ja vaiherikkaan elämän eläneestä kummitädistäni.