Elsa Heporauta - kalevalaisen kulttuurin renessanssi

Elsa Heporaudan synnyinpaikka oli Miettulan saha (nykyinen Sahanlahti) Puumalassa. Saha oli pitäjän kuuluisin teollisuuslaitos, jonka kruununvouti Johan Vilhelm Meinander perusti vuonna 1765. Se oli maakunnan ensimmäinen vientisaha ja sen ympärille muodostui elävä yhdyskunta. Siellä toimi mylly, meijeri, kauppa ja sahanvalttarin apteekki. Tämän yhdyskunnan merkkihahmo oli sahanhoitaja Juhana Koponen, vuonna 1883 perheen kuopuksena syntyneen Elsan isä.

Elsan Heporaudan lapsuuden Puumala

Juhana Koponen oli lahjakas, älykäs ja sosiaalinen. Hänellä oli työnsä ohella luottamustoimia sekä Puumalan seurakunnassa että valtionhallinnossa. Hän oli säätyvaltiopäivillä talonpoikaissäädyn edustajana vuonna 1899.

Elämä oli vuosisadan vaihteessa vilkasta. Tukkeja uitettiin pohjoisesta Kaitajärveä pitkin sahattavaksi. Kauppa oli auki miltei yötä päivää. Asioita hoidettiin kirkonkylällä hevospelillä. Kesällä sahanhoitaja istui kieseissä tai laivassa, talvisin reessä. Matkaa oli alle kymmenen kilometriä Hylkeenlahden maantietä pitkin kirkolle.

Nykyisin Sahanlahden päärakennuksen ulkoseinässä on Nina Sailon tekemä pronssinen Elsa Heporauta -reliefi, jonka. Kalevalaisen Kulttuurin Säätiö lahjoitti 1986 Puumalan Kalevalaiset Naiset ry:lle. Kaikki Heporaudan pojat olivat luovutustilaisuudessa paikalla.

Huittisten kautta Jyväskylään

Elsan koulutie alkoi Mikkelin Suomalaisessa tyttökoulussa, josta hän jatkoi Helsingin Suomalaisen tyttökoulun lukioon ja pääsi ylioppilaaksi vuonna 1903.

Elsa Koposesta kehittyi monipuolinen humanisti, jolla oli muun muassa ylempi kansakoulunopettajatartutkinto, kansanopiston opettajan pätevyys Tanskan Askovista ja lausunnan opettajan diplomi Dresdenistä. Nuori Elsa opiskeli Helsingin yliopistossa myös kirjallisuutta, filosofiaa, psykologiaa, taidehistoriaa ja ranskaa.

1900-luvun alussa Elsa Koponen toimi Huittisissa kansanopiston opettajana ja naisoppilaiden johtajattarena. Opiston johtajaksi tuli filosofian maisteri Frans Akseli Hästesko. Opettajan ja johtajan tutustumista seurasi avioliitto, ja Elsan ja Akselin häät pidettiin 1907 Puumalassa.

Hästeskot muuttivat vuonna 1910 Ilkka-poikansa kanssa Jyväskylään, missä Akseli Hästesko sai toimen seminaarin suomen kielen lehtorina. Perheeseen syntyi vielä Ilari (1914), Tuuri (1922) ja Arijoutsi (1928). Esikoispoika Ilkan varhainen kuolema vaikutti kirjailija Elsa Heporautaan koko hänen elämänsä ajan.

Hästeskot Jyväskylässä– kulttuurityön kukoistuksen aikaa 1910-1922

Hästeskon perheen panos Jyväskylän kulttuuri- ja sivistyselämään oli merkittävä. Kiinnostus kansanperinteeseen, kotiseutu- ja nuorisotyöhön sekä Kalevalaan oli yhteistä molemmille puolisoille. He toimivat nuorisoseuraliikkeen voimahahmoina järjestäen kursseja ja juhlia. He toimittivat julkaisuja ja kirjoittivat lehtiin. Nuorisoseuraliikkeen 40-vuotisjuhla Jyväskylässä vuonna 1921 oli vahva näyttö Elsa Hästeskon innostuksesta ja organisointikyvystä.

Hästeskon pariskunnan toimikautena Keski-Suomen Nuorisoseurojen Liitto oli hyvissä varoissa ja toimi aktiivisesti. Tuolloin Elsa Hästeskon toimeliaisuus ulottui myös Mikkeliin, jossa hän myötävaikutti Suomen Nuoriso-opiston perustamiseen. Kotonaan Jyväskylän Älylässä Elsa Hästesko piti lausuntaopistoa ja filosofista Veritas-keskustelukerhoa.

Elsa Hästesko hakeutui Keski-Suomen Sanomalehden sotakirjeenvaihtajaksi vuonna 1918 saatuaan Karjalan rintaman komentaja Aarne Sihvolta erityisluvan tehtävään. Hästesko kirjoitti kansalaissodan ratkaisevista tapahtumista Vuoksen rintamalla kansalaissodan viimeisinä viikkoina.

Sotatapahtumat ja katkera juopa kansalaisten välillä saivat Elsa Hästeskon toimittamaan kolmiosaisen Sankaripoikia kirjasarjan kaatuneiden alaikäisten muistoksi. Se oli rohkea teko, sillä kirjaan oli koottu muistoja sekä valkoisten että punaisten puolella menehtyneistä alle kaksikymmenvuotiaista. Hästeskon tavoitteena oli rakentaa siltaa poliittisesti jakautuneessa Suomessa.

Heporaudat Helsingissä 1922-1960 – kirjailija Elsa Heporauta

Hästeskot muuttivat 1922 Helsinkiin, kun F.A. Hästesko valittiin pääkaupunkiin perustetun kansakoulunopettajia valmistavan seminaarin johtajaksi. Vuonna 1927 hänestä tuli Suomalaisen normaalilyseon yliopettaja ja myöhemmin rehtori. Elsa Hästesko oli jo Helsinkiin muutettaessa tunnustettu toimittaja, opettaja, kysytty juhlapuhuja ja kirjailija.

Heporaudat (vuoteen 1935 Hästesko) osallistuivat aktiivisesti Helsingin suomenkieliseen kulttuuri- ja sivistyselämään. Pariskunnan toiminta Suomen kulttuurin rakentamisessa oli huomattava. Heidän työnsä vaikutti kasvatuksen ja opetuksen käytäntöihin alkuopetuksesta aikuisopetukseen saakka. He toimivat aktiivisesti nuorisoseura- ja naisliikkeessä, tekivät kotiseututyötä sekä folkloristiikan ja kansatieteen tutkimusta.

Elsa Hästesko oli jo aiemmin tehnyt toimitustöitä ja kirjoitellut lehtiin. Oman kirjallisen tuotantonsa hän aloitti vuonna 1922. Elsa Heporaudan tuotannossa on tietoteoksia, näytelmiä, lastenkirjoja, eläintarinoita, novelleja, lehtikirjoituksia ja 28 romaania. Hänen päätyönään pidetään kolmiosaista omaelämänkerrallista romaania Ursula Keivaara, josta hän sai valtion palkinnon.

Kalevalaisten Naisten Liitto syntyy – karjalaisen kulttuurin renessanssi

Elsa Heporauta oli aikakauden keskeinen kulttuurivaikuttaja, jolta Kalevalan 100-vuotisjuhla vuonna 1935 ei jäänyt huomiotta. Messuhallin pääjuhlassa hän vaikuttui karjalaisten runonlaulajien esityksestä. Näyssään hän oli kertoman mukaan nähnyt vanhan naisen kysyvän: ”Ken kantaa Kalevalaa?”

Tästä kysymyksestä tuli Elsa Heporaudalle tärkeä haaste. Hän sai ajatuksen vahvistaa kansallista kulttuuria ja organisoi puolueista, yhteiskuntaluokista ja kielitaustoista riippumattoman naisten yhdistyksen. Tälle aatteelliselle pohjalle syntyi vuonna 1935 Kalevalaisen naisen Muistomerkkitoimikunta, jonka päämääränä oli pystyttää kalevalaisen naisen patsas ja voimistaa kalevalaista kulttuuria.

Kalevalaiselle naiselle pystytettävää muistomerkkiä varten kerättiin varoja. Keräysten ja lahjoitusten tulos oli kuitenkin laiha. Niinpä Heporauta esitti idean, että maan poveen aikanaan talletettu ja museoihin siirretty kulttuuriperintö kuten hautalöytöjen muinaiskorut, nostettaisiin suuren yleisön tietoisuuteen. Hän otti nimiinsä lainan, jonka turvin valmistettiin ensimmäiset Tuukkalan hautalöytöjen mukaiset, Germund Paaerin suunnittelemat korut.

Kalevala Koru –Ken kantaa Kalevalaa?

Kalevala Korun tarina alkoi Kaisa Kallion teekutsuilla 1937 presidentinlinnassa, jossa Elsa Heporaudan ja Aino-Mari Mecklinin järjestämä korunäyttely sai innostuneen vastaanoton.

Elsa Heporaudan ajatus aatteellisen toiminnan ja yritystoiminnan erottamisesta toteutettiin vuonna 1941. Tuolloin perustettiin erillinen osakeyhtiö, Kalevala Koru Oy.

Kalevala Koru on tänään yksi alansa suurimmista yrityksistä Pohjois-Euroopassa. Yritys suunnittelee, valmistaa ja markkinoi korkealaatuisia kulta- hopea- ja pronssikoruja. Kalevala Koru omistaa Lapponia Jewelry –tuotemerkin. Sekä Kalevala Korun, että Lapponian korumallistot perustuvat tunnistettavaan ja kunnianhimoiseen muotoiluun. Yritys on ylpeä omaleimaisista suunnittelijoistaan.

Kalevala Korun omistaa Kalevalaisten Naisten Liitto ry, valtakunnallinen sitoutumaton kulttuuri- ja perinnejärjestö. Liiton tehtävänä on suomalaisen kansanperinteen tunnetuksi tekeminen.

Kalevala Koru on myös vahva yhteiskunnallinen vaikuttaja. Yritys ohjaa merkittävän osan tuotostaan yleishyödyllisiin kohteisiin Kalevalaisten Naisten Liiton, Kulttuurisäätiönsä sekä hyväntekeväisyyskorujen myynnin kautta.

Kalevala Korun ympäristövastuu tarkoittaa pitkälle vietyä kierrätystä, pieniä päästömääriä sekä korkeatasoista raaka-aine ja tuoteturvallisuutta. Lisäksi korut voidaan korjata ja huoltaa aina uudelleen. Yhteiskuntavastuuta yritys kantaa työllistämällä kotimaassa ja maksamalla veronsa Suomeen. Kaikki korut valmistetaan Helsingin Pitäjänmäellä.

Äitikotitoiminta

Sota-aika muutti patsashankkeen avustustyöksi. Kalevalaiset Naiset auttoivat muun muassa vähävaraisia äitejä, siirtolaisperheitä ja inkeriläisiä. Eri puolilla Suomea sijaitsevia Kalevalaisten Naisten äiti- ja evakkokoteja perustettiin vuosina 1942–1946 kaikkiaan yhdeksän. Lähes 2500 äitiä sai näissä äitikodeissa kolmiviikkoisen ilmaisen oleskelun. Tähän hyväntekeväisyystoimintaan yhdistys käytti varoja noin 4,5 miljoonaa markkaa.

Kestikartano

Kestikartano oli kansallinen suurluomus ”Elsan hengessä”. Arkkitehti Aarne Ervi sai tehtäväkseen suunnitella näyttävän hirsilinnan keskelle Helsinkiä. Ervi haki vaikutteita Kalevalasta ja Kantelettaresta. Kestikartanon kalevalaisen yleisvaikutelman ja interiöörin luomiseksi Ervi neuvotteli yksityiskohdista kansanperinteen asiantuntijoiden kuten filosofian tohtori Jouko Hautalan ja Lars Petterssonin kanssa.

Hankkeen pääperiaatteena oli kalevalaissävyinen sisustus ja suomalaiskansallinen ruokalista. Kestikartano toimi korkeatasoisena ravintolana 1945–1967 Keskuskatu 7:ssä.

Pula-ajasta huolimatta Kestikartanon rakentamista varten onnistuttiin keräämään tärkeitä tarvikkeita, kuten järeitä honkia, leivinuunin rakennustarpeet, sähköjohtoja ja pellavia eri puolilta Suomea. Ruotsista saatiin lahjaksi puuvillalankoja. Ruotsista ostettiin myös 200 kiloa nauloja, jotka Tornion Kalevalaiset Naiset salakuljettivat Suomen puolelle vaatteidensa alla.

Vaikka raaka-aineita oli vaikea saada, yksityiskohdat toteutettiin huolellisesti. Esimerkiksi tarjoilijoiden puvut suunnitteli taiteilija Laila Karttunen hautalöytöjen perusteella ja kupariset kahvipannut oli valmistettu vanhan raumalaisen mallin mukaan.

Kestikartanoon saatiin vihdoin myös Louhi-patsas, Arne Ervin suunnittelemana. Louhi on Kalevalaisten Naisten Liiton vertauskuvallinen esiäiti, peloton johtaja ja omiensa puolta pitävä äitihahmo. Elsa Heporauta näki Louhen modernin naisen esikuvana. Aikansa taloushallinnon osaaja eli taitava emäntä vertautuu nykyajan naisjohtajiin, jotka rikkovat lasikattoja.

Elsa Heporauta Amerikassa ja Mikkelin seudulla

Elsa Hästesko teki useita ulkomaanmatkoja. Keväällä 1939 hän teki laajan esitelmämatkan Amerikkaan, missä piti 75 esitelmää ja ainakin 40 puhetta. Elsalla oli mukanaan Kalevala Korun koruja ja hän luovutti kultaisen Karkun riipuksen Eleanor Rooseveltille Valkoisessa talossa.

Heporautojen kesäkodit Mikkelin Huuhonniemessä ja Ristiinan Aitoniemessä olivat kulttuurikeitaita. Kyläläiset ja ulkomaiset arvovieraat sulautuivat Heporautojen hoivissa suurperheeksi. ”Sitä kulttuuriantia, elämänrikkautta tulee ikävä, sitä ei korvaa mikään”, suri postinhoitaja Taimi Heporautojen ajan päättyessä Ristiinassa.

Elsa Heporauta on haudattu Jyväskylän Vanhalle hautausmaalle.