Elma Koivunen - Kuhmon mummot ja minä

Valbor Piipponen

Siinä hän on, tuvan seinällä raameissa, suvun voimanainen Vappu, isomummoni, joka syntyi tammikuun pakkasilla 1839. Syntyi ja eli hyvin vanhaksi. Suomi kuului silloin Venäjän keisarikuntaan ja Kuhmoniemi Sotkamon emäpitäjään. Neljä vuotta aikaisemmin oli Suomessa julkaistu ensimmäinen Kalevala-versio, jonka runoja Lönnrot ahkerasti oli vuosi kausia kerännyt itärajan molemmin puolin. Mutta siitä mummo tuskin tiesi mitään.

Vappu-mummo istuu jakkaralla valkoisen peilioven edessä, rohtuneet kädet helmassa. Kaksi ohutta saparoa niskassa, jakaus keskellä päätä. Luisuja hartioita peittää tummaraitainen röijy, jossa pieni pystykaulus ja napit. Rynkkyhameesta näen, että siinäkin on tummaa raitaa.

Uurteiset kasvot, jykevähkö leuka, isot korvat ja silmät, ne ovat eri paria. Oikea silmä katsoo kohti ja se näyttää väsyneeltä. Vasen on valppaampi ja tähyää vasemmalle.

Kun peitän peukalolla kasvojen toisen puolen, näen piirteet, jotka ovat periytyneet seuraaville sukupolville, myös minulle. Kasvojen oikean puolen surullisen, väsyneen ilmeen!

Kuva lienee 1920-luvun puolivälistä, jolloin Toivo-setä hankki kameran. Taisi olla kylän ensimmäinen. Hän komensi usein kuvattavat juuri tämän samaisen oven eteen.

Vappu joutuu kerjuulle – elämä jatkuu

Anders, isäni isoisä kuoli nuorena, ja Vappu jäi leskeksi. Kuhmoniemellä elettiin katovuosien 1867–1868 jälkeistä ankaraa aikaa, jolloin ihmisiä menehtyi ravinnon puutteeseen, kylmyyteen ja tauteihin. Vappu peitteli pienokaisensa Heikin ja Tobiaksen jäiseen vesikelkkaan. Niin alkoi uuvuttava matkanteko paksussa lumessa. Oli kylmää, pimeää ja taipaleet pitkiä. Yösija ja leivänkannikka heltisi sentään silloin tällöin kulkijoille, vaikka niukkaa oli elämä jokaisella.

Vuosia myöhemmin isomummoni tapasi Juho Kyllösen. He asettuivat Lehto-nimiseen joenrantamökkiin, ja pian perhe kasvoi kahdella tyttärellä. Vapun ja poikien entinen koti Tuomaalanniemi vaihtui Lehdon tilaan.

Vapun pojat varttuivat miehen ikään. Tobias perusti perheen ja lunasti veljeltään tilan, joka oli jo aikaisemmin vuoden 1887 syytinkikaupoilla siirretty pojille. 1900-luvun alussa Vappu jäi toistamiseen leskeksi.

Kerrotaan, että Vappu-mummo oli kova kurinpitäjä ja työteliäs ihminen. Kiertokoulun käyneenä hän piti huolen, että Tobiaksen pojat oppivat lukemaan. Hän ei juurikaan sairastellut ja vanhoilla päivilläänkin hän saattoi kävellä paljain jaloin, jopa pakkaslumella. Sitä oli kummasteltu. Hän eli 94-vuotiaaksi.

Mummoni Eeva Tiina Heikkinen

Eeva oli Sumsa-talon tyttöjä kahdentoistakilometrin päästä. Hän tuli Lehdolle miniäksi 1894. Perhe kasvoi ripeästi. Eevalle ja Tobiakselle syntyi seitsemäntoista vuoden aikana seitsemän poikaa ja tyttö. Rakennettiin laaja pihapiiri ja raivattiin uusia peltoja. He loivat pienestä mökistä menestyvän tilan, joka antoi monelle työtä ja toimeentuloa.

Isovanhemmillani oli myös huolta ja surua. Esikoinen lähti seikkailemaan Venäjälle, minne hän sitten katosi rajojen sulkeuduttua. Seuraava poika lähti Helsinkiin ja sieltä Amerikkaan. Sitten rippikouluikäinen Helmer ryntäsi ovet paukkuen maailmalle.

Kaivattu tyttö, Hilda Vappu eli vain kymmenvuotiaaksi. Uuno Johannes kuoli muutaman kuukauden ikäisenä ja Antti 15-vuotiaana aivokuumeeseen. Kerrotaan, että Antti sairastui vakavasti, kun koulupojat olisivat leikkineet lumeen hautaamista. Hän oli kyläkoulun ensimmäisiä oppilaita, ja koko kylä suri Antin kuolemaa. Lapsista Aarne ja Toivo jäivät kotitilalle tekemään töitä uskovaisen isänsä ankarassa komennossa.

Luonto oli lumipuvussa kuin morsian

Kyläkoulu tarvitsi 1930-luvun alkupuolella asuntolaa, jossa pitkänmatkalaiset asuisivat koulussa ollessaan. Asuntola oli tuolloin väliaikaisesti Lehdon pikkupirtissä, ja äiti-Inkeristä tuli kylälle asuntolanhoitaja.

Ei aikaakaan, kun isäni joka oli jo aikamies, mieltyi sievään tummatukkaiseen savolaistyttöön, tulevaan äitiini Inkeri Sofia Eroseen. Ihastuminen taisi olla molemminpuolista, olihan isäni varsin hauskan näköinen ja kiltti mies.

Noin vuoden päästä, pian kihlasormusten jälkeen, nuoripari ajeli reellä kirkolle vihille. Helena-täti oli järjestänyt Tuupalan saliin pienimuotoisen vihkitilaisuuden. Inkerillä oli äidiltään saatu hiuskoriste, joka on säilynyt muistona tuosta hetkestä. Valokuvaajaa ei ollut paikalla.

Kerrotaan, että aisakello kilkatti kuin sadussa ja luonto oli kuin morsian lumipuvussaan heidän palaillessaan kirkolta. Sumsalla he pysähtyivät sukulaistalon pihaan, jossa Matti-eno kiiruhti tervehtimään nuortaparia ja huolehtimaan hevosesta. Tuvassa mummon lämpimät kädet ja kuuma keitto hoivasivat kylmänkankeita matkalaisia.

Kun varsinainen koulu ja asuntola valmistuivat 1930-luvun alussa, muutti nuoripari vapautuneeseen pikkupirttiin. Syntyi Ilmari ja parin vuoden päästä Anja-sisko.

Tobias oli ankara isäntä pojilleen. Anivarhain oli komento työmaalla ja piti tehdä pitkää päivää. Tobias laajensi, rakensi ja hankki koneita. Kaksikymmentäluvulla meni hyvin, mutta vuonna 1929 alkanut maailman laajuinen lama saavutti myös nopeasti syrjäseudut. Kenelläkään ei ollut enää työtä, eikä rahaa rakentaa. Toimeliaisuus loppui kuin seinään.

Tobiaksen terveys heikkeni. 1930-luvun alussa pojat Toivo, Aarne ja Amerikasta tullut Otto tekivät tilasta kaupat, pelastaen isänsä konkurssilta. Yhteistaloutta kesti talvisotaan asti, jolloin tuli evakkoon lähtö.

Äidin ja isän evakkomuistoja

Syksyn alussa kouluja suljettiin ja kotikylälle tuli komppanian verran sotilaita, jotka majoitettiin koululle ja meille. Moskovan neuvottelut jatkuivat ja jatkuivat. Niitä kuunneltiin radiosta pelko sydämessä.

Isä kertoi: Muistan, kun Akseli Riihonen ajoi sivuvaunullisella moottoripyörällä pihaan ja toi käskyn Toivolle ja minulle mennä heti joukkojen kokoontumispaikalle. Toivo-veli läksi heti. Minä rupesin omatoimisesti siirtämään irtaimistoa hevosella Sumsalle, kahdentoista kilometrin päähän, josta arveltiin kuorma-autolla kuljetettavan ne turvaan. Silloin oli marraskuu ja lumi jo maassa. Turhaa touhua se oli. Tuli poltti ne kaikki, kun sukulaistalon vuoro oli tulena roihuta.

Kiire tuli väellä ja eläimillä lähteä evakkoon, kertoi äiti muistellessaan ahdistavia aikoja. Meidät ja toinen kuhmolaisperhe majoitettiin Nivalan Maliskylän Jokisaaren taloon. Hyvässä sovussa ja yhteistaloudessa elettiin evakkoaika.

Eeva-mummo oli halvaantunut ja makasi kamarissa. Eräänä aamuna hän oli istua kaprottanut kiikkutuolissa ja iloinnut nousseensa ylös omin avuin. Hän taitaakin tässä parantua, on niin kevyt olo! Jotain harhaa, keventymistä se lähdön edellä oli. Mummo oli seuraavana aamuna kuollut. Hänet haudattiin Nivalan hautausmaalle.

Välirauhan keväänä palailtiin hiiltyneille raunioille

Aluksi asuimme kenttäkeittiön yhdessä huoneessa koulun pihassa. Siitä sitten raadoimme naapurin miesten kanssa pikkupirtin rakennuspuut metsästä. Toivo-veli oli kaatunut rintamalla. Olin menettänyt tukeni ja turvani, iloisen, aina kujeisiin valmiin, vahvan ja varman selkänojan.

Menetys tuntui musertavalta, kertoi isä. Uhrien ja kärsimysten lisäksi koki Kuhmo taistelualueena myös suuret taloudelliset menetykset. Yli kolmesataa taloa tuhoutui, lisäksi suuri määrä muita rakennuksia.

Jälleenrakennustyöt kotikylällä lähtivät rivakasti käyntiin, muisteli äiti tuota toiveikasta aikaa, jota kesti toista vuotta. Jatkosodan uhkia liikkui jo ilmassa. Kesällä 1941 olimme jälleen sodassa. Tuona keväänä syntyi kotikylälläni Toivo ja Voitto-nimisiä poikia. Minäkin sain silloin alkuni. Äiti-Inkeri oli parhaassa iässä, kohta kolmekymmentäkolmevuotias.

Noitatohtori kätilönä

Synnyin puoli yhdeksän aikaan joulukuisena tiistaiaamuna. Oli vielä hämärää yön jäljiltä ja pakkasta ilmassa. Edellisenä iltana oli haettu kätilö, Pahkalan muori, jota myös noitatohtoriksi kutsuttiin. Olin putkahtanut maailmaan normaalisti, ja ”kätilö” oli kiiruhtanut sen tien omille kotitöilleen.

Ilmari-veli muistelee usein tuota aamua. Anjalla oli punaiset huopaset jalassa, kun hiihtelimme pellon poikki kotiin. Oli ollut jännittävää nukkua korsussa Eemelin perheen luona.

Meitä oli nyt kolme lasta ja äiti kotona ja isä rintamalla.

Isä oli heti välirauhan kesäkuukausina aloittanut pikkupirtin rakentamistouhut entisen raunioille. Siitä tulikin meille moniksi vuosiksi hyvä ja lämmin koti.

Äidin hyvällä hoidolla ja rintaruokinnalla olin terve, vaikka maailma vapisi ja tykit jylisi ympärillä.

Naapurin Hilja, äidin ystävä, oli silloin houkutellut, että tyttö pitäisi käyttää kasteella. Ja niin lähdettiin hevosella naisvoimin, 40 kilometrin päähän pappilaan. Hilja oli ohjaksissa, reipas ja hauska ihminen. Ja matka meni hyvin, niin kerrottiin.

Mutta isä oli ärähtänyt lomalla käydessään, että pitikö sinne lähteä paleltumaan ja uhkarohkeana pakkasella vielä hevosta rääkkäämään. Olisi toimituksen ehtinyt hoitaa myöhemminkin!

Äiti muisteli, miten Hilja toi iloa arjen harmauteen. Kun huolet painoi hartioitani, hän tarttui vyötäisiltä, pyöritti ja rallatti; että hilipati, hilipati, hilipati, hilipati. Siinä jo keveni ja synkät ajatukset unohtui, kertoi äiti kummitädistäni.

Puhtaalle puulle tuoksuvaan isoon tupaan

Välirauhan aikana aloitettu päärakennuksen jälleenrakentaminen oli edennyt sodasta huolimatta niin, että pääsimme vuonna 1943 muuttamaan, puhtaalle puulle tuoksuvaan, isoon tupaan. Siitä hetkestä on otettu valokuva. Seisomme portailla äiti, isä, Ilmari, Anja ja minä sekä Inksa-serkku, joka oli silloin käymässä Kajaanista. Uudessa talossa olin vierastanut ja pelännyt paljoja huoneita ja sopottanut äidin helmaan, että lähetään kotiin.

Elettiin rajan tuntumassa, sodan varjossa ja desanttien pelossa monet vuodet, aina kesään 1945 jolloin rauha vihdoin koitti.

Sota-aika oli isälle, äidille, kylän väelle, koko maalle ja maailmalle suunnattoman raskas kokemus. Meillä ei kovin paljon puhuttu siitä ajasta. Jos puhe kääntyi sotaan, ymmärsimme, että isää väsytti. Silloin hän keksi jotain. Useimmiten käveli pajaansa ja kohta sieltä kuului vasaran kalke. Tai meni Orkon luokse talliin. Sinne oli hänellä usein asiaa. Hevonen oli palannut kotiin evakkomatkalta hyväkuntoisena. Se oli isälle rakas ja tärkeä asia.

Kaupantekoa rajanpinnassa

Ukkini Tobias Haverisen aloittama kyläkaupan pito 1900-luvun alkupuolella ulottui Miinoaan Venäjän puolelle saakka. Tobias teki sinne hevosella kauppamatkoja talvikelillä. Isä kertoi olleensa poikasena joskus mukana. Istunut kylmissään jauhosäkin päällä tavarareessä. Miinoassa matkalaiset otettiin hyvin vastaan. Kuumaa tsaijua tarjottiin. Kauppias lorautti Tobiakselle ruskiasta pullosta, lienee ollut miestä väkevämpää.

Lähdettäessä 1939 syksyllä sotaa ja hävitystä pakoon kaupan rippeet lastattiin Otto-sedän evakkokuormaan. Niistä hän aloitti myöhemmin Kuhmon keskustassa kioskin pidon, joka laajeni ajan myötä isoksi sekatavarakaupaksi.

Isä puolestaan alkoi elvyttää kyläkaupan pitoa kotitalon keskimmäisessä huoneessa. Tavarat piti alkuun hakea kirkolta hevosella. Rahdin ajaminen oli kylmää ja rasittavaa. Isä sairasti verenvähyyttä ja oli monesti lähellä kuolemaa. 1950-luvulla alkoi olla tavarankuljetusta kuorma-autoilla, ja linja-autokin sai säännöllisen reitin Kalliojoelle. Se oli suunnaton helpotus isälle.

Öljylampun valossa liima-arkeille kuponkeja

Mieleeni nousee muistikuvia kauppapuodista, jossa olin mukamas äidin apuna. Jauho-, ryyni- ja suola koussikoitiin paperipusseihin ja pantiin vaa’alle. Punnukset nosteltiin toiseen vaakakuppiin. Minua varten oli pieni puulaatikko, josta yletyin paremmin tiskille. Karamellit oli silloin kovia, kauan suussa kalisevia. Toppasokeri oli vaikeasti lohkottavaa ja arvokasta.

Saimaa- ja Työmiestupakka -askit sekä tulitikut olivat tärkeitä artikkeleja. Suola oli kangassäkeissä. Äiti ompeli niistä pyyhkeitä. Samalla hän murehti kapioitaan, jotka olivat kadonneet evakkomatkalla. Tyhjä puukirstu osasi kuitenkin tulla reissulta takaisin.

Vastakirjalaatikko oli tärkeässä asemassa meidän kaupassa. Se oli tummunut ja vastakirjavihkojen kulmat käpristyneet paljosta käytöstä. Kaikesta oli pulaa, myös rahasta. Isän ja äidin ainaisena huolena oli iso velka tukkuliikkeelle.

Usein iltamyöhällä, öljylampun valossa liimasin ostokuponkeja liima-arkeille, jotka sitten kirkolla käydessä vietiin kansanhuoltoon. Se oli säännöstelyn aikaa. Elämä oli kortilla.

Piha oli täynnä hevosia

Matti-veli syntyi samana syksynä, kun menin kouluun. Vuonna 1948 ei enää synnytty kotona, vaan kirkolla oli sairaalan synnytysosasto. Muistan, kun äiti tuli kotiin linja-autolla vauva vilttikapalossa. Keittiöön tuli ensiksi, laski nyytin pöydälle ja raotti viltin mutkaa. Vauvan nykerö naama siellä oli. Keittiön hellassa kohisi tuli ja joku hämmensi läskisoosia. Isä käveli navetalta pihaan päin.

1950-luku oli jo vilkasta jälleenrakennusaikaa, ja työtä oli tarjolla. Muistikuviini on syöpynyt aurinkoiset kevättalven sunnuntait, kun piha oli täynnä hevosia heinätupsu turvan alla. Miehet olivat menossa isoille savotoille Juntin selkosille. Kämpälle mennessä piti olla omasta takaa ainakin tupakkaa ja vesirinkeleitä viikon varalle. Pirtin penkillä miehet panivat tupakaksi. Istuivat jalka toisen päällä tarinoimassa ja odottivat vuoroaan päästä ostoksille. Saattoipa joku olla hutikassakin. Kyläkauppa oli ainoa paikka tavata muita ihmisiä ja sinne tultiin ihan kuulumistenkin takia.

Tupakan käryn korventamat pirtin seinät pestiin keväisin mäntysuovalla ja holovattiin vedellä. Äiti muisteli jälkeenpäin omatoimisuuttani pirtin pesussa. Olin vielä lapsi, hädin tuskin kolmeatoista. Kotona oli aina yllin kyllin touhua, ja kaikki olivat työn kimpussa. Olin malttamaton. Juhannus oli tulossa. Kun muu väki ei joutanut pirtin pesuun, aloitin yksin.

Saaran paluu römpältä

Saara Tampio oli meillä navetta-apulaisena monet vuodet. Välillä hän kävi ”römpällä”, vähän tuulettumassa ja kokeilemassa toisen kylän navettatouhuja. Tuli niin ikävä emäntää, hän sanoi palatessaan. Kaivoi reppuaan. Nosti pöydälle tuliaisen, perunakukon. Se oli leivottu hänelle evääksi siellä toisessa talossa. Niin hyvälle en muista minkään maistuneen, kuin pottukukon viipaleen. Se oli juhlahetki. Saaran paluu römpältä! Kaikki olivat helpottuneita ja iloisia, varsinkin äitikulta, jolla oli aina tuhat rautaa tulessa.

Ja minä olin onnellinen. Sain kuulla Saaran matkakertomuksia ja kulkea taas kylää. Saara halusi sunnuntaisin pistäytyä naapureihin. Mentiin kahviaikoihin, kirkonmenojen jälkeen. Äiti ei koskaan joutanut kyläilemään, paitsi joskus Maatalousnaisten tupailtoihin.

Seurat ja kinkerit olivat perukan kulttuuritilaisuuksia

Kukin talo vuorollaan järjesti kinkerit. Olen kaivannut Maaseudun Nuorten Liiton hauskoja tupailtoja, joissa pyörittiin piirileikkejä ja viimeinen pari uunista ulos juoksua. Myös Maamiesseuran kokouksiin osallistui koko kylän väki ja koululla järjestettiin joulujuhlia ja keväisin Äitien päiviä.

Sodan jälkeen oli seuratoimintaa. Talkootöillä nousi tanssilava ja haitarin ääni soi lauantai-iltaisin.

Urho Kekkonen kävi pääministerinä ollessaan puhujamatkoilla myös meidän pirtissä. Tupa oli tupaten täynnä ja tunnelma oli hyvä. Myös muiden puolueiden puhujat olivat tervetulleita.

Kuivauskaapissa kirja auki

Meillä kävi paljon ihmisiä. Melkein aina oli ruokapöydässä joku vieras. Vieraat tiesivät minulle tiskipaljun edessä seisomista, mutta minähän tykkäsin siitä. Siinäkin tiskipöydän edessä minulla oli koroke, että yletyin. Isompana minulla oli kuivauskaapissa kirja auki. Ahmin tiskatessani, Neiti etsivän ja villin lännen tarinoita. Anni Swanin ihanat sadut ja tarinat on luettu keittiössä seisten ja välillä kiidätetty solkku- ja vesisankoja ulos ja sisälle.

Ihan pienenä kuljin Saaran mukana navettatöissä. Harjasin lehmiä, laittelin apetta ja juotin vasikoita. Saara sitoi minulle nuorasta pienen vitaksen, jolla sain kantaa hänen apunaan heiniä ladosta. Saara kertoi jännittäviä tarinoita kovista ukonilmoista, maahisista ja käärmeistä. Äiti tuhahteli ja kielteli pelottelemasta lasta. Mutta minä halusin kuulla niitä ja Saara kertoi.

Saaran karheat ja lempeät kädet

Sitten eräänä päivänä vuosia myöhemmin istui miehen käyräke reppuineen pirtin penkillä. Poltelli tupakkaa ja seuraili Saaran pyörähtelyä askareissaan. Saara käveli touhukkaasti edestakaisin vasemman käden sormet sirhallaan, ja lopulta meni miehen viereen istumaan. Aikansa siinä oltuaan kysyi, eikö me Matti mennä yhteen? Matti poltteli sätkää ja oli selvästi mielissään kysymyksestä, mutta vastasi, että kylläpä tässä vielä ennättää.

Ennättää! Molemmat olivat yli viidenkymmenen, siis aika vanhoja. Saara ei jättänyt asiaa siihen. Kohta kiilteli kihlasormus nimettömässä. Avioparina asettuivat Matti ja Saara Huotari asumaan pieneen hellahuoneeseen kirkonkylän liepeille. Olin hyvilläni Saaran onnesta ja omasta pesästä, mutta samalla haikein mielin.

Näin Saaran viimeisen kerran Kuhmon sairaalassa, jossa olin käymässä äitini luona. Viereisessä huoneessa oli Saara sairasvuoteella. Hän tarttui käteeni ja itki vuolaasti äitini palaneita kasvoja. Itkimme molemmat ja unohdin kysyä, miksi hän oli sairaalassa. Hän piteli kättäni pitkään kuumassa kädessään. Sellaiset ne oli aina olleet, hänen kätensä, karheat ja lämpimät.

Kohtalo määräsi minulle miehen puurojonosta

Kuopion Kauppaoppilaitoksen jälkeen pääsin vuonna 1963 Kuhmon Kansallispankkiin pankkineidiksi. Pankkiuraa kesti 36 vuotta, melkein vuosituhannen vaihteeseen saakka.

Vuonna 1964 Kuhmon Kansalaisopiston pikkujoulun puurojonosta kohtalo määräsi minulle puolison, oululaisen nuoren miehen, joka oli tullut Kuhmoon rakentamaan virastotaloa. Vuoden päästä ostimme eräänä hämäränä joulukuun iltana Eskelisen kultasepän liikkeestä kihlat.

Elokuussa oli häät kotipihassani. Kun mieheni sukua ajeli kahden auton voimin Kuhmon perukoille, he olivat ihmetelleet ja naureskelleet, että onpa Koivusen nuorimmalla pojalla ollut pitkä riiustelumatka!

Kirkkoherra Timo Löytty vihki meidät pihakoivujen alla. Morsiushuntuuni oli kiinnitetty sama pieni koriste, joka oli 35 vuotta sitten koristanut äitini vaatimatonta vihkiasua ja sitä ennen myös mummoni Idan morsiushuntua.

Itku kurkussa, pyykkilauta kainalossa

Samoihin aikoihin sain siirron Ouluun. Niin muuttokuormani körötteli vuoden vaihteessa Oulua kohti. Simca-auto toimi moitteettomasti.

Kotiväki haikaili. Varsinkin äiti oli murheissaan, että hänen aputyttönsä häipyy kauaksi, satojen kilometrin päähän, eikä enää viikonloppuisin ja lomilla olisi auttamassa talon töissä.

Morsiuspuku päällä, itku kurkussa, pyykkilauta kainalossa työnnyin auton etupenkille ja pyristelin entisen kodin ja tulevan elämän riipoessa minua puolelta toiselle. Vasta puolessa välissä matkaa syyllisyyden paine helpotti. Olin matkalla omaan kotiin, olin matkalla Ouluun, omaan elämään.

Pankkiväki määrätietoisena siedettävien työehtojen puolesta.

Kansallispankki oli niin hyvä työnantaja, ettei ollut tarvetta vilkuilla muita töitä. Pääsin pankissa tekemään monenlaista, monen tasoista työtä ja kursseille tuon tuostakin. Näistä pankin erinomaisista kursseista ja vuosista on ollut paljon hyötyä myös siviilissä.

1970-luvun alkupuolella Pankkitoimihenkilöliitto koulutti voimakkaasti luottamusmiehiä ja järjestöaktiiveja. Paikallisissa opintokerhoissa herätettiin toimihenkilöitä huomaamaan edunvalvonnan ja solidaarisuuden tärkeyttä.

1970–1980-luvut olivat toimihenkilöpuolella voimakasta järjestötietoisuuden nousua. Parempien palkka- ja työehtojen puolesta jopa ”hieno pankkiväki” joutui barrikadeille heiluttamaan banderolleja ja seisomaan yhtenä rintamana vaatimustensa takana. Pisin pankkilakko kesti parisen viikkoa. Lakon aikana Pohjois-Pohjanmaan Pankkitoimihenkilöt matkustivat isona joukkona Helsinkiin, jossa Senaatintorilla uhottiin iskulausein ja julistein.

Omalta ammattijärjestöltä saatiin rautainen koulutus, jolla on ollut suuri merkitys yhteiskunnallisessa ajattelussa ja työelämän pelisääntöjen ymmärtämisessä. 1970-luvulla olin TVK-opiston kolmen kuukauden järjestökurssilla. Se velvoitti toimimaan vähintään kymmenen vuotta liiton erielimissä ja barrikaadeilla tuon tuostakin.

Ammattiosastoissa ja opintokerhoissa opittiin työelämän pelisäännöt.

Paikallisyhdistyksissä paimennettiin tiukasti pankkien ammattiosastojen ensiaskeleita. Oli tärkeää, ettei kokouksissa vain pelkästään juotu kahvia ja puhuttu mukavia. Opintokerhoissa opittiin näkemään, ymmärtämään työnantajan ja työntekijän roolia työelämässä. Aluksi ammattiosastoja vastustettiin joissain pankeissa. Saattoipa jokunen rouva erota liiton jäsenyydestä, kun taistelun tuoksinassa ei kantti kestänyt olla lakkovahtina pankin ovella, josta lakkorikkurit, useimmiten esimiestehtävissä olevat, pyrkivät luikahtelemaan töihin miellyttääkseen työnantajaa.

Ajan myötä ammattiosastot vahvistuivat osaksi liiton virallista organisaatiota ja paikallisyhdistykset lopetettiin tarpeettomina. Näin hävisi paikkakunnilta pankkiväkeä yhdistänyt elin, jolla aikoinaan oli tärkeä rooli yhteishengen nostattamisessa, kun alan toimihenkilöitten palkkatasoa ja työehtoja taisteltiin siedettävälle tasolle.

1970-luvun alkupuolella aloitettu määrätietoinen järjestötyö ja tavoitteista kiinnipitäminen tuottivat tuloksia. Pankkialan edut olivat kiistatta vertailukelpoisia moniin toimihenkilöryhmiin nähden yhdeksänkymmentäluvulle tultaessa.

Nyt, vuonna 2016 pysähdyn katsomaan valokuvaa äidistä

Katson äiti-Inkerin valokuvaa pirtin seinältä. Ilme on totinen. Jo nuoruuden kuva on sykähdyttävän totinen. Hän oli vain parikymppinen tullessaan kotikylälleni. Sitä ennen hän oli Joukokylän koululla Puolangalla asuntolanhoitajana, mutta hakeutui sieltä Kuhmoon, jossa isotäti Helena oli Tuupalan emäntänä. Äiti oli nuorena tyttönä käynyt Kuopion Talouskoulun ja ollut töissä Kuopiossa lastenkodissa. Hän oli syntynyt Varpaisjärvellä, käynyt muutaman vuoden Iisalmen Yhteislyseota.

Äitini Inkeri Haverinen os. Eronen kertoi niistä ajoista, kun joutui joskus olemaan ”kätilö-apuna” kotikyläni lasten syntymissä. Oli pitkät matkat kirkolle eikä kulkuvälineitä ollut joka hätään. Ei ollut edes kunnollisia teitä syrjäisiin asumuksiin. Vain kinttupolku vei mökkiin maantieltä. Talvella kuljettiin suksilla ja hevospelillä, kesällä matkat oli taitettava kävellen tai veneellä. Maantiellä saattoi joskus päästä kuorma-auton kyytiin, lavalle istumaan.

Äitini oli ollut aikoinaan mieluinen miniä, vaikka olikin kaupunkilaistyttö, eikä alkuun osannut navettatöitä eikä moninaisia maalaistalon hommia. Silloin 1930-luvulla elettiin vielä ison talon aikaa. Navetta-apulaiset hoitivat lehmät ja lypsyt. Pirttihommat jäivät emännille. Yhteistaloutta kesti vajaat kymmenen vuotta. Sitten sota muutti kaiken.

Uusi elämä sodan jälkeen oli toisaalta helpotus. Äiti kertoi, että sai olla oman perheen kesken, elää omaa elämää. Toisaalta oli turvauduttava tuon tuostakin vieraan apuun, työmiehiin.

Tobiaksen aikana luotiin sen ajan pienteollisuus, hankittiin koneet, rakennukset, puimalat, myllyineen, maamoottoreineen, sirkkelit ja isot puutavarahallit ja katokset.

Sota tuhosi kaiken. Vain terva, 40 tynnyriä, 5000 litraa, säilyi kuin ihmeen kaupalla metsän kätköissä. Se oli onni onnettomuudessa. Tervatilan viimeiset tervat myytiin suureen tarpeeseen. Osuusliike Maakunta haki ne kuorma-autolla sieltä metsästä.

Alkoi monella tavalla uusi tapa, elää ja toimia.

Kotitilan metsissä näkyy vielä jälkiä, missä tervahauta on aikoinaan sauhunnut. Ainakin seitsemän haudan paikka tiedetään. Sehän olisi ainakin 30 000 litraa tervaa, sillä kaikki haudat eivät suinkaan tuottaneet yhtä paljon mustaa kultaa, kuin viimeinen poltto. Tobias-ukki souti tervavenettä 1800-luvun puolella Ouluun ja osti tervarahoilla kellon, joka vieläkin raksuttaa ja kumauttaa puolen tunnin välein aikoja pirtin seinällä.

Kuin lamppu olisi sammunut

Isän terveys horjui. Sotareissun jälkeen hän oli usein sairaalassa, mutta selvisi aina jalkeille ja puskemaan töitä aamusta iltaan. Äidin ja isän toive oli, että me kaikki lapset jäisimme kotiin auttamaan ja tekemään töitä herkeämättä.

Vasta nyt ymmärrän vanhempien hädän pitää talo pystyssä. He eivät jaksaneet. Muistan isän laihan, väsyneen olemuksen ja lopulta herpaantuvan otteen. Karjanpito lopetettiin 1970-luvun vaihteessa. Isä Aarne Haverinen eli 74 vuoden ikään ja äiti eli leskenä vielä parikymmentä vuotta.

Kolmen vuoden päästä isän kuolemasta veljeni perhettä kohtasi traaginen onnettomuus. Ilmarin vaimo Irja Haverinen oli palaamassa kirkolta asioilta, kun auto suistui tieltä ikävin seurauksin. Oli itsenäisyyspäivän aattoilta ja pöllyävä lumikeli. Vastaantullut rekka-auto meni menojaan, eikä kuljettaja huomannut, miten pakettiautolle kävi.

Irjan kuolema vei raiteiltaan elämän pitkäksi aikaa. Tuntui kuin lamppu olisi sammunut. Koko kylä kaipasi hänen valoisaa ja valpasta olemustaan. Äidistä tuli moneksi vuodeksi Ilmarin perheen tuki ja turva, kunnes hänen lonkkanivelensä murtui. Hän eli viimeiset vuotensa vanhainkodissa.

Frans-ukkini lähetti minulle korkokengät Amerikasta

Äitini totisuus lienee surua ja pettymystä isänsä menetyksestä. Vanhana miehenä Frans-ukki laittoi muutamia kirjeitä äidilleni ja Annikki-tädille Minnesotasta. Tulipa sieltä minulle oma pakettikin. Olin kirjoittanut ukille kirjeen, jossa toivoin sieviä kenkiä ja mekkokangasta. Olin piirtänyt paperille kuvan jalastani ja niin sieltä tuli paketti jossa oli vaaleat, helmiäistä hohtavat korkokengät ja ihana mekkokangas.

Olin viisitoista ja onnellinen paketista. Opettelin kävelemään oudoilla kengillä. Kun radiosta tuli lauantain toivotut levyt, yritin askeleita Mambo italianon tahdissa. Isä saattoi napsauttaa radion kiinni kesken kaiken. Syyksi sanoi anodien kulumisen. Uutisia ja kuunnelmia sai kuunnella. Kalle Kustaa Korkin ja Pekka Lipposen seikkailuja seurattiin ahnaasti. Muistan isän joskus jääneen kuuntelemaan, kun radiosta tulin Eldanka järven jää tai Vili Vesterisen hanurin soittoa.

Kellari, kylmä, kiviseinäinen, suolakalanelikon säilytyspaikka

Seison joskus vanhan kotini pirtissä ja kuuntelen talon ääniä. Neljäkymmentäluvun hirsirakennus naksuu ja rasahtelee. Kutsun mielessäni äitiä ja mummoja ihmettelemään sadan vuoden aikajanaa, ja mitä kaikkea onkaan tapahtunut. Ihmettelemään sukupolvien aikaansaannoksia, ja miten ne vähitellen häviävät, kun tulee uusi aika, joka mitätöi ne. Aika syö pikkuhiljaa ja ruoste rapisuttaa. Mutta ei sentään kaikkea, ja se on lohdullista.

Mennessäni kellariin hakemaan perunoita tai mehupulloa, ajattelen esiäitejäni, joille tämä kylmä kiviseinäinen huone on ollut tärkeä voin, maidon ja suolasäynävänelikon säilytyspaikka. Juuri tämä kellari säilyi tuholta, toisin kuin talon isompi kellari, joka oli ollut talvisotasyksynä, hyvän kesän jäljiltä, täynnä perunaa.

Muuttomatkoillaan kurjet pysähtyvät pellolle tankkaamaan.

Kohtalo on määrännyt meille, huolenpitovuoron, vastuun. Vappu-mummo osti vaihtokaupoilla Lehdon, josta Eeva-mummo loi Tobiaksen kanssa menestyvän tilan. Äiti ja isä jatkoivat sitä sotien kolhimana ja vastoinkäymisten uuvuttamina. Katson isän ja ukin raivaamia peltoja, joita viljelee nyt naapuri. Traktorit pyörittävät valkoisia palloja pellon reunalle ja lietelanta sihisee sängelle seuraavaksi. Hyvä näin, paljon parempi kuin vesakoituneet pellot.

Aamuauringossa nypin kasvimaalla vesiheinää ja peltosaunioita. Kilpailen rikkaruohojen kanssa. Aina ei onnistu porkkanat. Pitää kylvää pellon eri laidoille, useampaan paikkaan, jossain kasvaa hyvin ja toisella reunalla juurimato ehtii ensin. Elämä on arvailua, kilpailua ja tasapainoilua monella tavalla. Ja hyötyliikuntaa. Omasta takaa mansikoita, sipulia, salaattia, papuja, herneitä, porkkanoita ja perunoita, unohtamatta herukoita ja tyrnejä.

Pari metsäpeuraa saattaa ilmestyä pellon reunaan ruokailemaan. Muutama vuosi sitten niitä näki usein. Sudet verottavat peurojen lukumäärää, myös hirvet ovat vähentyneet. Pääskysiä on paljon ja ne palaavat vuosittain kisailemaan tutuista pesäpaikoista.

Muuttomatkoillaan kurjet pysähtyvät päiväkausiksi pellolle ruokailemaan, samoin kapustarinnat. Rastasparvet laskeutuvat yhtenä mattona sängelle ja syksyisin kynnöskiivuille. Jänis, kettu ja mäyrä hiiviskelevät hiljentyneessä pihapiirissä, orava, palokärki ja lehtokurppa on nähty ja kuultu monta kertaa, uutena tulokkaana myös metsäkauris. Muurahaiset ovat tyystin valloittaneet pihan, samaa yrittävät karhunputket.

Tervan tietä edestakaisin Oulusta Kuhmoon

Totisina vanhempani katsovat meitä raameistaan, kun touhuamme uunin lämmityspuuhissa ja muissa askareissa. Tekemistä ja tekemistä, kuten heillä aikanaan, mutta heillä se oli uuvuttavaa raatamista.

Haen lisää puita uuneihin ja menen huoltamaan kellarin hikoilevaa kattoa. Kellarin, jossa kaasu räjähti kuusikymmentäluvun loppupuolella polttaen äidin kasvot ja kädet. Tapaus oli pahan tuntuinen, mutta äidille kasvoi kaunis iho ja kädet paranivat täysin. Hänellä oli onnea onnettomuudessa, raskas kellarin ovi suojasi. Siitä alkoi sitten onnettomuuksien sarja.

Tervan tietä ajaen, pitkän matkan takaa huollamme taloa, siirtelemme latoja, kohentelemme pihapiiriä, vesuroimme vesakoita, hoidamme metsiä, teitä ja rantoja. Heikki Koivunen, kaupunkilaispoika syntyisin Oulun Tuirasta, kalastelee, hoitelee maisemaa, rakentelee ja harrastaa vanhoja rakennuksia ja esineitä. Huoltotöitä kyllä hänelle kosolti riittää ja peltotöitä!

Maaseudun kasvojen kohotus ja huolenpito tuntuvat tärkeiltä, vaikka emme osaa ennustaa mitä seuraavan sadan vuoden kuluttua tälle tienoolle kuuluu. Ehkä silloin joku tarvitsee hyvät, kivettömät pellot elannon hankkimiseksi ja hyvän hengittävän 40-luvun jälleenrakennuspiirustuksin tehdyn hirsitalon, jossa on paljon sokkeloita ja historian havinaa.

Pystytimme tien varteen vanhoista auroista, sirkkelinteristä ja myllynkivistä muistomerkin, kertomaan jälkipolville esi-isien, äitiemme työstä.

Huhuillessani mummoja vuosisadan pyörteistä, mukaan marssii liuta naisia ja miehiä, joita pitää puhutella ja nostaa esille sadan vuoden pysäkillä. Heistä jokainen ansaitsee sen huomion, noston ja huhuilun, omalla tavallaan.