Ellen Sovio - Sovion konsulinna

Magda Ellen Sovion (o.s. Brattström) sukuhistoria on mielenkiintoinen. Hänen isovanhempansa, laivanvarustaja Johan Gustaf ja Helene Rein asuivat Raahessa. Ellenin äiti, Reinien Adele-tytär, avioitui lyypekkiläisen Paul Brattströmin kanssa. Ellen syntyi Lyypekissä, mutta avioiduttuaan asettui asumaan Raaheen. Ellenin lapsuus Saksassa Adele Rein (1860–1886) ja lyypekkiläinen Paul Brattström (1853–1890) vihittiin 28.8.1880 Raahessa. Paul eli kutsumanimeltä Paukka Brattström oli lyypekkiläisen tukkukauppaliikkeen nuorempi osakas, jonka vastuulla oli muun muassa yhteydenpito suomalaisiin asiakkaisiin. Nuoripari asettui asumaan Lyypekkiin. Pariskunnalle syntyi kolme tytärtä: Anne Marie (s. 1881), Magda Ellen (1883–1966) ja Gertrud (1885–1886). Adele-äiti kuoli 25-vuotiaana. Ellen oli tuolloin vasta kolmivuotias ja Anne Marie viisivuotias. Kun Paul-isäkin menehtyi neljä vuotta myöhemmin parhaassa iässä (37-vuotiaana), Ellenistä tuli täysorpo seitsenvuotiaana. Isosisko oli vain pari vuotta vanhempi. Ellen ja Anne Marie varttuivat ensi sijassa isän veljen Alfred Brattströmin perheessä. Joinakin kesinä tytöt matkustivat Raaheen Reinin mummua tapaamaan. Ehkä Ellen ja Bertil Sovio tapasivat toisensa Raahessa. Ei ole epäilystäkään, etteikö Amor nuolineen ollut paikalla, sillä heille soitettiin hääkelloja 5.8.1902. Bertil Sovio, Saksan konsuli Bertil (1878-1936) Sovio oli Rosa (1857–1928) ja Fredrik Oscar Soveliuksen (1855–1896) vanhin poika. Hän sai hyvän kaupallisen koulutuksen. Hän opiskeli Raahen Porvari- ja Kauppakoulussa, suoritti kieli- ja liikealan opintoja Englannissa ja Saksassa sekä toimi harjoittelijana Hackman & Co Viipurissa. Vuonna 1901 Bertil ryhtyi jatkamaan vanhempiensa työtä Johan Lang -liikkeen johdossa. Hänen uransa jatkui liikkeen lopettamiseen eli vuoteen 1933 saakka. Langin kauppahuoneen toiminta päättyi konkurssiin. Bertil oli monessa mukana. Hän oli Raahen kaupunginvaltuuston jäsen, KOP:n valvoja, Raahen Säästöpankin isännistön jäsen, Raahen Kauppaseuran, Porvari- ja Kauppakoulun johtokunnan jäsen ja Raahen Rautatie Oy:n ja Raahen Puhelinyhdistyksen jäsen. Bertil oli Saksan konsuli vuodesta 1911. Ellen hoiti kotia Soviot omistivat Raahessa talot III kaupunginosassa, numerot 17 ja 18 (nyk. Brahenkatu 10 ja Kirkkokatu 19). Ellen oli kotirouva. Koti oli tuon ajan porvariskoti antiikkihuonekaluineen, palmuineen ja komeine laivatauluineen. Sovioilla oli aina palvelijoita. Pariskunnalle syntyi 11 lasta. Vanhimman ja nuorimman lapsen ikäero oli 18 vuotta, joten kaikki eivät vipeltäneet äidin jaloissa samaan aikaan. Kotikuri oli aika tiukka. Kaikilla oli kotiintuloajat. Bellevue-kesähuvilalla piti hoitaa kasvimaata ja eläimiä. Ruokapöydässä piti istua hiljaa. Ellenin ja Bertilin jälkeläiset kutsuivat Elleniä Mammaksi tai Raahen Mammaksi. Hän oli tavattoman lapsirakas. Jälkipolvet muistavat häntä lämmöllä eivätkä unohda mainita Mamman tasapuolisuutta lasten suhteen. Hänellä oli suuri sydän, johon kaikki mahtuivat. Ellen rakasti hyvää ruokaa. ”Mennään ostamaan yksi kuhma” (kuha), hän saattoi sanoa innostuneena. Sota-ajalta Tuula Moilanen muistaa Mamman pannupullan ja maitopotut. Hän laittoi yksinkertaista, mutta maukasta ruokaa. Kun Kerttu ja Jarl Sovion omistamalta Marttalan tilalta Kopsasta tuli vieraita, he yleensä toivat tuliaisina maataloustuotteita kuten leipää ja voita. Ellenistä tuli varovainen tuliaisten suhteen, kun Jarlin Paavo-poika oli sairastunut tuberkuloosiin. Hän alkoi pelätä tartuntaa omiin lapsiin ja sen takia vieraiden lähdettyä palvelijoiden piti heittää tuliaiset laskiämpäriin. Postin tulo oli päivän kohokohta Ellenille tärkein hetki päivässä oli postin tulo. Jos jostakin merillä seilaavasta pojasta ei ollut kuulunut pitkään aikaan, hän selvitti Punaisen Ristin kautta pojan sijainnin ja taas posti kulki. Hän oli intohimoinen kirjeenkirjoittaja. Hän piti kuolemaansa asti yhteyttä kirjeitse kaikkiin lapsiinsa ja isompiin lastenlapsiin. Kirjeitten suomen kieli oli samanlaista kuin hänen puhekielensäkin. Tuula kertoo hämmästyneensä, kun hän isänsä kuoleman jälkeen luki kaksi Ellenin kirjettä, jotka hän oli kirjoittanut ruotsin kielellä. Teksti oli hyvää kirjakieltä, silloin Tuula oivalsi, että ruotsi oli Ellenin syvällä oleva äidinkieli samoin kuin saksa. Myös Ellenin merillä kulkevat ja ulkomailla asuvat lapset ovat olleet ahkeria kirjoittajia. Hän oli keskipiste, jonka ansiosta suuren perheen yhtenäisyys säilyi. Vaikka oltiin etäällä toisistaan, koko ajan pidettiin toisista kirjeitse tai puhelimitse huolta. Taustansa vuoksi hän seurasi tarkkaan maailman asioita, jotka tulivat häntä lähelle, kun lapsetkin liikkuivat ympäri maailmaa. Kielitaito helpotti seurantaa. Aktiivinen vaikuttaja Raahessa Ellen oli toimelias ja auttavainen. Hän osallistui muiden muassa Raahen rouvasväen yhdistyksen ja useiden muiden yhdistysten toimintaan. Hän teki aloitteen lastentarhan perustamisesta Raaheen. Hanke toteutui. Raahen Lastentarhayhdistys perustettiin 22.3.1914. Toiminta ei päässyt heti alkuun. Vauhtia hankkeelle antoi syksyllä 1915 perustettu naisten ompeluseura, jonka tarkoituksena oli tukea lastentarhan toimintaa. Helmikuun alussa 1916 tarha aloitti toimintansa lihakauppias Granlundin talossa Koulukadulla. Ellen valittiin yhdistyksen johtokuntaan vuonna 1919. Ellen kuului ompeluseuraan, joka kokoontui ahkerasti. Tuula muistaa Mamman sukankudin kädessään. Paksuja valkoisia villasukkia hän neuloi kuopukselleen, merikapteeni Matti Soviolle. – Ymmärsin hyvin, kun Mamma kehotti minua ostamaan ”pikkuja stikut”, siis hyvin ohuet sukkapuikot. Silloin olivat vuorossa sukat jollekin lapsenlapselle, Tuula kertoo. Ellen ulkoili liikkuen maalla ja merellä. Kerran hän oli marjassa ja putosi suonsilmään, jossa huusi isoon ääneen: Eläköön! Hänellä oli tarkoitus huutaa apua, mutta tuo sana ei tullut suuressa hädässä hänen mieleensä. Erään kerran Ellen oli lähtenyt hyvän ystävänsä ja naapurinsa Lyyli Miettisen kanssa soutelemaan ja ongelle. Miettisellä oli huvila Ruottalossa ja sieltä naiset olivat lähteneet veneellä. Mikonkarissa käymässä ollut Erkki Ingerttilä kuuli mereltä avunhuutoja ja totesi, että kaksi naista oli merihädässä. Hän souti paikalle ja pelasti naiset, jotka olivat soutaneet karille eivätkä omin voimin saaneet venettä liikkeelle mihinkään suuntaan. Ellenin kielikukkasia Ellenin äidinkielet olivat ruotsi ja saksa. Hänen oli vaikea oppia suomen kieltä. Hänelle sattui tuon tuostakin kielellisiä kommelluksia ja hänen kielikukkasensa ovat jääneet elämään huvittavina. – Seiso vain ja stolli eikä ymmärtä höllipölli, kerrotaan Ellenin kuvailleen uutta apulaista, joka ei ollut heti saanut selvää, mitä hän halusi. Karin Sovelius seurusteli Raaheen sijoitetun venäläisen varusväen upseerin, puolalaisen luutnantti Lahowitchin kanssa. Luutnantti oli hyvin pitkä ja laiha, jonka vuoksi häntä kutsuttiin perhepiirissä Koibeliniksi. Kerran, kun nuori pari oli ollut kylässä Bertilin perheessä, Ellen toivotti vieraan uudelleen tervetulleeksi sanoen: ”Herr Koibelin on hyve ja tulle vastaki.” Bertilin vanhin poika Jussi Sovio avioitui Lea Sveholmin kanssa. Lean isä oli veturinkuljettaja ja siksi häntä pidettiin perhetaustaltaan liian vaatimattomana varakkaan kauppiaan pojan vaimoksi. Hyväsydäminen Ellen löysi miniän taustasta jotakin erinomaista ja selitti: ”Mutta se on hirrviän suurri veturri.” Eija-tyttären perheen kesähuvila oli Alajärvellä ja siellä Ellen vietti 60-vuotispäiviään ja koolla oli paljon hänen lapsiaan ja lastenlapsiaan. Mamma pyysi Tuulaa ja hänen sisartaan Raija-Liisaa viemään kirjeen postiin. Sanokaa vain, ”sisu kirjatta”, hän sanoi. – Olimme lapsia, emmekä olleet kuulleet kirjatuista kirjeistä ja vastustelimme, koska nolotti mennä postiin näillä eväillä, Tuula muistelee. Silloin Mamma sanoi vähän napakasti, menkää vain postiin ja sanokaa ”sisu kirjatta” kyllä ne ymmärtää. Ellen muutti Soveliuksen sukutaloon Vuonna 1936 Bertil Soveliuksen kuolinpesä teki konkurssin ja menetti omaisuutensa. Ellen muutti asumaan Rantakadulle Soveliuksen säätiön omistamaan taloon. Jorma ja Vieno Sovio perheineen asuivat saman talon toisessa päässä Ellenin seinänaapurina vuodesta 1956. Yläkerrassa asui eläinlääkäri. Ellenin huoneistossa oli lisälämmittimenä kamiina, joka ei aina toiminut moitteettomasti. Ongelmatilanteissa hän kääntyi Jorman puoleen selittäen: ”Narakki reistailee.” Ellenillä oli hyvin huono keittiö, jossa putket jäätyivät talvella. Niitä sitten naisväki yritti sulattaa. Rantasaunassa hän kävi usein ja istui siellä ”bunkassa”. Jorman lapset avustivat Elleniä kauppareissuilla. Talvisin hän lähti kauppaan potkukelkalla mutta jätti kelkan apteekin (nyk. apteekkimuseo) kulmalle ja siitä eteenpäin hänet piti kynkättää Hassisen kauppaan. Palatessa ostokset kannettiin apteekin luona odottavan potkukelkkaan. Hilda Alatalo kävi auttamassa Elleniä vuosikaudet. Yksin jäätyään Mamma vietti joulunajan aina Helsingissä, ja kiersi silloin kaikkien Etelä-Suomessa asuvien lastensa luona ja viipyi kunkin kotona useita päiviä. Silloin hän loi läheiset suhteet lastenlapsiinsa ja kiintymys kasvoi molemminpuoliseksi. Aina joku serkuista kävi hiihto- ja pääsiäislomilla Mamman luona Raahessa ja silloin Mamma suuntasi suuren potkukelkkansa jäälle ja esitteli kaukana jäällä röysiä. Helena Nevantaus muistaa Ellen-tädin valkoisista hansikkaista ja hatusta. – Ellen tuli meidän kotiimme ja istahti olohuoneen sohvapöydälle, joka oli juuri oikean korkuinen. Hän pyysi useita kertoja meitä tyttöjä hakemaan “jotenka Jyräsen leipomosta yksi bisketti”. “Voisiko pikku Raija hakea…jne.” R-kirjaimen Ellen lausui kuin saksalaiset. Martti ja Seppo tirskuivat ja joutuivat menemään toiseen huoneeseen. Poikia huvitti aina Ellenin hauska puhetyyli. Joskus, kun Ellenin rahat olivat vähissä, hän sanoi: ”Nyt ei olla yhtä rahha”. Soveliuksen talossa kummittelee Eero Sovelius-Sovio kertoi 22.4.2012: ”Vihreän talon alakerran sali, jossa nykyisin pidetään näyttelyjä, oli jaettuna väliseinällä kahteen osaan ennen talon ’museoimista’. Nykyisestä museon johtajan toimistohuoneesta johtaa ovi huoneeseen, joka kuului konsulinna Ellen Sovion asuntoon. Siinä oli hänen makuuhuoneensa. Eräänä iltana Ellen-täti odotteli unta suuressa kaksoisvuoteessaan (joka on museon kokoelmissa). Yhtäkkiä hän havahtui siihen, että sängyn vieressä seisoi pienikokoinen, harmaaseen asuun pukeutunut mies, joka viittoi häntä seuraamaan itseään. Ellen-täti ei kuitenkaan uskaltautunut mukaan. Jälkeenpäin hän pohdiskeli, mitä mies halusi? Hän arveli, että mies, Johan Sovelius, olisi johdattanut hänet mahdollisen aarteen kätköpaikalle. Kyseessä oli sama Johan Sovelius, joka tavattiin kuolleena salin ikkunan äärestä 26.7.1852 edessään loppuun palanut kynttilä messinkisessä kynttilänjalassa. ’Räytyjä Johannes’, sanoisi museonjohtaja Eija Turunen. Kun valmistelin Ahto-näyttelyä Raahessa keväällä 1999 ja työskentelin museotalossa usein jopa 10 tai 11 asti illalla, tunsin useita kertoja, etten ollut talossa yksin, vaikka ketään muita todellisia henkilöitä siellä ei ollut ja olin lukittujen ovien takana. Mitään en kuitenkaan nähnyt, mutta arvelin Johanin olleen kuitenkin kiinnostunut puuhistani.”