Mitä Elisabeth Lounasmaa on merkinnyt naisasialiikkeen kehitykselle Suomessa on tällä hetkellä melkein mahdoton arvostella, mutta varmaa on että, kun tämän liikkeen historia maassamme kerran vastaisina vuosina kirjoitetaan, hän siinä on esiintyvä yhtenä eturivin naisena.

Hänen oma harrastuksensa tähän kysymykseen heräsi aikaisin. Skandinaviassa olivat Fredrika Bremerin ja Camilla Colletin kaunokirjalliset teokset nostaneet kysymyksen naisen asemasta esille pohdittavaksi ja keskusteltavaksi, ja ulkona maailmassa oli tämä kysymys, etenkin senjälkeen kuin Stuart Millin sitä käsittelevä kuuluisa teos oli ilmestynyt ja käännöksien muodossa levinnyt sivistysmaihin, n.s. ilmassa, joten ajan valppaimmat ja älykkäimmät persoonallisuudet joutuivat sen vaikutuspiiriin ja tekivät sen omaksensa. Niinpä oli Elisabeth Avellan yksi ensimmäisiä Suomessa, joka tälle aatteelle omisti koko lämpimän innostuksensa. Hänen harrastuksensa tähän asiaan tukee sitä sääntöä, että melkein poikkeuksetta innokkaimmat esitaistelijat eivät persoonallisesti ole tunteneet vallitsevien epäkohtien painoa, vaan ryhtyneet siihen ainoastaan oikeudentuntonsa vaatimina ja syvästi säälien kärsiviä kanssasisariaan.

Käännöstöitä 

Elisabeth Avellan on syntynyt 6 p. huhtik. 1851 Kemiössä. Hän sai koulukasvatuksensa arvossa pidetyssä Fryxellin pensionissa eli sisäopistossa Ruotsissa. Palattuaan kotimaahan hän aluksi otti vastaan puhtaaksikirjoittajantoimen, antoi tunteja kouluissa ja aloitti kirjallisen toimintansa kääntämällä ruotsin-, norjan-, englannin-, ranskan-, ja saksankielisiä teoksia suomeksi. Tämä toiminta kehittyi yhä rikkaammaksi ja syvemmäksi hänen mentyään v. 1871 naimisiin filos. maisteri Viktor Löfgrenin (sittemmin Lounasmaan), Uuden Suomettaren päätoimittajan kanssa. Yhteys tämän hienosti sivistyneen ja terävä-älyisen miehen kanssa lisäsi, kuten mainittiin, hänen kirjallisia harrastuksiaan, ja hän käänsi ja kirjoitti sangen paljon miehensä sanomalehteen.

Suomen Naisyhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja

Mutta seuraavina vuosina Elisabeth Löfgrenin harrastus naisasiaan alkoi yhä suuremmassa määrässä vallata hänet itsensä sekä hänen aikansa. Ja tämä harrastus tuli senjälkeen kuin hän muutamien muiden naisten kanssa v. 1884 oli tehnyt alotteen Suomen Naisyhdistyksen perustamiseen, niin sanoaksemme hänen elämänsä keskipisteeksi. Elisabeth Löfgren tuli yhdistyksen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi, ja niinä viitenä vuonna, jolloin hän oli tässä toimessa, hän omisti sille koko lämpimän harrastuksensa, järjestelykykynsä ja työvoimansa, niin, kaiken ajan, joka hänen perhevelvollisuuksistansa jäi jälelle. Kun Suomen Naisyhdistys oli maan ensimmäinen naisasiajärjestö, täytyi työn aluksi pääasiallisesti muodostua raivaustyöksi, suuntautua pyrkimyksiin keskustelujen kautta kokouksissa ja sanomalehdistössä saada naisasia yleisön huomioon ja sen suuntaviivat selvitetyiksi. Kaikessa tässä oli rouva Löfgren eloisan ja valppaan älynsä nojalla kannattavana voimana. Hän, kuten mainittu, hoiti puheenjohtajan tehtävät, osoittaen huomattavaa aloterikkautta.

Sen lisäksi hän pani muistiin ja järjesti joka vuosi katsauksia niihin maassa sattuneisiin tapahtumiin, jotka voitiin katsoa naisasiaan kuuluviksi, ja maaseudun naisten kanssa hän oli yhteydessä siten, että toimi myös Suomen Naisyhdistyksen kirjeenvaihtosihteerinä, jolloin hän yleensä koetti johtaa naiskysymystä käytännölliseen elämään. Lopuksi oli hänen kynänsä aina valmis selvästi ja sattuvasti päivälehdistössä  eri asiain yhteydessä esittämään naisasian perusviivat.

Ja juuri tässä, minusta tuntuu, piilee Elisabeth Löfgrenin suuruus, että hänen alusta alkaen selvä katseensa taistelun päämäärään ei koskaan hämmentynyt. Hän ei koskaan taistellut pilventakaisten mielikuvitelmien puolesta, hän toivoi että nainen askel askelelta kulkisi eteenpäin, mutta tällöin kaikkein ensiksi tekisi itsensä arvolliseksi ottamaan vastaan kehityksen tuomat edut. Hän ei siis koskaan yksinomaan korostanut oikeuksia ilman tuomatta esille vastaavia velvollisuuksia. Tämä havaittiin yhdistyksen koko johdossa ja samoin hänen sanomalehdissä ja aikakauskirjoissa esiintyvissä kirjoitelmissaan. Hän toivoi sentähden ennen kaikkea että nuorille tytöille valmistettaisiin tilaisuus korkeampaan kehitykseen ja työpätevyyteen, jonka tähden hän antoi nuorissa herättää tiedonjanoa ja velvollisuudentuntoa.

Samat siveellisyyden perusohjeet

Mutta etenkin siveellisyyskysymyksissä hän ilmaisi liekehtivän paheksumisensa ajan katsantokantaa vastaan. Hän esitti ponnekkaasti vaatimuksen, että molemmille sukupuolille on asetettava samat siveellisyyden perusohjeet, mutta varoitti samalla hartaasti naisia puolestaan tinkimästä omasta siveellisyysihanteestaan. Hän korosti sitä seikkaa, että naisille kaikilla aloilla suodun vapauden päinvastoin pitäisi velvoittaa heitä asettamaan omaan itseensä suuremmat vaatimukset. Tästä selviää miten terve, kirkas ja määrätietoinen Elisabeth Löfgrenin katse naiskysymykseen oli, kuinka ankarasti hän piti silmällä velvollisuuden johtotähteä samalla kuin hän teki työtä laajentaakseen naisten näköpiiriä.

Persoonallisuutena rouva Löfgren jo ulkonaisen olemuksensa kautta teki sekä viehättävän että suurenmoisen vaikutuksen. Kaunismuotoinen ja -asenteinen pää, älykäs katse ja komea ryhti, lisäksi sekä kantava että sointuva ääni, joka niin helpolla sai kuulijat valtaansa – kaikki nämä meillä eivät olleet tavallisia ilmiöitä. Kun lisäksi hänen valpas älynsä aina askarteli kirjallisissa, taiteellisissa ja poliittisissa harrastuksissa ja hänen sydämensä oli avoinna muiden kärsimyksille, ymmärtää että hänen ympäristönsä, hänen aikalaispiirinsä omisti hänelle lämpimän arvonantonsa, melkeinpä jumaloi häntä. Hänen lisänimensä oli, sattuvasti kyllä, keisarinna Elisabeth. Ja totta onkin, että yleensä taivuttiin tämän johtajaluonteen alle, jossa ilmeni, se on myönnettävä, joltinenkin määrä vallanhimoa, jopa joskus hemmotellulle ominaisia piirteitä.

Mutta hänessä ei kuitenkaan ilmennyt sitä ylimielisyyttä, sitä itsevanhurskasta omahyväisyyttä, mikä niin usein on näkyvissä naisissa, jotka elämä on pitänyt loitolla kaikesta loukkaavasta ja masentavasta. Ei, hän oli ja on jaloluontoinen nainen, vapaana siitä pikkumaisuudesta, joka on useissa meissä havaittavissa. Ja meidän täytyy valittaa että Suomen naisasia niin varhain kadotti rouva Löfgrenin toimivien työntekijäinsä riveistä sen vuoksi, että enenevä sairaaloisuus ja ruumiillinen heikkous jo monta vuotta on pitänyt hänet poissa kaikesta ulkonaisesta toiminnasta. Mutta tämä valittelu älköön vähentäkö sitä syvää kiitollisuutta, jonka olemme säilyttäneet sydämissämme rouva Löfgrenin erinomaisen tärkeästä vaikutuksesta menneiden vuosien naisasiatyöhön.