Elisa Jalkanen - maaseudun kätilö

Torstaina, elokuun 6. päivän aamuna 1942 iso kuorma-auto ajoi kätilö Elisa Jalkasen kotipihaan Ähtärin Myllymäentien varrella. Jalkanen oli ihmeissään. Häntä oli haettu synnytykseen hevosreellä ja kärryillä, veneellä, henkilöautolla, pyörällä, juosten. Mutta harvemmin kuorma-autolla.  Monet kerrat hän oli kiirehtinyt lapsenpäästöön pyörällä. Talvisin myös sukset olivat olleet tarpeen.

Kolmekymppinen mies juoksi autosta ja sai tuskin sanottua: ”Nopeasti autoon ja Inhaan. Vaikea synnytys!” Auto oli Suomen armeijan kuorma-auto.

Suomessa elettiin jatkosodan asemasodan aikaa. Taistelurintamat olivat Lapissa ja Karjalassa. Ähtärin Inhaan oli 1940 perustettu varikko ampumatarvikkeiden varastointia ja huoltoa varten. Pelättiin vakoilijoita ja desantteja.

Edellisenä päivänä Ähtärin aseman lähellä Lapista Hankoon satoja saksalaisia sotilaita kuljettanut juna oli joutunut hirveään onnettomuuteen. Ratakiskojen toinen puoli oli ollut korjaustyön jäljiltä irti ja juna kaatui kyljelleen. Tieto ratatöistä ei ollut saavuttanut aikataulujen ulkopuolista ”aavejunaa”. Sabotaasiakin epäiltiin. Suuri osa puisista junavaunuista pirstoutui säpäleiksi. Kuolleita ja loukkaantuneita oli kymmeniä.

Kuorma-auton ikkunasta kätilö Jalkanen näki onnettomuudesta selvinneitä saksalaisia sotilaita, jotka Inhan asemalla odottelivat etelästä tulevaa junaa. Juna veisi heidät Hankoon. Sieltä matka jatkuisi laivalla Saksaan ­– Keski-Euroopassa riehuvan sodan kauheuksien keskelle.

Kun auto saapui Inhaan synnyttäjän pihaan, huomattiin sen lasti. Lava oli täynnä räjähteitä.

Kuolema ja syntymä vuorottelivat kätilön ajatuksissa. Mutta Elisa Jalkanen luotti kokemukseensa.

Synnyttäjä oli jo kolmatta vuorokautta valtavissa kivuissa, lapsivesi oli tullut eikä synnytys ollut edistynyt. Jalkanen pyysi, että samainen auto lähtisi heti hakemaan kunnanlääkärin Ähtärin kirkonkylästä. Lapsi oli vaikeassa perätilassa.

Noin tunnin kuluttua lääkäri saapui paikalle. Ei kunnanlääkäri Sulo Elomaa, joka oli sotarintamalla, vaan hänen sijaisensa, 24-vuotias lääketieteen kandidaatti Juho Heikki Koivisto. Nuori mies oli väsynyt. Edellisen illan, yön ja vielä aamullakin hän oli ollut junaonnettomuuden uhrien keskellä: loukkaantuneille ensiapua ja sairasjunaan Seinäjoelle ja kuolleet ruumisjunalla Vaasaan.

Kuolema ja syntymä vuorottelivat myös Koiviston ajatuksissa.

Elämä voitti. Kiehuvan veden steriloimia pihtejäkään ei tarvinnut käyttää. Kokeneen kätilön ja nuoren lääkärinoviisin yhteistyöllä syntyi tyttövauva. Tosin aivan sinisenä ja napanuora kaulan ympärillä. Hellan päällä vadissa oli keitettyä vettä.

Kätilö Jalkanen otti lapsen hellästi syliinsä ja vei ensipesulle. Vauvan hengityskin parani hetkessä ja sinisyys häipyi iholta. Lääkäri tutki ja tyynnytti äitiä. Äiti sai lapsen rinnalleen.

Kätilönä vuodesta 1911

Edellä yksi esimerkki kätilö Jalkasen pitkän työuran moninaisista vaiheista. Elisa Jalkasella (Hulda Elisabet Jalkanen, o.s. Hietala, 1888 Ähtäri­-1950 Ähtäri) oli vankat perusteet luottaa kokemukseensa. Hän oli valmistunut kätilöksi 1910 ja toiminut kätilönä vuoden 1911 alusta, ensin Pattijoella, Raahen lähellä, Rautalammilla vuoteen 1916 ja sitten Ähtärissä vuodesta 1922 vuoteen 1949.

Varhaislapsuuden menetyksiä

Elisa Hietalan vanhemmat Herman (1854-1891) ja Maria (o.s. Soukka, 1856-1932) Hietala asuivat Hietalan tilaa Ähtärin kylässä eli Ähtärinrannalla vuoteen 1885 ja sitten Putkisuon tilaa samassa kylässä.

Perheen kuudesta lapsesta vanhin, Kaarlo Kustaa, kuoli vajaan vuoden ikäisenä sekä tytöistä Lyydia Amalia viisivuotiaana.

Herman Hietalan kuollessa 37-vuotiaana 1891 nuorin tyttö ei ollut vielä syntynyt ja kolme tyttöä olivat 3-11-vuotiaita.

Tässä tilanteessa perheen äiti Maria Hietala lienee luopunut maatilan ylläpidosta.

Kansanopistoon 1907

1800-luvun loppupuolelta lähtien maaseudunkin nuorilla oli yhä enemmän mahdollisuuksia koulutukseen ja eri ammatteihin, esim. kansakoulunopettajaksi vuodesta 1864.

Kansakouluja, sananmukaisesti kansanopetusta tytöille ja pojille, oli perustettu Suomessa vuodesta 1866, mutta koulunkäyntiin velvoittava oppivelvollisuuslaki tuli voimaan vasta 1921.

Ähtärissä, pinta-alaltaan laajassa kunnassa, toimi 1900-luvun alussa jo kuusi kansakoulua.

Mutta oppikoulut olivat etäällä, vanhastaan Jyväskylässä ja Vaasassa, 1904 Lapualla ja 1907 Haapamäellä.

Niinpä ”nuorison sivistys- ja valistuspyrintöjen edistämiseen” perustuvista kansaopistoista tuli monelle maaseudun nuorelle, tytölle ja pojalle, oppikoulua korvaava tie. Suomeen perustettiin 1889-1909 kaikkiaan 41 kansanopistoa.

Elisa Hietala opiskeli lv. 1907-08 Keski-Suomen opistossa Äänekoskella. Oppilaita opiston lukuvuoden mittaisella yleissivistävällä kurssilla oli tuolloin 30 tyttöä ja 17 poikaa, joista 5 tyttöä oli kotoisin Ähtäristä (ilmeisesti samasta kylästä kuin Elisa Hietala).

Keski-iältään oppilaat olivat 19-20-vuotiaita, kuten myös Hietala, ja enimmäkseen talollisten, torppareiden ja työläisten lapsia.

Opiston johtaja oli Frans Oskar Niemi, koulutukseltaan pappi ja kansakoulunopettaja. Johtokunnan puheenjohtajana toimi Jyväskylän seminaarin lehtori Jaako Länkelä.

Kohti omaa ammattia: kätilökoulutukseen

Suomessa kätilökoulutus alkoi Turun akatemiassa 1816. Jo sitä ennen monet kaupungit olivat lähettäneet, maaherrojen patistamana, ”taitavaksi katsomiaan henkilöitä” kätilöoppiin Tukholmaan. Näin esimerkiksi Oulu sai ensimmäisen koulutetun kätilön Anna Snellmanin 1761.

Turun palon 1827 jälkeen kätilökoulutus siirrettiin 1833 Helsinkiin. Koulutus sai uudet tilat 1878 Helsingin Vuorimiehenkadulla. Kätilöoppilaille valmistui samalle alueelle asuntolatilat kirjastoineen 1905.

Kätilökoulutukseen oli pyrkijöitä enemmän kuin voitiin ottaa. Elisa Jalkasella oli opiskelutovereita 1909-10 noin 60, joista vähintään 2/3 maanviljelijöiden ja itsenäisten yrittäjien tyttäriä eri puolita maata.

Etenkin maaseudulla kätilöiden määrä kasvoi 1900-1910-luvuilla ja koulutetuista kätilöistä oli pulaa. Kunnat saivat lääkintöhallitukselta avustusta kätilöiden palkkaamiseen.

Vaikka kätilökoulutuksen vähäisiä pääsyvaatimuksia ei vielä oltu uusittu, suurin osa opiskelijoista oli käynyt kansakoulun. Elisa Hietala oli lisäksi opiskellut kansanopistossa.

Kätilöopistossa opiskeltiin kolmessa á 4 kuukauden jaksossa. (Kätilöiden suuren tarpeen vuoksi koulutusaika oli supistettu alkuperäisestä kahdesta vuodesta yhteen vuoteen.) Jaksot muodostuivat avustavan hoidon jaksosta, synnytyksiin osallistumisesta ja työstä itsenäisenä kätilönä. Kirjallisia kokeita oli kerran viikossa.

Joulukuun 20. päivänä 1910 Elisa Hietala ja opiskelutoverit saivat kätilöopiston ylilääkäri Carl Hahlilta juhlallisen todistuksen. Ote Hietalan todistuksesta:

”Kätilöin-kirja

Täten tehdään tiettäväksi, koska kätilöimen-oppilas Hulda Elisabeth Hietala Helsingin synnytyshuoneessa nautittuansa opetusta ja saatuansa kokemusta lapsenpäästötaidossa, tänä päivänä suorittamassansa julkisessa tutkinnossa on osoittanut itsellänsä olevan hyvän tiedon ja kokemuksen mainitussa taidossa; niin julistetaan hän, Hulda Elisabeth Hietala tällä avoimella kirjalla tutkinnonsuorittaneeksi ja hyväksytyksi kätilöimeksi, ja on hänelle, Lääkintöhallituksen edessä tehtyänsä kätilöimen valan, oikeus, uskollisesti täyttämällä velvollisuutensa, ilman esteittä harjoittaa kätilöimentointa ja nauttia sitä turvaa ja niitä oikeuksia, jotka sääntöjen ja asetusten mukaan kätilöimelle Suomessa tulevat.”

Pattijoelle 1911

Hulda Elisabet Hietala ei aikaillut työhön siirtymisessä. Hän vastasi heti Kätilölehden ilmoitukseen, jonka mukaan Salon emäseurakunnassa Ol. (Pattijoki) oli avoinna kätilön ja rokottajan toimi. Hakuilmoituksen mukaan vuosipalkka valtionapujen kanssa olisi 500 markkaa (nykyrahassa n. 2100 euroa). Lisäksi synnyttäjä maksoi suoraan kätilölle varakkuusluokituksen mukaan 10-2 markkaa (nykyrahassa 40-8 euroa). Aivan köyhiltä ei peritty mitään, jälkihoito kaikilta oli 1mk/vuorokausi. Matkakustannukset ja ylläpito olivat synnytysmatkoilla kätilölle maksuttomia. Kätilön tulisi asua Pattijoen Keskikylällä ja työ pitäisi ottaa vastaan heti valinnan jälkeen. 

Rokottaminen oli maaseudullakin vähitellen siirtynyt lukkareilta ym. alan koulutuksen saaneen ammattihenkilön työksi.

Oululainen Liitto uutisoi maaliskuussa Pattijoen kunnallislautakunnan päätöksestä: ”Kätilöksi ja rokottajaksi Salon emäseurakuntaan on valittu kolmesta hakijasta nti Elisabet Hietala Ätsäristä.”

Pattijoki oli maatalousvaltainen, n. 2000 asukkaan maalaiskunta Raahen kaupungin vieressä. Kunnan ulkoiset olosuhteet ja mahdollisuudet olivat Elisa Hietalalle varmasti tuttuja jo lapsuuden maalaiskunnasta Ähtäristä. Mutta laakea maisema, historia ja paikallinen murre olivat hänelle kaiketi uusia.

Nuori kätilö halusi nähdä muutakin Suomea.

Kunnallislautakunnan esimiehen J. Kauppilan Hietalalle antama työtodistus oli kiitettävä: ”… kätilönä ja rokottajana kolme vuotta ja kahdeksan kuukautta, jolla ajalla on toimensa hoitanut kaikin puolin kiitettävästi, sekä kohteliaalla käytöksellä on hän saavuttanut kuntalaisten suosion…”

Rautalammille 1915

”Rautalammin kunnan rokottajiksi on määrätyt neidit Anna Lindman ja Elise Hietala,” uutisoi Savotar-lehti 5.11.1915.

Elisa Hietala muutti Rautalammelle, pinta-alaltaankin suureen 12000 asukaan ja kahden kätilön pitäjään. Siellä maisema, kumpuilevat pellot ja metsät, muistuttivat Järviseudun koti-Ähtäristä.

Ura kätilönä jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi. Elisa Hietala meni kihloihin ja avioitui 1916 maanviljelijä Arvi Adolf Jalkasen (1894 Rautalampi-1960 Ähtäri) kanssa. Rautalammilla syntyivät perheen pojat Erkki Kustaa 1917 ja Pertti Arvi 1918. Äiti jäi hoitamaan perhettä ja kotia. Fredriikka Lindros (myös Pattijoelta) jatkoi Elisa Jalkasen kätilöntyötä.

Pitkä työura Ähtärissä

Jalkasen 4-henkinen perhe muutti Rautalammelta Ähtäriin 1919. Poikien hieman vartuttua Elisa Jalkanen aloitti 1922 Ähtärin ns. itäisen eli Myllymäen piirin kätilön työt. Mies hoiti perheen Saloranta-tilaa Moksunjärven rannalla.

Taustasyy muuttoon on mahdollisesti ollut huolenpito Elisa Jalkasen ikääntyvästä äidistä Maria Hietalasta.

Elisa Jalkanen toimi Ähtärissä liki 30 vuotta kätilönä. Toisen kätilöpiirin kätilö oli Olga Heinonen. Etelä-Pohjanmaan, Hämeen ja Keski-Suomen rajoilla sijaitsevassa kunnassa oli asukkaita vuosina 1920-50 noin 8000-8500.

Jalkanen olisi halunnut jatkaa työtään pitempäänkin. Täytettyään 60 vuotta 1948, hän haki lääkintöhallitukselta lupaa työskentelyyn yli eläkeiän. Lääkintöhallitus myönsi lisäaikaa 1 vuoden.

Elisa Jalkasen täyttäessä 60 vuotta 1949 häntä kävi onnittelemassa kunnan virkamies- sekä luottamushenkilöjohto sekä kunnanlääkäri Sulo Elomaa, Jalkasen hyvä yhteistyökumppani. Kunnanhallituksen pj. Haapajärvi kiitti Jalkasta pitkäaikaisesta ja tunnollisesta työstä.

Mutta Jalkasen elinaika loppui liian varhain: hän kuoli vatsasyöpään kesällä 1950.

Työvuosinaan Elisa Jalkanen koki, miten lapsenpäästö muuttui vuosikymmenien aikana odottavan ja synnyttäneen äidin ja lapsen terveyttä, taloutta ja sosiaalista ympäristöä tukevaksi työksi.

Tilastoja, muistiinpanoja ja kertomuksia

Kätilön työ oli paljon muutakin kuin konkreettista ”lapsenpäästöä”. Piirilääkärit, vuodesta 1939 lähtien lääninlääkärit, ohjeistivat kätilöitä (ja yleensä terveydenhuollon henkilöstöä) ja pyysivät kuntakohtaisia raportteja yksityiskohtaisine tilastoineen.

Kätilöiden kuului pitää ns. synnytysluetteloita, jotka olivat virallisia asiakirjoja, vuositilastoja.

Elisa Jalkasen jäämistön papereissa on yksityiskohtaisia ohjeita, mitä kaikkea kätilön pitää ottaa kotikäynneillään huomioon ennen ja jälkeen synnytyksen.

Lääkintöhallitus päätti kätilön palkan määrävuosilisistä, jotka maksettiin valtion varoista kunnan maksaman palkan lisäksi.

Kunnanvaltuusto valitsi kätilön ja myönsi hakemuksesta avustuksen puhelimen hankintaan ja puhelinmaksuihin.

Äitiys- ja lastenneuvoloiden lakisääteinen perustaminen joka kuntaan 1940-luvulla siirsi äitien ja lasten tapaamisia julkisiin tiloihin. Kunnan hyväksymä ohjesääntö määritteli tarkkaan neuvolalääkärin, terveyssisaren ja kätilön vastuut ja tehtävät. Ähtäriin ensimmäiset neuvolat perustettiin 1943 kirkonkylään ja Myllymäelle.

Neuvolatyön lisäksi Elisa Jalkanen kävi kotikäynneillä odottavien ja synnyttäneiden äitien luona työuransa loppuun saakka. Hän havainnoi ohjeiden mukaan myös kotiympäristöä ja sen siisteyttä, kirjoitti todistuksia erilaisia hakemuksia varten, myös avusti hakemusten teossa.

Sotien jälkeen äideille alettiin jakaa saippuoita, lapsille vitamiinipillereitä ja perheelle vaatteita. Näidenkin jaossa – usein hienovaraisuudesta – oli parempi käydä kodeissa kuin jakaa neuvoloissa.

Elisa Jalkanen osallistui Ähtärissä Marttayhdistyksen toimintaan. Sen kautta hän ja seurakunnan diakonissa Hulda Stenberg jakoivat vaatteita pikkulapsille.

Elisa Jalkasen kertomukset kätilön matkoista kotisynnytyksiin elävät etenkin omaisten muistoissa. Lähtö kotisynnytykseen ei katsonut aikaa, se saattoi olla mikä tahansa. Kulkuneuvokin vaati luovuutta. Eräs synnyttäjä oli asunut paikassa, jonne ei ollut tietä, vain pitkospuut. Ensin Elisa Jalkanen oli soutanut veneellä ja lopun matkaa talon isäntä oli kuljettanut 174-senttistä kätilöä pitkospuita pitkin reppuselässä.

Kun Ähtärissä keskustelu kääntyi Elisa Jalkaseen, muistelijan asento aina muuttui ylvääksi, kasvoille tuli kunnioittava ilme ja hän lausui painokkaasti: ”Kätilö Jalkanen”.