Eira Paunu - ensimmäinen teologian tohtoriksi väitellyt nainen

Papin tyttärestä teologian professoriksi Eira Maija Paunu syntyi 22.5.1908 Tottijärvellä apupapin perheen esikoisena. Isä, Hjalmar Abraham Paunu (ent. Dufva), toimi sen jälkeen kappalaisena Pohjassa ja Hollolassa, mistä tuli valituksi Jyväskylän kirkkoherraksi 1926, sittemmin myös lääninrovastiksi; kunniantohtorin arvon hän sai 1955. Äiti oli opettaja Elli Johanna Halla (ent. Hellström). Eira Paunu pääsi ylioppilaaksi Jyväskylän suomalaisilta jatkoluokilta vuonna 1927 arvosanalla laudatur. Teologisen erotutkinnon hän suoritti vuonna 1931. Filosofian kandidaatiksi hän valmistui 1935, jossa hänellä oli arvosana teoreettisessa filosofiassa, roomalaisessa kirjallisuudessa, kasvatusopissa ja sosiologiassa. Eira Paunu vaikutti valmistumisensa jälkeen koulualalla Jyväskylässä yhteensä neljä vuosikymmentä. Aluksi hän oli Jyväskylän yhteislyseon uskonnon, sielutieteen, filosofian ja latinan vanhempi lehtori vuosina 1932-1955, jonka jälkeen tehtävä muuttui normaalilyseon uskonnon ja siihen liittyneiden aineiden yliopettajan viraksi. Tämä työkausi kesti vuodet 1955-1972, jolloin hän jäi eläkkeelle. Koulualan kehittämiseen hän vaikutti Suomen uskonnonopettajain liiton opetussuunnittelukomitean jäsenenä (1964-1965), opetuskokeilun johtajana (1965-1968), ja peruskoulun uskonnon opetussuunnitelman tarkastuskomitean puheenjohtaja (1968-1969). Tämän ohella hän on osallistunut kansalaistoimintaan NNKY:n ja Jyväskylän akateemisten naisten puheenjohtajana sekä Keski-Suomen kotitalousopettajaopiston johtokunnan jäsenenä. Lisäksi hän on ollut Suomeen Naisteologiyhdistyksen aktiivinen jäsen. Kirkolliskokouksen jäsenenä hän oli vuonna 1958, jolloin tuli valituksi naispappeuskomitean jäseneksi. Kirkon naistoimikunnan (myöhemmin naistyön toimikunnan) puheenjohtajana hän vaikutti 1955-1965. Koulutyön vaativuus haastoi Eira Paunun jatkuvaan opiskeluun, jota osoittavat seuraavat tutkinnot: teologian kandidaatti vuonna 1944, teologian lisensiaatti 1949 ja teologian tohtoriksi väitteleminen vuonna 1952. Professorin arvon hän sai vuonna 1999.

Tekisinkö väitöskirjan – ja mistä aiheesta?

Tie tutkijaksi ei kuitenkaan ollut helppo. Eira Paunun päiväkirjamerkinnät vuodelta 1937 tuovat esille ne kysymykset, joiden kanssa hän joutui painimaan pohtiessaan väitöskirjatyön aloittamista. Hän huomasi, että opetustyö lisääntyneestä tuntimäärästä huolimatta ei vaatinut viiden työvuoden jälkeen enää kaikkea aikaa, koska tietty ammattitaito oli saavutettu. Nyt oli aikaa käytettävissä muuhunkin. Hänen päätöstään väitöskirjaan tähtääväksi opinnoiksi tuki se, että terveys oli hyvä, eivätkä perhehuolet rasittaneet. Hän pohti omien lahjojensa riittävyyttä. Niistä Eira Paunu selvisi toteamalla, että tuhannet olivat ennen häntä selvinneet tehtävästä; tuskin he kaikki saattoivat olla häntä etevämpiä. Väitöskirjatyö vaati itseluottamusta. Siinä oli kaiken lisäksi hyvin yksin. Mielessä risteilivät kysymykset, pystyisikö löytämään jotain uutta ja hahmottamaan kokonaisuuksia. Työ vaati myös jatkuvan kiireen kokemista. Teologina hän pohti myös, miten tämä tehtävä vaikuttaisi häneen ihmisenä ja hänen jumalasuhteeseensa. Eira Paunulla oli näet aluksi professori Eino Kailan antama väitöskirjan aihe, joka olisi käsitellyt nuoruusiän elämänkatsomusten tutkimista. Psykologia oli vielä niin nuori tieteenala, että siinä olisi joutunut tekemään työtä ilman ohjausta, joskin se kiinnosti tutkijanalkua, kuten monia muitakin teologeja. Kaiken lisäksi naisena joutuisi epäonnistuessaan helpommin leimatuksi pystymättömäksi kuin miehet. Sisäinen kypsyminen ja halu kehittää itseään opettajana lisäsivät motivaatiota. Uskonnonopetus vaati teologisten kysymysten syvempää tuntemista. Teologia oli ollut Eira Paunun omien sanojen mukaan hänen ”vanha rakkautensa”. Väitöskirjan aihe siirtyi teologian puolelle.

Ensin oli kuitenkin opiskeltava

Edessä oli nyt pitkä tie teologina. Filosofisessa tiedekunnassa opinnot olisivat riittäneet jatko-opintoihin, mutta teologian alueella oli toisin. Teologinen erotutkinto tähtäsi pappisvirkaan. Erotutkinnossa tuli olla kaikissa aineissa laudatur, filosofian kandidaattitutkinto tietyin arvosanoin sekä lisäksi teologian kandidaatti (nykyistä teologian lisensiaattia vastaava) erotutkinnon aineissa. Kahdessa aineessa riitti approbatur, mikä merkitsi erotutkinnon laudaturia hiukan täydennettynä. Kolmessa aineessa tuli olla laajat kurssit. Laudatur-arvosanaan vaadittiin myös tieteellinen tutkielma. ”Laaja humanistinen yleissivistys ja hyvä oma aineen hallinta ovat arvokasta pääomaa kenelle tahansa, mutta näin perusteellinen valmistautuminen väitöskirjan tekoon vei kohtuuttoman paljon aikaa”, Eira Paunu toteaa omaelämäkerrassaan. Siitä huolimatta hän jatkoi opintojaan. Talvisota katkaisi opinnot. Jatkosodan asemasodan vaihe antoi uudelleen tilaa jatko-opinnoille. Niiden parissa Eira Paunu nautti siitä, että oli pakko ponnistella ajatuksensa äärimmilleen, jotta ”pystyi seuraamaan dogminmuodostuksen kulkua tai keskiajan kirkkohistorian monivivahteisuutta”. Tutkinto valmistui sodan loppuvaiheissa vuonna 1944. Näin hänellä oli opinnot, joita vaadittiin väitöskirjaa varten. Sodan jälkeen teologisessa tiedekunnassa käynnistyi tutkinnon uudistus. Teologisen erotutkinnon sijalle suunniteltiin uusi teologian kandidaattitutkinto, jota seurasi teologian lisensiaatti -tutkinto ja väitöskirjaan perustuva teologian tohtorin arvo. Eira Paunun tutkijan tien kannalta on mielenkiintoista, miten hänen opintonsa jatkuivat tämän uudistuksen myötä. Teologinen tiedekunta keskusteli tutkinnonuudistusehdotuksestaan Åbo Akademin teologisen tiedekunnan opettajien kanssa vuonna 1947. Siinä nousi esille kaksi kysymystä, joissa haettiin yhteistä linjaa. Ensimmäinen koski humanististen opintojen määrää; näitä pidettiin hyvän yleissivistyksen tähden välttämättöminä. Ehdotus sisälsi kaksi cum laude -arvosanaa humanistisessa tiedekunnassa. Åbo Akademin edustajat pitivät sitä liian korkeana vaatimuksena. Kirkkohistorian professori Aarno Maliniemi asettui kannattamaan yhtä cum laudea ja yhtä approbaturia, koska hänen alallaan jatko-opinnot vaativat cum laudea historiassa ja approbaturia latinan kielessä. Maliniemi suhtautui ennakkoluuloisesti tiedekunnan pappiskasvatukseen ja leimasi sen epätieteelliseksi. Siksi hän asetti vaatimukset omassa aineessaan korkealle. Hänen esityksensä muodostui neuvottelussa enemmistön kannaksi. Humanistisia arvosanoja haluttiin kutsuttavan tukiaineiksi. Toinen kysymys koski pappisvihkimystä ja vuoden pappispalvelua edellytyksenä teologian tohtorin arvoon. Professori Maliniemi, joka ei ollut teologian vaan filosofian tohtori, vastusti jyrkästi näitä vaatimuksia. Hänen mielestään tämä sulki naiset, ruumiin vamman vuoksi pappisvihkimystä vaille jäävät sekä muut kuin evankelis-luterilaisen kirkon jäsenet jatko-opintojen ulkopuolelle. Maliniemen mielestä oli kohtuutonta vaatia pappispalvelua kirkossa tieteellisen oppiarvon saavuttamiseksi. ”Tieteellistä pätevyyttä ei ole arvosteltava sen mukaan, mitä jokin henkilö uskoo, vaan mitä hän tietää ja miten hän on tietonsa dokumenteerannut,” hän perusteli. Enemmistö asettui vuoden pappispalvelun kannalle. Siitä kuitenkin voitaisiin tehdä poikkeuksia erivapaustietä. Kirkkohistorian professori Ilmari Salomiehen ja senaattori Heikki Renvallin kanssa Eira Paunun väitöskirjan aiheeksi sovittiin arkkipiispa T. T. Renvallin tutkiminen. Arkistolähteisiin Eira Paunu paneutui koulutyön ohessa ja kesälomilla, mutta väitöskirjan kirjoittamista varten hän oli syksystä 1948 alkaen puolitoista vuotta virkavapaana. Professori Ilmari Salomiehen siirryttyä Mikkelin-Viipurin hiippakunnan piispaksi vuonna 1943 tuli kirkkohistorian professoriksi Aarno Maliniemi, joka aiheutti väitöskirjan tekijälle yllätyksiä. Ensiksi hän vaati Eira Paunua suorittamaan historian cum lauden. Sen suorittamisen jälkeen Maliniemi huomasi, että Eira Paunun pääaine oli käytännöllinen teologia ja tutkielma käsitteli uskonnonopetusta. Siksi Maliniemi vaati, että väitöskirjaa kirjoittavan oli suoritettava aikaisemman teologian kandidaatin tutkinnon sijalle teologian lisensiaatin tutkinto. Laajempi oppimäärä tuli suorittaa kirkkohistoriassa. Molemmat vaatimukset saivat Eira Paunun esittämään vastaväitteitä, mutta ne eivät tehonneet. Väitöskirjan pari ensi lukua kelpasi tutkielmaksi, mutta lisäksi tuli kolmisen tuhatta sivua tekstiä keskiajan kirkkohistoriasta, jonka tutkija Maliniemi oli. Lisäksi oli tutustuttava alkukielellä kirkkoisiin, keskiajan skolastikkoihin ja latinankieliseen Lutheriin. Kaikki 1800-lukua koskevat tutkimukset historian ja kirkkohistorian alueelta oli myös tunnettava. ”En tiennyt itkeäkö vai nauraa, mutta totesin, että asia on otettava huumorin kannalta”, kirjoittaa Eira Paunu ystävälleen.

Ensimmäinen tohtorisnainen teologisessa tiedekunnassa

Tämän urakan jälkeen Maliniemi hyväksyi Eira Paunun täydellisesti, taisi olla ylpeäkin siitä, että tiedekunnan ensimmäinen nainen väitteli hänen oppilaanaan. Näin väitöskirjan tekijä kuvasi tilannetta ystävälleen lähettämässä kirjeessä. Väitöskirja hyväksyttiin ja väitöspäiväksi tuli 25.10.1952. Vastaväittäjäksi määrättiin fil. tri Mikko Juva. Väitöstilaisuus sai paljon julkisuutta; olihan ensimmäinen nainen väitellyt teologian tohtoriksi. Kuva siitä on mm. Suomen Kuvalehden kannessa. Päätettäessä väitöskirjan hyväksymisestä ja arvosanasta Maliniemi esitti tiedekunnan kokouksessa lausunnon, jossa hän sanoi: ”Käsityksenäni esitän, että teol.lis. Eira Paunun väitöskirja monivuotisen hellittämättömän työn saavutuksena sekä arvokkaan tutkimustuloksensa että kompositioita ja deltaljikäsittelynsä puolesta hyvin vastaa niitä vaatimuksia, joita Teologinen tiedekunta asettaa tohtorinarvon saavuttamiseksi. – Omasta puolestani ehdotan siitä epäilyksettä arvosanan cm ladun approbatur” (Teologisen tiedekunnan pöytäkirja 13.11.1952). Viimeisessä keskustelussa Eira Paunu kertoo elämäkerrassaan Maliniemen toivoneen, että hän jatkaisi tukijana ja että hänestä tulisi kirkkohistorian dosentti. Maliniemi oli tiedekunnassa hyvin kiistanalainen henkilö, jolle yleensä suoritettiin approbatur-arvosana. Edellä mainitussa keskustelussa hän oli sanonut halunneensa antaa arvosanan eximia cum laude, muttei halunnut tehdä niin, koska ”tiedekunnassa oli niin monenlaista mieltä”. Eira Paunu itse sanoo, ettei hän voinut jatkaa tutkimustyötä kohti dosentuuria, koska äidin kuoltua hänen isänsä tarvitsi tukea ja pappilan emäntää muutamaksi vuodeksi. Koulusta tuli normaalilyseo vuonna 1955 ja Eira Paunusta yliopettaja.

Naisteologien asialla

Eira Paunun asiantuntemusta tarvittiin myös, kun käytiin keskustelua naisena olosta ja naisen tehtävistä kirkossa ja yhteiskunnassa. Hän oli koko toimintansa ajan sitoutunut naisteologien joukkoon. Jo opiskelijana hän allekirjoitti naisteologien kirjeen arkkipiispa Lauri Ingmarille. Siinä pyydettiin, että naisteologit voisivat saada toimintamahdollisuuksia kirkossa. Naisteologiyhdistykseen hän piti yhteyttä kirjeitse silloin, kun hän ei voinut koulutyönsä takia osallistua kokouksiin. Kiitoskirjeessään saamistaan onnitteluista 1944 suorittamansa teologian kandidaattitutkinnon johdosta hän kehotti teologisisariaan jatkamaan teologisia opintoja. Omista opinnoistaan hän sanoo, että niiden avulla hän on päässyt monitahoisten opintojen ja tietojen hajautuneisuuden tunteesta. ”Aivan varmaan naisteologille on sekä henkisesti että hengellisesti terveellisintä keskittyä teologiaan, joka lopultakin on juuri hänen oma alansa.” Ja myöhemmin hän jatkaa: ”Minusta tuntuu siltä, että naisteologius vapautuu lapsenkengistään silloin, kun joku meistä painaa tohtorinhatun päähänsä. Mutta myös työmme kannalta on tärkeää, että mekin saamme sellaisia näköaloja ja sitä arvostelukykyä, mitä jatkuva perusteellinen syventyminen tieteeseen antaa. Maailmassa näyttää myös olevan niin, että suoritettu oppiarvo antaa ihmisen sanoille ja teoille suuremman kantavuuden kuin niillä muuten olisi.” Tässä suhteessa Eira Paunu on ollut hyvä tiennäyttäjä monille naisteologeille. Tutkijan ura ei kuitenkaan katkennut vielä tähän. Hänen aiheensa liittyivät uskonnonopetuksen alueelle. Uskonnonopettajien pätevyysvaatimusten kehitys kirkon ja koulun eron jälkeisinä vuosina, Suomen kirkkohistoriallisen seuran (SKHS) toim. 52, 1951; Oppikoulunopettajiston muodostuminen itsenäiseksi virkakunnaksi (SKHS:n vuosikirja 1951-1952, 1954) ja Jyväskylän yhteislyseo 1919-1952 6-vuotisen kansakoulun oppimäärään perustuvana kouluna liittyvät Eira Paunun elämäntyöhön koulumaailmassa. Opetusalan opaskirjoja ovat puolestaan Kirkkohistorian ja lähdelukemisto lukiota varten 1961, Kirkkohistorian ja kirkkotiedon oppikirja 1965 ja Vieraiden uskontojen lukemisto, 1970 sekä eläkepäivinä syntynyt Opas Psalmien kirjaan, 1993. Lisäksi hän kirjoittanut arikkelin Hjalmar Paunu ja vuosisadan alkupuolen nuorkirkollinen liike (SKHS:n vuosikirja 1989, 1990), historiikin 85 vuotta kristillistä naistyötä. Jyväskylän NNKY vuosina 1897-1982, 1986. Eira Paunun tie teologian tohtoriksi ei ollut suinkaan helppo, mutta hänellä oli lahjakkuutta, motivaatiota ja terveyttä edetä vastoinkäymisistä huolimatta päämäärään. Hän on teologiaa opiskelleiden naisten jatko-opintojen uranuurtajana merkittävä. Tosin hän sai odottaa 15 vuotta seuraavan naisen väittelemistä teologian tohtoriksi. Hänen merkityksensä on myös selkeänä ja asiallisena naisteologien aseman järjestämisen puoltajana ja asianajajana huomattava. Hän sai ansioistaan professorin arvon 91-vuotiaana.