Eila Rummukainen - vaikeuksien läpi sosionomiksi

Eila Rummukainen teki pitkän uran sosiaalityössä, missä hän on paneutui vaikeuksissa olevien perheiden ja aivan erikoisesti apua tarvitsevien lasten asioihin. Rummukaisen oma tie sosionomiksi ei suinkaan ollut helppo, mutta omien kokemustensakin nojalla hänellä oli työssään kyky ymmärtää vaikeuksiin joutuneita.  

Lapsuus Tokolan kosken rannalla

Eila Elina Rummukainen, o.s. Tokola, syntyi 14. syyskuuta 1925 Kannuksessa. Hänen kotinsa, Tokolan maalaistalo, sijaitsee Välikannuksessa Lestijoen varressa Tokolan kosken rannalla. Rummukainen syntyi 9-lapsiseen perheeseen. Hänellä oli viisi vanhempaa sisarusta, joista kaksi kuoli jo aivan lapsina, ja lisäksi hänen vanhin veljensä, Uuno Tokola, kuoli talvisodan alkaessa, 7.12.1939, pitäjän ensimmäisenä sankarivainajana. Perheessä oli siis Rummukaisen lapsuudessa seitsemän lasta, kaksi poikaa ja viisi tyttöä. Voidaan sanoa, että hänen lapsuutensa – niin kuin monen muunkin – päättyi talvisotaan. Siihen aikaan, kaksikymmentä- ja kolmekymmentäluvuilla, toki vielä myöhemminkin, varsinkin maaseudulla oli selvää, että jokainen lapsi oli mukana talouden ja maatilan hoidossa niin pian kuin vain kynnelle kykeni. Niin Rummukainenkin. Hän hoiti pienempiä sisaruksiaan ja osallistui taloustöihin. Lisäksi hän oli kesäisin mukana pelloilla ja karjan hoidossa. Hän oli auttava käsi kaikissa töissä. Hyvin varhain, jo 14–15-vuotiaana, hänet lähetettiin monta kertaa pikkupiiaksi naapureihin tai sukulaistaloihin, jopa naapuripitäjäänkin asti. Sisaruksista jokainen osallistui kotitalon töihin, kukin kykyjensä ja voimiensa mukaan, sillä olihan selvää, että vanhempien aika ja voimat menivät tarkoin talon moninaisten tehtävien ja ison perheen hoitamiseen. Niinpä heiltä ei oikein riittänyt aikaa eikä voimiakaan antamaan sitä tukea, jota opintiellekin kurkottava tyttö olisi ehkä toivonut.  

Sotavuosia, kouluvuosia ja tiedonjanoa

Rummukainen kävi kansakoulua Välikannuksessa, ja kun talvisota syttyi, jäi kansakoulun toinen jatkoluokka pikaisen kurssituksen varaan. Jatkoluokan käymisen sijaan tyttö meni pikkulotaksi ja jo 16-vuotiaana, vuonna 1941, hän antoi Kannuksen kirkossa lottalupauksen. Siinä vaiheessa hän sai lottapuvun ja lakin, siis samoin kuin aikuisemmatkin lotat. Jatkosodan alkaessa Rummukainen huomasi lehdessä ilmoituksen, jonka mukaan Suomen Punainen Risti koulutti Helsingissä apusisaria sairaaloille. Hän pääsi koulutukseen 18-vuotiaana vuonna 1943. Sairaalatyön ja koulutuksen ajaksi apusisarten oli erottava Lotta Svärd -järjestöstä eikä lotta-asua saanut käyttää. Koulutuksen alussa Rummukainen asui viikon ajan hotellissa, mutta pääsi sitten asumaan sairaalan henkilökunnan asuntolaan. Muiden apusisarten tavoin hän työskenteli sairaalassa hoitajien apuna, hihassaan SPR:n risti. Näille hoitajien apulaisille ei maksettu varsinaista palkkaa, vain pientä päivärahaa työpäiviltä, ja lisäksi he saivat työaikana vapaan ylöspidon. Rummukainen työskenteli ensin Töölön sairaalassa, sitten Käpylän vanhainkodin osana olleessa Koskelan sairaalassa. Sotatilan vuoksi sairaalan potilaat olivat sellaisia, että sairaalassa jouduttiin käyttämään paljon desinfioivia aineita, joista Rummukainen sai niin pahan ihottuman, että hän pääsi välillä kotiin ihottumaa hoitamaan. Parannuttuaan hän palasi takaisin Koskelan sairaalaan ja pääsi yöhoitajaksi. Valvoessaan öisin Rummukainen kertoi kirjoittaneensa paljon kirjeitä potilaiden omaisille ja ystäville potilaiden puolesta ja heidän sanelunsa mukaan. Monet potilaat eivät itse kyenneet kirjoittamaan vammansa tai huonon kuntonsa vuoksi. Rummukaisen seuraava työpaikka oli Lastenhuollon sairaala ja hoitolaitos, mutta ihottuma jatkui edelleen. Jossakin vaiheessa sairaalan lääkäri alkoi puhua siitä, että vaikka Rummukainen selvästi on hyvä hoitaja, hän ei voi allergiansa vuoksi jatkaa hoitotyössä. Koska ammattia pitäisi vaihtaa, lääkäri kertoi sosiaalialan työntekijöiden koulutuksesta, joka silloin oli noussut Amerikasta tulleena uutuutena keskusteluun. Silloin ei kuitenkaan vielä ollut oikea ajankohta tälle koulutukselle, vaan työ sairaalassa jatkui. Sairaalatyön ajalta Rummukainen muistaa Helsingin pommitukset. Hänelle on jäänyt mieleen erikoisesti yksi potilas, pommituksessa haavoittunut äiti, joka kipujensa keskellä hätäili ennen muuta lastensa vuoksi. Hän ei tiennyt, missä lapset olivat, ja oli siksi hyvin levoton. Onneksi sitten paikalle tuli nainen, joka sanoi olevansa potilaan sisar ja pitävänsä lapset luonaan. Näin äiti sai parantua rauhassa.  

Lastenhoitajana perheissä

Sodan jälkeen Rummukainen työskenteli lastenhoitajana kahdessa hammaslääkäriperheessä, ensin Kiukaisissa, sitten Mäntässä. Ensimmäiseen työhönsä hän matkusti lainavaatteissa, kunnes sai työpalkalla itselleen vaatetta. Vaikka työ sujui hyvin, Rummukainen sanoi kokeneensa, ettei halunnut jäädä siihen työhön, eikä myöskään siivoamaan sairaalaan, vaikka olisi sellaista työtä saanut Kannuksesta, kotiseudultaan. Koko ajan Rummukaisen ajatusten taustalla oli jo ennen sodan syttymistä kotikylällä, Välikannuksessa, aloitettu alkiolainen nuorisoseuratoiminta. Hänen vanhin veljensä, sodan alussa kuollut Uuno Tokola, oli ollut innokkaasti mukana toiminnassa, ja sitä kautta Eilakin sai näkökulmia nuorisoseuralaiseen ajatteluun, mm. itsensä kehittämisen arvostukseen. Kun sitten Mäntässä asunut hammaslääkäriperhe muutti miehen työn, puutyön opettamisen, perässä Jämsän opistolle, Rummukainen muutti mukana. Siellä hän tutustui opiston kesäkaudella talouskurssilla olleeseen lukiolaiseen, Aino Songeen. He ystävystyivät, ja ystävyys jatkui kummankin opiskeluaikaan Helsingissä. Songe kuitenkin sairastui vakavasti ja kuoli muutaman vuoden kuluttua. Songen pieni poika jäi yksinhuoltajaisän hyvään hoitoon, mutta Rummukainen menetti hyvän, kannustavan ystävän. Jo Jämsän opiston aikana Songe nimittäin alkoi puhua Rummukaiselle siitä, että tämän pitäisi lähteä kouluun. Koska Rummukainen tiesi, että kotona asiaan ei välttämättä suhtauduta myönteisesti, Songe lähti Rummukaisen mukana tämän kotiin, Tokolaan, ja puhui asiasta tytön vanhemmille. Niin Rummukainen vuonna 1946 haki Mikkelin nuoriso-opistoon, jossa sai opiskella yleissivistäviä aineita.  

Mikkelin nuoriso-opisto ja sen merkitys

Aika Mikkelin nuoriso-opistossa oli Rummukaisen elämässä sillä tavalla merkittävä, että se antoi aralle maalaistytölle itseluottamusta. Opistossa hänet pantiin liikuntaryhmään, jonka kanssa sai käydä esiintymässä mm. Helsingissä. Lisäksi osallistuminen lausuntaryhmään antoi esiintymisvarmuutta. Heti opistosta palattuaan, 22-vuotiaana, Rummukainen rupesi Keski-Pohjanmaan nuorisoseuraliiton palkkaamana vetämään tanhu- ja voimistelukursseja. Palkka oli lähes nimellinen, ja kurssien aikana joku talo tarjosi kurssin vetäjälle yösijan ja ruuan. Matkat, jopa 100 km, kurssien vetäjä kulki polkupyörällä. Tämän ajanjakson suurimpana tehtävänä Rummukaisella oli ohjata Keski-Pohjanmaan maakuntajuhlilla vuonna 1947 mikrofonin kautta koko kentällistä voimistelijoita ja kansantanhuesityksiä.  

Oriveden kansankorkeakoulussa

Lastenhuollon sairaalan lääkärin puhe sosiaalihoitajan työstä oli Rummukaisella koko ajan mielessä. Niin hän vuonna 1949 haki Orivedelle kansankorkeakouluun ja haki lisäksi sosiaalihallituksesta luvan sosiaalityöntekijäkoulutuksen harjoitteluun. Opistovuosi oli monella tapaa antoisa, mm. siksi, että itse Taata, F.E. Sillanpää, osallistui lukuvuoden lopettajaisjuhlaan. Sen sijaan taloudellisesti kohtalokasta – myös Rummukaiselle – oli vuonna 1950 keskellä yötä alkanut opiston päärakennuksen palo: tyttö sai palosta pelastetuksi vain kaksi saman jalan kenkää. Talossa paloivat häneltä kaikki todistukset, samoin vaatteet, ja loppuvuoden hän kulki lainavaatteissa. Kaiken lisäksi palossa meni lainassa ollut kansallispuku ja Australiasta tuotu nahkainen matkalaukku, jotka molemmat Rummukainen myöhemmin korvasi omistajille. Sen sijaan lainassa olleista ja palossa tuhoutuneista kirjoista ei keskipohjalainen maakuntaliiton toiminnanjohtaja, fil. tri Viljo S. Määttälä halunnut korvausta.  

Yhteiskunnallisen korkeakoulun aika

Voidaan syystä sanoa, että hakiessaan vuonna 1950 Helsinkiin Yhteiskunnalliseen korkeakouluun (YKK) Rummukainen oli kirjaimellisesti köyhä. Lisäksi hän oli ollut jo niin paljon poissa kodistaan, että hän tunsi siellä käydessään olevansa melkein kuin vierailulla. Nuorisoseura-aikana Rummukainen oli tutustunut Kannuksesta kotoisin olleeseen Maalaisliiton naisten toiminnanjohtajaan Alma Mäkelään. Mäkelällä oli Helsingissä Apollonkadulla toimisto ja siellä puhelin. Mennessään Helsinkiin YKK:n pääsykokeisiin Rummukainen sai nukkua yönsä tuon työhuoneen sohvalla. Lisäksi Alma Mäkelä neuvoi häntä vuokrailmoituksen laadinnassa, ja toimiston puhelimella Rummukainen sai ottaa vastaan asumistarjouspuheluja. Vielä opiskelua aloittaessaan Rummukainen kertoi nukkuneensa viikon ajan Pelastusarmeijan naisten yömajassa, kunnes pääsi asumaan ensin muutamaksi viikoksi vanhan eläkeläismummon kanssa tämän pieneen yksiöön ja sitten neljän muun tytön kanssa omakotitalon yläkertaan. Matka Helsingistä Kannukseen kesti 12 tuntia, ja se kuljettiin 3. luokan vaunuosaston kovilla penkeillä istuen ja nukkuen. Kun opiskelijoiden asunnossa ei voinut pestä pyykkiä, liinavaatteet oli kuljetettava Kannukseen, sillä pesulaan raha ei riittänyt. Eila muisteli, miten hän joskus junan tullessa aikaisin aamulla Kannukseen kulki unisena kävellen kymmenen kilometriä asemalta Tokolaan vetäen matkalaukkua perässään narussa.  

Opintojen rahoitus

Rahoittaakseen opintojaan Rummukainen haki opintolainaa, mutta sitä ei myönnetty, koska ”hakijan isällä oli maatila”. Seuraavana vuonna tehtyyn hakemukseen Rummukaisen isä ilmoitti, ettei hän voi avustaa tyttärensä opintoja, ja silloin lainaa myönnettiin 2 000 markkaa. Se piti maksaa takaisin parin vuoden kuluttua. Lainan saatuaan Rummukainen hakeutui iltaisin ja viikonloppuisin pidetylle konekirjoituskurssille, koska hän laski säästävänsä, kun voi itse kirjoittaa puhtaaksi kaikki opiskelutehtävänsä.  

Työura

Eila Rummukainen valmistui YKK:sta vuonna 1952 ja suoritti näin silloin säädetyn sosiaalihuoltolain mukaisen sosiaalihuoltajatutkinnon. Ammattinimike oli sosionomi. Jo opiskeluaikana hänellä oli pitkin matkaa erilaisia harjoitteluja, mutta myös myöhemmin ohjelmaan kuului paljon täydennyskoulutusta. Työnsä loma-aikoina Rummukainen osallistui useille kesäyliopistojen kursseille ja erikoistui lastensuojeluun. Erilaisissa lastensuojelun ja perheneuvonnan viroissa Eila Rummukainen toimi ensin Kangasalla kaksi vuotta, sitten Kemijärvellä 13 vuotta, Oulussa 21 vuotta ja viimeksi Haapavedellä kahdeksan vuotta. Kaikkiaan hän siis ehti palvella sosiaalitoimessa yli 40 vuotta. Hän kertoi viihtyneensä työssään ja kokeneensa usein olevansa oikealla alalla, vaikka työssä olikin jatkuvasti vastakkain perheiden monenlaisten ongelmien kanssa. Jossakin vaiheessa hän haki työtä myös Helsingistä Pelastakaa Lapset -yhdistyksestä ja olisi myös saanut paikan, mutta Helsinki työympäristönä ei kuitenkaan vetänyt. Eläkkeelle Eila Rummukainen jäi Haapaveden kunnan sosiaalijohtajan virasta keväällä 1988.  

Mitä työn lisäksi?

Vuonna 1965, 40-vuotiaana, Rummukainen avioitui rakennusliikkeen autonkuljettajana toimineen Veikko Rummukaisen kanssa. Veikko Rummukainen oli taustaltaan karjalainen, syntynyt Salmissa, luotettava ja hyväsydäminen mies, jonka kanssa Eila Rummukainen sai elää 37 hyvää yhteistä vuotta. Pariskunta asui Eilan työpaikkakunnilla, Oulussa ja Haapavedellä. Pudasjärven Kipinässä heillä oli kesäpaikka, jota he yhdessä huolella rakensivat ja johon he mielellään vetäytyivät vapaa-aikaa viettämään. Eläkepäiviään Eila Rummukainen viettää Oulussa. Myös kulttuuriharrastukset olivat tälle pariskunnalle yhteisiä. He kävivät monena kesänä mm. Savonlinnan oopperajuhlilla ja Kuhmon kamarimusiikkijuhlilla, ja Eila  kertoi, miten Veikko ilman alan erikoiskoulutustakin osasi eritellä mm. oopperoita ja tulkita hänelle joskus vaikeitakin librettoja. Lisäksi Veikon karjalainen heimouskollisuus toi kummallekin monia itäisiä kulttuuriharrastuksia, mm. heimojuhlia. Veikko Rummukainen kuului karjalaisena ortodoksiseen kirkkoon, Eila Rummukainen taas luterilaiseen. Kummankin kirkkoa kunnioitettiin, ja pariskunta kävi kummankin kirkossa aktiivisina seurakuntalaisina. Veikko Rummukainen kuoli vuonna 2002, ja sen jälkeen erikoisesti kirkko on ollut Eilalle tärkeä tuki. Nuoruudesta peräisin oleva tiedonjano näkyy edelleen siinä, miten valppaasti Eila Rummukainen seuraa aikaansa ja lukee kirjallisuutta. Erikoisesti historia ja elämäkerrat ovat hänen mielilukemistaan.  

Huomionosoitukset

Tasavallan presidentti on myöntänyt Eila Rummukaiselle 6.12.1975 Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan 1. luokan mitalin kultaristein. Vuonna 1985 Eila Rummukainen sai Sosiaaliturvan Keskusliiton myöntämän kultaisen ansiomerkin ”tunnustukseksi pitkäaikaisesta toiminnasta sosiaaliturvan alalla”.