Eeva Alha- tyttö- ja naistyön uranuurtaja ja naispappeuden kannattaja

Eeva Alha työskenteli yli 30 vuotta Suomen Nuorten Kristillisen Liiton, nykyisen Nuorten Keskuksen, tyttö- ja naistyön eri tehtävissä. Hän toimi myös Kenttäviesti- ja Nainen ja Elämä -lehtien päätoimittajana ja kirjoitti ahkerasti erilaisia julkaisuja koskien naisten ja tyttöjen asemaa kirkossa ja yhteiskunnassa. Alha näki työnsä nais- ja tyttötyönsihteerinä olleen toiminnan järjestämisen ja kehittämisen lisäksi myös parantaa naisten asemaa kirkon piirissä. Hän oli innokas naispappeuden kannattaja aikana, jolloin naisten ei ollut mahdollista toimia papin tehtävissä.

Pappisperheen tyttärestä kansakoulun opettajaksi

Konstantin ja Julia Alhalle syntyi esikoistytär Eeva heinäkuun 9. päivänä vuonna 1896 Ylistarossa. Konstantin toimi tuolloin Ylistaron seurakunnan virkaa tekevänä kappalaisena. Kuitenkin pian Eevan syntymän jälkeen perhe muutti isän työn perässä ensin Eurajoelle ja sen jälkeen Kankaanpäähän, minkä aikana perheeseen syntyi veli Eero vuonna 1899. Vuonna 1910 Konstantin Alha valittiin Rengon kirkkoherraksi, minne perhe muutti asumaan pysyvästi.[1]

Alha eli siis lapsuutensa perheessä, jossa nousi esiin kristilliset arvot ja kasvatus. Pappisperheen tyttärenä ja kouluttautuneen isän ansiosta hänellä oli mahdollisuus päästä opiskelemaan. Lisäksi 1800-luvun loppupuolelta lähtien naisten koulutusmahdollisuudet olivat laajentuneet ja helpottuneet. Naisten oli mahdollista päästä ylioppilaiksi vuodesta 1890 eteenpäin ja opiskella erivapaudella ja myöhemmin ilman rajoituksia yliopistossa ja valmistua sitä kautta erilaisiin työtehtäviin kuten opettajan työhön.[2]

Alha kävi koulua Hämeenlinnassa ja valmistui vuonna 1916 ylioppilaaksi. Hän pääsi opiskelemaan yliopistoon pian tämän jälkeen ja suoritti Jyväskylän seminaarissa opettajanpätevyyteen vaadittavat opinnot. Aluksi hän toimi kansakoulun opettajana Hämeenlinnassa, mutta aloitti pian tämän jälkeen opettamaan kansanopistossa. Opettajan tehtävissä Alha toimi siihen vuoteen 1924 asti, jonka jälkeen hän siirtyi Suomen Nuorten Kristillisen liiton tehtäviin.[3]

Koulunkäyntivuosia leimasi yhteiskunnallinen epävarmuus. Suomen itsenäistyminen vuonna 1917 ja sitä seurannut sisällissota muuttivat arkea ja elämää. Hämeen alueella, jossa Alha ja hänen vanhempansa asuivat, oli voimakkaita yhteenottoja valkoisten ja punaisten joukkojen välillä. Sisällissodan jälkeen suomalaisessa yhteiskunnassa luterilainen kirkko ja sen ylläpitämä toiminta ja arvot olivat tukena nuorelle valtiolle. Kasvava kristillinen järjestötoiminta tarvitsi työntekijöitä uusiin työmuotoihin ja erityisesti tyttötyöhön. Tähän mahdollisuuteen tarttui myös Eeva Alha.[4]

Töihin SNKL:lle, tyttötyön sihteeri 1924−1946

Suomen itsenäistymistä seuranneina vuosina kiinnitettiin Suomessa erityistä huomiota nuorisoon ja sen kasvatukseen. Epävarmat vuodet olivat jakaneet kansaa kahtia ja nuorisotyössä nähtiin mahdollisuus yhdistää nuorisoa. Nuorisojärjestöt aktivoituivat voimakkaasti 1920-luvulla ja tarvitsivat työntekijöitä nuorten parissa tehtävään työhön. SNKL paneutui erityisesti poika- ja tyttötyöhön, jonka ensimmäisiin työntekijöihin lukeutui vuonna 1924 työnsä tyttötyön sihteeriksi palkattu Alha.[5]

SNKL korosti toiminnassaan maallikoiden merkitystä ja pyrki järjestönä olemaan nimenomaan seurakunnallisen työmuodon kehittäjä. Järjestön sisällä ajateltiin, että pappien lisäksi myös maallikoilla oli tärkeä merkitys seurakunnassa. SNKL:n kautta myös maallikot saivat 1900-luvun alkuvuosikymmeninä mahdollisuuden päästä toimimaan eri ikäryhmien parissa tehtävissä työmuodoissa. Näin myös naiset pääsivät työskentelemään hengellisessä työssä, joka oli tuolloin vielä hyvinkin rajattua naisille.[6] Alhan työllistymisen taustalla saattoi olla SNKL:n tavoite ja tarve saada maallikkotyöntekijöitä naisten ja tyttöjen parissa tehtävään työhön.

Alhan työtehtäviin kuului tyttötyö sekä naistyö, joka kehittyi vähitellen omaksi työmuodoksi. Ensimmäisinä työvuosina fokus oli kuitenkin tyttötyössä, jonka matkasihteerin tehtävät kuuluivat myös hänelle vuoteen 1927 asti. Alha kiersi työnsä puolesta SNKL:n paikallisyhdistyksiä ja seurakuntia, missä hänen tehtävänsä oli tukea alueen tyttötyötä ja työntekijöitä. Matkustaminen oli raskasta ja vuoden aikana matkustuspäiviä kertyi noin parisataa. Tämän lisäksi hän toimi liiton keskussihteerinä. Arki oli siis hyvin työntäyteistä.[7] Työ vaati sitoutumista ja siihen paneutuminen kertoi hänen omistautumisesta tyttöjen hengellisen toiminnan kehittämiseen.

Alhan vaikutus ja merkitys tyttötyön kehityksessä oli huomattava 1920- ja 1930-luvuilla. Hän kehitti ja toimitti erilaisia ohjelmia seurakunnissa järjestetyille tyttökerhoille sekä kirjoitti oppaita tyttötyönohjaajille. Hän oli myös päätoimittajana Kenttäviesti-lehdessä, joka oli suunnattu nuorille tytöille. Se toimi tärkeänä tiedonvälittäjänä kerrottaessa uusista ideoista liittyen toimintaan.

Kuitenkin hänen merkittävin antinsa työmuodolle oli suomalaisen kristillisen tyttöleirityön kehittäminen. Pöyhölän leirikeskuksessa järjestettiin tyttöleirejä vuodesta 1928 eteenpäin tyttöleirejä, joiden suunnittelussa Alha oli paljon mukana. Esimerkkinä hänen työstään voi mainita 1937 kirjoitetun oppaan Tytöt odottavat opastajaa, joka kokoaa yhteen hänen kokemuksiaan SNKL:n leirityöstä ja antaa neuvoja tyttöleirien toteutukseen seurakunnissa.[8]

Suomi alkoi vähitellen kaupungistua ja teollistuminen levisi 1920- ja 1930-luvuilla. Toisaalta suurin osa suomalaisista asui kuitenkin vielä maalla. Työtätekevien naisien määrä kasvoi hieman erityisesti työlaiskaupungeissa, mutta heidän palkkansa oli kolmasosan pienempi kuin samaa työtä tekevien miesten. Epätasa-arvoon ei puututtu, vaan sitä perusteltiin miehen asemalla perheen elättäjänä. Naimattomien naisten oli helpompi työskennellä, sillä heillä ei ollut äidillisiä velvoitteita, joita tuona aikana korostettiin voimakkaasti.[9]

Alha toi työssään esille, että myös naimattomat naiset olivat tärkeitä aikana, jolloin äitiys nähtiin naisen ensisijaisena tehtävänä. Hän kirjoitti artikkelissaan Miten saan rakastavan sydämen naisen voineen palvella perheen lisäksi myös yhteiskuntaa. Naimaton nainen saattoi hänen mukaansa olla ”yhteiskunnallinen äiti”, kuka huolehti työtä tekemällä läheisistään. ”Yksinäisen naisen” oli mahdollista olla yhtä onnellinen kuin vaimo ja äiti, eikä onnellisuus ollut riippuvainen pelkästään sosiaalisesta asemasta. Kirjoitus poikkesi ajan yleisestä käsityksestä, jossa nainen nähtiin kokonaisena vasta avioliittoon sitouduttuaan. Aihe tuli myös Alhaa itseään lähelle. Hän ei koskaan mennyt naimisiin. Omakohtainen kokemus kirvoitti kynän kirjoittamaan myös yksinäisten naisten näkökulmasta.[10]

Naistyön sihteeri ja Nainen ja Elämä -lehden päätoimittaja 1946−1963

Sotavuodet 1939−1945 muuttivat suomalaisen naisen arkea niin yhteiskunnassa kuin kirkossakin. Miesten toimiessa rintamalla naiset tekivät kotona työt, joita oli perinteisesti pidetty miesten tehtävinä. Näin naiset saivat mahdollisuuden päästä työelämään mukaan. Pidemmällä aikavälillä sota olikin alkupiste sille yhteiskunnalliselle murrokselle, jonka myötä naiset pääsivät töihin ja työpaikoille. Myös perinteiset arvot ja moraali muuttuivat, sillä vaikeat sotavuodet jättivät jäljen perheisiin ja rintamalla olleisiin.[11]

Myös luterilainen kirkko ja sen jäsenistö muuttuivat. Sotaa seuranneina vuosina niin sanottu uuskansankirkollinen liike, joka korosti kansallisuuden ja yhteisöllisyyden merkitystä seurakunnassa ja sen toiminnassa, vahvistui. Tämän myötä luterilaisessa kirkossa haluttiin panostaa nuorisotyöhön ja tarjota heille sopivaa toimintaa. Kirkollisen nuorisotyön kehityttyä ja alettua toimimaan itsenäisesti, SNKL oli uusien haasteiden edessä. Alha ja muut työtoverit pohtivat järjestön toimintakertomuksissa sodanjälkeisinä vuosina sitä, mikä tulisi olemaan heidän työnsä merkitys tulevaisuudessa.[12]

SNKL:n naistyö oli kehittynyt tyttötyön rinnalla jo 1930-luvulta alkaen. Sodan vaikutuksesta kristillinen naistyö oli korostunut tarjoten naisille erilaista toimintaa ja tukiverkostoa. Siitä muodostuikin yksi olennainen osa SNKL:n työtä 1940- ja 1950-luvuilla. Alha siirtyi naistyön sihteeriksi vuonna 1946, sillä hän tunsi työkentän ja oli tehnyt tyttötyön rinnalla naistyön tehtäviä jo viitisentoista vuotta. Samana vuonna alettiin julkaista naisille suunnattua ja heidän asemaan kirkossa käsittelevää Nainen ja Elämä –lehteä, jonka päätoimittajaksi Alha nimitettiin.[13]

Ikä alkoi jo painaa Alhaa 1950-luvulle tultaessa. Hänellä oli terveydellisiä ongelmia, jotka estivät laajan matkustelun ja haittasi työntekoa. Alha jäi eläkkeelle naistyön- ja keskussihteerin tehtävistä vuonna 1953. Vaikka hän ei enää toiminut järjestön työntekijänä, jatkoi hän kuitenkin Nainen ja Elämä -lehden päätoimittajana vielä kymmenen vuoden ajan. Kodistaan Hämeenlinnasta käsin Alha pystyi koordinoimaan lehden kuukausittaista julkaisua. Päätoimittajan rooli oli huomattava ja hän vastasikin lehden toimittamisesta ”alusta loppuun asti”.[14]

Alhalle Nainen ja Elämä -lehti oli tärkeä vaikutuskanava, jonka kautta oli mahdollista levittää tietoa naisille ajankohtaisista asioista kirkollisissa piireissä. Hän ymmärsi lehden olleen ensisijaisesti naisasialehti koko ilmestymisensä ajan. Kuitenkin tämä käsitys herätti ristiriitaisia tunteita lukijoissa ja osassa toimituskuntaa. Naisasialla ei ollut positiivista kuvaa kirkon sisällä ja edeltävinä vuosikymmeninä sitä oli pidetty epäkristillisenä ja naisen valta-asemaa korostavana. Vaikka lehti julkaisi artikkeleita, jotka ottivat kantaa arkoihin aiheisiin, ei se pyrkinyt olemaan sensaatiohakuinen. Tarkoitus oli herättää myönteistä keskustelua, ei kohua.[15]

Kuitenkin Alhan kirjoittamilla artikkeleilla oli myös vaikutusta naisten huomiointiin kirkon korkeammilla tahoilla. Piispa Eino Sormunen kirjoitti Kotimaa-lehteen ”Ajanmukainen kirje nuorille teologeille”-kirjoituksen, joka oli osoitettu yksinomaan miehille. Alhan mielestä myös naisteologit olisi tullut huomioida kirjoituksessa, sillä yhtä lailla he opiskelivat teologiaa. Hän kirjoitti Sormusen artikkelille vastineen ”Ajanmukainen kirje Suomen kirkon naisille”, jossa hän esitti kysymyksen siitä, tuettiinko naisteologeja riittävästi opinnoissaan. Hän kehotti myös maallikkonaisia tuomaan rohkeasti esille omia pohdintoja ja ajatuksia aiheeseen liittyen. Tämä oli tiettävästi ensimmäinen kerta Suomessa, jolloin nainen julkisesti kritisoi kirkollisesti korkeassa asemassa olevaa johtohahmoa.[16]

Omistautumisesta työlle ja lehdelle sekä henkilökohtaisesta merkityksestä Alhalle kertoi se, kuinka hän loppuun asti huolehti seuraavan numeron ilmestymisestä. Vuoden viimeinen joulunumero lähetettiin painoon hänen kuolinvuoteeltaan. Työ tuli päätökseen ja Alha nukkui pois kotonaan Hämeenlinnassa joulukuussa 1963.[17]

”Naiset tärkeisiin ratkaisuihin mukaan!” -Kannanotot naisten vaikutusmahdollisuuksien lisääntymisen ja naispappeuden puolesta

Läpi koko työuransa Alha korosti sitä, kuinka tärkeää naisten aktiivinen osallistuminen seurakunnan ja kirkon työ- ja vastuutehtäviin oli. Alha koki, että hänen tehtävänsä tyttö- ja naistyössä oli myös parantaa naisten asemaa kirkossa. Hänen sanomansa ja viestinsä naisille tiivistyi Isien kirkko ja naiset -julkaisussa, jossa hän kirjoitti siitä, kuinka naisilla oli oikeus, mutta samalla myös velvollisuus osallistua seurakunnan ja kirkon päätöksentekoon. ”Naiset tärkeisiin ratkaisuihin mukaan” oli viesti, jonka hän halusi uransa aikana saada huomioitua niin naisten itsensä kuin koko luterilaisen kirkon keskuudessa. Useat kannanotot uran aikana olivat keino saada tämä viesti eteenpäin.[18]

Naiset olivat saaneet kirkollisen äänioikeuden jo vuonna 1913, jolloin kirkolliskokous päätti, että 24 vuotta täyttäneet naiset saivat äänestää kirkollisissa vaaleissa. Lisä-ääniin heillä kuitenkin oli mahdollisuus vasta oltuaan naimisissa 10 vuotta tai yli 40-vuotiaina. Vuodesta 1933 naisilla oli myös mahdollisuus asettua itse ehdolle vaaleihin. Kuitenkin osallistuminen vaaleihin oli vähäistä ja naisia ei ensimmäisinä vuosina ollut mahdollisuudesta huolimatta kirkolliskokousedustajina.[19]

Alha tarttui tähän tilanteeseen ja otti kantaa eri tavoin usean vuoden ajan, jotta kirkolliskokous saisi naisedustajia. Vaikka naisten oikeudet näissä tehtävissä olivat laajentuneet, käytännössä heidän vaikuttamismahdollisuutensa kirkossa olivat vähäiset. Hän halusikin tukea ja rohkaista naisia osallistumaan vaaleihin, sillä parhaiten naisten asemaan kirkossa pystyi vaikuttamaan kirkon korkeimmassa elimessä, kirkolliskokouksessa. Naisedustaja pystyi puhumaan siellä naisten puolesta ja tuomaan esille heidän näkökulmansa asioihin, kuten naispappeuskysymykseen. Alhan mukaan kirkko kuului sekä miehille, että naisille, joiden molempien äänten tuli tulla kuuluviin. Naisten ja miesten tuli jakaa ”työ ja vastuu seurakunnassa, kuten muissakin suurissa yhteiskunnallisissa tehtävissä”.[20]

Suuri huoli Alhalla oli se, olivatko naiset tietoisia heidän oikeuksistaan kirkollisissa luottamustehtävissä. Hän kannustikin työtoveriaan Gunhild Jaloa kirjoittamaan artikkelin, joka käsitteli naista kirkolliskokousedustajana. Taustalla oli ajatus siitä, että lisäämällä naisten tietoisuutta omista oikeuksistaan, oli mahdollista saada heitä ehdokkaiksi. Työnsä kautta hyvin kirkollisissa piireissä verkostoituneen Alhan oli mahdollista saada tietoa julkaistuksi sanomalehdissä. Jalon kirjoittama artikkeli ilmestyikin 1937 muutamissa päivälehdissä ja Kotimaassa saaden näin huomiota eri puolilla Suomea. Artikkelilla oli vaikutusta äänestäjiin ja ehdokkaisiin. Seuraavan vuoden kirkolliskokoukseen valittiinkin ensimmäinen naisedustaja Helena Virkki.[21]

Myös vuonna 1941, juuri ennen kirkolliskokousta Alha kirjoitti naisten ja tyttöjen sielunhoidon tarpeesta Kotimaa-lehteen. Hän ehdotti, että palkkaamalla nainen seurakuntaan voitaisiin parantaa sielunhoitotyötä heidän parissa. Sodan tuomien vaikeiden aikojen myötä sielunhoito korostui seurakunnissa. Alha ajatteli naistyöntekijän olevan paras tuki äideille ja tyttärille toimiessaan vakituisesti seurakunnassa. Vierailevat kristillisten järjestöjen naistyöntekijät eivät voineet lyhytaikaisilla käynneillään tukea yhtä hyvin heitä. Alhan kirjoituksen oli tarkoitus herättää kirkolliskokouksessa keskustelua, mutta se ei saanut toivottua huomiota.[22]

Nainen ja Elämä -lehti muodostui tärkeäksi vaikutuskanavaksi perustamisensa jälkeen. Keväällä 1948 lehdessä oli tietoisku, jossa kerrottiin syksyn tulevista kirkolliskokousvaaleista. Päätoimittajana Alhalla oli mahdollisuus vaikuttaa, mitä lehdessä julkaistiin ja tätä kautta pystyi tuomaan naiskirkolliskokousedustajan saamisen tärkeyttä esille. Lukijat tuli vakuuttaa asiasta, sillä naisehdokasta suurempi haaste oli saada äänestäjät vakuuttumaan asian tärkeydestä.

Kirjoittamisen lisäksi Alha oli myös yhteydessä kirkkohallitukseen ja selvitti, oliko jokin rovastikunta sellainen, missä naisella olisi mahdollisuus päästä edustajaksi aiempien jäädessä pois. Alha saikin selville, että Hollolan rovastikunnassa oli kyseinen tilanne. Hän pyysi alueella asuvaa Lyyti Tikkaa, jonka hän tunsi työnsä kautta, ehdokkaaksi. Tämän lisäksi hän oli vielä yhteydessä rovastikuntaan ja valmisti tietä eri tavoin Tikan valinnalle. Tikka valittiinkin lopulta tehtävään ja Alhan tekemä työ kantoi hedelmää.[23]

Alhan työskenteli kymmenien vuosien aikana uutterasti naisedustajan saamiseksi kirkolliskokoukseen. Hän pyrki vakuuttamaan niin ehdokkaat kuin äänestäjätkin siitä, miten naisten asemaa voitiin parhaiten parantaa kirkon korkeimmalla taholla.  Toinen asia, jota hän ajoi, oli naisteologien aseman parantaminen. Naispappeuskeskustelu olikin voimakkaasti esillä 1950-luvun suomalaisessa kirkollisessa keskustelussa sekä Nainen ja Elämä -lehdessä, jossa ilmestyi Alhan kirjoittamia artikkeleita aiheen edistymisestä.

”Eikö meidän Herrallamme ole valta käyttää viinitarhansa työssä, keitä Hän tahtoo?” kirjoitti Alha Nainen ja Elämä -lehdessä aiheesta 1951. Hän kirjoitti asiasta ”avoimesti ja määrätietoisesti” ja välillä harmistui, kun asia eteni hitaasti. Naisteologeilla oli koulutusta ja kutsumusta papin työhön, mutta ei mahdollisuutta toimia. Kuitenkin vuoden 1963 kirkolliskokous herätti Alhassa toivoa, sillä naiskirkolliskokousedustajat Lyyti Tikka ja Impi Sirkka, jotka Alhan rohkaisusta olivat hakeutuneet tehtävään, tekivät aloitteen naisteologien aseman parantamisesta.[24]

Odotuksista huolimatta papin virka ei avautunut naisille vielä vuonna 1963. Kirkolliskokous päätti perustaa naisille lehtorin viran, joka mahdollisti naisteologien palkkaamisen. Vaikka lehtorin viran syntyminen oli edistysaskel kohti pappisvirkaa, ei se kuitenkaan antanut naisille vastaavia oikeuksia kuin papilla. Alha ei elinaikanaan saanut mahdollisuutta nähdä ajamansa asian toteutuvan, sillä naispappeuskysymys ratkesi vasta vuonna 1986, jolloin kirkolliskokous teki myönteisen päätöksen vihkimyksestä.[25]

Alhaa on kuvattu määrätietoiseksi ja rohkeaksi naiseksi, joka ei pelännyt kertoa kantaansa naisten asemaan ja oikeuksiin liittyneessä luterilaisessa kirkollisessa keskustelussa. Hän halusi tuoda esille sen, kuinka yhteiskunnallisen muutoksen myötä naiset saisivat työskennellä ja olla esillä myös kirkossa. Tyttö- ja naistyön sihteerinä hän oli mukana kehittämässä ja seuraamassa naistyön kehitystä ja seurakunnallistumista. Avaimena naisten aseman parantumiselle uranuurtaja näki viimeisimmäksi yhteistyön. ”Naisten keskuuteen tarvitaan enemmän rakkautta ja toistensa ymmärtämistä, sillä kateus hajottaa, mutta rakkaus rakentaa” Alha kiteytti kirjoituksessaan.[26]

[1] Colliander 1910, 106−107.

[2] Nainen ja Elämä 5/1946 Eeva Alha 50 vuotta; Lehtiö 2004, 15, 24.

[3] Nainen ja Elämä 5/1946 Eeva Alha 50 vuotta.

[4] Meinander 2012, 8−10, 24; Murtorinne 1995, 124; Lund 2007, 111.

[5] Lund 2007, 58−59, 111.

[6] Lehtiö 2004, 106; Lund 2007, 49−50.

[7] Lund 2007, 39, 59−60.

[8] Lund 2007, 70, 111.

[9] Meinander 2012, 103.

[10] Multanen 2008, 23−24.

[11] Lehtiö 2004, 194−195.

[12] Murtorinne 1995, 82−83; Lund 2007, 92.

[13] Lund 2007, 92−93, 111.

[14] Lund 2007, 111; Multanen 2008,

[15] Multanen 2008, 34, 53.

[16] Multanen 2008, 40.

[17] Multanen 2008, 87.

[18] Alha 1944, 12−13, Lund 2007, 111.

[19] Lehtiö 2002, 201.

[20] Alha 1944, 17; Lehtiö 2004, 218.

[21] Lehtiö 2004, 218.

[22] Lehtiö 2004, 219.

[23] Lehtiö 2004, 220.

[24] NjE 6/1951 Keskustelua Naispappeudesta (Eeva Alha); Lehtiö 2002, 208; Lehtiö 2004, 250.

[25] Lehtiö 2002, 208−209; Multanen 2008, 81.

[26] Lund 2007, 111; Multanen 2008, 69.