Eelin Kääriäinen - savolaista sitkeyttä ja sisukkuutta

Mummuni Eelin Kääriäinen (o.s. Kauppinen) syntyi Vieremällä vuonna 1924 jo iäkkäille, Ameriikan käyneille ja siellä tavanneille vanhemmille. Hän oli nuorempi kahdesta tyttärestä ja jäi pienelle kotitilalleen avioiduttuaankin. Hän piti huolta niin isästään, äidistään, tilalla asuneesta sedästään kuin tämän vaimostakin.  

Eelin Kääriäinen huolehti myös monista muista. 

Tätini arkistoissa on mummustani valokuva. Tätini kertoi, että kuvassa mummuni, tuolloin 18-vuotias nuori nainen, oikeastaan vielä pelkkä tyttönen, kyntää kivistä, kuivaa peltoa laihan hevosen kanssa. Mummun hiukset on kerätty vahvalle palmikolle, katse kiinnittyy vaaleaan lettiin, joka kiertää päätä. Hevosen kylkiluut erottuvat; se on yhtä väsynyt kuin tyttö sitä ohjastamassa. Tyttö on koko ikänsä joutunut miesten töihin vanhenevien isänsä ja setänsä perässä, askel ei nyt oikein kantaisi. Katse on kuitenkin määrätietoinen. 

Lapsuus päättyi työntekoon, nuoruus sotiin.  

Aina ei olisi jaksanut.  

Kun hengitti maata, multaa ja sontaa ja niisti illalla mustaa räkää; kun heinänkorret pistelivät sääret kirveleviksi ja hangosta sai kipeät vesikellot kämmeniinsä; kun väsyneenä lypsyllä nojasi lehmän lohdullisen lämpimään kylkeen, josta ei olisi jaksanut enää nousta; kun kohmeiset kädet kipristelivät kipeästi talvella pyykinpesun jälkeen; 

kun suljetuista arkuista valui kuumanhelteisessä kirkossa jotakin, jota ei olisi pystynyt ajattelemaan. 

Teki mieli pyörtyä, teki pahaa. Periksi ei kuitenkaan voinut antaa. 

“Minnekä se Seppo jäe?” 

Jorma, nelivuotias, vinttaa vastaan pihamaalla. Eelin katsoo miestään Hannesta, joka on noussut ylös ruokalevolta ja venyttelee rappusilla. Äitikin tulee ulos Eelinin säikähtäneen äänen herättämänä.  

“Seppo mänj hakemaan Pokulle juotavvaa”, nelivuotias kertoo vakavana. 

”Mihinkä?” 

Hannes on jo juossut viheriöivien koivujen väliin, ensin laiturille, laiturilta valkoisen kaivon luo, avonaisen kannen eteen. Eelin juoksee perään, kolauttaa kylkensä kipeästi keinun nurkkaan, ei tajua tapahtunutta, juoksee, kuulee Jorman alkavan itkeä takanaan,  

poika säikähti vanhempiensa reaktiota,  

pikku pääskyseni. 

Eelin kuulee oman hätääntyneen huohotuksensa, näkee jo keppihevosen kaivon edessä, ei silti ymmärrä, miten kansi voi olla auki tai miten kaksivuotias Seppo on kaivoon voinut pudota.  

Hannes parahtaa ääneen, ja Eelin näkee hänen selkänsä takaa pojan vedessä,  

kuin meritähtenä, niin kuin hän painajaisissaan monia vuosia myöhemmin luonto-ohjelmia katsottuaan tajuaa, 

hiusten pellavat vedessä pelmahdellen.  

Huuto pääsee suusta oudosti, huomaamatta. Hannes saa jotenkin pojan nostettua kaivosta, pinta on onneksi korkealla, Eelin ehtii ajatella. Kun poika mätkähtää maahan, Eelin näkee paljaat pojankoivet, otsalle märkinä liimaantuvat hiussuortuvat, jalkapohjassa pihkantahmean neulasen. Neulanen, se pitäisi rapsutella pois ennen nukkumaanmenoa. 

Hannes hakkaa pojan selkää.  

Hannes nostelee pojan jalkoja. 

Hannes nostelee pojan käsiä. 

Poika ei hengitä. 

Aika häviää, lintujen tirskutus puissa katoaa. He molemmat hakkaavat, nostelevat, riepottelevat.  

“Antakee sen poejan jo kuolla raahassa”, Eelinin äiti sanoo. “Elekee turhaan riäkätkö ennee.”  

Se tekee pahaa.  

Eelin ei voi kuitenkaan luovuttaa. Kun Hannes väsyy, Eelin ryhtyy vuorostaan nostelemaan jalkoja, takoo selkää, nostelee käsiä. Hän oli maannut kolme kuukautta Sepon syntymän jälkeen pirtin sängyssä, noussut vain toimittamaan välttämättömimmät asiat, joita äiti ei pystynyt tekemään, hän oli kulkenut, horjunut pitkin seiniä menetettyään verta niin paljon. Hän ei silti antanut periksi, vaikka silmissä sumeni: hän ei antaisi nytkään.  

Kun poika lopulta nytkähtää, Eelin putoaa polvilleen nurmelle keppihevosen viereen ja kuulee taas linnut. Kuuntelee. 

Eelin Kääriäinen sai kahden pojan lisäksi vielä kolmannen pojan ja kuopuksekseen, kukkasekseen, iltatähdekseen tyttären. Hän huolehti vanhemmistaan näiden kuolemaan saakka ja hoiti myös appeaan kodissaan tämän viimeisinä vuosina. Uusi koti rakentui Sonkajärven Pyöreelle aviomiehen lapsuudenkodin lähettyville, ja Eelinin vanha lapsuudenkoti jäi tyhjilleen. Siinä missä Eelin joutui lapsena ja nuorena miesten töihin, aikuisuus oli täynnä naisten askareita: lypsyllä käyntiä, ainaista ruoanlaittoa ja pyykinpesua.  

Kun näin mummuni Eelin Kääriäisen viimeisen kerran pääsiäisenä 2008, hän totesi sinnittelevänsä vielä niin kauan, että kuulee käen kukkuvan ja me tytöt, hänen lapsenlapsensa, palaamme lintujen lailla mualimalta taas kesäksi kottiin. Siinä mummuni joutui antamaan periksi: hän nukkui pois pian pääsiäisen jälkeen 11.4.2008.  

Kun käet kukkuivat jälleen merkiksi uudesta kesästä, toivosta ja elämän jatkumisesta, kuuntelimme niiden viestiä yksin.