Savon sydänmailla, tiettömän taipaleen takana, Suomen suuriruhtinaskunnassa, elokuun neljäntenätoista päivänä vuonna 1915 heräsivät isä, äiti ja kuusi lasta lämpimään aamuun. Varhain noustiin, satoa korjattiin kiivaasti. Kaikki olivat mukana kykyjensä mukaan. Äiti oli hidasliikkeinen tänä aamuna. Rauhallinen hän oli muutenkin, mutta nyt kasvava vatsa sai pientilan emännän verkkaiseksi. Vatsanympärys oli tavallista suurempi ja kaikkien harmiksi täytyi savusaunaa alkaa lämmittää jo aamusta alkaen.

Nuoren naisen ja isänmaan itsenäistymisen alkutaipaleelta

Kokemuksesta äitini tiesi ajan olevan käsillä. Kuuman päivän aikana, lämpimän veden poreillessa padassa ja hien valuessa pitkin selkärankaa hän naapurin vaimon avulla synnytti minut maailmaan. Ei liene kenellekään alusta asti ollut selvää, ettei siinä ollutkaan vielä kaikki. Minä pienempänä ja vikkelämpänä ehdin ensin, mutta kymmenen minuuttia myöhemmin ilmestyi sisareni jakamaan yhteistä elämäämme.

Nimekseni annettiin Edla, tiesin jo pienenä, että se tarkoittaa jaloa. Sisarestani tuli Ester, raamatullisempi. Toista nimeä meille ei enää kummallekaan riittänyt, minulle ei edes nimipäivää, mutta jalo nimeni kyllä korvasi sen. Edla Karhunen, jalo pikkukarhu, se minulle kelpasi ja riitti. Myöhemmin kyllä sain huomata, että d-kirjain ei oikein taivu itä- eikä länsi- suomalaistenkaan suussa, joten keksin itselleni kutsumanimen Etti.

Lapsen elämämme oli turvallista. Isämme oli hiljainen, mutta kun hän jotain sanoi, sitä myös kuunneltiin. Äitini lauloi työtä tehdessään ja ainakin hyräili tutuksi tulleita säveliä muulloinkin. Virret hän osasi ulkoa ja hänellä oli kaunis ääni. Täältä alkoi jo meidän sisarusten rakkaus musiikkiin.

Paljon työtä ja lapsia, niitä syntyi meidän jälkeemmekin vielä kaksi. Mutta lapset syntyivät ”leipä suussa”. He kasvoivat isompien mallin mukaan omiksi itsekseen.

Elämämme oli yksinkertaista ja selkeää. Eläimet hoidettiin, kalaa pyydettiin verkoilla kesällä ja talvella, sienet ja marjat kerättiin kodin ympärillä olevista loputtomista metsistä ja satoa tuotti myös kaskimaa. Syksyisin heitettiin nauriit uunin hiilloksille kypsymään. Muikkua myytiin ja vähillä rahoilla ostettiin suolaa, kahvia ja toppasokeria. Sunnuntaisin, kirkkoajan jälkeen napsahtivat sokerisakset ja jokainen sai pienen palan sokeria. Toiset söivät sen saman tien, minä keräsin palasia kangastilkusta ompelemaani pussiin. Siellä säästetyllä sokerilla sitten maustoin uunissa kypsyneen ruispuolukkapuuroni ja lisäsin siihen oman lehmän rasvaista maitoa. Vieläkin tulee vesi kielelle muistellessa.

Täällä Tervossa oli voimissaan herännäisyys, kertomuksia Tölppäsniityllä tapahtuneesta Pyhän Hengen ihmeestä kuulimme pienestä pitäen. Paavo Ruotsalaisen perinnöstä, seppä Högmannilta opitusta pyrkimyksestä ”Kristuksen sisälliseen tuntemiseen ”muodostui vaatimaton ja nöyrä elämäntapa, jossa hengellinen köyhyys merkitsi, ”että piti myydä kaikki”, toisin sanoen pitää luopua kaikista yrityksistään itse kelvata Jumalalle.

Vaarini äidin puolelta oli varsinkin hurskas mies, joka oli syntynyt Leppävirralla vuonna 1860. Hänen kohtalonaan oli isän kuolema, pienen Hermannin ollessa vasta kuusivuotias. Tässä iässä hän joutui mieron tielle, pientä kelkkaa perässään vetäen ja kelkassa olevaan reppuun armopaloja pyytäen. Leipää ja särvintä siunautui sen verran, että hän sai päivän päätteeksi rientää äitinsä luo kerjätyn ruokansa kanssa.

Kesällä kerjuumatkat pitenivät ja pieni poika nukkui öitään milloin missäkin ladossa tai saunan nurkassa, mutta aina levolle laittautuessaan hän luki ainoa osaamansa rukouksen: ”Isä meidän, joka olette taivaassa. ”Vanhempia oli siihen aikaan teititeltävä, joten pojan mielestä Jumalalle kuului vähintäänkin sama puhuttelu. Nälkävuosista selvittiin hengissä ja Hermanni varttui mieheksi.

Vuodet vierivät sekalaisissa maatöissä, kunnes hän päätyi Leppävirta-laivaan koneenkäyttäjäksi. Savon kauniit vesistöt tulivat tutuiksi ja seuraava työ olikin Sourun tehtaalla, myös koneenkäyttäjänä. Tehtaan läheltä löytyi myös elämänkumppani ja he perustivat pienen Putkola -nimisen kotinsa.

He kasvattivat lapsensa Herran pelossa ja elivät vaatimatonta, siunattua ja sopuisaa elämää metsien keskellä. Mitään maallisia aarteita ei heillä ollut, mutta ahkeralla työllä ja säästäväisyydellä heille sattui kertymään kerran rahaa yli oman tarpeen, kokonaista 100 markkaa.

Hermanni alkoi jo miettiä, mistä saisi kerättyä toisen 100 markkaa, kun sitä jo se ensimmäinen oli kerätty. Mutta olo muuttui levottomaksi eikä rahanhimo antanut miehelle enää rauhaa. Eräänä talvisena sunnuntai-aamuna hän sitten valmistautui kirkkomatkalle. Mieli oli raskas ja tapansa mukaan hän alkoi veisata kävellessään kirkkoon: ”Suo henkes tänä päivänä, minua pitää nöyränä..”

Ennen jumalanpalvelusta hän poikkesi tuttuun pappilaan. Hermanni avasi murheensa rovastille, joka vain saattoi ihmetellä, että juuri tätä miestäkö se rahanhimo vaivasi? Ei hän koskaan uransa aikana ollut vielä törmännyt tällaiseen synnintuntoon. Rovastin pyöritellessä kysymystä mielessään keksi Hermanni ratkaisun: lahjoitan puolet rahoista pakanalähetykselle ja puolet merimieslähetykselle!

No kyllähän tämä rovastille sopi. Nyt oli taakka kevennetty sydämeltä ja oli helppo istua kirkonpenkissä ja käydä nöyränä eteenpäin elämän polkua, jolta ei vastuksia puuttunut. Mutta hänelle oli annettu iloinen ja rauhallinen mieli, jolla hän saavutti ihmisten luottamuksen ja ystävyyden. Hän teki vielä vanhoilla päivillään puhdetöitä, erityisesti seudun hevosille länkiä ja tuli usein katsomaan meitä, tyttärensä lapsia silmät ilosta välkkyen. Viimeisellä vierailullaan hän sairastui ja ankara kuume saatteli hänet Taivaan kotiin. Mutta hänenkin rukouksensa ovat meitä lapsenlapsia kannatelleet elämässä eteenpäin.

”Soi virteni kiitosta Herran, hän on hyvä armollinen”

Kouluun oli matkaa viisi kilometriä. Ei sinänsä matka eikä mikään. Syksyisin se kului rattoisasti, naapureista liittyi muitakin lapsia seuraan, mutta talvella lumisessa metsässä tarpominen otti voimille. Sitä paitsi oli aina pimeää.

Ei meitä tutussa metsässä mikään pelottanut, mutta suksista olisi ollut apua. Eihän niitä kaikille riittänyt, joten oli keksittävä keino matkanteon helpottamiseksi. Ensin lähti toinen suksilla, teki latua ja sovitussa paikassa jätti sukset odottamaan seuraavaa tulijaa. Tämä puolestaan nopeampana ohitti taas ensimmäisen, joka vuorostaan löysi sukset seuraavalta etapilta odottamasta.

Suurin pulma oli matkan loppupuolella ollut virtaava salmi. Sulan aikaan siitä mentiin yli veneellä, mutta jäiden tullessa alkoivat ongelmat, kylminäkin talvina virtaavassa vedessä jäät olivat epävarmat ja hyiseen veteen humpsahti silloin tällöin yksi jos toinenkin. Olimme tähän varustautuneet ja tottuneet; järven rannan asukkaiden, joille vesitie oli paras ja lyhin moneen paikkaan, oli opittava kunnioittamaan luonnonvoimia ja viisaasti liikkumaan jäillä. Kukaan ei meidän aikanamme hukkunut tuohon salmeen, mutta mitähän nykyajan ihmiset sanoisivat tuonaikaisesta lapsista huolehtimisesta! Esterin sairastama paha angiina kyllä alkoi pakkasella veteen putoamisesta. Tämän jälkitautina hän sai sydänläppätulehduksen, joka vaivasi häntä koko loppuelämän ajan.

Kodinpuoleisella rannalla oli pieni mökki, jossa asui leskeksi jäänyt nainen tyttärensä kanssa. Tässä mökissä sitten lämmittelimme ja sulattelimme kelloksi jäätyneitä hameitamme, kunnes taas jatkoimme kotiin. Täällä näin russakoita, luteita ja torakoita . Sen verran lämmin harva mökkipahanen oli, että syöpäläiset saattoivat siellä ihmisten kiusana talven yli selvitä. Saunareissuhan siinä sitten vaatteille tuli, ei noita vieraita hyväsydäminen äitinikään suvainnut.

Isämme oli harvapuheinen, koulutusta ja oppia arvostava mies. Hänellä oli ollut kova halu koulunkäyntiin, mutta hänen vanhempansa eivät voineet koulutusta kustantaa, kuten hänen serkkujensa vanhemmat. Tästä hän aina tahtoi muistuttaa ja yritti kovasti saada lapsia kouluihin. Kansakoululaitos toimi. Sinne pääsimme kaikki, mutta keskikoulun sai käydä vain Iida-sisko asuen talvet kauppiaan luona kirkonkylällä ja autellen kaupassa ja lastenhoidossa kortteeriansa vastaan.

Sisarusten välillä vallitsi vanhempien luoma kuri ja järjestys. Kokonaan se ei kuitenkaan estänyt keskinäisiä valtapyrkimyksiä, kaikenlaista lahjontaa ja kiristystä kyllä harjoitettiin, kun isän silmä vältti. Varsinkin Ella-sisareni oli johtajaluonne alusta alkaen.

Muistan meidän leikkineen joskus kesällä rannalla ja rakensimme savesta ”taloja”, joissa sitten asuimme leikisti. Ellan talon piti aina olla suurin ja hienoin, mutta erään kerran jonkun muun asumus oli hienompi, oli rakennettu oikein hellat ja muurattu uunit. Eihän tätä asiaa suoraan voinut sanoa, mutta kateus keksii keinot. Eikä Ellan johtajuus olisi sallinut itse mennä naapuriluomusta rikkomaan, joten hän lähetti nuorimman, vasta noin kaksivuotiaan Onnin rikkomaan rakennuksen puolestaan. Minä kyllä huomasin juonen, mutta omaksi parhaakseni ymmärsin vaieta asiasta. Eikä kukaan voinut pienelle, ymmärtämättömälle pojalle vihainenkaan olla!

Minulla oli paljon velvollisuuksia kaksoissisartani kohtaan, joka jo lapsena sairasteli ja joutui olemaan koulusta pois. Oli itsestään selvää, että minä saman ikäisenä hoitelin läksyjä hänenkin puolestaan ja yritin kovasti opettaa koulussa päivällä opittua hänelle. Navettatyöt oli tehtävä aamulla ennen koulun alkua ja ymmärrettävästi tein myös usein kuumeisen sisareni osuuden.

Sain olla kiitollinen terveydestäni eikä sen vuoksi kannattanut valitella. Eläimet hoidettiin aina hyvin ja minulle olivatkin ulkotyöt mieluisampia kuin vanhempien sisarten ja äidin hallinnoima ruokahuolto ja keittiötyöt. Siivoamaan kyllä joutui jokainen.

Suunnittelin jossain elämäni vaiheessa ryhtyväni karjakoksi, niin paljon eläimistä pidin. Varsinkin vanha ja viisas Liisa-hevonen oli minulle läheinen. Kerran se jopa pelasti todennäköisesti henkeni. Olin nostamassa vettä hevoselle vinttikaivolla, kun vanha ja jo lahoamaan päässyt kaivonvintti alkoi kaatua. Minä en tätä työni touhussa huomannut, mutta ihmettelin kovasti, kun janoinen hevonen alkoi peruuttaa, kun se tavallisesti työnsi turpansa melkein kaivoon vettä odottaessaan. Tämän havainnoidessani peruutin minäkin vähän ja samalla iskeytyi kaivon vintti päälleni ja heräsin vasta kamarissa, minne minut oli kannettu. Jos hevonen ei olisi saanut minua siirtymään, olisin saanut painavan rakennelman päähäni enkä varmaankaan kovin vähällä siitä olisi selvinnyt. Nyt selkäni oli aikansa kipeä, mutta työ jatkui, kun taas pääsin ylös.

”Minä vaivainen vain, mato matkamies maan, monet vaellan vaikeat retket”

Rippikouluaika oli minulle merkittävä. Olin kovasti kiinnostunut katekismuksesta ja paneuduin huolellisesti kristinopin saloihin ja kunnioitin kovasti rippi-isääni, Antti J. Rantamaata. Hän oli siirtynyt Tervoon Parkanosta, jossa salama oli sytyttänyt kirkon juhannusjumalanpalveluksessa tuleen. Tästä seurasi paniikki ja useita ihmisiä tallautui kuoliaaksi heidän yrittäessään kilpaa ulos palavasta kirkosta. Yksi vanha nainen oli huudahtanut liekit nähdessään, että nytkö se Jeesus tulee? Tämäkin uutinen oli meidän uutisköyhässä maailmassamme todella suuri ja ihmeellinen.

Monille rippikoulu merkitsi naimalupaa, minä etsin elämäni tarkoitusta. Mietin kuumeisesti, mikä olisi minun tieni elämän halki, en siinä vaiheessa niinkään unelmoinut lapsista tai perheestä oikeastaan tuollaiset asiat vain pelottivat.

Halusin käydä koulua ja hankkia ammatin. Olin saanut elämääni hyvät eväät, isäni koulutusmyönteisyys, oppimisen tärkeys, vastuuntunto ja ahkeruus. Myös sellainen usko, että aina pärjää, kun vain yrittää, eikä lannistu vastoinkäymisistä, auttoivat minut vakuuttumaan, että jotenkin minun oli päästävä eteenpäin elämässä.

Tunsin olevani ensisijaisesti ihminen, en niinkään mies tai nainen, vaan inhimillinen olento, jolla on kaksi kättä ja pää, terve ruumis ja sielu ja samat oikeudet ja velvollisuudet, kuin kaikilla muillakin. Minullekin oli annettu järki, tahto ja omatunto ja oletin näin olevan kaikkien ihmisten kohdalla, oikeastaan ajattelin näin elämäni loppuun saakka. En vain silloin ymmärtänyt, että kaikki eivät halua käyttää kaikkia näitä välineitä, varsinkaan omatuntoa.

Elämän turvallisuus koki kovan iskun ollessani kuusitoistavuotias. Isäni kuoli viisikymmentäseitsemänvuotiaana. Marraskuussa tulivat jäät. Iisveden selkä on ääretön, rannaton, kuin meri meidän kotirannaltamme katsottuna. Verkkokalastuksessa oli tavallista pudota jäihin, tähän osattiin varautua.

Musta vesi ei vienyt isääni, mutta pitkää kotimatkaa märissä vaatteissa, kiristyvässä pakkasessa seurasi kova kuumetauti. Nämäkin olivat tuttuja, tiedettiin kansan keskuudessa, että kuume nousi kolme kertaa ja tämän kolmannen piikin jälkeen tauti helpottaa. Hämärässä kamarissa, kolmannen kuumepiikin aikana, isäni havahtui valoon ja huoneeseen laskeutui kori, jossa olivat uudet, valkeat vaatteet. Kuume helpotti, isäni siirtyi ikuiseen valoon.

Hämärästi muistan äitini masentuneen surun. Talon töistä oli huolehdittava, niistä alkoi ottaa vastuuta yhdeksäntoistavuotias Toivo-veljeni. Seuraava mies olikin yhdentoista ikäinen Onni. Vaikka olimme ripeitä nuoria naisia ja teimme suuren osan maalaistalon raskaistakin töistä, kertovat poikien nimivalinnat siitä, miten tärkeinä maalaistaloissa miesväkeä pidettiin.

Pysyin kotona vielä pari vuotta. Järkytyksen jälkeen arki palasi jotenkin . Vanhimmat sisaret alkoivat siirtyä omaan elämäänsä, Anni Iivarinsa kanssa asumaan järven toiselle rannalle, Johanna ja Ellakin alkoivat etsiytyä omaan elämäänsä. Suoritin keskikouluaineita kirjeopiston avulla ja tein kotona töitä. Eihän sitä silloin työksi kutsuttu; ihmisen piti heilua leipänsä eteen tai ainakin olla heiluvinaan! Ruokapöydässä syötiin ripeästi eikä muuallekaan jääty maleksimaan.

Välillä meillekin eksyi kulkumiehiä. Maankiertäjiä ja kauppiaita. Äitini järjesti aina kaikille tarvitseville yösijan ja jakoi heille ruuastamme. Maksua hän ei koskaan ottanut, mutta jos joku sitä tahtoi tarjota, riitti talossa aina työtä, halkojen hakkaamista, perunan nostoa, risusavottaa.

Sunnuntait sujuivat saman aikataulun mukaisesti. Pakollisten aamutoimien jälkeen seurasi ”kirkkoaika”. Silloin istuttiin hiljaa tuvassa, niin talon väki, satunnaiset vieraat ja kulkumiehetkin. Joku luki vanhaa postillaa, lopuksi luettiin Isä Meidän – rukous ja veisattiin joku virsi.

Kirkko oli kaukana, venematkaa kaksikymmentä kilometriä sulan veden aikaan tai hevoskyydillä talvella. Kelirikkoaikaan ei kirkkoon päässyt. Jos joku sattui silloin syntymään tai kuolemaan, sai kastetta tai hautaan siunaamista odotella. Kylmässä ladossa vainaja kyllä säilyi, arkut veistettiin muutekin kotona ja kevään kelirikon ajaksi oli sahattu ja nostettu jäätä kesää varten sahanpurujen sekaan, joten kylmää säilytystilaa oli riittävästi.

Seuraperinne oli kuitenkin elävää, heränneet kokoontuivat koteihin ja saarnoja pitivät milloin papit, milloin maallikot. Saarnat eivät saaneet olla liian pitkiä, myöhemmin sanottiin, että ”körttipastillin” mittaisia. Sanottiin, että näin lapsetkin jaksavat kuunnella.

Sitten joku aloitti virren, yleensä veisattiin Siionin Virsiä, jotka pohjautuivat osittain Keski-Euroopassa vaikuttaneeseen herrnhutilaisuuteen, pietismin haaraan, jossa korostettiin ihmisen pienuutta ja pelastuksen pohjautumista pelkästään Jumalan armoon.

Virret osattiin ulkoa, näin virren sanoma jatkoi jo puhutun sanan aihetta veisaten. Virren numeroita ei ilmoitettu etukäteen, mutta kaikki yhtyivät näihin ”niekauksilla” veisattuihin virsiin, jokainen omalla äänellään.

Seurapuhujat yöpyivät taloissa, joissa muutenkin oltiin vieraanvaraisia. Monet olivatkin saaneet pitää enkeleitä vierainaan, tietämättään. Usko oli yksinkertaista Jumalaan luottamista. Mitään erityisiä opinkappaleita ei korostettu, äitini antoikin meille neuvon, että ”siellä missä Isä meidän – rukousta luetaan, siellä on Jumala.”

”Vuori korkea, tiekin vaivalloinen, kuitenkin kulkea aion perille, tälle vuorelle”

Sain viettää yhdeksäntoistavuotiaana vuoden Portaanpään Kristillisessä Kansanopistossa. Opimme käytännön asioita, mutta myös raamattua ja elämää poissa kotoa. Siihen kuului toverihenkeä ja koti-ikävää, mutta myös tulevaisuudenuskoa ja uteliaisuutta edessä olevaa elämää kohtaan. Kaikki odottivat hyvää tulevalta.

Opistotoverit olivat enimmäkseen kotoisin Savosta, mutta joitakin nuoria oli Pohjois-Karjalasta ja Viipuristakin. Kirjoittelimme toisillemme muistoja pieneen mustaan vihkoon, enimmäkseen virren säkeitä tai raamatunlauseita, aina lopuksi muistaen vaatimattomasti huonouttamme näillä alateillä kulkiessamme.

Nuoren Suomen itsenäisen valtion suuri haava, kansalaissota ei näillä seuduilla ollut repinyt kansaa kovin pahasti kahtia. Ihmiset elivät luontaistalouttansa pienissä, mutta omissa pirteissään, melko kaukana toisistaan eikä luokkavihaa näin juurikaan päässyt kehittymään.

Olin itse tähän aikaan vasta kolmevuotias, joten en tästä ajasta muista mitään. Meille syrjäkyläläiselle eivät kaikki uutiset kantautuneetkaan, mutta vanhempani olivat oppineet luottamaan Jumalaan ja ihmisiin, heille kaikki olivat ”armon kerjäläisiä”, mutta myös armoa kaikille tarjottiin. Samaa saarnaa kuunneltiin, samaa puuroa syötiin, papit ja kulkumiehet.

Siveellisesti kuitenkin kuului elää. Viinan kirouksia ei täällä tunnettu, armoako lie sekin ollut. Emme lapsena koskaan nähneet humalaisia eikä meille paljon päihteistä puhuttukaan. Punaisia vaatteita ei katsottu hyvällä eikä tansseissa käyty, mutta muuten elämä oli reipasta ja ilosta. Naurettiin paljon.

Vähitellen meille alkoi selvitä, että sodan uhka on todellinen. Tämä uhka yhdisti kansaa sielläkin, missä eri leirejä ja vihanpitoa oli ollut. Itsenäisyys oli arvokas asia eikä suinkaan itsestäänselvyys. Isänmaan eteen piti jokaisen tehdä osansa.

Tulevaisuutta piti suunnitella, mahdollisuuksia ei ollut monia. Vanhemmista sisaristani kaksi oli hakeutunut mielisairaanhoitajakouluun. Tämä mahdollisuus minullekin tarjoutui. Kun ei muuta ammatinvalinnan ohjausta siihen aikaan ollut, kirjoitin tuskissani kirjeen Eino Sormuselle, joka kuului kotiseutuni heränneisiin pappeihin. Hän toimi silloin Teologisen Kirjallisuus-seuran johtajana ja hän vastasi kuin vastasinkin, tosin melko pitkän ajan kuluttua.

Jälkeenpäin tämä ammatinvalinnan ohjaus vähän itseänikin hymyilyttää, mutta kuinka ollakaan, pappi sai minut innostettua pyrkimään Helsingin Diakonissalaitokselle. Saattoi tähän neuvoon johtaa myös Sormusen vasta ilmestynyt diakonissan oppikirja. Hän sai minut vakuuttuneeksi, että tässä ammatissa on kyse ihmisen jaloimmasta tehtävästä: palvelemisesta.

Tästä rohkaistuneena ja keskikoulun aineita suorittaneena pääsin ilokseni diakonissa-oppilaaksi, kaksikymmentäneljävuotiaana, mutta aikalailla tynnyrissä kasvaneena tyttönä. Olin monissa asioissa täysin kokematon.

”Täällä on sota, kilvoitus, vaiva ja työ”

Tammikuun ensimmäinen päivä, 1939 matkustin yhtä aikaa uteliaana ja pelokkaana Helsinkiin tulevaisuuttani rakentamaan. Olin valmistautunut kovaan työntekoon ja ankaraan kuriin, mutta siltikin tuntui vähän haikealta, kun tultuani perille piti pukeutua laitoksen vaatteisiin, päällystakkia myöten, kaikki omat vaatteet jäivät säilytykseen, kuten muukin omaisuuteni. Sitä oli tosin vain yksi markka matkarahoista jäljellä, mutta sekin jäi takkini taskuun.

Ilmapiiri oli viileä, kunnioitusta herättävä. Kuuluin seuraavat vuodet tämän talon kalustoon, mutta ehdottomasti alimpaan kastiin, tunnistettavissa vaatteissa, hyvin kontrolloitavissa. Kuuluin joukkoon, olin siitä ylpeä, mutta myös peloissani.

Vaikka olin kasvanut rehellisyyteen ja ahkeruuteen, vaistosin jotenkin, että täällä pitäisi omata vielä jotain muita taitoja. Mitä ne olisivat, en mitenkään ymmärtänyt. Vielä. Olin vakuuttunut, ettei kenenkään motiiveissa ole mitään oman edun pyyntöä tai muuta alhaisempaa kuin meidän perustehtävämme, palveleminen. Ihan kaikkien ihmisten palveleminen, ennen kaikkea potilaitten.

Päivät täyttyivät teoriaopinnoista ja käytännön työstä. Kaikki aloitettiin perusasioista, siivoamisesta ja keittiövuoroista, sänkyjen petaamisesta ja vanhempien sisarten apuna olemisesta. Vapaa-aikaa ei käytännössä ollut. Eikä sitä missään olisi voinut viettääkään. Jos halusi tavata tuttujaan tai sukulaisiaan, joita minulla ei täällä käytännössä ollut, piti siihen anoa johtajattaren lupa.

Useitten kuukausien työn jälkeen alkoivat varsinaiset aineopinnot, kirurgia ja sisätaudit, lasten kirurgia ja naistentaudit. Myös ”tylsämielisten” hoitoa opittiin, tämä sana sisälsi kirjavan joukon poikkeavia ihmisiä, kehitysvammaisista mielisairaisiin. Palkkaa ei maksettu, mutta olin onnellinen, että sain oppia itselleni ammatin ja joskus vielä pääsisin elämään itsenäisen naisen elämää omilla rahoillani. Työ oli myös erittäin monipuolista ja mielenkiintoista, vaikka laitos olikin jäykkä ja monenlaisia outoja sääntöjä ja käytäntöjä pidettiin yllä.

Sotaa ei varmaan kukaan odottanut eikä jaksanut siihen uskoa, vaikka siitä puhuttiin. En kovin tarkkaan voinut seurata politiikkaa, lehtiä en ehtinyt lukemaan kuin joskus yövuorossa, mutta ihmisten puheita seurasimme. Kuitenkin marraskuun viimeisenä päivänä samana vuonna, kun olin Diakonissalaitokselle tullut, alkoi sota.

Helsinkiä pommitettiin, aluksi vain Santahaminaa ja Pasilaa. Luultiin yleisesti, että kyse oli vain pelottelusta, mutta pian opimme komennon: pommisuojaan! Muistan kyllä senkin kerran, kun seitsemän yötä valvoneena ja päivälläkin teoriaopetukseen osallistuneena olin niin uupunut, että aamulla sänkyyn kaaduttuani en enää jaksanut pommituksesta välittää, tuntui ihan samantekevältä, mitä ulkopuolella tapahtuu, kunhan vain saan nukkua! Näin jäin ainoana pommituksen ajaksi nukkumaan, onneksi sillä kertaa ei mitään tapahtunut! Uni voitti kuolemanvaaran.

Elämä oli muutenkin kovin sekaisin sodan alettua. Kotijoukkoja opetettiin nousemaan katoille kaupungissa ja ottamaan koppeja palopommeista ja samalla heittämään ne alas kadulle, näin säästyisivät talot palamiselta. En kuitenkaan tavannut ainoatakaan, joka tätä kodinsuojaneuvoa olisi noudattanut. Kaikki kuitenkin opimme pelkäämään kauniilla ilmalla. Pilvinen päivä oli aina hieno ja turvallinen asia. Pommikoneet eivät silloin lentäneet. Moni muukin asia tuntui aluksi erilaiselta, mutta vähitellen sodan kylmä todellisuus ulottui joka paikkaan.

Talvi oli tavallista kylmempi, potilaskunta alkoi muuttua rintamalla haavoittuneiksi, joiden vaativampaa ja jatkohoitoa saamaan pääsivät tänne ainakin vähän varakkaampien perheitten miehet. Varakkuus ei korvannut tuskaa ja pelkoa, mitä haavat ja rintamalla koetut kauhut saivat aikaan. Myös sen aikaiset hoitotoimenpiteet ja monen kokema yksinäisyys lisäsivät potilaitten kuormaa. Tuberkuloosi sai valtaa huonoissa olosuhteissa, kaikkea piti säästää ja monesta asiasta alkoi tulla pulaa sodan vaatimusten vuoksi.

Olin jo ”vanhanpiian iässä”, mutta paljon lapsellisempi kuin moni samassa paikassa työskennelleistä. Murrosikäni alkoi myöhään enkä turvallisissa, yksinkertaisissa oloissa kasvaneena ollut törmännyt mihinkään rakkauden aiheuttamiin juonimisiin, en ollut niistä kuullutkaan. Elokuviakaan ei meillä voitu katsella eikä kirjastoa ollut. Postilla ja virsikirja eivät myöskään opettaneet mitään näistä kiemuroista. Miehen ja naisen välit olivat mielestäni selkeät: kunnon ihmiset tutustuvat, menevät naimisiin ja kaikki läheisempi kanssakäyminen alkaa sitten.

Sisarten joukossa oli jo lähes keski-ikäisiä, naimattomia, leskeksi jääneitä tai jo siihenkin aikaan eronneita, lapsettomia naisia, jotka halusivat seurata Aurora Karamzinin viitoittamaa tietä kristillisen lähimmäisen rakkauden ja sairaitten hoitamisen tiellä. Tosin tämä tie oli myös yksi harvoja tapoja elää itsellisesti, ilman suvun elätiksi joutumista.

Jokapäiväistä työtä leimasi ehdoton kuuliaisuus ylemmilleen. Tätä en uhmannut, mutta viattomasti kuvittelin, että lähimmäisen rakkaus, potilaan hyvinvointi ja oikeudenmukaisuus ovat suurempia arvoja kuin hierarkia ja näille alistetaan kaikki muu. Näin olin myös kuullut täälläkin opetettavan. Opettelin sotilaallisen tavan sijata vuoteet, opettelin silittämään työvaatteeni ilman raudan ryppyjä, hyväksyin pikkumaisuuden suuremman päämäärän vuoksi.

Kotona elämäni oli opettanut, että toimintatapoja saa kyseenalaistaa ja kaikkia kuunnellaan, jos osaa esittää paremman tavan hoitaa asiaa, mutta täällä semmoisesta ei oltu kuultukaan ja ymmärsin pitää suuni kiinni. Yritin parhaani ja olin varma, että hyvin käy. Näinhän veisaava, viisas äitini oli opettanut.

”Sun kätes, Herra, voimakkaan, suo olla turva isänmaan”

Sodan jaloissa päivästä toiseen selviäminen oli kaikille työlästä, mutta varsinkin sairaille sotilaille. Antibiootteja ei ollut, tulehduksia torjuttiin puhtaudella, ei aina onnistuneesti. Ei hygieniatietokaan vielä ollut kehittynyt tämän päivän tasolle.

Raajoja amputoitiin, hoidettiin myös aavesärkyjä ja rikki menneitä sieluja. Tappamisen kauhu valtasi usein yöllä nukkujan, opiaatit korostivat monia painajaisia, vaikka niillä torjuttiin sietämättömiä kipuja. Eetterillä nukutettiin, keittämällä desinfioitiin.

Kriisiterapiaa ei ollut. Potilaat olivat päässeet tuskineen turvaan, mutta kokivat myös usein syyllisyyttä siitä, että muut joutuivat taistelemaan. Siellä he makasivat päivät ja yöt yksinään, lääkitysten ja siteenvaihdon tarjotessa ainoa vaihtelun.

Myös elämän jatkumisen epävarmuus sai ihmiset ajattelemaan toisin. Monille ei millään ollut enää väliä, ehkäpä jo huomenna kuolemme. Nämä viimeistä päivää elävät saivat taas toiset pitämään moraalia vahdittavana asiana. Moni pelkäsi kaiken karkaavan käsistä pelon ja epätoivon vuoksi, monia turhia tunteita heräteltiin, jotka tulivat ja menivät kuin pakkaslumi jäätyneen tien päällä talvisessa tuulessa.

Olin kokenut surua, mutta kotonani valitsi aina toivo, muukin kuin Toivo-niminen veljeni, joka myös joutui rintamalle, kaukopartioon. Hän selvisi jotenkin hengissä, vaikka haavoittuikin vastapuolen pistimistä. Sattui hänen onnekseen niin kova pakkanen, että kiväärit eivät lauenneet ja taisteltiin mies miestä vastaan.

Kotona kuitenkin laulu lohdutti ja aina naurettiin, jos sille vähänkin oli aihetta. Jotenkin vaikeuksien kanssa selvittiin päivästä toiseen. Tämän vuoksi en suinkaan ymmärtänyt, että ilo voisi pahentaa asioita. Potilaat kyllä olivat mielissään, kun punaposkinen savolaistyttö nauroi ja lauloi työtä tehdessään, mutta monelle sisarelle nauruni kaikui navan alla, niin kun naisen naurun sanotaan kaikuvan.

Miehet kyllä kiusoittelivat, mutta viattomuuteni antoi minulle luontevuutta ohittaa nämä leikinlaskulla, hyvän maun rajoja rikkomatta ja ketään loukkaamatta. Minä sainkin lempinimen ”Savonmuan Hilima”, joka lainattiin sota-ajan viihteestä.

Kolme vuotta ja kymmenen kuukautta olivat kuluneet. Ammattitaitoni ja itseluottamukseni kasvoivat vähitellen. Opinnot olivat loppusuoralla ja hoitelin iloisella mielellä potilaita ja odotin ammattiin valmistumista.

Olin kieltämättä monen, varsinkin miespotilaan suosikkihoitaja. Tällainen asetelma ei lupaa hyvää, mutta lapsellisena en siitä ollut erityisen tietoinen. Ajattelin olevani myös muille hoitajille hyödyksi, kun muutamat, hankalat potilaat suopuivat kauttani hoitotoimenpiteisiin enempää valittamatta. Ajattelin myös potilaitten paranevan nopeammin iloisen ja myönteisin kohtelun avulla enkä huomannut sitä hiljalleen kasvavaa kateutta, jota jotkut vanhemmat sisaret minua kohtaan alkoivat tuntea.

Sitten seurasi jotain, joka sinetöi todennäköisesti kohtaloni. Nämä tapahtumat toimivat ikään kuin todisteina moraalittomuudestani eikä mikään enää estänyt minua törmäämästä jäävuoreen, jonka huippuina nämä kaksi sattumusta saivat toimia.

Ensimmäinen kohtalon isku tapahtui, kun olin aloittamassa yövuoroa. Osastolle tullessani huomasin hälytysvalon palamassa vaikeasti vammautuneen upseerin huoneessa, iltavuorohoitajaa ei näkynyt missään, joten kiiruhdin hälytykseen.

Huoneeseen saavuttuani huomasin siellä erään vanhemman sisaren tuskailevan hankalaksi tunnetun potilaan tyynyn kanssa. Olin jo poistumassa soperrellen anteeksipyyntöä, hälytysvaloahan ei oltu sammutettu enkä voinut tietää huoneessa jo olevan jonkun hoitamassa asiaa, kun potilas puuttui tilanteeseen. Hän huudahti iloisena, että sieltähän se minun suosikkihoitajani tuleekin, tulepas laittamaan nämä tyynyt oikein, kun siitä ei näytä muuten mitään tulevan.

Enhän siinä voinut kieltäytyäkään ja niin olin astunut tahtomattani työtoverini varpaalle, varmaan oikein känsäiselle, kun siitä alkoi vihanpito. Tilannetta ei paljoakaan auttanut se, että minun tarvitsi vain nykäistä tyynyn kulmaa, kun se jo tuntui kelpaavan. Eipä potilas-parka ymmärtänyt aloittaneensa minun diakonissaurani lähtölaskennan!

Ei aikaakaan, kun jo seuraava tyhmyyteni katkaisi lopullisesti tieni seurakuntasisaren virkaan. Meillä oli nuori sotilas hoidossa selkärankatuberkuloosin vuoksi. Tähän aikaan hoitona oli kokovartalokipsi sairastuneen luuston koossa pitämiseksi. Voimme vain kuvitella sitä yksitoikkoisuutta, kun maataan viikosta toiseen kipsattuna paikoilleen, täysin avuttomana, toisten käänneltävänä.

Tämä potilas oli kotoisin Pohjanmaalta, eikä häntä kukaan käynyt katsomassa. Kerran vuorossa ollessani hän kysyi, enkö voisi jäädä hetkesi juttelemaan, kun hän ei voinut edes lukea itse. Olin jo huomannut olevani tehostetun tarkkailun alla, joten vastasin hänelle, että en mitenkään voi pysähtyä tähän työaikana.

Hän pyysi sitten käymään työajan jälkeen ja minä luulin tekeväni hyvää, kun töistä lähtiessäni poikkesin hänelle juttelemaan. Tällöin syöksyi jo tuo aikaisemmin mielensä pahoittanut sisar huoneeseen ja huusi, että nytpä sain sinut kiinni itse teosta! Enhän tiennyt tekeväni mitään pahaa, joten ihmettelin vain hänen käytöstään. Poistuin huoneesta ja seuraavana päivänä jo jouduin puhutteluun.

Ensin lähin esimieheni syytti minua moraalittomuudesta ja kevytmielisyydestä. Kieltäessäni tämän, minut vietiin koko laitoksen esimiehen, papin, kuulusteltavaksi. Tässä jo toivoin ja ajattelin, että johan nyt viimeistään väärinkäsitys selviää. Mutta niin vain kävi, että minua pidettiin moraalittomana, kevytmielisenä naisena, joka liehitteli ukkomiehiä. Itse hölmöyttäni käytin tätä ukkomies-kommenttia puolustuksekseni, tämä kokovartalokipsissä maannut potilas kun oli jo naimisissa! Siihen vastattiin vain, että sitä suuremmalla syyllä.

Vetosin vielä entiseen sisareen, joka oli ystäväni ja kirjoitin hänelle kirjeen. Olin valmis valittamaan lääkintöhallituksellekin kohtelustani. Olin vakuuttunut, että ystäväni olisi valmis minun puolestani sanasen sanomaan. Vielä suurempana yllätyksenä koin sen, että hän oli mennyt laitokselle ”kuulemaan toisen osapuolen kertomuksen” ja tämän jälkeen hän oli myös vakuuttunut, että minulla oli vain huono omatunto, tämän vuoksi vetosin Jumalaan ja rehellisyyteen. Hän kehotti minua vain katumaan ja olemaan valittamatta, koska ei hänkään minua voisi puolustaa.

Tällä hetkellä tunsin, että olen todella paha ja tyhmä ihminen, turhaan tänne maan päälle luotu. Kaiken olen ymmärtänyt väärin enkä näin monessa vuodessakaan ollut oppinut mitään! Enää en uskonut oikein itseänikään! Siinä sitten kaduin ihan kaikkea, syntymäänikin, johon en edes itse ole voinut vaikuttaa! Sillä hetkellä tuntui, että en voi koskaan tehdä mitään, matto vedetään jalkojeni alta kuitenkin. Eikä ainakaan ahkeruudella ja yrittämisellä ole sille elämässäni annettua merkitystä.

Mietin pääni puhki, miten on mahdollista, että vaikka kuinka yrittää selittää pelkkiä, tapahtuneita asioita ja vilpittömiä tuntemuksiaan, kaikkien mielet saadaan liattua pahoilla ajatuksilla ja epäilyksillä, joihin minä, kokematon maalaistyttö en parhaalla mielikuvituksellakaan silloin yltänyt. En ymmärtänyt, miten lähimmäisenrakkautta vilpittömästi toteuttaessaan voi joutua miesten nielijän ja irstailijan maineeseen? Kaikkiin selityksiini vastattiin merkitsevillä katseilla, hymähdyksillä ja kaikki tietäväisyydellä. Suurimman pettymyksen koin, kun paras ystävänikin kääntyi minua vastaan ja kehotti tutkimaan omaatuntoani ja katumaan tekojani. Tunsin itseni kaikkien hylkäämäksi, mutta sisimmässäni tiesin kuitenkin, miten asiat olivat ja ajattekin Martti Lutherin tavoin: tässä seison enkä muuta voi.

”Sinuhun turvaan Jumala, jo vaivan alta päästä…”

Erottamiseni jälkeen katselin häkeltyneenä laitoksen porttia, pitkästä aikaa sen ulkopuolelta. Tunsin olevani kuin pikkuprinssi sadussa; yksin koko maailmankaikkeudessa. Vanhat vaatteet päälläni ja ainoa markka taskussani.

Tällä markalla soitin puhelun sisarelleni, joka silloin asui Sipoossa. Pyysin häntä tulemaan minua vastaan linja-autolle ja maksamaan matkani sinne. Sain kuljettajan vakuutettua maksavasta vastaanottajastani, vaikka itse en sillä hetkellä juuri uskonut ihmisten puheisiin. Vaikka nämä tapahtumat jäivät loppuelämäni arpiseksi haavaksi, tästä matkasta alkoi kuitenkin kokonaan uusi vaihe elämässäni.

Sota-aika kaikessa kurjuudessaan kuitenkin tarvitsi kaikkien kynnelle kykenevien työpanosta. Olin ammattitaitoinen sairaanhoitaja, vaikkakin ilman tutkintotodistuksia. Johtajatar jätti myös pois muutenkin vastentahtoisesti kirjoittamastaan työtodistuksesta, paitsi kaikki työnlaatuun viittaavat ilmaisut, myös tärkeimmät harjoitteluni kirurgisella, sisätauti- ja naistentautien osastolla.

Sisareni oli tukenani ja hän oli kuullut sotasairaaloiden työvoimapulasta. Niinpä aamulla uskaltauduin soittamaan Hämeenlinnaan, siellä toimivaan sotasairaalaan. Potilaathan olivat pelkästään miehiä, rintamalla haavoittuneita, monella tavoin satutettuja, joten mainitsin heti, mikä minun diakonissalaitokselta erottamiseni syyksi mainittiin. En ollut halukas mitään salaamaan, olihan minulla kuitenkin puhdas omatunto.

Minulle vastannut osastonhoitaja kysyi vain, joko huomenna voin aloittaa työt. Siellä oli sairaanhoitaja, jonka pienet lapset tarvitsivat äitiään, mutta hänet oli velvoitettu isänmaan edun nimissä työhön. Minun avullani hän pääsisi välillä kotiin.

Olin helpottunut ja vilpittömästi iloinen, vaikka tiesin työn raskaaksi.

Sain myöhemmin lääkintöhallitukselta oikeuden suorittaa sairaanhoitajan tutkinnon tenttimällä. Tähän vaikuttivat suurelta osin hyvät todistukset, joita sain sotasairaalasta ja myöhemmin Seinäjoen aluesairaalan esimiehiltä. En ollut suinkaan muuttanut työtapojani, tässä vaiheessa aloin jo vakuuttua siitä, että kun itse yrittää, aina autetaan. Opin myös sen viisauden, että jokaisen on parasta keskittyä enemmän omaan tekemiseensä ja antaa toisten tehdä omansa.

Sain toimia osastonhoitajana pelkkien miespotilaitten osastoilla ja lempinimeni oli sielläkin Savonmuan Hilima!

Äidilleni, Edlalle:

Voiko tällainen, herkkään naiseksi kasvamisen vaiheeseen ajoittuva kokemus olla vaikuttamatta omaan ja tulevien sukupolvien naiskuvaan? Kuinka paljon tervettä naiseutta täytyikään piilottaa, kun oli olemassa riski, että syyllistyy naisen vaaralliseen virheeseen, miehen himon herättämiseen?

Sodan turhauttamat ja mieleltään lannistetut miehet olivat arvaamattomia ja pelkkä olemassaolo teki naisesta mahdollisen syyllisen. Miehet saivat ymmärrystä kestettyjen kauhujen vuoksi ja siksikin, että näistä asioista kaikki häveten vaikenivat eivätkä naisetkaan pitäneet toistensa puolta omien pelkojensa ja maineensa tahrautumisen vuoksi.

Tämä on yhden naisen nuoruuden ääni. Tämä nainen ei aina osannut tehdä oikein eikä ollut läheskään täydellinen, ei täyttänyt niitäkään mittoja, joita hän itse itselleen asetti. Mutta ääni kaikuu sukupolvien yli nykyisyyteen oikeana, oikeuttavana ja totena. Tämä ääni antaa rohkeutta, jaksamista, uskoa selviytymiseen.

Suuret, haavoittavat asiat henkilökohtaisessa ja kansakunnan historiassa antavat oikeutusta yhdenkin naisen äänelle, näiden traumojen selkeyttämille, ahtaillekin suuntaviivoille, kainalosauvoille, joiden tukemana aloitetaan kävely jalan amputoinnin jälkeen ja lauletaan sairaalan käytävä raikuen: ”sama kaiku on askelien” opitaan kävelemään puujalan avulla ja kansakunta selviää uuteen aikaan.

Yhdelle sodasta selvinneelle naiselle riittää tämä yksi ääni, mutta riittääkö tuleville sukupolville, joille rakennetaan hyvinvoinnin ja kasvun mahdollisuus, yksiääninen laulu? Olisiko kainalosauvojen joskus väistyttävä ja pyrittävä kävelemään puujalallakin ilman tukea? Olisiko aika kuorolauluun? Jossa kaikuvat miestenkin äänet?

Vaikea on tie anteeksiantoon, vihan purkamiseen, erilaisuuden ymmärtämiseen tai ainakin sen sietämiseen ilman itsensä häivyttämistä, persoonansa kieltämistä, toisen silmän sulkemista tai oman haavansa piilottamista. Sillä mitä muuta viha on, kun pelkoa oman heikkouden paljastumisesta?

Olemmeko ostetut vaikenemaan hyvinvoinnin hinnalla? Vai emmekö kiitollisuuttamme halua sohia vanhoja kipeitä asioita, avata paiseita ja antaa niiden kunnolla parantua? Laitammeko vain uusia laastareita märkivien haavojen päälle?

Uskon, että haluat kuulla sitä moniäänistä kuorolaulua, jota jo nuoruudessasi osasit esittää sisarustesi kanssa!

Rakkaudella tyttäresi Pirkko