Helsingin Maijaksi häntä kutsuttiin. Oikean nimen näin vasta hautajaisohjelmassa. Hän oli isäni naimaton täti, kymmenlapsisen perheen keskimmäinen, ison maalaistalon komea tytär, raamikas, reipas ja rohkea. Ilmeisesti liiankin ronski koskapa naapurin emäntä oli koleasti ilmoittanut, että meille et miniäksi tule, johon Maija että luuletko, että minä tulisinkaan! Maija ja talon poika olivat rakastuneet ja suunnittelivat avioliittoa; valokuvassa oikein onnellisen näköisiä.

Muistan ihan viimeisiä keskusteluja Maijan kanssa Pakilan hoitokodissa. Hän hämmensi minua sanomalla, että ainoa asia, mitä hän elämässään katui, oli ettei hänellä ollut omia lapsia.

Lapsia Maijan ympärillä oli kuitenkin runsaasti. Maija jätti sulhasensa ja lähti Helsinkiin, valmistui lastenhoitajaksi ja toimi Reijolan lastenkodissa Haagassa ja sen lopetettua Sofianlehdon lastenkodissa osastonhoitajana lopun elämänsä.

Seikkailunhalua ei Maijalta puuttunut. Hän olisi halunnut Amerikkaan, missä yksi sisar ja yksi veli olivat jo päässeet hyvän elämän alkuun. Matka tyssäsi kuitenkin Ellis Islandilla; Suomessa oli syttynyt talvisota ja hänet palautettiin. Sodanko vuoksi? Sairas hän ei ollut.

Palattuaan Suomeen hän joutui viemään suomalaisia sotalapsia Ruotsiin ja hoitamaan heidän sijoitustaan siellä. Hän oli nähnyt paljon huonoja lapsikohtaloita jo lastenkodissa. Joukossa oli paljon sotaorpoja.

Hän halusi auttaa. Hän oli kuitenkin liian liikkuvaista sorttia voidakseen itse ottaa kotiin hoidettavaksi lasta. Hän ei myöskään ollut sellaista äitityyppiä, joka olisi jaksanut kokopäiväistä lapsenkaitsemista. Sen sijaan hän järjesteli ja organisoi. Niinpä hän lähetti Kaukon isoon kotitaloonsa ja Ension äitinsä kotitaloon. Molemmat selvisivät täysivaltaisiksi yhteiskunnan jäseneksi. Noissa taloissa pojat tietysti joutuivat tekemään kovasti töitä.

Minun kotiini hän järjesti kolmena kesänä ns. kesäpoikia Helsingistä. Heidät oli valittu perheistä, joissa olot olivat huonot. He tulivat kolmeksi kuukaudeksi maalaiselämään tervehtymään, mutta olivat tietysti mukanamme kaikissa talon askareissa. Nämä ovat minun tietämiäni esimerkkejä hänen järjestelyistään, niitä oli paljon muitakin.

Meitä suvun lapsia hän auttoi monella tavalla. Maksoi koulumaksuja, osti vaatteita, hankki työpaikkoja, asutti luonaan, ruokki ja pesetti pyykkejä. Minut hän otti lukioaikana Sofianlehtoon töihin, hankki kesätyöpaikan pankista ja tarjosi yösijan sohvallaan. En todellakaan ollut ainoa autettava. En edes yritä olla tietävinäni ketä kaikkia Maija auttoi, Maija auttoi pyytämättä, siitä numeroa tekemättä.

Maija enemmänkin järjesti fyysistä apua kuin antoi elämänohjeita. Hän osti meille jopa harmoonin, kun tiesi että meillä oli into oppia soittamaan. En muista, että olisin keskustellut syvemmin elämästä hänen kanssaan. Ei hän sillä tavalla ollut minulle äidin korvike. Ei hän myöskään leiponut eikä kummemmin laittanut ruokaakaan, osti tarvittavan valmiina.

Opiskeluaikana kävin hänen luonaan lauantaisin saunassa, sain puhtaat lakanat ja usein paistetun lihapalan mukaan. Ei ollut mukava lähteä saunaan joka lauantai-ilta. Seurustelin jo siihen aikaan tulevan mieheni kanssa ja olisi ollut muutakin mielenkiintoista. Aina kuitenkin menin.

Hänen apunsa oli minulle todella tärkeää. Hän osti opiskeluboksiimme Töölöön vanhan jääkaapinkin, kun meillä oli vain ikkunanviereinen ”kylmähylly” talon puolesta.

Mieleeni on jäänyt, että hän vei minut kerran kesäteatteriin Helsingissä. Näytelmää en muista, mutta pääosassa oli Leo Jokela. En ollut elämässäni nähnyt mitään niin hauskaa! Maija halusi aina järjestää jotain hupia ja jekkua. Niitä suvun miehet järjestivät myös hänelle. Hänen seurassaan piti vitsin lentää. Hän oli aina vauhdissa ja suunnitelmia riitti!

Maija huomasi, että lastenkodin hoitureiden asuntotilanne oli ankea. Kuka asui kenenkin nurkissa. Niinpä hän kertoi kierrelleensä Sofianlehdon ympäristöä ja löytäneensä Vallilasta kallion, johon ei ollut vielä rakennettu. Siitä paikasta hän marssi kaupungin viskaalien puheille ja pian alettiin rakentaa hoitajille kaksirappuista kolmikerroksista taloa, josta nämä pienillä palkoillaan saivat lunastaa itselleen asunnon. Maija kertoi taanneensa kaksi lainaakin, metsäpalstallaanko? Hän toimi tuon talon isännöitsijänä lähes koko elämänsä.

Mistä hänellä riitti rahat? Palkka osastonjohtajana ei varmaankaan ollut huima. Muistan, että hän osti ahkerasti raha-arpoja. Mahtoiko joskus tulla isompikin voitto? Vaatteilla hän ei koreillut ja kuorolaulun lisäksi harrastuksena oli vain reissaaminen, yleensä sekin vain kotimaassa.

Kaikesta rahojensa levittelystä huolimatta hän eli hyvin ja saattoi hieman revitelläkin, ei ylpeilläkseen. Hän tarvitsi vaihtelua ja tapahtumia elämäänsä. Ei mitään tylsää jököttämistä! Hän kävi Amerikassa sisarustensa luona jo hyvin varhain. Silloin se ei ollut ihan tavallista. Hän hankki kaitafilmikameran, jolla kuvasi suvun eri perheissä. Eräänä kesänä 50-luvulla katseltiin näitä filmejä kylän seurantalolla suurella joukolla. Oltiin kuin elokuvissa!

Maija yllätti suvun ostamalla auton. Olisiko vuosi ollut 1956? Ajokorttia hän ei kuitenkaan uskaltanut suorittaa, vaan hän otti tuttavamiehen autonkuljettajaksi. Näin hän kierteli tuttavien luona. Auto hävisi sitten kuitenkin aika pian, myytiin kai.

Vaatimaton kesämökkikin rakennettiin Konneveden rantaan ja siinä työssä lienevät olleet kaikki suvun osaavat miehet. Maija auttoi ja häntä autettiin. Tupaantuliaisissa meitä oli iso joukko. Paljon ei Maija tuolla mökillään yksin viihtynyt, hän oli todella liikkuvaa sorttia, aina menossa, aina järjestelemässä asioita. Mökkiä käyttivät enimmäkseen sukulaiset.

Eivät auttaneet terveet elämäntavat, liikkuva luonne ja monet harrastukset. Dementia murensi elämän, tosin vasta eläkeiässä. Maijalle pidettiin kaksi muistotilaisuutta. Toinen Helsingissä ja toinen Konnevedellä, minne hänet haudattiin. Olin molemmissa mukana ja muistelijoita oli paljon.

Olen ikikiitollinen Maijalle kaikesta saamastani avusta.