Naisia kutsutaan kristilliseen auttamistyöhön kaupungistuvassa Suomessa

Köyhäinhoito ja monet muut sosiaalisen työn muodot siirtyivät Suomessa vuonna 1865 kunnallisasetuksella kirkolta kuntien velvollisuudeksi. Kunnissa ei kuitenkaan ollut osaamista eikä resursseja tämän kaltaiseen toimintaan. Nälkävuodet ja samoihin aikoihin voimistuva kaupungistuminen toivat mukanaan uudenlaisia ongelmia ja avuntarvitsijoita oli paljon. Köyhyys, sairaudet, asunnottomuus tai hyvin ahtaasti ja alkeellisissa oloissa eläminen, alkoholismi, väkivalta ja tuolloin vielä laillinen prostituutio loivat monenlaista hätää kasvaviin kaupunkeihin.

Tähän muutosvaiheeseen ajoittui kristillisten avustusjärjestöjen synty. Järjestöt halusivat tarjota sekä konkreettista apua että kaitsea kirkosta vieraantuneita ja turmion tielle mahdollisesti joutuvia tai jo joutuneita ihmisiä takaisin siveellisen ja hengellisen elämän piiriin. Järjestöihin tarvittiin vapaaehtoisia työntekijöitä, naisia, jotka olivat valmiita sitoutumaan raskaaseen kutsumustyöhön ja toiminaan Jumalan lähetteinä ihmisten keskuudessa.

Cecilia Blomqvist, hengellisen herätyksen kokenut, ihmisten auttamisesta kiinnostunut, naimaton, säätyläisiin kuuluva nuori nainen oli juuri sopiva henkilö kristillisen järjestön työntekijäksi. Cecilia antautuikin kristilliseen auttamistyöhän koko elämänsä ajaksi. Hänestä tuli uranuurtaja Suomen diakonityön ensimmäisinä vuosikymmeninä ja aivan uuden järjestön, Helsingin Kaupunkilähetyksen, työn käynnistäjä.

Tie syntymäkaupungista sisareksi Helsingin Diakonissalaitokseen

Cecilia Blomqvist syntyi Porissa vuonna 1845 varakkaan merikapteenin Carl Blomqvistin ensimmäiseksi lapseksi. Cecilian äiti kuoli Cecilian ollessa pieni. Carl Blomqvist meni uudestaan naimisiin, ja kahdeksanvuotiaana Cecilia sai pikkusisaren, Elisabethin. Elisabethin äiti kuoli synnytykseen, jolloin Cecilia jäi jo toisen kerran äidittömäksi. Kapteeni meni vielä kerran naimisiin, mutta tämä avioliitto jäi lapsettomaksi. Varhaiset menetykset jättivät varmasti jälkensä Ceciliaan, mutta tästä huolimatta Cecilia ilmeisesti koki lapsuudessaan turvaa ja pysyvyyttä, jotka loivat varman pohjan hänen elämälleen.

1800-luvun puolivälin säätyläisperheissä myös tytöille haluttiin tarjota koulutusta. Cecilian koulunkäynnistä ei ole tarkkaa tietoa, mutta se luultavasti eteni samaan tapaan kuin hänen sisarensa Elisabethin kohdalla. Elisabeth kävi erään rouvan pitämää yksityiskoulua Porissa ja sen jälkeen tyttökoulua Turussa. Vuonna 1841 valtion tyttökoulut olivat tulleet osaksi koulujärjestelmää, ja myös yksityisiä tyttökouluja oli tarjolla. Cecilia pääsi 16-vuotiaana isänsä mukana laivalla useita kuukausia kestävälle matkalle Italiaan ja Ranskaan. Tämä avarsi pikkukaupungin tytön näkemystä maailmasta.

Cecilia koki voimakkaan hengellisen herätyksen nuorena. Hän oli ilmeisesti tutkinut itsekseen Raamattua ja etsinyt vastauksia oman elämänsä kysymyksiin. Hän vakuuttui Kristuksen rakkauden vapauttavasta voimasta. Tämän voiman kannattelemana hän teki elämänsä valinnat ja työnsä.

Cecilia tunsi kutsumusta hätää kärsivien ihmisten auttamiseen. Rouvasväenyhdistyksiä oli Saksan mallin mukaan alettu perustaa Suomen kaupunkeihin 1830-luvulla, ensimmäiseksi Viipuriin vuonna 1835. Yhdistyksissä yläluokkaan kuuluvat naiset harjoittivat hyväntekeväisyyttä köyhien keskuudessa, erityisesti naisten ja lasten auttamiseksi. Poriin rouvasväenyhdistys perustettiin vuonna 1860, ja sen yhteydessä Cecilia pääsi harjoittamaan ja harjoittelemaan työtä ihmisten auttajan. Lapset olivat lähellä hänen sydäntään ja hän kokosi kotiinsa köyhiä tyttöjä pyhäkouluun ja ”paikkuukouluun” ompelutyötä oppimaan.

Katovuosien aikana, 1866–1867 Cecilia aloitti sairaanhoitotyön Porissa ilman koulutusta ja kokemusta. Nälkä ja kulkutaudit koettelivat väestöä kaikkialla Suomessa, ja autettavia riitti. Vaikka tilanne helpottui vähitellen, Cecilia jatkoa työtä köyhien ja sairaiden parissa useiden vuosien ajan. Hän tunsi auttamistyön omakseen, ja tuona aikana hän ilmeisesti kypsyi päätökseen antautua kutsumukselleen kokonaan. Cecilia hoiti myös syöpään sairastunutta isäänsä, ja kun tämä kuoli 1872, Cecilia oli 27-vuotiaana vapaa lähtemään Helsinkiin perustettuun Diakonissalaitokseen oppilaaksi.

Elämää Diakonissalaitoksessa

Everstin leski Aurora Karamzin (1808–1929) perusti Helsingin Diakonissa-laitoksen 1867 nälkävuosien hätää lievittämään. Diakonissalaitoksen tehtävänä oli myös toimia kotina ja kasvattajana naisille, jotka ”vapaasti, rakkaudesta Herraan, tahtoivat omistaa elämänsä kurjuudesta kärsivien palvelukseen”, kuten professori Otto Hjelt, Diakonissalaitoksen ensimmäinen ylilääkäri, kirjassaan määritteli vuonna 1906.

Laitoksen ja uhrautuvan työn aatteen mallin Karamzin oli saanut Saksan Kaiserwerthiin vuonna 1836 perustetusta evankelisesta diakonissalaitoksesta. Diakonissalaitoksen tarkoituksena oli ”kasvattaa sitä mielialaa, josta oikea rakkaudenpalvelu lähtee”, ja tarjota sekä tietopuolista että käytännöllistä opastusta diakonian alalla. Sisarilta vaadittiin naimattomuutta, joka mahdollisti täydellisen omistautumisen Jumalan työlle.

Diakonissalaitokseen otettiin oppilaiksi naimattomia naisia ja lapsettomia leskiä. Noin vuoden mittaista oppilasaikaa seurasi koesisaruus, joka kesti tavallisesti 3–5 vuotta. Sen jälkeen oli mahdollista vihkiytyä diakonissaksi.

Sisaret saivat Diakonissalaitoksesta elatuksen, vaatetuksen ja muut välttämättömät käyttötarvikkeet, mutta palkkaa ei maksettu. Kun sisar sairauden tai vanhuuden takia tuli kykenemättömäksi työhän, Diakonissalaitos tarjosi hänelle kodin, elatuksen ja huolenpidon kuolemaan saakka. Sitoumus Diakonissalaitokseen ei ollut elinikäinen; sekä koesisar että diakonissa saattoivat halutessaan erota tai hänet voitiin erottaa laitoksesta.

Tullessaan oppilaaksi Helsingin Diakonissalaitokseen syksyllä 1872, Cecilia Blomqvist oli 18. luetteloon rekisteröity sisar. Tuolloin sisaria oli kuitenkin laitoksessa jäljellä vain muutama. Ilmeisesti työ ja elämä laitoksessa osoittautuivat liian raskaaksi ja sitovaksi monelle sisarkokelaalle. Ensimmäisen 40 toimintavuoden aikana 271:sta kirjautuneesta sisaresta yli puolet oli jättänyt laitoksen, yleensä omasta pyynnöstään tai siksi, että heitä oli pidetty sopimattomina diakonissakutsumukseen.

Cecilia kuitenkin jatkoi työskentelyä ja hänestä tuli taitava sairaanhoitaja. Vaikka Diakonissalaitos oli perustettu laaja-alaista toimintaa varten, sen oli alkuvuosien jälkeen keskityttävä sairaanhoitoon, koska varat ja tilat eivät riittäneet muuhun, ja myös sisarista oli pulaa. Diakonissalaitos toimi pääasiassa lahjoitusvaroin, mutta leikkaus- ja muun sairaanhoitotoiminnan kehittyessä, varakkailta asiakkailta alettiin periä maksuja.

Cecilian oppilasvuosina Diakonissalaitoksen johtajattarena toimi Emma Wichman. Johtajattaren oli ylihoitajan ominaisuudessa työskenneltävä myös leikkaussalissa. Tässä tehtävässä Cecilia oli taitavin, ja hänelle tarjottiinkin laitoksen johtajan paikkaa vuonna 1876 hänen ollessaan 31-vuotias sisaroppilas. Cecilia ei kuitenkaan halunnut vastuuta koko laitoksesta itselleen, ja niinpä johtajuus jaettiin kolmen sisaren kesken. Cecilia johti sairaanhoitoa, toisten vastatessa taloudesta ja vielä silloin toiminnassa olleesta lastenkodista. Cecilia vihittiin diakonissaksi laitoksen 10-vuotisjuhlien yhteydessä 1877. Noin kuusi vuotta myöhemmin Cecilia sai omistautua taas täysin työhön hätää kärsivien keskuudessa laitoksen johtajuuden siirtyessä kokonaan Lina Snellmanille.

Kahdenlaista sisaruutta

Cecilia eli kutsumuksensa edellyttämää elämää, joten hänellä ei ollut omaa perhettä, puolisoa tai lapsia. Hänellä oli kuitenkin koko elämänsä ajan hyvin lämmin ja läheinen suhde sisareensa Elisabethiin. Vaikka sisarukset aikuisiässä asuivatkin enimmäkseen eri paikkakunnilla, he kirjoittivat ahkerasti toisilleen ja vierailivat toistensa luona niin usein kuin mahdollista.

Kirjeissään he jakoivat vahvan uskonsa Jumalaan kaikissa tilanteissa ja kertoivat arkielämänsä tapahtumista ja ihmisistä, juhlahetkistä ja myös huolistaan ja työssään usein ilmenneistä vaikeuksista. He pohtivat yhdessä autettaviensa elämää ja sitä, miten heitä voisi parhaiten tukea.

Cecilian luottavainen ja elämänmyönteinen uskonsa välittyy esim. hänen uudenvuoden tervehdyksessään sisarelleen vuonna 1877: ”Onnellisia olemme, jos jätämme itsemme kokonaan Hyvän Paimenen käsiin, sillä Hän on luvannut kantaa heikot lampaat käsivarsillaan.”

Diakonissalaitoksessa asui sisaryhteisö. Sisaret auttoivat toisiaan, ja myös johtajattarella oli tärkeä rooli yhteisön kannattelijana ja taustavoimana. Rukoussalissa pidettiin yhteisiä juhlia ja hartaushetkiä potilaille ja sisarille, ja sinne voitiin kutsua myös ulkopuolisia hengellisiin tilaisuuksiin. Sisarten kerroksessa oli huoneita, joissa sisaret viettivät harvoina vapaahetkinään aikaa yhdessä. Jouluista tehtiin tunnelmallisia juhlia sisarille ja potilaille. Yhteisö muodosti turvaverkoston, ja sisaret olivat toistensa tukena myös henkilökohtaisesti vaikeina aikoina.

Työ laajenee kurjalistokortteleihin

Diakonissalaitoksen sisaret hoitivat sairaita myös heidän kodeissaan. Tämä työ laajeni vähitellen myös muunlaiseksi köyhien ja vähäosaisten auttamiseksi Helsingin kurjalistokortteleissa. Helsinkiin oli väestönkasvun seurauksena muodostunut esikaupunki- ja reuna-alueita, joissa kärjistyivät köyhyyden, työttömyyden, asuntopulan, alkoholisimin ja prostituution ongelmat.

Helsingin kaduilla liikkuessaan Diakonissalaitoksen sisaret löysivät Uudenmaankadulla sijaitsevan venäläisen kauppiaan Antipoffin vuokrakasarmin. Nelikerroksisen talon yli sadassa asunnossa majaili jopa 500 asukasta yhtaikaa. Kymmenen pennin yömaksulla sisään pääsi kuka vain. Sairaat ja terveet asuivat sekaisin, ja talossa juopoteltiin ja tapeltiin. Pieniä lapsia liikkui päivisin ilman valvontaa heidän äitiensä ollessa töissä.

Diakonissalaitos vuokrasi talosta muutaman huoneen, joissa oli vastaanotto sairaille ja joissa pidettiin koulua ja pyhäkoulua lapsille. Talosta tuli muidenkin hyväntekeväisyysjärjestöjen kohde, ja teologian ylioppilaat kävivät talossa opettamassa lapsia.

Cecilia kärsi erityisesti nähdessään lasten aineellisen puutteen ja hädän. Hän halusi tarjota jotakin turvaa ja pysyvyyttä näille poloisille, piti pyhäkoulua ja etsi uusia koteja orvoiksi jääneille tai toimitti heitä lastenkoteihin. Hän saattoi myös itse huolehtia lapsista jonkin aikaa, jos hän ei heti löytänyt heille heti pysyvämpää paikkaa.

Cecilia otti työvuosinaan myös kaksi pidempiaikaista holhokkia. Sydäntautia sairastava juutalaistyttö Sofia eli useita vuosia Cecilian kanssa, ja myöhemmin Cecilia hoiti pientä Meeriä kahdeksankuisesta vauvasta kymmenenvuotiaaksi asti. Meerin tuleva kohtalo askarrutti Ceciliaa, kun hänen omat voimansa hiipuivat.

Näiden, ja lukuisten muiden autettavien lasten kautta Cecilia sai ehkä kokemuksen äitiydestä, henkilökohtaisemmasta kuin siitä yhteiskunnallisesta ”äitiydestä”, jota hän harjoitti koko elämänsä ajan.

1870-luvulla Raumalta tiedusteltiin, voisiko Diakonissalaitokselta tulla diakonissa heille köyhäin- ja sairaanhoitotyöhön. Laitoksen johtokunta päätti lähettää Cecilian, vaikka sisarista oli itselläkin pulaa ja oli suuri menetys luopua sairaanhoidon vastuujohtajattaresta. Näin Ceciliasta tuli ensimmäinen Helsingin ulkopuolella työskentelevä diakonissa, ja toiminta Raumalla oli alku koko kirkon diakoniatyölle.

Helsingin Kaupunkilähetyksen työn käynnistäjäksi

Köyhäinhoito oli irrotettu kirkon toimialasta 1865, mutta myös kirkon piirissä huomattiin nopean kaupungistumisen aiheuttamat sosiaaliset ongelmat ja ihmisten vieraantuminen kirkosta ja kristillisen opetuksen mukaisesta elämästä.

1870-luvulla Helsingissä alkoi vaikuttaa kristillinen herätys, erityisesti ruotsinkielisen sivistyneistön keskuudessa. Tähän liittyi kiinnostus köyhien ja vähäosaisten auttamiseen. Ruotsista levisi samoihin aikoihin vapaakirkollinen herätys, joka korosti sitä, että uskon tuli näkyä paitsi lähimmäisten pelastustyönä myös aineellisena auttamisena. Vapaakirkon esimerkki kannusti myös evankelisluterilaista kirkkoa sisälähetyshenkiseen sosiaalityöhön.

Tätä tehtävää varten Helsinkiin perustettiin Kaupunkilähetys vuonna 1883, kirkon monitoimimiehen Karl August Hildenin johdolla. Uuden järjestön tarkoituksena oli tarjota maallista apua ja hengellistä ravintoa vähäosaisille ja ”tosi-kristillis-siweelliselle elämälle wieraantuneille” ihmisille. Auttamisen kohteina olivat erityisesti orvot, kodittomat, köyhät, juomarit, vapautetut vangit ja langenneet naiset.

Kaupunkilähetystyö aloitettiin Helsingin Punavuoresta, joka oli kaikkein huonomaineisin alue kaupungissa. Sieltä varattiin eräästä piharakennuksesta huoneita, joihin perustettiin väliaikainen Lähetysmaja.

Cecilia Blomqvist kutsuttiin Lähetysmajan ensimmäiseksi johtajattareksi, ja hän muutti Diakonissalaitokselta Lähetysmajaan, josta käsin hän aloitti kenttätoiminnan. Hän vastasi käytännössä yksin Lähetysmajan toiminnasta usean vuoden ajan.

Kaupunkilähetyksen työ alkoi ruokalahjoitusten jakamisella, soppakeittiö-toiminnalla ja työttömille naisille tarkoitetuilla ompelupajatoiminnalla. Vuonna 1885 yhdistys avasi mm. asuntolan teollisuus- ja käsityöläisille ja lastenseimen työssäkäyvien äitien lapsille.

Uupuminen ja voimien palautuminen

Lähetysmajaan virtasi valtavia määriä ihmisiä hakemaan apua, ja työ alkoi käydä hyvin raskaaksi Cecilialle ja hänen apunaan toimiville muutamille vapaaehtoisille. Varoja kerättiin myyjäisillä, joista saatuja tuloja Cecilia yritti saada riittämään koko ajan laajenevaan toimintaan.

Vuonna 1887, kun lähetysmaja oli ollut toiminnassa kolme vuotta, Cecilian ennen niin iloisissa ja toiveikkaissa kirjeissä sisarelleen alkoi näkyä uupumisen merkkejä. Cecilia oli loppuun palanut työtaakkansa keskellä, ja hän kärsi ainaisesta päänsärystä ja väsymyksestä, ilmeisesti masennuksestakin.

Hänen oli entistä raskaampaa kohdata sairaita, kärsiviä ja kuolevia, joiden elämää hän ei vähillä resursseilla pystynyt useinkaan paljon auttamaan. Hän ei heti ymmärtänyt tilaansa eikä pystynyt rajaamaan työntekoaan työn paineiden ja rahahuolien keskellä. Hän alkoi suunnitella jo lähtöä kokonaan pois Kaupunkilähetyksestä.

Kuitenkin hän alkoi saada vähitellen apua fyysisiin vaivoihinsa voimisteluharjoituksista ja pääsi muutamiksi viikoiksi keräämään voimia sisarille tarkoitettuun lepopaikkaan, Espoon Dalsvikin kartanoon. Hän sai tukea ja apua Elisabeth-sisareltaan ja työtovereiltaan, joita hän oli itse ollut niin monta kertaa ollut auttamassa. Hän oppi lievittämään päänsärkyjään ja löysi hiljaisuuden ja levon voimanlähteekseen elämäänsä. Näillä eväin hän pystyi palaamaan työhönsä.

Viimeiset vuodet Orivedellä

Cecilia Blomqvistin viimeinen suuri ponnistus oli leprasairaalan käynnistäminen Sörnäisiin vuonna 1900. Neljä vuotta myöhemmin sairaala siirrettiin Orivedelle, jonne Ceciliakin muutti. Sairaala oli valtion rahoittama, joten varainkeruusta ei tarvinnut huolehtia samalla tavalla kuin aikaisemmin.

Parantumattomasti sairaiden ihmisten hoitaminen ja heidän kärsimyksensä ja elämänsä päättymisen seuraaminen oli kuitenkin erittäin raskasta, mitä lisäsi vielä se, että sairaalassa jouduttiin elämään erityksissä muusta maailmasta. Jälleen Cecilia sai tukea ja voimaa kirjeenvaihdosta sisarensa ja diakonissasisartensa kanssa.  Cecilia työskenteli uutterasti leprasairaalassa 10 vuoden ajan.

Cecilia oli juuri täyttänyt 65 vuotta, kun hän jätti leprasairaalan ja palasi ”kotiin”, Helsingin Diakonissalaitokseen, jossa hänen oli tarkoitus viettää sisarensa kanssa vanhuuden vuosia. Tämä sisarusten toive ei kuitenkaan toteutunut, sillä pian Helsinkiin paluunsa jälkeen Cecilia sairastui ja hänen kuntonsa heikkeni nopeasti. Hän kuoli joulukuussa 1910, 65-vuotiaana.

Elämä ja ura kutsumustyössä – naisen valinta 1800-luvun Suomessa

Cecilialla oli vahva kutsumus ja hän käytti koko elämänsä vähäosaisten palvelemiseen. Hän oli luomassa työmuotoja, jotka toimivat ensin yhdistyksissä mutta siirtyivät vähitellen myös kirkon vakiintuneeksi toiminnaksi. Vaikuttaa siltä, että Cecilian elämän suunta oli hänelle selvä nuoresta pitäen. Toisaalta, voidaan myös ajatella, että olosuhteet, joissa naiset elivät 1800-luvun loppupuolella, ohjasivat hänen valintojaan.

Cecilian aikuiselämä sijoittui aikaan, jolloin naisemansipaatio oli vasta alkamassa. Vuonna 1879 elinkeinoasetus antoi naisille oikeuden harjoittaa elinkeinoa. Naiset alkoivat vähitellen suuntautua työhön kodin ulkopuolelle, mutta säätyläisnaisille palvelus- tai ruumiillista työtä ei pidetty sopivana.

Naisten kouluttautumismahdollisuudet olivat edelleen heikot. Ammatillista koulutusta naisille oltiin vasta käynnistämässä, ja yliopistoon naiset pääsivät 1800-luvulla vain keisarin myöntämällä erivapaudella.

Naista ei ollut totuttu ajattelemaan itsenäisenä ihmisenä. Vuoden 1864 asetuksella naimattomat naiset tulivat 25-vuotiaana täysvaltaisiksi, eli he saivat päättää itsenäisesti omista asioistaan. Naimisiin mennessään he kuitenkin joutuivat luopumaan tästä oikeudesta ja tulivat aviomiestensä holhouksen alaisiksi.

Diakonissalaitos tarjosi naimattomalle naiselle, myös säätyläisille, mahdollisuuden itsenäiseen elämään, Järjestely rakentui kuitenkin vahvasti perinteisille naisen elämän malleille ja luterilaiselle tulkinnalle naisen kutsumuksesta. Luterilaisuudessa vanhemmuutta ja erityisesti äitiyttä arvostettiin.

Tämä kristillinen naisrooli laajennettiin kutsumukselliseen diakoniatyöhön. Ajateltiin, että diakonissoina naimattomat naiset saivat olla äiteinä äidittömille ja kokea työssään lasten parissa iloa, joka oli verrattavissa äitiyden onneen.

Cecilia Blomqvist tarttui naimattomana, vapaana naisena Diakonissalaitoksen tarjoamaan mahdollisuuteen oman elämänsä järjestämiseksi. Voihan olla, että jos hän olisi syntynyt joitakin vuosikymmeniä myöhemmin, hän olisi ehkä opiskellut enemmän ja päätynyt toisenlaisiin ratkaisuun. Tai jos elämä olisi vienyt häntä toiseen suuntaan, hän olisi ehkä elänyt aviovaimona ja perheenäitinä. Kuitenkin, Cecilialla oli vahva kristillinen vakaumus ja kutsumus tehdä työtä hätää kärsivien ihmisten hyväksi ja näitä arvoja hän olisi varmasti toteuttanut, vaikka elämän puitteet olisivatkin olleet toisenlaiset.