Aura Soronen – Karjalan kunnailta meren äärelle

Raahelaiset tuntevat Aura Sorosen parhaiten Örnin torpan suojelijana. Vanhan talon hoitaminen kävi kuitenkin Aura ja Veikko Soroselle ylivoimaiseksi ja niinpä talo sai vaihtaa omistajaa. Soroset ovat iloisia siitä, että nykyinen omistaja asuu itse talossa ja on kätevä käsistään.

”Vanhassa talossa asuvalla ei saa olla peukalo keskellä kämmentä”, Veikko Soronen tietää.

Sorosten kamarin seinällä komeilee Aura Soroselle myönnettyjä kunniakirjoja. On Karjalan liitolta, Kansanrunousarkistosta ja tuoreimpana Kalevalaseurasta. Hänet on palkittu karjalaisen perinteen tallentamisesta. Hän on kirjoittanut kuvauksia sotavuosista sekä siirtolaisten elämästä. Niistä ovat saaneet nauttia niin perinteen tallentajat kuin useiden lehtien lukijatkin. ”Se on sukuvika tuo kirjoittaminen”, hän sanoo vaatimattomasti. 

Rotinavieraita 26 hevosella 

Aura Soronen syntyi vuonna 1919 Viipurin läänin Pyhäjärven Noitermaalla, Karjalan kannaksella. Hän esittelee kolmea kirjaa, jotka kaikki sisältävät tietoa Noitermaan kylän vaiheista ja asukkaista. ”Ne ovat siskoni Anna-Liisan ja naapurimme Heikki Karttusen kokoamia ja kustantamia”, hän mainitsee.

Aura-tyttö, Anna ja Pekka Pulakan esikoinen, syntyi maatalon tyttäreksi. ”Vanhemmat ovat kertoneet, että olin odotettu lapsi ja että rotinavieraita tuli 26 hevosella. Ja jalkamiehet siihen päälle”, Soronen myhäilee. Hänen puheessaan vilahtelee karjalaisia murresanoja.

Vuosien saatossa Aura sai kolme veljeä ja kaksi siskoa. Hänen mieleensä on ikuisiksi ajoiksi tallentunut muisto tulipalosta kotitalossa. Tyttö oli tuolloin vasta kolmevuotias ja pelkäsi tulen huminaa. Isoäiti pelasti hänet henkensä kaupalla liekeistä.

Aura Sorosen pikkusisko syntyi vuonna 1932 loppiaisena ja äiti kuoli Marian päivänä. ”Minä jouduin ottamaan vastuun taloudesta ja lastenhoidosta hyvin nuorena”, hän huokaa. Mutta lisää, että tilanne muuttui, kun isä solmi uuden avioliiton juhannuksena 1934.

Koulutielle Sorosen esikoinen harppasi kiertokoulun kautta, jossa hän opiskeli alaluokat. Sen lisäksi kansakoulua käytiin tuohon aikaan neljä vuotta. Rippikoulun jälkeen vuosina 1936–1937 Soronen opiskeli Petäjärven emäntäkoulussa Sakkolassa.

Lapsuuden jouluista Karjalan tytölle nousee mieleen valkoisella liinalla katettu pöytä kynttilöineen ja jouluruokineen: oli karjalanpaistia, vasta paistettuja piirakoita, riisipuuroa ja luumukiisseliä. Aattoiltana isä luki raamattua, veisattiin ”Enkeli taivaan”. Lahjat tehtiin itse. Jouluaamuna ajettiin hevosella kulkuset kilisten järven yli kirkkoon. Reilun kymmenen kilometrin mittainen kirkkomatka lyheni puoleen, kun talvi oli rakennellut sillan järven yli. 

Evakkotaipaleelle vähin eväin 

Aura Soronen sai ensimmäisen työpaikkansa Nurmijärveltä, joka sijaitsee noin 40 kilometriä Helsingistä. Hän ahersi Nukarin orpokodissa keittäjänä. Työsuhde oli jatkunut vuoden verran ja elettiin lokakuun alkua vuonna 1939, kun johtaja Paavo Tolvanen palasi Helsingistä vakavana ja kertoi, että oli ollut saattamassa neuvottelijoita, jotka lähtivät Paasikiven johdolla Moskovaan. – Taitaa tulla vakavat ajat, hän ounasteli.

”Silloin minulla tuli kova halu palata kotiin”, Soronen muistelee ja jatkaa että sai olla kotona kuusi viikkoa ja sitten tuli lähtö evakkoon. Kun karjalaiset määrättiin lähtemään evakkoon, heitä kehotettiin ottamaan mukaan kahden viikon eväät. ”Me lähdimme tilapäisesti pois sodan jaloista, ei kukaan osannut edes kuvitella, että lähtö oli lopullinen”, Soronen kertoo.

Aura Sorosen äitipuoli lähti taipaleelle kahden siskon ja veljen kanssa. Tuolloin 20-vuotias Aura jäi isän kanssa huolehtimaan karjasta, joka oli vietävä Myllypellon asemalle Räisälään, josta se kuljetettiin junalla turvaan. Auran 18-vuotias veli palveli viestijoukkueessa vapaaehtoisena ja veteli puhelinlinjoja Taipaleeseen.

Keuruun asemalla oli eläinlääkäri vastassa. Jokaiselle lehmälle oli laitettu kaulaan lappu, josta ilmeni omistajan nimi. ”Talolliset tulivat asemalta hakemaan evakkojen lehmiä”, Soronen selittää ja kertoo, että karjankuljettajat, noin 30 henkilöä, majoitettiin rukoushuoneeseen aseman lähelle.

”Olin pitänyt saappaita jalassa neljä päivää yhtä mittaa ja kantapäät olivat hiertyneet nilelle”, Soronen muistelee. Hatakan Anni-emäntä neuvoi: pese, hiero kantapäihin nokea hellalla olevan kattilan pohjasta, kääri siteeseen ja sitten puhtaat sukat jalkaan. ”Niin tein ja hyvä tuli”, hän toteaa.

Osa evakoista majoitettiin aluksi Kuortaneen kirkonkylän kansakouluun. Isännät valitsivat heidän joukostaan maatilalleen työväkeä. Soronen nimittää tapahtumaa ”orjamarkkinoiksi”. Hän löysi omaisensa Alavuden Jokivarren Hallismäen talosta.

Aura Soronen ei viihtynyt toisten armoilla. Nuori touhukas nainen sai karjakon paikan Keuruun Leppäjärveltä. ”Se oli hyvä työpaikka. Muonamies loi lannat navetassa. Sisäkkö teki huushollihommat. Vapaa-aikana sain tehdä käsitöitä”, Soronen listaa.

Aura-neiti solmi sota-ajan avioliiton sotamies Veikko Närhen kanssa vuonna 1943. Aviomies vei vaimonsa turvaan Viitasaarelle, jossa hän asui appivanhempiensa luona vuoteen 1946. 

Pellonraivaaja ja kulkukauppias 

Sodan päätyttyä Närhen pariskunta asettui asumaan Kauhavalle. ”Ostettiin sieltä pikku mökki. Minä pääsin koulun keittiöön töihin”, Soronen kertoo.

Sitten Suomessa alettiin jakaa rintamamiestiloja ja Närhetkin laativat anomuksen. Vuonna 1951 heille myönnettiin tila Juurussuolta Kempeleen ja Oulujoen väliltä. Sinne synkkään metsään pariskunta alkoi rakentaa taloa ja raivata peltoa kuten 30 muutakin uudistilallista. ”Lähimpään naapuriin oli matkaa kaksi kilometriä”, Soronen valottaa olosuhteita.

Pariskunta viljeli tilaa kymmenen vuotta. Tilanhoito oli pakko lopettaa, kun lääkäri kielsi Aura Soroselta raskaan työn tekemisen. Mutta eipä hän jäänyt toimettomaksi, vaan haki kulkukauppalupaa ja alkoi myydä käsitöitä, esimerkiksi Kauhavalla kudottuja raanuja ja täkänöitä. ”Tällaisia käsitöitä minä myin. Nämä on kangaspuissa kudottuja”, hän esittelee kauniita kudonnaisia. Aura Sorosen ensimmäinen aviopuoliso kuoli vuonna 1967. 

Mieluinen työ kotiavustajana 

Aura Soronen muutti Raaheen vuonna 1969 ja avioitui täällä Väinö Rainomaan kanssa. Jäätyään toisen kerran leskeksi hän hakeutui 50-vuotiaana kotiavustajakoulutukseen ja sai työpaikan Saloisista. ”Työ vanhusten parissa oli mieluista. Kuulin heiltä niin monia kiehtovia tarinoita”, Soronen tilittää.

Eläkepäivät koittivat vuonna 1975. Vuonna 1976 Aura solmi avioliiton Iissä syntyneen Veikko Sorosen kanssa. ”Pakko on ollut juurtua”, hän tuumii rauhallisesti. Raahe on hyvä paikka asua.

Eläkepäivinään Aura Soronen on matkustellut paljon sotaveteraanien ja osuuspankkilaisten retkillä. Toiminta Raahen Ympäristön Karjalaisten yhdistyksessä on ollut Soroselle mieluista. Olohuoneen pöydällä vaasissa on kaunis kukkakimppu, joka hänelle oli ojennettu yhdistyksen juhlakokouksessa, kun se täytti 40 vuotta. Karjalaiset kokoontuvat kuukausittain ja osallistuvat Karjalaliiton juhlaviikoille joka kesä. ”Olen iloinen, kun vastuunkantajiksi on saatu uudet pystyvät henkilöt”, hän toteaa.

Monista kovista kokemuksista huolimatta Aura Soronen ei ole katkera. ”Näin on hyvä”, hän toteaa ja iloitsee siitä, että saa asua vapaassa maassa ja tuoda vapaasti julki mielipiteensä. Meillä nuoremmilla olisi paljon opittavaa häneltä. Aura Soronen ei enää ole keskuudessamme.