Annikki Wiirilinna - Legenda jo eläessään

ANNIKKI WIIRILINNA o.s. Tilvis, syntynyt vuonna 1921 maanviljelijäkodissa Kalajoella, oli toimittaja jos kukaan.

Hän halusi niin kiihkeästi toimittajaksi, että saapuessaan opiskelijana kesälomalle Helsingistä, asteli asemalta heti Keskipohjanmaan toimitukseen, joka sijaitsi Kokkolassa Isokatu kahdessa asemaa vastapäätä. Annikki pyysi päästä kesätoimittajaksi vaikka ilman palkkaa. Hän teki sittemmin muutamia taukoja lukuun ottamatta pääasiallisen elämäntyönsä Keskipohjanmaassa vuodesta 1948 vuoteen 1978 saakka, jolloin jäi sairaseläkkeelle.

Annikille sattui ja tapahtui. Vain Annikki saattoi haastatella tuhopolttajaa kadulla kysymällä tältä, kuka teillä sytyttää kuusenkynttilät. Tarkoitus oli laatia haastattelu joulunumeroon, eikä hän voinut tietää, että kadulla vastaantullut mies oli juuri päässyt ehdonalaiseen vankilasta.

Toisen kerran Annikki tapasi tuhopolttajan, kun lähti maakuntaan tekemään juttua onnettomasta perheestä, jolta oli palanut lähes kaikki omaisuus. Annikki ihmettelemään, missä isäntä on, kun ei ole paikalla. Toimittaja lähti oitis navettaan hakemaan noloa isäntää, joka myöhemmin tuomittiin vakuutuspetoksesta.

Kerran taas Annikki peruutti kirkkoherran kukkapenkkiin, mikä oli koitua haastattelun peruuntumiseen, kun välit pappismieheen sattuivat lehdellä jo valmiiksi olemaan viileät.

Annikki oli työstään innostunut ja keskittyi aiheisiin syvästi. Kadulla olisi voinut vaikka pommi räjähtää, eikä hän olisi huomannut mitään. Jos jutun aiheena oli unissasaarnaaja Maria Åkerblom tai olivat kälviäläiset uskonnollisen liikkeen perustajat Erikssonin veljekset. Samalla intohimolla Annikki omistautui Kokkolan kaupungin historiaan ja vanhaan kaupunkiin. Donnerien ja Roosin suvut tulivat valaistuiksi. Vanhan kaupungin, Neristanin pelastamisessa ja Kustaa Adolfinkadun puuston säilymisessä hänellä oli ansionsa.

Uutistoimittajan vakanssilla Annikki laati laajoja artikkeleita, hän oli hyvin lahjakas kirjoittaja. Muun työn ohella hän toimitti useampia sivuja, neljää viittä, lähes viikottain. Kynäilijät-sivu sisälsi harrastajakirjoittajien runoa ja proosaa, naisten sivu, myöhemmin kodin sivu nimensä mukaisesti kotoisia asioita. Lasten sivukin tuli suosituksi piirroksineen ja pikku tarinoineen. Lisäksi päivittäin piti ilmestyä ns. hömppäsivu eli kevyt sivu, johon kerättiin yhtä ja toista maailmalta ja uutistoimistoista. Omaa juttua ei sille sivulle kuin ei muillekaan mainituille juuri ehditty tehdä.

Sivujen toimitus ja taitto veivät hänen aikaansa usein myöhäiseen yöhön.

Annikki oli iloinen, avulias ja ystävällinen ihminen. Huumorintajuinen. Hänen helisevä naurunsa keräsi työhuoneemme täyteen (istuin vastapäätä monia vuosia), joutilaita ulkopuolisiakin maakunnasta saakka seurustelemaan. Jouduimme joskus käyttämään vieraiden hätistelemiseksi tuttuja keinoja: Kokous muka alkamassa tai kävin viereisestä huoneesta soittamassa hänelle puhelun.

Kirjallisuutta Annikki harrasti, hän tunsi venäläiset ja suomalaiset klassikot. Viiden lapsen äitinä hän ei juuri kulttuuriharrastuksiin ehtinyt. Mutta kerran sain houkuteltua hänet elokuviin; Shakespeare-dramatisointi Kuinka äkäpussi kesytetään oli virhevalinta, sillä nauroimme niin äänekkäästi, että vähältä piti, ettei meitä ajettu pois teatterista.

Hän nautti ihmisten seurasta ja haastatteluista, jotka saattoivat venyä tuntikausiksi. Kerran Kaustisen viikolla olimme jo iltamyöhäällä taittaneet sivut, kun hoksattiin, ettei Annikki ollut vielä tullutkaan takaisin. Kun lähdimme hakemaan, Annikki ajoi kesäyössä Teerijärven suoralla keskellä tietä vieläkin eläytyneenä säveltäjä Joonas Kokkosen tapaamiseen. Kaustisen kansanmusiikkijuhlat olivat Annikille yhtä suurta juhlaa.

Työnantaja ei Annikin erikoislaatua ja -lahjakkuutta ymmärtänyt ja kun tuli muutamia sairauslomia sydänoireiden takia, ruvettiin painostamaan eläkkeelle. Annikki ei olisi vielä halunnut lähteä ja itki sen vuoksi monet kerrat. Painostus alkoi jo viisikymppisenä, jätettiin jopa palkka maksamatta. Mutta päätoimittaja ja toimitusjohtaja kuin anteeksipyytääkseen menivät kuitenkin synttärimatkalta palaavaa asemalle vastaan kukkien ja lahjan kanssa. Silloin yleensä niin arka päivänsankari kertoi tokaisseensa:”Ei paska punniten parane!”

Annikki oli suorittanut sanomalehtitutkinnon yhteiskunnallisessa korkeakoulussa Helsingissä ja toiminut jonkin aikaa Mikkelin Sanomissa ja Lapin Kansassa. Hänelle syntyi viisi lasta kansakoulunopettaja Ensio Wiirilinnan kanssa.

Kirjallisia töitä ovat lisäksi koululukemiston Merestä noussut kaupunki kolmas osa sekä Kokkolan kaupunginvaltuuston historia yhdessä Matti Järven kanssa. Hänelle myönnettiin Kalevalan juhlavuoden mitali ja Keski-Pohjanmaan kulttuurirahaston apuraha. Hän sai nauttia myös sanomalehtimieseläkkeestä.

Elvi Ellen Annikki Wiirilinna kuoli pitkään sairastettuaan Kokkolassa 28.3. 2013.

Tämän jutun kirjoitti Raija Pelttari, työtoveri ja ystävä.