Annikki Mokkila kirjoitti elämänsä runoiksi

Vedessä yhdeksän kuuta asuin
siellä täytin äitini masun
huusin heti kun maailmaan pääsin
siitä lähtien äitini elämän sääsin
kasvoin kapalossa monta aikaa
kauan vuosia pesi äiti mun paitaa
siitä ponkaisin hevosen rekeen
ja kohta elämä valkeni eteen
monta polkua avautui mulle
kunnes sinä tulit,
annoin kaikkeni sulle.

Annikki Mokkila syntyi isoon maalaistaloon Toivioon Vesannon Kuuslahden kylässä. Lapsuus oli onnellinen touhun täyteisessä talossa, jossa työskenteli piikoja ja renkejä ja joka oli pitkälti omavarainen. Annikki on vuosien mittaan palannut tuohon lapsuuteen monissa runoissa, joissa hän muistelee tarkasti töitä, tunnelmia, ihmisiä ja oloja. Oppia kirjoittamiseen hän haki mm. Oriveden opistosta. Runokirjoja on omakustanteina painettu jo lukuisia.

Missä on se pieni tyttö
joka veteli kelkkaansa ylös ronttasiltaa
ja aina sama jännitys päällä
ehdinkö kelkkaan vai karkaako se
onko kelkka suorassa, vilkskauttaako se vierestä
silloin ajosillalta pudotus ja kuperkeikkaa
siinä silloisen lapsen jännitys.
Reuhka tiukasti leuan alla nepparilla
palton helmat viistivät ilmassa
jalassa uudet suutarin tekemät pieksut
tämä tyttö voisi olla kuka tahansa teistä
Pieni tyttö kurkisteli aikuisten puuhia,
jouluvalmistelut olivat alkaneet
teurastukset tehty ja suopapalat kuivumassa
Tyttö meni ja tökkäsi sormellaan palaan
siihen tuli kuoppa
mutta vain kerran salaa.

Tässä runossa, kuten monessa muussakin ovat mukana lapsuuden joulumuistot. Jouluvalmistelut olivat moninaiset maalaistaloissa ja kestivät lähes koko syksyn teurastuksista alkaen. Runoissa muistellaan monia talon töitä, ääniä ja tuoksuja:

Kaljamaltaat ja talkkunat oli jo valmistettu
suursiivoukset tehty ja lehmät pesty.
Äidin rukki surrasi koko syksyn
paitsi hämärätuntina jolloin tyttö sai mennä
äidin selän taakse sänkyyn
ja se oli lämmin hetki.
Pieni tyttö viiletti myös tupaan,
siellä oli hyvä tuoksu
reenjalakset, luokit painumassa
pärevakkoja jos jonkin kokoista,
ja tirkistys
Mitähän isä vuoleksii kun ei näytä?
Tuvan lattia täynnä lastuja.

Isän töissä mukana oleminen tuotti myös paljon iloa ja on jäänyt lämpimänä mieleen.

Elettiin aikaa, ei tietokonepelejä ei pleissteissonia
ei kysymystä: Mitä minä tekisin?
Aamun hämärä, päivä alkaa valostua
istun ajatusteni kanssa, oikeassa kädessä kynä
vasen peukalo kahvikupin korvassa, palaan lapsuuteen
Muistatko harmaat huopatossut
villasukat kotona neulotut punaraita suussa
tummanharmaat sukkaremmit ja kalanluunappi
lujasti ommeltuina sukan suussa.
Tyttö kietaisi mustan palttoon, karvareuhkan
ja isän lampaannahasta tekemät rukkaset käteensä.
Tyttö pinkaisi heinähäkkiin puolapuiden raosta.
Isään nojaten, liisteillä seisten sai ohjastaa
Paitsi isä ajoi kaarroksen ladon eteen.
Pihaan tultuaan tyttö juoksi navettaan,
Silitti kissoja silppuvakassa, nyhtäisi tukon heiniä kasasta
ja työnsi aidan raosta lammashäkkiin
samassa hän jo kiipesi karsinanaidalle, kurkotti kätensä kananpesään
siellä oli lämmin muna puisen pesämunan vieressä
Aidalta hän luikerteli varovasti alas ja lähti kaksinkäsin pidellen munaa
kävellä keikuttelemaan keittiötä kohti.

Nuoruus toi mukanaan rakastumisen ja sitä Annikki muistelee kauniisti monessa runossa:

Se oli sinä vappuna kun aurinko paistoi
ja sää oli vappuisen viileä
tyttö lähti salaa tapaamaan karjalaispoikaa Harunvuoren ylärinteelle
Pojalla oli vaaleat rässihousut,
pusero vetoketjulla ja vyötärönauhalla varustettu
sileää vaaleaa kangasta
jalassa totta kai sävysävyyn kengät
päässä musta nallibaskeri
siinä oli nuoren miehen vaatetus aina kesällä
paitsi ravatti iltama-asuna.
Eikä kukaan saanut tietää.
Niin onnistuin pyörällä kiireesti kotiin.
Ja salaa.

Karjalasta evakkona kylään muuttanutta komeaa Viktoria ei kuitenkaan perheeseen hyväksytty. Tyly käsky oli lähteä tyhjin käsin kotoa ja Annikki lähti. Viktor ja Annikki rakensivat oman talon ja perheeseen syntyi 5 lasta.

Ei oottanu ovella rikkaus, ei omenat pihapuissa
vain rakkaus kuiski räystäällä
ja onnellisuus hyppi tikapuissa
Koti tuoksui puulta puhtaalta
se ikioma oli
tehty lauta laudalta, käsin rakkain, käsin omin
lapseni leikkiä lattialla
Katselin hämärin valoin
Poikani pieni sinisen peiton alla
tuhnutti vauvan tavoin
lämmin oli tupa, kamarit
hyvä oli sinne metsästä tulla
justeerin kanssa
ja kotona tuoksui pulla
nukkui kotimme metsässä hiljaista unta
se oli meidän valtakunta.
ei valoa liioin pilkahdellut
se onnea oli.

Elämä koetteli taas, kun vanhin tytär Sirpa sairastui selkäytimen suojatupen tulehdussairauteen ja menetti näkö- ja liikuntakykynsä. Sirpaa hoidettiin koko perheen voimin. Hoitojaksot keskussairaalassa seurasivat toisiaan. Sirpa kuoli kotona 38-vuotiaana. Annikki pyysi runoissaan monta kertaa sairauden aikana apua Korkeimmalta.

Kuolema puhui kylmää puhetta
lähetti viestejään, ojensi kätensä, tartu.
Minä rukoilin, anna aikaa
anna nuoren elää, säästä.
Tulit lähemmäksi, kuolema
suljit silmät, veit lapseni tajuttomuuteen
huusin Luojaani, huusin Sinua
hengityskone puuskutti, keuhkot lamassa
en jaksanut enää kuin hiljaa pyytää:

Anna hänen elää
Anna hänen nähdä kohta syntyvän pikkusiskon tai veljen
Rukoilin lapsena opitun rukouksen, mutta en voinut sanoa
tapahtukoon sinun tahtosi
Olin itsekäs, halusin omistaa lapseni
kunnes tapahtui ihme, lääkärien mielestä
keuhkot alkoivat toimia

Luoja antoi kaksikymmentäviisi vuotta meille yhteistä aikaa.

Kaiken kovan työn ohessa perhe osallistui ahkerasti paikallisiin rientoihin ja harrastuksiin. Viktor näytteli nuorisoseuran näytelmissä ja Annikki lauloi kuorossa. Hän oli myös aktiivinen kodin ulkopuolella luottamustehtävissä kirkkovaltuustossa ja kulttuurilautakunnassa. Koko perhe nautti musiikista.

Sairaudet eivät kuitenkaan jättäneet perhettä, Annikki sairastui aggressiiviseen nivelreumaan ja aviomies Viktor kuoli 1995. Lapset vuorollaan lähtivät pesästä ja Annikki sinnittelee avun turvin omassa kodissaan nauttien ympäröivästä luonnosta ja eläimistä. Laulukuoroissa hän laulaa yhä.

Mitä minä enää välittäisin
jos televisioruutu on pölyn peitossa
auringon pilkistäessä maaliskuun taivaalta
Mitä minä?
Vaikka ikkunan takana repottaa
linnunsiiven kuva yölliseltä lennolta
Mitä minä?
Vaikka rappuni olisi pyyhkimättä
lumituiskun jäljiltä
Ei minun tarvitse, vai tarvitseeko?
Olen pölyni pyyhkinyt
katsellut kirkkaista ikkunoista
pitänyt rappuni puhtaana
hoitanut kukkani
kasvattanut lapseni
lypsänyt lehmäni
ja illalla kömpinyt miehen viereen sänkyyn
niin uupuneena – uupuneena

Annikille myönnettiin elämäntyöstään Valkoisen Ruusun Ritarikunnan I luokan mitalin kultaristein äitienpäivänä 2017 tunnustuksena merkittävästä työstä kasvattajana. ”Tunnustus ei mitenkään kuulu minulle yksin, vaan se kuuluu koko perheelle”, sanoo Annikki. Hän kannustaa nuoria äitejä pitämään kiinni myös omista harrastuksistaan. Niitä pitää olla, että pysyy virkeänä.

”Sirpassa oli jotain mistä me muut saimme ihmeellistä voimaa. Muistoillahan minä elän. En jaksaisi muuten”, summaa Annikki. Kauniisti hän muistelee myös äitiään ja isäänsä ja anteeksianto on molemmin puolin läsnä.

Isä.
En voinut puhua kellekään
että minut heitetään laidan yli
koska talossa oli ylväs isäntä.
Nyt kirjoitan sinulle
Anna minulle anteeksi että rakastuin mieheen
jonka kanssa elin elämäni, laitoin lapseni,
kasvatimme niin kuin osasimme.
Isä.
Nyt ymmärrän. Sinä rakastit minua ja minä sinua.
En sanonut pahaa sanaa sinulle.
Isä.
Olkoon pyyhitty sinun taivastieltäsi ne sanat
joilla pahoitit mieleni
Pyydän armon tiellesi anteeksiantoa
että Jumala näkee ymmärtämättömyytesi
Jumalan armo ja rauha ja rakkaus välillämme
Kätkeköön meidät iankaikkiseen elämään

Ikävä hiipii mieleeni muistojen myötä
Ikävöin äitiäni
tuota talon ehtoista emäntää
muistan hänet suurikokoisena,
talonsa kaikkitietävänä
talon työt ohjaavana, neuvovana emäntänä
lapsen silmin katseltuna hän osasi kaiken
teki täyden työpäivän ja antoi työntekijöilleen arvon
hän johti talon tapoja mottonsa mukaan
Aika kaikelle, kaikki ajallaan
paikka kaikelle, kaikki paikalleen
Muistan hänet pehmeänä, lämpöisenä
hämärän ehtiessä rukki pysähtyi
Tule tuonne minun taakse –
Sain kiivetä äitini ison kehon ylitse selän taakse
ja näin vietimme hämärätuntia
se oli silloin minusta paras tunti elämässä
kun sain omistaa äitini yksin – hämärätunnilla