”Kyllä elämässä pärjää ilman ylioppilastutkintoakin”, tuumi tätini jättäessään koulunkäyntinsä jatko-opiston toiselta luokalta vuonna 1912, kun matematiikka tuotti vaikeuksia.

Tätini Anna Katariina Yrjänäinen syntyi vuonna 1892 maanviljelijäperheeseen Oulujoella. Tila sijaitsi lähellä Oulun kaupunkia, noin kolme kilometriä kaupungin keskustasta. Uusi kotitalo oli vielä rakenteilla Anna-tädin varhaislapsuudessa ja perhe asui nykyisessä Laanilan virkatalossa, jonka maita perheen isä oli vuokrannut.

Uusi talo valmistui vuonna 1895 omalle maalle ja on vielä pystyssä Oulujoen pohjoisrannalla. Oulun asukasluku oli vuonna 1910 noin 12 500 asukasta. Kaupungin raja oli silloin Ala-Laanilassa. Perheen yhdeksästä lapsesta kolme kuoli jo pikkulapsina. Uusi talo, suuri pirtti, sali, ja kaksi isoa kamaria tarjosivat hyvät tilat kolmelle pojalle ja kolmelle tyttärelle, joista kaksi oli Anna-tätiä vanhempaa. Sanottiin, että talo oli rakennettu lohirahoilla. Oulujoki virtasi vielä vapaana ja oli tunnettu suurista lohimääristä.

Suomalaisuus korostui

Oulun Suomalainen tyttökoulu oli perustettu 1879 viisiluokkaisena ja vuonna 1892 avattiin yliopistoon johtava Oulun suomalaisen tyttökoulun jatko-opisto. Koulujen nimissä korostettiin suomalaisuutta, olihan kieliriidoista vain kaksi vuosikymmentä. Anna-tädin kouluaikana olivat venäläistämispyrkimykset pahimmillaan ja Oulunkin katukyltit olivat kolmikieliset. Koulupojat tervasivat venäjänkieliset kadunnimet mustiksi.

Tädin luokka, joka aloitti tyttökoulun vuonna 1905, valitsi luokkamerkikseen pienen hopeisen kanteleen. Siinä oli kirjaimet sSh eli ”soita Suomelle huomen”. Koululaisillakin oli toiveissa vapaammat olot ja Suomen itsenäisyys.

Vuosisadan vaihteessa saivat alkunsa monet yleishyödylliset liikkeet: raittiusliitto, kotiseutuliitto ja nuorisoseurat, jotka imivät nuorisoa hyvien harrastusten pariin. Sen ajan nuoriso oli hyvin vastuuntuntoista ja esimerkillistä. Koulussa korostettiin velvollisuudentuntoa, vastuullisuutta ja kaikenlaisen työn arvostamista.

Vanhempi sisar ja nuorin veli lähtivät Anna-tädin tavoin oppikouluun ja pääsivät ylioppilaiksi. Maanviljelyn ja karjanhoidon lisäksi lisätuloja saatiin kalasta ja metsästä myös koulumaksuihin.

Kieliä ja konekirjoitusta

Jo nuorena Anna-tätiä kiinnostivat ulkomaat ja hänellä oli päämääränä päästä ulkoministeriöön töihin. On mahdollista, että tätini kiinnostus ulkomaihin oli saanut virikettä suuresta Amerikkaan suuntautuneesta muuttoaallosta. Vanhin velikin oli lähtenyt sinne.

Helsinkiin muutettuaan tätini paransi kouluranskaansa käytännössä syntyperäisen opettajan johdolla. Hän oli sitä mieltä, ettei kielitaitoa opi yliopistossa, vaan käytännössä ja harjoittelemalla. Myös konekirjoitustaitoa hän piti tärkeänä.

Työuransa hän aloitti ensimmäisen maailmansodan riehuessa Euroopassa konttoriapulaisena Keskinäisen Henkivakuutusyhtiö Suomen pääkonttorissa vuonna 1915, jossa työskenteli viisi vuotta ja toimi sen jälkeen Suomen Osuuskauppojen Keskuskunnassa seitsemän vuotta.

Itsenäistymisen jälkeen Suomen ja Unkarin kulttuurivaihto jatkui vilkkaana ja vuonna 1920 oli Helsingissä maidenvälinen kulttuuriseminaari. Mahdollisesti tällöin hän tutustui unkarilaisen naisen kanssa, joka puolestaan halusi oppia suomea. Keskenään keskustelemalla he opettivat toisiaan. Näin tätini oppi vaikean unkarin kielen, joka oli suureksi hyödyksi vastaisuudessa. Hän kiinnostui ja opiskeli innolla myös esperantoa, jonka harrastus laajeni 1920-luvulla.

Työura ulkomailla, Prahassa ja Budapestissa

Syyskuun alussa vuonna 1927 Anna-tädin toive työskennellä ulkomailla toteutui: hänet nimitettiin ylemmän palkkaluokan kanslia-apulaiseksi Prahan pääkonsulinvirastoon. Hyvä kielitaito, varsinkin erinomainen ranska, ratkaisivat työhön pääsyn. Hänen työnään oli lähetystön kirjeenvaihto ja muu kansliatyö ja hän hoiti viraston päällikön lomien aikana myös tämän työtehtävät.

Suomen edustustot eri puolilla maailmaa palvelevat laajasti suomalaisia ja suomalaista yhteiskuntaa, määritellään ulkoministeriön kotisivuilla. Ilmeisesti Prahan vuosinaan hän opetteli myös tšekin kielen. Hän puhui sujuvasti myös saksaa, englantia ja ruotsia. Näille kielille, ranska mukaan luettuna, jo koulu antoi hyvän pohjan ja hän kehitti kielitaitoaan lukemalla ulkomaisia lehtiä vielä eläkevuosinaankin.

Marraskuun alusta 1934 Anna-täti nimitettiin Suomen ulkoasiainviraston kanslia-apulaisen toimeen viideksi vuodeksi. Oman toimensa ohella hän hoiti kassanhoitajan sijaisuudet ja toimi myös pikakirjoittajana. Anna-tädin pikakirjoitusnopeus oli noin 80–100 sanaa minuutissa. Tärkein tällainen tehtävä oli kahdessa neuvottelukunnan kokouksessa, joissa käsiteltiin Kansainliiton peruskirjaan tehtävää muutosta vuonna 1938. Kansainliitto on Yhdistyneiden kansakuntien edeltäjä.

Elokuun alusta 1939 Anna-täti nimitettiin kanslia-apulaiseksi Budapestin lähetystöön. Lähetystö oli perustettu vuonna 1934.  Aikaisemmin lähetystön asiat oli hoidettu Kööpenhaminan kautta. Lähettiläänä toimi tällöin professori Onni Talas. Suomen lähetystö sijaitsi Budan puolella Gellert-kukkulalla. Näin tätini kuvaa ulkoisia olosuhteita: ”Suuri talo tämä on, 28 huonetta kaiken kaikkiaan, kaunis vanha palatsi. Kaunis puutarha on talon ympärillä, kuten kaikissa tämän kadun taloissa”. Kaupunki näyttäytyi kauniina suurkaupunkina komeine historiallisine rakennuksineen, jota Tonava halkoi upeine siltoineen.

Suomen talvisota Unkarista nähtynä ja toisen maailmansodan loppu

Marraskuun 30. päivänä kuului Suomesta ikäviä uutisia: Neuvostoliitto oli hyökännyt Suomeen. Unkarissa sota oli vasta kehittymässä. Suomen itsenäisyyspäivän jälkeisinä päivinä eri opiskelijajärjestöt kokoontuivat Suomen suurlähetystön edustalle solidaarisuusmielenosoituksiin.

Suomea yritettiin avustaa kaikin tavoin. Lähetystön talvesta tuli poikkeuksellinen: Suomeen lähetettävien avustuspakettien määrä kasvoi niin suureksi, että yksi huone piti varata paketteja varten. Kun oli kuultu Suomen kovista pakkasista, vaatetavaraa kertyi runsaasti. Pakettien lähettämistä vaikeutti myös, ettei Saksa sallinut yli 20 kilon pakettien lähettämistä maansa kautta.

Vuoden 1940 lähetystön vuosikertomuksessa kiiteltiin Unkarin osoittamaa ystävyyttä maatamme kohtaan. Suomeen lähetettiin esimerkiksi Unkarin armeijan kouluttama ja varustama noin 340 miehen suuruinen vapaaehtoisjoukko. Tosin sota ehti päättyä, ennen kuin he ehtivät rintamalle, sillä Saksa ja Ruotsi kielsivät joukkojen lähettämisen maittensa kautta. Sodan jälkeisiin raivaustöihin, joita suoritettiin Suomen ja Neuvostoliiton välisellä uudella rajalla, nämä miehet osallistuivat toukokuun loppupuolelle saakka.

Nobelisti lahjoittaa mitalinsa

Suomen talvisota päättyi 13.3.1940. Anna-tädin tilannearvio Unkarista kirjeessä, joka on päivätty samana vuonna 16. toukokuuta: ”Hyvin olen täällä voinut, töitä on ollut paljon, nyt kuitenkin näyttää vähän tasoittuvan ennalleen. Jonkun verran vielä tulee avustuksia, keräyksiä Suomen hyväksi pidetyistä juhlista.”

”Veli veljen puolesta”-yhdistyksen nimissä järjestettiin Suomi-iltamia, tanssiaisia ja kirjallisuuden ja taiteen iltoja, aiheina muun muassa Sillanpää ja Sibelius. Kansallisteatterissa esitettiin suomalaisia näytelmiä, muun muassa Järviluoman ”Pohjalaisia” unkariksi. Myös elokuvateattereissa näytettiin Suomesta kertovia elokuvia, esimerkiksi ”Suomi liekeissä”. Lisäksi Vuoden 1937 Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittaja professori Szent-Györgyi lahjoitti Suomen hyväksi Nobel-palkintoon kuuluneen kultaisen mitalinsa.

Lukuisissa konserteissa lauloi lähettilään puoliso, laulajatar Lemmikki Talas, samoin suuressa kirkkokonsertissa, johon mahtui 3000 kuulijaa. Myös lähetystön palatsimainen juhlasali tarjosi loistavat tilat pienempimuotoisille konserteille. Monia näitä tilaisuuksia oli järjestämässä lähettiläämme Onni Talas. Järjestöt ja koulut, jopa katoliset piirit järjestivät erilaisia tilaisuuksia. Monet keräykset olivat maanlaajuisia, kuten Unkarin äidit Suomen lapsille -yhdistyksen keräämä huomattava summa.

Tädin kirje jatkuu: ”Tähän asti on saanut ostaa kaikkea vapaasti, mutta nyt on tullut elintarvekortit käytäntöön. En tiedä vielä mitä niillä saanee, voi näyttää loppuneen kokonaan, vievät kaiken Saksaan. Hinnat ovat hiukan nousseet, kahvi on ollut koko talven noin 800 Suomen markkaa kilo (228 euroa nykyrahassa). Yleensä sitä tuskin paljoa juodaan täällä. Me tilaamme kahvin ulkomailta ja kutakuinkin Suomen hintoihin. Olen koko talven asunut lähetystön talossa, siltä kannalta on ollut oikein mukavaa. Kesäkuun alussa lähtee meidän ministeri Roomaan ja tänne tulee Berliinin lähettiläs.” Suomen ulkoministeriö päättää lähettiläiden siirroista. Seuraava lähettiläs oli Aarne Wuorimaa.

Saksan liittolaiset

Myös Unkari ajautui Saksan liittolaiseksi vuonna 1941 Neuvostoliiton uhatessa idästä ja Jugoslavian partisaanien lounaasta. Budapestia yritettiin saada vapaaksi kaupungiksi pommitusten kiihtyessä, mutta se ei onnistunut.

Helmikuun 1944 sekavissa olosuhteissa tätini toimi ylimääräisenä kanslia-apulaisena myös Zagrebin lähetystössä. Unkarin lähetystön toimialueeseen kuului myös Jugoslavia.

Unkari yritti päästä irti Saksan otteesta, kun sodan lopputulos oli jo nähtävissä, mutta joutui Saksan miehittämäksi maaliskuun 1944 alussa. Sodan raakuutta lisäsi Unkarin suuri juutalaisten määrä ja heidän kohtalonsa.

Suomi irrottautui sodasta syksyllä 1944 ja solmi Venäjän kanssa aselevon 5.9.1944. Tällöin diplomaattisuhteet myös Unkariin oli välirauhansopimuksen 19.9. mukaan katkaistava, koska maa oli Saksan miehittämä. Diplomaattisuhteet katkesivat seuraavana päivänä, mutta lähetystö pääsi lähtemään pois maasta vasta lokakuun puolivälissä, jolloin puna-armeija oli vain 50 kilometrin päässä. Näin kertoo lähettiläs Aarne Wuorimaa kirjassaan Muistojeni Unkari.

Tätini sai siirron ulkoasiainministeriöön joulukuun 1944 alusta ensin kanslia-apulaiseksi ja syyskuussa 1947 ulkoministeriön kassanhoitajaksi kolmeksi ja puoleksi vuodeksi. Samalla hän toimi pikakirjoittajana. Tällöin Suomessa elettiin valvontakomission, sotakorvausten ja säännöstelyn aikaa.

Takaisin Budapestiin

Vähitellen suhteet Unkariin lämpenivät ja diplomaattisuhteet solmittiin uudelleen. Unkarilaisten kiinnostusta Suomea kohtaan lisäsi myös Helsingin olympialaisten odotus. Niinpä tätini nimitettiin uudelleen Budapestin lähetystöön, nyt vanhemman kanslia-apulaisen nimikkeellä helmikuun 1950 alusta. Asiainhoitajana aloitti tällöin Uno Koistinen ja hänen äkillisen kuolemansa jälkeen asiainhoitajina jatkoivat väliaikaisina Olavi Wanne ja Toivo Kala. Asiainhoitaja Lauri Hjelt nimitettiin virkaan vappuna 1951.

Toisen maailmansodan jälkeen Unkarin tilanne oli muuttunut: valtio oli joutunut Neuvostoliiton laajentuneeseen valtapiiriin ja liittyi vuonna 1955 Varsovan liittoon. Suomi oli ensimmäinen länsimaa, joka solmi diplomaattisuhteet sosialistisen Unkarin kanssa.

Suomen lähetystörakennus oli vaurioitunut sodan loppuvaiheessa pahoin, joten lähetystölle piti löytää uudet toimitilat. Seuraavat vuosikymmenet lähetystö toimi edelleen Budan puolella, nyt entisessä huvilassa Szekacs utca 29:ssä.

Suomen lähetystö sai erivapauksia muihin lähetystöihin verraten: sen edustalla ei ollut poliisivartiota, asiainhoitaja sai matkustaa Budapestin ulkopuolelle ja Suomesta tulevat lehdet läpäisivät helposti sensuurin. Ilmeisesti kuitenkin kirjeitä sensuroitiin, koska muistan hyvin, että monet tädin kirjeet tulivat kuriiripostina. Tällöin lähetykset lähtivät virallisena valtionpostina ja ilmeisesti ohi sensuurin.

Yksin lähetystössä kansannousun aikaan 1956

Kun miehitysjoukot poistuivat Itävallasta vuonna 1955, unkarilaisissa heräsi toive päästä irti Neuvostoliiton otteesta. Seuraavan vuoden lokakuun lopulla mielenosoitukset kärjistyivät ja puhkesivat yleisiksi mellakoiksi ja lopulta kansannousuksi.

Hyvin jännittyneinä kuuntelimme radiosta ja luimme seuraavana aamuna 30.10.1956 sanomalehti Kalevasta uutisen: ”Suomen Unkarin lähetystöön ei ole saatu yhteyttä. Ulkoministeriö ei toistuvista yrityksistään huolimatta ole onnistunut saamaan yhteyttä Suomen Unkarin lähetystöön, jossa maamme asioita tällä hetkellä hoitaa yksi ainoa henkilö, oululaissyntyinen Anna Y r j ä n ä i n e n. Asiainhoitaja, pääkonsuli Lauri Hjelt on ollut sairaslomalla, ja hänen odotetaan maanantaipäivän kuluessa pääsevän Budapestiin. Myöskään Unkarissa olevista muista suomalaisista ei ole onnistuttu saamaan mitään tietoja.”

Nämä uutiset hermostuttivat kotiväen jopa painajaisuniin asti, vaikka isä yritti rauhoitella, että kyllä täti siellä pärjää. Tietoja tädistä odoteltiin viikkoja. Ensimmäiset lehtiuutiset tulivat Wienin ja Varsovan kautta ja olivat pääasiassa silminnäkijöiden kauhukertomuksia.

Täti itse kertoo kirjeessään 3.11.1956 tilanteesta näin: ”Olin viikon verran yksin lähetystössä. Mitään hätää tässä ei ole ollut, taloa en tietenkään voinut jättää yksin, tuttavat toivat mitä tarvitsin ja kertoivat uutisia. Kuuntelin radion ja unkarinkielisen ’Vapaa Euroopan’ valehteluja ym. ulkomaita. Suomesta en kuule mitään. Vallankumous ei ollut ensikään valmisteltu. Ylioppilaat ja koululaisiakin mukanaan sen alkoivat siten, että marssivat lippuineen kaduilla lausuen iskusanoja mm. ’Vieraat menköön omaan maahansa’, Petöfin patsaalla lausuttiin Petöfin runoa ’Emme ole orjia’. Lipuista oli leikattu kommunistiset merkit pois. Kun mielenosoittajat yrittivät ensin parlamenttiin ja sitten radioon esittääkseen uudistuspykälänsä, valtion poliisi oli aloittanut ammunnan. Osa mielenosoittajista oli mennyt Stalinin patsaalle. He valoivat patsaan bensiinillä ja sytyttivät sen roihuksi pimeässä. Sitten sahattiin jalat poikki ja kuorma-auton perässä laahattiin pitkin katuja.”

Seuraavana päivänä vyöryivät Neuvostoliiton tankit Budapestin kaduille ja kansannousu kukistettiin verisesti. Luin kauhistuen tuon ajan lehdistä, että 3000-5000 ihmistä sai surmansa.

Vuosi sitten kävin Unkarissa ja tulimme Budapestiin juuri 23.10. Kansannoususta oli kulunut tasan 60 vuotta. Silmiemme eteen avautui hätkähdyttävä näky: koko kaupunki oli juhlaliputettu ”reikälipuin”. Mieleeni nousivat voimakkaasti nuo vuoden 1956 traagiset tapahtumat.

Sama kirje jatkuu 21.11.1956:

”Kuukausi on nyt kulunut, en ole saanut postia ennen lähetetyksi, kun lakko aina vaan kestää. Posti ei mene eikä tule, mutta sähkösanomat kyllä. Tämä kirje tulee Wienin kautta. Junat eivät myöskään kulje. Kaikki huhut, mitä radioista kuuluu ulkomailta, ovat kyllä totta, jos tarpeeksikaan. Liian paljon on tapahtunut ja vielä kai tapahtuu, saa nähdä kuinka kauan tämä tilanne kestää. Meillä ei ole täällä mitään hätää, nykyään on turvallista ja varsinkin lähetystössä.”

Unkarin asiaa ei voitu ottaa kiireellisenä YK:n käsittelyyn samanaikaisen Suezin kriisin vuoksi. Suomen eri järjestöt keräsivät avustuksia Unkarin hyväksi ja ylioppilaat järjestivät Helsingissä vanhalla ylioppilastalolla verenluovutuskampanjan. Veljeskansan auttamiseen suhtauduttiin Suomessa hyvin myötämielisesti, vaikka itse valtionjohto suhtautui asiaan viileästi Neuvostoliiton naapurina, olihan juuri edellisvuonna Porkkala saatu takaisin.

Voi vain kuvitella, kuinka lähetystön toiminta oli tuolloin vaikeutunut. Kansannousun jälkeisinä vuosina tapahtuneet oikeudenkäynnit, puhdistukset ja hirttämiset ajoivat satoja tuhansia maanpakoon, monet heistä Suomeen. Asiainhoitajaksi tuli vuonna 1957 Toivo Heikkilä. Epävirallisella taholla suhteita lämmiteltiin ja kesällä 1959 kulttuurisuhteet saivat virallisen vahvistuksen, kun Suomen opetusministeri Heikki Hosia tuli sen allekirjoittamaan.

Kyllä lähetystössä juhliakin pidettiin ja monenlaiset vierailut piristivät lähetystön arkipäivää. Tärkeimpinä juhlina olivat jokavuotiset Kalevalanpäivän juhlat ja tietysti itsenäisyyspäivän vastaanotot. Talvisodan aikanakaan niitä ei peruttu. Joulukuun kuudentena 1942 Anna-tädille myönnettiin Valkoisen ruusun I luokan mitali kultaristein ja sodan 1939-40 muistomitali sekä työuran päätteeksi Suomen Leijonan ritarikunnan ansioristi 1.1.1960.

Tätini toimi lähetystön kansliassa eläkeikäänsä asti. Ammattia hänen ei tarvinnut koko elinaikanaan vaihtaa, mutta kylläkin maailma myllersi ja ulkoiset olosuhteet muuttuivat monta kertaa ja esimiehet vaihtuivat. Sain sen vaikutelman, että hän oli kaiken kokemansa jälkeen kuitenkin tyytyväinen työuraansa.

Joogaava vegetaristi – harrastukset edellä aikaansa

Anna-täti kotiutui Unkarista vuoden 1960 alusta. Hän oli päässyt eläkkeelle 11.12.1959, jolloin hän täytti 67 vuotta. Hänellä oli Helsingissä Temppelikadulla kaksio, josta oli kaunis näkymä Temppeliaukion kallioille. Otaksun, että hän hyvinkin saattoi kuvitella ne Budan vuoriksi ja kallioiden liepeillä kukkivat kirsikkapuut Budapestin maisemiin.

Hän oli hyvin liikunnallinen. Nuoruudessaan hän oli harrastanut jousiammuntaa. En tiedä, miten hän oli siitä kiinnostunut. Joogaa hän harrasti jo 1950-luvulla, paljon ennen kuin se kotiutui Suomeen. Minulle hän antoi kirjan Urheilu ja jooga, jonka sivujen väliin hän oli kirjoittanut lappusia sisaruksilleni, mitä liikkeitä heidän pitäisi harjoittaa ja miksi. Vielä vanhoilla päivilläänkin hän kulki viikoittain voimistelemassa, nyt professori Kaarina Karin vetämässä ryhmässä ja kulki aina kävellen, pitkätkin matkat.

Tätini oli siirtynyt vegetaariseen ruokavalioon jo 1920-luvulla. Tosin hän söi joskus myös lohta ja kananmunia, joita hän oli tottunut syömään jo lapsuudessaan. Hän opetti meidät syömään salaatinlehtien seassa myös punajuuren naatteja. Keväisin hän kehotti meitä napsimaan kuusenkerkkiä, horsman taimia ja voikukan ja koivun pikkulehtiä. Itselleen hän kuivasi näitä ja myös nokkosen lehtiä teetä varten. Myös paprika tuli tutuksi hänen kanssaan.

Itse hän eli sen mukaan, mitä hän opetti. Luonto oli paras lääkitsijä hänen mielestään ja hän seurasi sveitsiläisen luonnonlääkitsijän tohtori Vogelin neuvoja. Usein hän söi raakaruokaa: hän idätti jyviä, papuja ja herneitä sekä vihanneskrassia erityisessä muovisessa idätyskennostossa. Myös kaikenlaiset raasteblinit ja hedelmäpirtelöt tulivat tutuiksi hänen taloudessaan. Paino-ongelmia hänellä ei ollut koskaan. Sota-aikanakaan hän ei valittanut ruuan vähyyttä sanoen, että hän on tottunut yksinkertaiseen ruokaan, toisin kuin unkarilaiset.

Ankara, mutta antelias

Anna-tädillä oli hyvin varmat mielipiteet, ja yli 50 vuoden ikäerosta johtuen pidimme häntä ankarana ja etäisenä. Kuitenkin hän osoittautui hyvin sukurakkaaksi ja lämminhenkiseksi, kun opimme hänet paremmin tuntemaan. Varsinkin Wienissä opiskelleen nuorimman veljensä kanssa kirjeenvaihto oli vilkasta.

Ulkomailla ollessaan hän ei unohtanut juuriaan. Kun hän tuli luoksemme kesälomillaan, hän heti tervetuliaiskahvin jälkeen halusi mennä Oulujoen rantaan, kotirantaansa, varpaitaan viruttamaan.

Monta kertaa hän halusi tulla mukaamme niitylle, mutta hänen pukeutumisensa heinäpellolle ei ollut oikein asianmukaista. Niinpä kerran kyykimme kahvitauolla etsien hänen timanttisormustaan heinäkasojen alta.

Marjametsään hän vei meidät omalle marjapaikalleen Lopakan-niityn takaiselle kankaalle. Tietysti hän oli innokas myös kasvimaata ruohoamaan. Niitylle ja marjaan mennessämme saimme ostaa lähileipomosta sokerimunkit. Tämä oli poikkeuksellista: hän juuri oli opettanut meille hammasharjan käytön.

Kauniita tuliaisia

Täti oli harrastanut nuorempana posliininmaalausta maalaten pääasiassa lintuja ja kukkia. Hänen kauneudentajunsa ilmeni myöhemmin kauniina asusteina ja koruina. Myös mieltymys värikkäisiin unkarilaisin käsitöihin ja posliiniin näkyi hänen tuliaisissaan: nukkeja, eläinhahmoja, liinoja ja lautasia.

Yhtenä talvena saimme, kaikki kolme tyttöä, Unkarissa ommellut talvitakit ja seuraavaksi kevääksi ihanan pehmeästä tummanpunaisesta, valkopilkullisesta raakasilkistä valmistetut leningit. Näin hän varmaan auttoi tuttua ompelijaansa taloudellisesti.

Kaikki kauniit korunsa ja pienet arvoesineensä Anna-täti jakoi jo eläessään koko suvulle. Samalla hän kertoi tarinoita niistä. Minusta se oli hyvin hieno ele, tuntui oikein sydämen pohjasta annetulta ja voi samalla kiittää häntä niistä. Yksi näistä esineistä on peili, jonka kehykseen on taottu kohokirjaimin pieni lause. Häntä oli rassannut koko hänen elämänsä ajan tuo teksti, jota hän ei ymmärtänyt, vaikka puhui seitsemää kieltä. Teksti on latinaa: Si Deus pro nobis, quis contra nos. Kun suomensin sen hänelle: ”Jos Jumala on puolellamme, kuka voisi olla meitä vastaan”, hän lupasi peilin minulle. ”Muista, sitten kun…”

Suhteet Unkariin säilyivät

Ollessamme matkoilla Roomassa vuonna 1970, hänestä tuli aivan uusia puolia esiin. Yhtenä iltana olimme jopa porsasjuhlissa Tiberin toisella puolen. Ei häntä häirinnyt toisten lihansyönti eikä rasvan käry. Hän tuntui oikein nauttivan seurasta ja intoutui muiden mukana laulamaan. Kaunis lauluääni hänellä olikin.

Odottelin hotellille lähtöä, kun kello lähestyi jo puolta yötä. Yleensä hän oli tarkka nukkumaanmenoajoista, mutta lähdimme tuolloin vasta kello kolme aamuyöstä kävellen pitkin Rooman katuja, seuranamme vain kulkukissat ja roskisdyykkarit. Kyllä minua oikeastaan pelotti tuo yöllinen seikkailu.

Eläkkeellä ollessaan tätini matkusteli mielellään, mutta ei enää Unkariin eikä kaukomaille. ”Rautaesirippu” oli ehdoton este. Hänen luonaan kävi paljon unkarilaisia vieraita, jotka halusivat puhua äidinkieltään. Monet heistä olivat tulleet pakoon Suomeen vuoden 1956 jälkeen. Paljon he lähettivät yhdessä vaatepaketteja Unkariin. Nyt oli Suomen vuoro auttaa.

Oli mielenkiintoista kuunnella heidän keskustelujaan. Unkarin kieli kuulostaa pinnallisesti kuunneltuna suomelta, koska äänteityspohja on sama, mutta siitä ei ymmärrä mitään. Joskus voi olla kuulevinaan jonkun tutuntuntuisen sanan, esimerkiksi väher tarkoittaa vihreää.

Uutisia ja maailmanmenoa hän seurasi radiosta monta kertaa päivässä. Mielenkiintoa riitti niin kotimaan kuin ulkomaitten tapahtumiin. Usein hän kävi kuuntelemassa eri alojen esitelmiä. Hän oli varsin pirteä eläkeläinen. Yöpöydän täyttivät vieraskieliset lehdet. Vain päivittäinen sanomalehti oli suomenkielinen.

Kohtalokas liukastuminen   

Vuosikaudet tätini odotti Temppeliaukion kalliolle rakennettavaa kirkkoa. Yllätys oli melkoinen, kun kirkko hakattiin kallion sisään. Siitä tuli tädille mieluisa kotikirkko, vaikka hän kävi välillä tutustumassa, mitä adventtikirkko tai teosofia tarjosivat.

Kirkkoon hän oli silloinkin menossa, kun hän liukastui ulko-oven eteen ja hänen lonkkansa murtui. Ensimmäistä kertaa hän joutui tekemisiin sairaalalaitoksen kanssa. Hän oli vaativa potilas ja ihmetteli: ”Mikä hotelli tämä on, kun ei täällä palvelu pelaa?”

Puoli vuotta hän sinnitteli ja riutui vähitellen, kun hän ei enää uskaltautunut jalkeille. Anna-täti nukkui ikiuneen 8.6.1981 88-vuotiaana. Kesän valoisimpaan aikaan hänen tuhkauurnansa laskettiin Oulujoen kirkkomaan sukuhautaan, lähelle hänen nuoruutensa ajan kotikirkkoa. Paljon hänellä olisi ollut vielä kerrottavaa.