Anna-Stina Nykänen: Hesarin kapinallinen

Toimittaja Anna-Stina Nykänen on ihastuttanut ja vihastuttanut jutuillaan Helsingin Sanomien lukijoita jo viidellä vuosikymmenellä. Nykänen on tullut tunnetuksi kolumneistaan, pitkistä artikkeleistaan ja siitä, ettei hän suostu vaikenemaan yhteiskunnan epäkohdista.

Anna-Stina Nykäsen kiinnostus yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen juontaa juurensa Kuopion Linnanpellon lukioon. Siellä hän kuului kaveriporukkaan, joka kävi usein innokkaita keskusteluja ja väittelyitä.

”En ole koskaan ollut mikään kirjoittaja, mutta mulla oli tämä maailmanparantamisen halu.”

Halu muuttaa maailmaa johdattikin Anna-Stinan kokeilemaan siipiään toimittajana. Ensimmäisen työpaikkansa hän sai vuonna 1981 kuopiolaisesta Uutiskukko-lehdestä.

Kuopiosta tie jatkui Helsingin yliopistoon opiskelemaan sosiologiaa, sillä ihmisten tarinat ja ajatusmallit tekojen taustalla kiehtoivat Nykästä. Tuolloin sosiologiassa elettiin laadullisten menetelmien nousukautta, ja ihmisten tarinoiden merkitys oli korostunut.

Opintojen ohella Nykänen teki vakituisena toimittajana juttuja Kauneus ja Terveys -lehteen. Vaikkei Nykänen kokenutkaan lehteä omakseen, sai hän silti kirjoittaa itseään kiinnostavista sosiologisista aiheista.

”Tein juttuja siitä, mihin ihmiset kaipaavat elämäntaito-oppaita tai mitä hyvää nuoriso kokee alkoholin juonnissa.”

Vuonna 1988 Nykänen irtisanoutui lehden palveluksesta, sillä hän halusi saada opintonsa päätökseen. Kohtalolla oli kuitenkin muita suunnitelmia hänen varalleen. 

Luutunut instituutio

1980-luvun lopulla Anna-Stina Nykäsen mielikuvat Helsingin Sanomista olivat hyvin erilaisia kuin tänä päivänä.

”Suurin osa jutuista kirjoitettiin ilman toimittajan nimeä, ja juttujen piti olla hyvin neutraaleja. Minuahan se ei erityisesti kiinnostanut.”

Kesällä 1989 kaverit saivat kuitenkin ylipuhuttua Nykäsen hakemaan Helsingin Sanomiin kesätoimittajaksi. 

”Tulin töihin vähän pitkin hampain, sillä ajattelin että Hesari on niin luutunut instituutio. Mutta sitten ajattelin, että voihan sitä muuttaa sisältäpäin.”

Luutunut instituutio imaisi kapinoivan Nykäsen sisäänsä ja tekeillä ollut gradu jäi kesken. Tänä vuonna tulee kuluneeksi 32 vuotta siitä, kun hän aloitti työt Helsingin Sanomissa.

Vuosien varrella Nykänen on työskennellyt ajankohtaistoimituksessa sekä urheilu- ja Sunnuntai-sivujen toimittajana. Vuonna 2014 hän aloitti Helsingin Sanomien ja yliopistojen välisen yhteistyön yksinäisyyttä koskevassa tutkimushankkeessa. Yhteistyö on jatkunut myöhemmin myös muiden aiheiden merkeissä.

Omaksi lempilajikseen ovat muodostuneet kolumnit, joiden kirjoittamisen Nykänen aloitti 2000-luvun alussa. Kolumneja Nykänen suunnitteli yhdessä toimittajakollegansa Päivi Niemen kanssa. Varsinkin alkuaikoina suunnittelu oli tarkkaa puuhaa. 

”Alussa tehtiin niin, että joka toinen aihe oli urosaihe ja joka toinen naarasaihe. Eli joka toinen sai käsitellä perhettä, mutta joka toisen piti sitten olla politiikkaa, urheilua tai taloutta.”

Kolumnien kirjoittamista Nykänen on jatkanut tähän päivään saakka. Niiden kautta hän ollut tutuksi laajalle yleisölle. 

Uskontojournalismia ja uimahousuja

Rohkeat ja uudistusmieliset aiheet ovat aina kiinnostaneet Anna-Stina Nykästä. Hän on kirjoittanut strippareista, masturbaatiosta, Tom of Finlandista ja homoista aids-kriisin aikana.

Työpaikka Suomen suurimman sanomalehden palveluksessa on tarjonnut Nykäsen jutuille ja vähemmistöjen oikeuksille paljon näkyvyyttä. Lehden johtoa Nykäsen juttujen saama julkisuus ei ole aina miellyttänyt.

”Kun Helsingin Sanomille myönnettiin yhdeksänkymmentäluvulla pohjoismainen homojuttujen palkinto, se oli päätoimittajalle ihan hirveän kiusallinen asia. Kukaan ei suostunut hakemaan sitä palkintoa, ja lopulta se tuotiin toimituspäällikön kaappiin.”    

Nykänen oli myös yksi ensimmäisistä toimittajista, joka alkoi kirjoittaa uskonnosta. Vielä 1990-luvulla lehdistön keskuudessa vallitsi hiljainen sopimus siitä, ettei luterilaisuudesta kirjoiteta pakollisia kirkollisuutisia enempää. Nykäsen jutut mursivat tämänkin muurin.

”Jos Hesarissa pystyttiin kirjoittamaan homoista tai uskonnosta, niin sen jälkeen Yle ja maakuntalehdet pystyivät myös kirjoittamaan jotain. Ja sen jälkeen minunkin oli helpompi kirjoittaa.”

Uransa aikana Nykänen on pyrkinyt murtamaan patriarkaalista kulttuuria myös toimituksen sisällä. Yksi muutoksen paikoista oli miesvaltainen urheilutoimitus, jossa Nykänen työskenteli 90-luvun alussa.

Miestoimittajien kaksimieliset vitsit saivat vastaiskun, kun Nykänen kirjoitti jutun miesten uimahousuista. Jutunteon ohella käytiin myös monia hedelmällisiä keskusteluja sukupuolesta.

”Uskoin, että esimieheni Jouko Jokinen oli pyytänyt minut urheilutoimitukseen tekemään asioita toisin. Eri asia tietysti, että muuttiko minun tapani toimia sitä yleisen tekemisen tapaa.” 

Miten puhua sukupuolesta?

Yhdeksänkymmentäluvun alussa vain harva toimittaja kutsui itseään feministiksi. Anna-Stina Nykänen oli yksi heistä.

”Alussa feminismi ei ollut minulle mitenkään vahva agenda. Mutta kun tajusin, että naiset Hesarissa välttivät kutsumasta itseään feministeiksi, minua alkoi ärsyttää.”

Viime vuosikymmenten aikana maailma on kuitenkin edennyt huimaa tahtia. Prostituutioilmoitukset ovat kadonneet Helsingin Sanomien sivuilta, eikä kaksimielisyyksiä kuule enää toimituksen käytävillä. Feminismi näyttääkin muuttuneen kirosanasta trendiksi.

Maailman muuttuessa myös tavat puhua ovat muuttuneet.

Vuonna 2018 Nykänen kirjoitti omasta mielestään humoristisen pakinan sukupuolen moninaisuudesta. Pakina herätti välittömästi paheksuntaa lukijakunnassa, sillä sen nähtiin loukkaavaan transihmisten oikeuksia. Transyhdistyksen edustajat kirjoittivat aiheesta palautetta Helsingin Sanomille ja kaksi henkilöä kanteli jutusta Julkisen sanan neuvostolle.

Kahta vuotta myöhemmin Nykänen haastatteli transpoliklinikan psykiatri Teemu Kärnää. Myös tämä juttu herätti kritiikkiä transyhteisön keskuudessa. Nykänen sai palautetta siitä, miksi jutussa pohdittiin syitä lisääntyneille sukupuolenkorjausprosesseille ilman, että yhtään transnuorta oli haastateltu juttuun. 

Nykäselle voimakas palaute tuli yllätyksenä.

”Se herätti myös toimituksessa semmoista vahingoniloista läppää siitä, että yhtäkkiä oltiinkin tilanteessa, jossa minua pidetään tosi konservatiivina.”

Kritiikki herättää Nykäsessä edelleen voimakkaita tunteita. Vaikka hän ymmärtää juttujensa loukanneen vähemmistöjä, hän ei hyväksy sitä, että sosiaalisessa mediassa äänekäs vähemmistö saisi määritellä millaisia juttuja transihmisistä kirjoitetaan.

”Sellainen oikeaoppisten termien vahtaaminen ja valtava suuttumus ja halveksunta niitä ihmisiä kohtaan, jotka eivät käytä oikeita termejä ei ole mielestäni kohtuullista.”

Palautteesta huolimatta Nykänen tuntuu seisovan juttujensa takana.

”On niin hirveän paljon ihmisiä, jotka eivät viitsi kirjoittaa aiheista, joista tulee turpaan joka kerta. Minä en halua lähteä siihen.”

Hetkeä myöhemmin hän kuitenkin palaa aiheeseen:

”Seisoin myös huumorijuttuni takana, kun tein sen ja tavallaan seison edelleen. Mutta minun olisi pitänyt kirjoittaa paremmin auki se, mitä ajoin sillä takaa.”

Läsnäolon voima

Ihmisten aito kohtaaminen ja heidän tunteidensa sanoittaminen on ollut Anna-Stina Nykäselle aina tärkeää. Viime aikoina hän on alkanut puhua myös tantrajournalismista eli tavasta tehdä toimittajan työtä aidosti kuunnellen ja ymmärtäen.

”Mä puhun nykyään läsnäolosta innoissani. Ei asioita jaeta pelkästään kysymällä ja vastaamalla. Pitää myös asettua hengittämään samassa rytmissä ja antaa tunteiden tulla.”

Halu olla läsnä ja kohdata on kuljettanut aina Nykästä mielenkiintoisiin paikkoihin. Hiljattain hän esimerkiksi pääsi seuraamaan kipututkijan raskauden viime vaiheita osana synnytysväkivaltaa käsittelevää juttuaan.

”Tiedän olevani etuoikeutettu. Ei nykyään ole itsestäänselvyys, että voi seurata jotain ihmistä monta päivää.”

Se, ettei taustatyötä vaativille reportaaseille ja ihmisten kohtaamiselle anneta nykyjournalismissa riittävästi tilaa harmittaa Nykästä. Hänen mielestään monien ilmiöiden, kuten populismin nousun taustatekijät jäävät piiloon, ellei kohdata ihmisiä ja ymmärretä heidän kokemuksiaan.

Perhe on paras – ja pahin

Sanomatalo on Anna-Stina Nykäsen toinen koti ja toimittajakollegat osa perhettä. Työkavereiden kanssa on voinut tuskailla juttujen kirjoittamisen vaikeutta, mutta myös iloita onnistumisista.

”Ja vaikka kuinka paljon tulisi kritiikkiä talon ulkopuolelta, niin kyllähän se hedelmällisin ja kovin kritiikki tulee talon sisältä.”

Työyhteisö on seissyt Anna-Stinan rinnalla myös silloin, kun hänen isänsä, sisarensa ja avopuolisonsa kuolivat lyhyen ajan sisällä.

”Minulle sanottiin, että jos minun on helpompi olla töissä, niin voin tulla, vaikken pystyisikään tekemään mitään.”

Anna-Stinan sanoin toimittajien työyhteisöstä voisikin puhua eräänlaisena pingviinilaumana. Tiiviinä joukkona ihmisiä, jotka parhaimmillaan antavat läheisyyttä ja rakkautta toisilleen.

Tiiviillä työyhteisöllä on kuitenkin myös kääntöpuolensa.

Kun yhteisön jäsen tekee jotain pahaa, on helpompaa sulkea silmät ja teeskennellä että mitään ei ole tapahtunut. Anna-Stina Nykäsen mukaan esimerkiksi toimittajapiireissä tapahtuvasta seksuaalisesta häirinnästä ja henkisestä väkivallasta ei pystytä kunnolla keskustelemaan.

”Haluamme löytää jonkun ymmärrettävän ja hyväksyttävän selityksen huonolle käytökselle, koska haluamme välttää konfliktitilannetta ja sitä ajatusta, että meidän lähellä olisi oikeasti ihmisiä, jotka toimii noin.”

Nykäsen mielestä alalta puuttuu riittävät valvontamekanismit, ja suljettujen ovien takana käydyt keskustelut johtavat vain harvoin konkreettisiin lopputuloksiin.

”Me ei tajuta sitä, että tuolla muiden alojen firmoissa on olemassa aivan avoimet toimintatavat esimerkiksi sen suhteen, kuinka tasa-arvoloukkauksista valitetaan ja miten ne käsitellään.”

Nykänen toivoisikin, että toimittajat uskaltaisivat puhua naisiin kohdistuvasta häirinnästä avoimemmin. Näin myös työyhteisön miehet voisivat nousta puolustamaan kollegoitaan. 

”Tavallaan se kaverihenki voi tuottaa myös hyvää, jos sille antaa mahdollisuuden.”

Uuden edessä

Viimeisen vuoden ajan Anna-Stina Nykänen on opetellut yksin oloa. Puolison kuolema, pojan muutto pois kotoa ja etätöihin siirtyminen ovat kääntäneet elämän uuteen asentoon.

”Elän sellaisessa välitilassa, jossa kaipaan sekä mennyttä että tulevaa.”

Koronavuosi on osaltaan vaikuttanut myös Nykäsen juttuaiheisiin. Hän on tehnyt laajan jutun yksinäisyydestä yhdessä valokuvaaja Juha Metson kanssa ja kirjoittanut kolumneja korona-ajan arjesta.

Korona-ajan eristäytyneisyys on kuitenkin ollut helpompaa kuin Anna-Stina alkuun kuvitteli. Etäisyys Sanomatalon maisemakonttoriin on kasvanut, ja pintaan on noussut ajatus siitä, voisiko uran viimeiset vuodet viettää jossain muualla.

”Mutta kyllä Hesari on ollut minulle ihan älyttömän hyvä työpaikka. Täällä on ollut vaihtelun ja kehittymisen mahdollisuuksia niin paljon.”

Minne Anna-Stinan tie jatkossa viekään, niin yksi on varmaa. Läsnäolon ja kohtaamisen voimaan uskomista hän ei aio lopettaa koskaan.

”Tässä työssä on mahdollisuus todellisiin kohtaamisiin, jotka muuttavat ihmisiä ja maailmaa.”