Anna-Liisa Lilius – Sitkeää tiedon hakua lukijan puolesta

Anna-Liisa Lilius aloitti tiedottajana ja päätyi taloustoimittajaksi. Yhteinen nimittäjä uran aikana on ollut yritysten toiminnan ja toimintaympäristön avaaminen yleisölle.  ”Jos haluan jotakin selvittää, niin kyllä siitä jotakin useimmiten löydän. Enkä anna helposti periksi: jos en löydä tänään, niin jatkan huomenna.”

Anna-Liisa Liliuksen, Annukan, lapsuudenkoti Haapajärvellä oli tiedonhaluinen.  Rautatieläis-isä ja pankkivirkailijaäiti lukivat Helsingin Sanomia, mistä myös tytär oppi seuraamaan maailman menoa.

”Isän kanssa keskustelin yhteiskunnallisista asioista. Meillä oli suorastaan urheiluna se keskustelu. Kun opiskeluaikana menin kotiin, äiti ihmetteli, että ’voi hyvänen aika, kun yökaudet täytyy puhua’.”

Perhe muutti Ouluun 1964 isän työn vuoksi. Annukka kävi lukion Oulun Normaalilyseossa (nyk. normaalikoulu). Hän valitsi kielilinjan: latinaa, englantia, saksaa, ruotsia ja suomea. Kiinnostus kieliin ei lähtenyt niinkään ammattihaaveista kuin ajatuksesta, että kielet ovat avain avaraan maailmaan.

”Suuri unelmani oli nähdä maailmaa. Minulla oli matkatoimiston esitteitä seinällä, kun ei silloin vielä päässyt oikein mihinkään.”

Kaverin kaverilta Annukka kuuli ASLAn stipendien yhteydessä jaettavista amerikkalaisten yliopistojen yksityisistä stipendeistä ylioppilastutkinnon suorittaneille. Ilmoitus löytyi abivuoden syksyllä Helsingin Sanomista, ja Annukka päätti hakea. Se vaati suosituksia englannin opettajalta, todistuksen kielitaidosta – natiivin testaajan puheille piti vuonna 1966 lähteä yliopistokaupunki Oulusta Kemiin – ja lääkärintarkastuksen Helsingissä.

Syksyllä 1967 tuore ylioppilas matkusti Chicagon eteläpuolella sijaitsevaan Augustana Collegeen.

”Matkarahat tienasin kesätöissä Oulussa Kansallis-Osake-Pankissa. Nousin ensimmäistä kertaa elämässäni lentokoneeseen. New Yorkissa asetuin ensimmäistä kertaa elämässäni muutamaksi yöksi hotelliin, koska halusin katsoa nähtävyyksiä. Sitten matkustin Greyhound-bussilla Keskilänteen, missä odottivat opinnot ja huone opiskelija-asuntolassa. Tulin takaisin kesäkuun lopussa, koska ensin kiersin Greyhound-bussilla Keskilännestä San Franciscoon ja takaisin New Yorkiin.”

Maailmanmatkailun jälkeen Annukka pääsi papereilla Tampereen yliopistoon lukemaan sosiaalipolitiikkaa sekä sivuaineena lehdistö- ja tiedotusoppia.  Jo toisena vuotena hän vaihtoi pääaineeksi markkinoinnin taloudellis-hallinnollisessa tiedekunnassa. Sosiaalipolitiikka ei sittenkään tuntunut omalta.

Tiedottajan tielle

Yliopisto-opetus Tampereella oli pettymys: liian moni professori kuittasi luennot lukemalla vanhoja muistiinpanojaan. Hyödyllisimmiltä tuntuivat lehdistöopin harjoituskurssit ja keskustelut opiskelijoiden kanssa alakuppilassa.

Lehdistöopin cum laude -arvosanaan kuului kolmen kuukauden harjoittelu. Annukka arveli, ettei sivuaineopiskelija pääsisi lehteen ja mietti vaihtoehtoja. ”Koska pääaineeni oli markkinointi, ajattelin ensimmäistä kertaa konkreettisesti, että minäpä ryhdyn tiedottajaksi. Soitin Kansallis-Osake-Pankin tiedotuspäällikölle, ja sain puhuttua itselleni harjoitteluksi kelpaavan kesätyöpaikan.”

Tiedottaminen oli vielä 1970-luvun taitteessa suhdetoimintaa. Toimittajille järjestettiin tilaisuuksia, joissa esiteltiin uusia tuotteita, kostean tarjoilun lomassa. Lisäksi Annukka kirjoitti artikkeleita pankin julkaisuihin. Harjoittelu meni nappiin, sillä seuraavana talvena pankki tarjosi sijaisuutta.

Tarjous tuli ajallaan. Annukka oli vastikään mennyt naimisiin ja mies saanut työpaikan Helsingistä – rahasta oli huutava pula. Puolen vuoden sijaisuuden jälkeen hän palasi opintojen ääreen, kunnes syksyllä 1972 oli jälleen haettava töitä, jotta sai laskut maksettua.  Paikka löytyi vasta perustetusta Ilmailuhallituksesta, jonka tiedotussihteerina Annuka – edelleen taloustieteiden ylioppilas – aloitti elokuussa 1972. Maisterin paperit tulivat postissa keväällä 1973.

”Tiedottaminen oli silloin ihan uutta toimintaa koko valtionhallinnossa. Työ oli hyvin opettavaista! Tein muun muassa monistemuotoista sisäistä tiedotuslehteä. Ja nyt kun olin oikea toimittaja, halusin tekstin kahteen palstaan. Konekirjottajaraukat kirjoittivat sitten tekstit puhtaaksi. Monistamosta löytyi piirustustaitoinen henkilö, joka piirteli kuvia.”

Tiedotussihteeri kuului pääjohtaja K.J. Temmeksen alaiseen erityisryhmään. Ilmapiiri oli mukava, mutta 1970-luvun virastokulttuuria kuvaa, että pääjohtaja teki sinunkaupat kaikkien miesten kanssa, mutta ei kenenkään naisen.

Yritysviennin edistäjästä freelanceriksi

Vuonna 1975 Annukka aloitti työt Vientikoulutussäätiössä, joka edisti Suomen ulkomaankauppaa kouluttamalla yrityksiin vientikaupan osaajia. Työpaikan vaihdos vei jälleen lähemmäs toimittajan töitä: uudessa työssä hän toimitti asiakaslehteä, esitteitä ja muita julkaisuja. Työssä tarvittiin englannin kielen taitoa, markkinointi- ja toimitusosaamista.

Sitten syntyi kaksi tytärtä ja kaiken mukavan lisäksi päivähoito-ongelmat. Toisen lapsen jälkeen tuntui, että piti valita.

”Sanoin itseni irti, mutta kiitos edistyksellisten esimiesten sain osan töitäni mukaani ja jatkoin asiakaslehden tekemistä. Aloin myös sentata muualle.”

Yksi uusista asiakkaista oli Insinööriuutiset (nyk. Tekniikka & Talous), joka pari vuotta myöhemmin, 1980-luvun puolivälissä, haki kolmea ’ekonomitoimittajaa’ tekemään keskiviikon lehdessä ilmestyviä ”Yrityksen funktiot” -teemasivuja. Ne käsittelivät vuoron perään johtamista, markkinointia, taloushallintoa ja tuotantoa.

”Ajattelin, että tuo on niin nappiin kuin ikinä olla voi. Vientikoulutussäätiön ansiosta olin oppinut paljon yrityksistä.”

Työsopimus allekirjoitettiin vuoden 1985 alussa. Uusi työnantaja suostui myös osa-aikajärjestelyyn: neljän päivän työtunnit viikossa, mutta läsnäolovelvollisuutta oli vain kolme päivää. Tämä mahdollisti työn ja perhe-elämän yhteensovittamisen joustavasti.

Lehdistön kulta-aikaa

1980-luvulla elettiin lehdistön kulta-aikaa: taloudessa meni hyvin ja rahaa riitti myös teknologisiin innovaatioihin. Insinööriuutiset oli Suomen suurin aikakauslehti mainosten määrällä mitattuna ja myös yksi ensimmäisistä näyttöpäätteisiin siirtyneistä toimituksista.

Annukka kirjoitti paitsi markkinoinnista ja mainonnasta myös ajan johtamisilmiöstä, laatujohtamisesta. ”Ja varmaan tämä minun konepajakiinnostukseni alkoi Insinööriuutisissa.”

Konepajoista Annukka kirjoitti paljon myös seuraavassa lehdessään, Talouselämässä, jonne hän vaihtoi vuonna 1989. Insinöörilehdet Oy ja Talouselämä Oy fuusioituivat uuden vuosikymmenen alussa Talentumiksi.

”Olin lukenut Talouselämää pitkään – se nyt vaan oli paras talouslehti. Työhaastattelussa joku toisella puolella pöytää istuvasta ’triumviraatista’ – päätoimittaja Pertti Monto sekä toimituspäälliköt Jouni Luotonen ja Esko Rantanen – kysyi, osaanko lukea tilinpäätöksiä. Vastasin, että kyllä minä niistä jotain ymmärrän, mutta en ole mikään mestari.”

Talouselämässä oli tuolloin tehtäväkiertojärjestelmä, jossa toimittajat vaihtoivat ryhmästä toiseen. Osa tehtävistä oli ryhmän vetäjän, lehden osaston tuottajan töitä. Annukka ehti vuosien varrella kiertää kaikissa ryhmissä ja vetää myös lukuisia erityisprojekteja, kuten Suomen suurimmista yrityksistä kertovan Talouselämä 500 -selvityksen. Tilinpäätösten ymmärtäminen tuli siis tutuksi.

”Kun perehtyy johonkin yritykseen, siinä aukeaa jännä palapeli, kun alkaa ymmärtää niiden palasten sopimista yhteen. Mielenkiintoisia olivat myös haastateltavat, esimerkiksi ABB:n pääjohtaja Percy Barnevik tai Peter Wallenberg. Kansainvälisten yritysten tilaisuuksissa oppi uutta. Jossain Siemensin pressi-infossa Münchenissä näki, miten valtava yhtiö toimii. Yrityksistä kirjoittaminen on toimittajalle haastavaa, mutta koin, että työ oli merkityksellistä: yrityksillä on suuri merkitys kansantaloudelle, ja on tärkeää, että yrityksistä kirjoittava toimittaja ymmärtää, missä maailmassa ne toimivat.”

Omilla ehdoilla irti palkkatyöstä

Omana vahvuutenaan Annukka pitää sitkeyttä tiedon haussa: ”Jos haluan jotakin selvittää, niin kyllä siitä jotakin useimmiten löydän. Enkä anna helposti periksi: jos en löydä tänään, niin jatkan huomenna.”

Esimieheksi Annukka ei koskaan hakeutunut – riitti, kun Talouselämän tehtäväkierrossa toimi monta kertaa ryhmänvetäjänä. Haasteellisimmalta tuntui vetää ensimmäistä kertaa sijoittamiseen keskittyvää toimittajaryhmää. Asiantunteva lukijakunta edellytti lehdeltäkin asiantuntemusta.

”Silloin oli joku burnout lähellä… Vähitellen perehdyin muun muassa kiinteistösijoittamiseen ja tuli jonkunlainen oma lähteiden verkosto. Tuohon aikaan sain parhaan kiitoksen esimiehyydestä: Yksi ryhmäläisistä oli tuskaillut jutun kanssa, ja yritimme sitten yhdessä miettiä, miten se pitäisi tehdä. Jälkikäteen hän sanoi, että olin ’paras pomo ikinä’.”

Toimittajana Annukan missio oli auttaa lukijaa ymmärtämään yritystalouden ilmiöitä. ”En minä maailmaa pyrkinyt muuttamaan, mutta jos jollain tavalla pystyi tarjoamaan jotakin hyödyllistä tai kiinnostavaa lukijalle.”

Median 2000-luvun kurjistumiskierre kavensi toimitusten mahdollisuuksia perehtyä, ymmärtää ja analysoida. Myös Talouselämässä käytiin yt-kierroksia.

”Vaikka minulla oli ikää, olin työhaluinen ja työkykyinen. Ajatus työuran loppumisesta irtisanomiseen tuntui aivan hirveältä. Päätin pitää itse huolen siitä, että se ei lopu niin.”

Vuonna 2010 Annukka siirtyi vapaaksi toimittajaksi, minkä jälkeen hän on kirjoittanut muun muassa yrityshistoriikkeja ja muita tilaustöitä.