Anna-Liisa Hämäläinen: ”Kirjoittajan ääni tuo brändiin elämän maun”

Vapaus jatkaa on parasta, mitä Anna-Liisa Hämäläinen haluaa työelämältä, vaikka jäikin eläkkeelle. Nykyinen yrittäjä ja entinen päällikkö palvelee lukijoita koko vapaan journalistin sydämellään.

Koronakevät 2020 viuhahti ohi Anna-Liisa Hämäläisen nauttiessa kertyneitä pitämättömiä lomiaan, ja niiden jälkeen odotti eläkkeelle jääminen. Kurjia tunteita herättävät vain uutiset työpaikan yt-neuvotteluista. Oma tiimi työskenteli tietämättä tulevaisuudestaan.

– Kovat on ajat.  Siltä vältyn nyt, mutta enköhän päällikkötoimittajana ole saanut osani ikävistä asioista.

Maatalon tyttärenä ja viisilapsisen perheen esikoisena Hämäläinen oppi pienestä pitäen ilmaisemaan itseään kirjallisesti Leppävirran Kotalahdessa. Äiti tuntui varatulta nuoremmille sisaruksille, niinpä hän kirjoitti kirjeen äidilleen ihmetellen, eikö ollutkaan enää tärkeä.

– Viisas äitini vastasi kirjeellä minulle, että olen yhtä tärkeä kuin muutkin eikä minun pidä koskaan ajatella, etten olisi.

Viisivuotiaana opittu luku- ja kirjoitustaito on ollut hyötykäytössä: Kuusivuotiaana Hämäläinen kirjoitti tankarunoja, joita äiti lähetti Kotilieteen. Anna-Liisan kevätrunot julkaistiin, mutta tekijä suuttui, koska häneltä ei ollut kysytty lupaa, kuten sivistyneet ihmiset tekevät. Äiti itse kirjoitti runoja ja luki laatukirjallisuutta.

Kotona oli kirjoja, mikä ei ollut tavallista maalla. Kotiin tuli muun muassa Parnasso, ja mummo oli ostanut piian palkallaan romaaneja. Niitä kyläläiset kävivät lainaamassa 20- ja 30-luvuilla mummolta.

Koulu ei tuottanut missään vaiheessa vaikeuksia Hämäläiselle, ja hän kirjoitti kuusi laudaturia. Hyvistä papereista kannatti ottaa kaikki irti ja pyrkiä sinne, mihin niillä pääsi suoraan. Tampereen yliopiston tiedotusopin laitos vastasi ensimmäisenä 1975.

Innokas kesätoimittaja tekee kaikkea

– Opiskeleminen oli aivan ihanaa. En usko, että minua olisi kiinnostanut oikeustiede, mitä osa suvustani toivoi minun opiskelevan. Aikakauslehtijournalismi veti puoleensa.

Kesätoimittajaksi pääsy Warkauden Lehteen heti ensimmäisenä vuotena oli superkivaa. Hämäläinen huomasi viihtyvänsä vaaleanpunaisessa puutalossa keskellä kaupunkia ja ajeli porkkananvärisellä Opelilla, jonka kyljissä luki Warkauden Lehti tekemässä kaikkia kesätoimittajan töitä. Ainoastaan kuvaaminen isolla järjestelmäkameralla kangerteli. Onneksi seuraavana vuonna kesätoimittajaksi tuli myös Ilkka Vänttinen, jonka kanssa hän pääsi kirjoittamaan reportaaseja, ja Ilkka oli innokas kuvaaja. Niillä jutuilla aukenivat kolmantena kesänä ovet Seuraan.

– Heikki Parkkonen, suomalaisen aikakauslehdistön legendaarinen päätoimittaja, pani minut kesätoimittajana aluksi tekemään Visiota, silloista tv-liitettä. Se oli tiivistä, lyhyen formaatin kirjoittamista ja haastattelin ensimmäistä kertaa julkkiksia.

1970- ja 80-lukujen taitteessa Seura oli turvallinen ilmapiiriltään. Nuoreen kesätoimittajaan luotettiin  ja haasteita annettiin. Se oli hyvä alusta kasvaa journalistina. Toisen kesätoimittajakauden päätteeksi Suomeen saapuivat ensimmäiset vietnamilaiset venepakolaiset. Parkkonen päätti lähettää nuoren kesätoimittajan Brysselin lentokentälle vastaan valokuvaajan kanssa. Lehtiuudistuksen jälkeinen Seura oli menossa painoon ja vain tämä juttu puuttui.

– Minussa heräsi maalainen. Tajusin, etteivät he osaa kieliä. Tarvitsen tulkin, joka kääntää englanniksi.

Se oli neuvokasta ja onnistui Finnairin paikallisen kontaktin avulla. Äärimmäisen haasteellinen juttu syntyi.  Itsenäiseen työhön kykenevälle tarjottiin vakituinen paikka Kuopion aluetoimittajana.  Ammatillinen osaaminen karttui, kun jokainen idea piti ”myydä” Seuran päätoimitukseen. Kolmen vuoden kuluttua paluu Helsinkiin muutti taas elämää. 

Nopea, utelias ja peloton toimittaja

– Pääsin tekemään äärimmäisen kiinnostavia ja haastavia juttuja. Suuri kiitos kuuluu Heikki Parkkoselle, joka kannusti nuorta naista. Tärkeitä olivat myös toimituspäälliköt Elina Simonen ja Eeva-Helena Jokitaipale.

Yhdessä vaiheessa kollega lohkaisi, että Hämäläinen oli haastatellut varmaan kaikki hallituksen ministerit sama äitiysmekko päällä. Perhe kasvoi ja työt jatkuivat.

Kaikenlaiset haastateltavat ovat Hämäläisen mielestä edelleen mielenkiintoisia vuorineuvoksesta tavalliseen vastaantulijaan. Jokainen ihminen on kuin suklaarasia ja sisältää yllätyksen, Hämäläinen lainaa elokuvahahmo Forrest Gumpia. Kysyminen ei ole pelottanut, onpa aiheena talous, politiikka tai kulttuuri.

– En mene kylmiltään tilanteisiin. Kotiläksyt on tehty.

 Pienten lasten äitinä reportterin työ oli kuitenkin arvaamattomien aikataulujen takia vaikeaa. Se haastoi perhe-elämää. Tähän rakoon 1980-luvulla osui kutsu Annasta. Lehdessä oli vaihe, jossa ihmisiä tuli ja meni. Heidän mukanaan ensin tuli ja sitten meni myös Hämäläinen. Kun Kodin Kuvalehti ryhtyi hakemaan toimitussihteeriä päätoimittajanaan Maija Alftan, aukesi uusi mahdollisuus.

Toimitussihteerin työ oli ihan uutta, ja Hämäläinen pääsi portaaseen, joka käsitteli juttuja ja kokosi lehteä. Oli hienoa tehdä henkilöjuttuja, joiden takana edelleen seisoo, esimerkiksi Sukuni tarina tai sarja kuudesta eri elämänvaiheessa elävästä suomalaisesta alkaen lapsesta päättyen sotainvalidiin. Joskus työssä joutui haastattelemaan hyvinkin rankkoja asioita kokeneita ihmisiä.

– Siinä on syntynyt kokemus, että jokaisen ihmisen oma ääni on tärkeintä saada esiin ja sitä pitää kunnioittaa. Sama pätee editoidessa. Mitä vähemmän on korjailtavaa, sitä parempi.

Moniäänisyys saa näkyä teksteissä. Kirjoittajan ääni tuo särön ja elämän maun brändiin.

Kun Hämäläinen työskenteli Sanomilla, Yhdysvalloista tuli toimittajia kouluttamaan professori Don Ranly. Hän luennoi, miten aikakauslehti voi olla palvelujournalismia. Kodin Kuvalehdessä alettiin rakentaa enemmän hyötylaatikoita ja pilkkoa juttuja. Nyt 2020-luvulla ne ovat arkipäivää.

Kokonaisuuden rakentaminen kiehtoo

Graafinen sivutaitto oli alkanut jo Kodin Kuvalehdessä. Kuvat, tekstit ja erilaiset elementit näkyivät muutettavana kokonaisuutena koneella. Lehden pohjan rakentaminen oli yllättävän mielenkiintoista ja sai kokeilla, miten osat varioivat.  

Sanomien työkierrossa vuorossa oli yritysjulkaisu Yhteishyvä syksyllä 1994. Sen lehtiuudistus oli ensimmäinen, josta julkaisupäällikkö Anna-Liisa Hämäläinen vastasi yhdessä graafinen suunnittelija Minna Ruusisen kanssa.

– Tykkäsin kovasti ja samalla kirjoitin. Silloinen kollega Jukka Miettinen sanoi,  päätä kumpaa haluat. Kirjoittaa vai olla pomo? Et voi tehdä molempia. En kysy sinulta, mutta minun mielestäni sinun kannattaisi tähdätä päälliköksi.

Niin siinä sitten kävi, että Otavan takkatuli-illassa 1995 Eeva-Helena Jokitaipale, Betsy, kertoi tanskalaisen Aller-talon hakevan uusia ihmisiä. Hämäläinen haki ja päätyi Koti ja keittiöön. Hän sai esihenkilökseen Betsyn, jota arvosti todella paljon. Tosin ensin piti irtisanoutua toisesta mieluisasta työstä.

– Sanomien yritysjulkaisujen vetäjä Veijo Käyhty levähti tuoliinsa ja puuskahti ”voihan vittu”. Pidän sitä yhtenä parhaana tunnustuksena  tekemästäni työstä, Hämäläinen sanoo.

Siihen aikaan aikakauslehdillä meni hyvin. Hämäläinen oli aluksi Koti ja keittiön toimituspäällikkö ja vuodesta 1997 päätoimittaja aina vuoteen 2012. Toimituksessa oli suurimmillaan kymmenen henkeä, nykyisin neljä.

 – Brändibisnes oli Allerilla keskiössä, ja se oli myös matematiikan oppituntia. Kun brändillä menee hyvin, toimituksella on enemmän vapauksia. Siellä opin konseptoimaan. Pidän kuitenkin  vaarallisena konseptoida lehti liian tarkkoihin formaatteihin. Se voi kaventaa juttujen sisältöä ja ihmiskuvaa. En pidä sellaista journalismia sivistävänä, jossa ihmiskuvaa kavennetaan liikaa.

Seuraava vaihe oli Oma Aika, aikuisten aikakauslehti, jota varten tehtiin vuosi taustatyötä. Ensimmäinen numero ilmestyi maaliskuussa 2013 päätoimittajanaan Anna-Liisa Hämäläinen.

Päätoimittajan ristipaineissa

Aika päätoimittajana Omassa Ajassa ja sitä ennen Koti ja keittiössä on ollut haasteellista. Siinä on yksinäinen, kuten Heikki Parkkonen sanoi Anna-Liisalle, kun tämä aloitti päätoimittajana. Joka puolella on haastajia. Oma toimitus haastaa, ja sen pitääkin tehdä niin. Mediamyynti haastaa, kuten myös heidän asiakkaansa, lukija-asiakkaat, kustantaja, markkinointi ja myynti. Markkinointi haluaa yleensä nopea- ja lyhytlukuisempaa, kun  taas lukijatutkimuksissa ihmiset voivat samaan aikaan kaivata syvällisempiä  tarinoita.

Ristiriitapaineissa päätoimittajana Anna-Liisa on elänyt parisenkymmentä vuotta. Oma kuva, koirat ja perhe tulivat jossain vaiheessa mukaan pääkirjoituksiin, mikä sekin on ollut kokemus. Pääasiassa palaute on ollut hauskaa ja ihanaa, ja sitä on tullut myös esimerkiksi ruokakaupassa tai koiralenkillä.

– Nykyään päätoimittaja ei istu missään lasitornissa vaan tekee mitä muutkin. Tietysti lisänä ovat raha- ja pomovastuu.

Luottamus ja persoonan kunnioittaminen ovat Anna-Liisalle tärkeitä. Lähes kaikki Oman Ajan kansihaastateltavat olivat päätoimittajan vastuulla. Koti ja keittiö, sisustuslehti näyttää elämänlaatua parantavia asioita ja on pitkälti visuaalinen kokemus.

– Yksi mieleenpainuvimmista palautteista sisustuslehden päätoimittajana tuli syöpää sairastavalta naiselta. Hän luki lehteä sen takia, että se antoi kauneutta ja toivoa jokaiseen päivään. Lukijaa oli koskettanut pääkirjoitus puhuttelevasta maisemasta. Silloin ajattelin, jos tämmöinen ihminen tässä elämäntilanteessa kirjoittaa ja kiittää siitä, mitä me tehdään, tulkaa ihan rauhassa sanomaan että sisustusjournalismi on puuhastelua. En usko.

Jo pienenä kirjoittamisen löytänyt Anna-Liisa Hämäläinen jatkaa eläkkeellä vapaan toimittajan työtä. Nyt voi rauhassa miettiä vaikka sitä, miten valta muokkaa ihmistä ja mitä vastuu merkitsee. Ikärajoista piittaamatta toimittajana saa parantaa ihmisten elämänlaatua ja tuoda heille kauneutta ja hyvää mieltä.