Anja Pirttilahti - porvoolaisen nukketeatterin äiti

Porvoolainen Anja Pirttilahti oli ammatiltaan kirjastonhoitaja, mutta tunnettiin myös monitoimisena harrastaja- ja nukketeatterin näyttelijänä sekä mummokammarin satujen ja tarinoiden kertojana. Olipa hän mukana muutamassa kotimaisessa elokuvassakin. Vuonna 1999 Anja sai nukketeatteriyhdistyksen, Suomen Uniman, kunniakirjan.

Anja Katri Irene Virtanen syntyi 27.9.1926 Helsingissä Kätilöopistolla Adolf (ent. Wahlman) ja Riitta-Kaisa Wirtasen (synt. Pulkka) esikoisena. Hän painoi syntyessään vain 1,7 kiloa. Hengissä hänet pidettiin imettämällä hänelle ensin rättiin imeytettyä maitoa, sitten antamalla lusikalla vieraan naisen äidinmaitoa.   

Isällä, Adolf Wirtasella oli Helsingissä parturiliike, karjakon koulutuksen saanut Riitta-Kaisa toimi Jokioisista Helsinkiin muutettuaan maidontarkastajana. Toisensa he olivat tavanneet Jyväskylässä ja avioituneet vuonna 1925.  

Isästään Anja kertoi muistavansa, että tällä oli musta käkkärätukka ja että hän pukeutui pikkutakkiin ja ”nappaskenkiin” myös vieraillessaan kesäisin appiukkonsa luona Iisalmen Siikalahdessa. ”Kerran heinänteon aikaan isä tarjoutui mukaan heinäpellolle. Ukki Juho torjui ehdotuksen sanoen, ettei siellä tarvita ´nappasterikenkiä`. Isä sai jäädä tupaan hoitamaan minua ja Veikkoa, kolmatta lastaan odottava äiti pääsi kahvin keittäjäksi heinäväelle.”

Tämä tapahtui vuonna 1931 ja oli viimeinen kesä, jolloin parturimestari lomaili Iisalmessa, sillä hän kuoli äkillisesti saman vuoden lopussa. Juho ja Johanna Pulkka, ukki ja täti, ottivat hoitaakseen Anjan ja tämän veljen Veikon. Viena jäi Helsinkiin äidin luo, josta oli nyt tullut yksinhuoltaja. Työpaikkansa hän joutui vaihtamaan Arabian tehtaaseen, koska sen jälkituotannossa ei tuolloin ollut lauantai- eikä sunnuntaitöitä.  

Koulunsa Anja aloitti Siikalahden kansakoulussa ja jatkoi Helsinkiin muutettuaan Eläintarhan koulussa. Keskikoulun hän kävi Helsingin Suomalaisessa yksityislyseossa, jossa hän sai vapaaoppilaspaikan. Lempiaineikseen hän mainitsee historian ja uskonnon.    

Sota-aikana Virtasen perhettä kohtasi suuri onnettomuus, kun kotitalo Vaasankatu 10:ssä paloi vuoden 1941 Helsingin kovissa pommituksissa.    

Liian nuori seminaariin

Keskikoulun käytyään Anja meni vuonna 1943 lastentarhaan harjoittelijaksi ja haki Tornion seminaariin, mutta ei päässyt sinne ikänsä vuoksi. Hän oli vuoden Vieremällä Rotimojoen koululla opettajan sijaisena ja sota-aikana ilmavalvonnassa Helsingissä.

Tulevan miehensä Veikko Ekmanin Anja tapasi ensimmäisen kerran Helsingissä, kun kaksi sotilasta ja poliisi tarkastivat hänen ja hänen ystävänsä henkilöllisyyttä. Kun tytöiltä seuraavan kerran tivattiin papereita, toinen sotilaista, Veikko, oli jälleen siinä. Tästä kohtaamisesta alkoi seurustelu. He kävivät elokuvissa, kävelivät Hesperian puistossa, olivat kirjeenvaihdossa.

Kesällä 1944 Veikko haavoittui Tali-Ihantalan taistelussa, jossa sirpale lävisti hänen lapaluunsa. Juuri sitä ennen toukokuussa he olivat menneet naimisiin.

Sodan jälkeen Anja ja Veikko Ekman muuttivat Porvooseen, jossa appivanhemmat asuivat. Veikko työskenteli ensin vesijohtoasentajana, sitten nuohoojana. Perheeseen syntyi 1940-luvulla kolme lasta: Kirsi, Raita ja Veikko. Avioliitto päättyi eroon vuonna 1963. Kaksi vuotta myöhemmin Anja avioitui Alpo Pirttilahden kanssa, jonka kanssa sai kaksi lasta: Annen ja Ritan.  Perhe asui ensin Porvoon maalaiskunnassa Kerkkoossa, jossa Alpo työskenteli Urheilu-Karhu Sport -tehtaan suksiosastolla. Vuonna 1971, jolloin hän siirtyi Nesteen Porvoon öljynjalostamolle operaattoriksi, perhe muutti Porvooseen.  

Työura kirjastossa alkaa

Syyskuussa 1971 Anja Pirttilahti sai päätökseen myös kirjastoalan opintonsa. Siitä kertoo Kansanvalistusseuran kirjeopiston todistus, jossa kerrotaan hänen suorittaneen sivukirjastonhoitajan kurssin tyydyttävin arvosanoin. Allekirjoitus on hänen opettajansa, kirjastoneuvos Helle Kannilan. Anjan arkistoista löytyy myös Porvoon kansalaisopiston rehtorin suositus, jossa kerrotaan hänen olleen taitava näyttämöpiirin opiskelija ja esiintyjä sekä opiston lehden avustaja.   

Neljä vuotta myöhemmin hän suoritti maalaiskunnan sivukirjaston virkaan vaadittavan Kouluhallituksen hyväksymän kirjastokurssin.   

Jo sitä ennen eli vuonna 1973 Anja oli aloittanut työnsä Porvoon maalaiskunnan kirjastossa, ensin osa-, vuodesta 1978 lähtien kokopäivätoimisena, mikä jatkui vuoteen 1989.  Kahdeksan vuotta myöhemmin, jolloin Porvoon kaupunki ja maalaiskunta yhdistyivät, myös kirjastot yhdistyivät.

Anjan työkenttään kuuluivat vuosina 1974–78 Askolan sivukirjastot Tiilään, Särkijärven ja Juornaan kylissä. Hän osti kirjat, muovitti ne ja kantoi kirjastoihin. Työ ei ollut helppoa, sillä kirjalaukku oli painava ja kulkuvälineenä linja-auto, mutta palkitsevaa.  Särkijärven kirjaston vakituisista asiakkaista kehkeytyi hänelle myös rakas ystäväpiiri.

Kun Anja jäi eläkkeelle, työtoverit sepittivät hänen läksiäisiinsä laulun, josta pieni ote:  ”On täällä tallattu ja kirjat lainattu, on kundit hoidettu, on kirjat paikattu. On vauhti hurjaa, ja Anjan päätä huimaa. Pum pum pum teatterissa paukkuu ja lapset nauttii juu.”

Oma nukketeatteri syntyy   

Kirjastotyön ohella Anja Pirttilahti veti seurakunnan Äiti–lapsi -piiriä ja alkoi vuonna 1976 pitää Porvoon kaupunginkirjastossa satutunteja. Eväät siihen hän oli saanut jo 13-vuotiaana pitäessään pyhäkoulua lapsille: ”Tuolloin vanhempi pyhäkoulunopettaja opasti, kuinka tarinoita voi elävöittää nukeilla ja liikutella pöydällä”.

Idea oman nukketeatterin perustamisesta syntyi Vaasan kesäfestivaaleilla, jonne Anja matkusti 1980-luvulla monena kesänä jakamaan saman rakkauden muiden kanssa,  mutta myös saamaan itselleen oppia ja innoitusta.  

Porvoosta Anja löysi itselleen hyvän työparin, Irmeli Holsteinin, joka innostui nukketeatterista, oli kekseliäs ja osasi improvisoida. Vuonna 1981 he aloittivat yhteisen seikkailun ja perustivat kaksikielisen nukketeatterin Olipa kerran… Dockteatern Det var en gång. Seuraavana vuonna Anja osallistui Vaasan nukketeatterikusseille, mutta varsinaisille ammattikursseille vasta vuosina 1987–91.

Ammatillista tukea Anja sai alkuaikoina kirjailija Kirsti Huuhkalta, jolta hän osti ensimmäisen näytelmänsä Nalle tahtoo hunajaa. Myös näyttelijäpariskunta Irja ja Matti Ranin tukivat aloittelijaa monin tavoin.

Aluksi nukketeatteri oli osa Porvoon kaupunginkirjaston toimintaa, mutta vuonna 1986 perustettiin kannatusyhdistys avustusten hakemisen helpottamiseksi. Tuolloin yhdistyksessä oli 40 jäsentä, joista osa osallistui aktiivisesti teatterin toimintaan näyttelijöinä, nukentekijöinä, muusikoina. Ohjelmistossa oli seitsemän näytelmää, joista muutama sekä suomeksi että ruotsiksi. Omaa näyttämöä ei ollut, mutta harjoitus- ja varastotilat löytyivät Linnankoskenkadulta. Liioin esiintyjät eivät saaneet taloudellista korvausta, koska nukketeatteri Olipa kerran… oli harrastajateatteri. Palkkiona oli tunne, joka vei ajatukset pois arjen huolista ja murheista.  

Nukketeatteri poikkeaa muista teattereista Anjan mukaan myös siinä, ettei koskaan tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. ”Yksikään esitys ei ollut aikaisempien näköinen. Lasten oli myös vaikeaa istua paikoillaan näytöksen ajan, 45 minuuttia. Joskus joku lapsi siirtyi näytöksen aikana ja katseli meitä takaa päin.”

Nukketeatteria myös ulkomaille

Nukketeatteriharrastus vei Anja Pirttilahtea 1980–90-luvuilla ympäri Suomea ja Eurooppaan ja toi hänelle ystäviä Tshekeistä, Virosta, Venäjältä ja Ruotsista.

Vuonna 1984 Anja pääsi tutustumaan Leningradin nukke- ja marionettiteatteriin, myöhemmin myös Petroskoin nukketeatteriin. Tiiveintä yhteistyö oli Viljandin ja Petroskoin nukketeatterin kanssa. Esimerkiksi Viljandin nukketeatterin johtaja Altmar Looris ohjasi Porvoossa useita näytelmiä. Rakkain niistä oli Punahilkka.  

Myös Suomen Uniman järjestämä teatterimatka Tshekkoslovakiaan (nykyisen Slovakiaan) Banská Bystrican kaupungissa pidetyille nukketeatterifestivaaleille oli ikimuistoinen. Teatterissa toimivat ”oppaina” paikalliset koululaiset. Muun muassa pieni Martin ihastui Anjaan niin, että perheyhteys säilyi vuosikymmenet.

Suomalaisista nukketeattereista läheisimpiä olivat helsinkiläinen Sampo, tamperelainen Mukamas-teatteri ja espoolainen Hevosenkenkä.  

Tunnustusta alkaa sataa  

Nukketeatteri Olipa kerran…Dockteatern Det var en gång on huomioitu myös Suomessa ja sitä samoin kuin sen perustajaa Anja Pirttilahtea on muistettu sanoin ja kunnianosoituksin.

Jo vuonna 1999, vajaa 20 vuotta perustamisensa jälkeen hänet kutsuttiin Kangasalan nukketeatteripäivillä Unescon alaisen Unima-teatterijärjestön kunniajäseneksi viiden nukketeatteriveteraanin kanssa. He olivat Sirppa Sivori-Asp, Mirjami Skarp, Kirsti Huuhka, Matti Ranin ja Kati Kaipainen.   

Kansainvälinen Unima on maailman vanhimpia teatterijärjestöjä, ja Suomen Unima sen jäsen.  

Seitsemän vuotta myöhemmin nukketeatteri Olipa kerran… vietti 25-vuotisjuhliaan ja näytteli sen kunniaksi koko vuoden heinäkuuta lukuun ottamatta. Samana syksynä Anja Pirttilahti juhli 80. vuottaan Porvoon Kulttuuritalo Grandin Linsén-salin näyttämöllä.  

Myös 30-vuottaan nukketeatteri juhli syksyllä 2011 Grandissa. Juhlanäytelmänä oli Elsa Beskovin satuun pohjautuva Rati. Riti ja Ralla, vierailijana Viljandin nukketeatteri näytelmällään Karupoeg eli Nalle Puh.  

Lehtihaastattelussa Anja Pirttilahti muisteli teatterinsa perustusaikoja näin: ”Kun perustin oman teatterin vuonna 1981, eräs porvoolainen sanoi, ettei sinun teatterisi pysy pitkään pystyssä. Mutta olipas väärässä, sillä nyt on takana 30 värikästä vuotta.”

Nukketeatteri Olipa kerran… Dockteatern Det var en gång… onkin todennäköisesti yksi pisimpään yhtäjaksoisesti toimineista harrastajanukketeattereista Suomessa ja ainoa molemmilla kotimaisilla kielillä toiminut. Kahdeksan naisen lisäksi miehiä oli ohjaajina ja nukkien valmistajina mutta myös näyttämöllä.

Anja Pirttilahden mukaan alkuvuosina oli vaikeuksia sekä ohjaajien että talouden kanssa, mutta yleisön positiivinen vastaanotto kannusti. Samoin se, että teatterin aktiivit jäsenet olivat kiinnostuneita kouluttautumaan ja oppimaan. Niinpä mahdollisuuksien mukaan käytettiin ammattiohjaajia, -lavastajia, -nukentekijöitä ja -muusikoita.   

Nukketeatteri Olipa kerran… lopetti toimintansa vuonna 2018. Mutta jo sitä ennen vuonna 2011 Anja oli lopettanut näyttelemisen häneen itseensä kohdistuneen potilasvahingon vuoksi. Loppuvuosinaan hän osallistui Pikkulottien kokouksiin ja Porvoon seurakunnan 90-vuotiaiden kerhoon.   

Avustajana neljässä elokuvassa  

Nukketeatterin ohella Anja Pirttilahti tunnettiin Porvoon kansalaisopiston harrastelijanäyttelijänä. Mieleenpainuvin tuolta ajalta on vuonna 1996 Maija-Liisa Dieckmannin kirjoittama näytelmä Silta Tuvan Krouvista Keisarin Kalaaseihin. Koska Porvoossa ei ollut tuolloin vielä omaa teatteria, sen tilasi ravintola Silta, missä se myös esitettiin. Näytelmä kertoo Porvoon valtiopäivistä, ja yksi sen roolihahmo oli pohjalainen Kustaava-emäntä, jota Anja esitti ja josta sai erityiskiitosta näytelmän ohjaajalta Tuovi Putkoselta.

Anja oli avustajana myös neljässä suomalaisessa elokuvassa. Muistiin jäänein näistä on Risto Orkon ohjaama Maiju Lassilan teos Tulitukkuja lainaamassa vuodelta 1980. Tämä suomalais-neuvostoliittolainen yhteiselokuva kuvattiin Porvoossa, ja mukana oli kymmenittäin porvoolaisia avustajia.  

Tätä ennen hän oli ollut tyttäriensä Annen ja Ritan kanssa avustajana Lauri Leskisen kirjoittamassa Minnassa, joka kuvattiin vuosina 1976–77. 1980-luvulla Anja oli avustajana Ritva Nuutisen ohjaamassa Veli-elokuvassa, jossa pääosaa näyttelivät Kristiina Halkola ja Vilma Melasniemi. Eikä sovi unohtaa Vesku Show-Rempallaan  -tv-sarjaa vuodelta 1989, jossa Anja löi Vesa-Matti Loiria päähän Senaatintorilla.  

Näyttelemisen lisäksi Anja veti kirjallisuuspiiriä ja avusti opiston Kipinä-lehteä. Aktiivivuosinaan hän kirjoitti myös muihin lehtiin mielipiteitä, satuja ja runoja ja oli tyttärensä Ritan mukaan kysytty esiintyjä pikkujouluihin ja vuosijuhliin.  

Kun nukketeatteri valtasi sydämen, Anja Pirttilahti hyödynsi kaikkia taitojaan oman nukketeatterinsa estradilla. ”Pahvikäärö kainalossa ja toisessa kädessä laukku minä kävelin lasten luokse esiintymään”, hän muisteli vuonna 2011 teatterinsa alkuaikoja Nukketeatteri -lehden haastattelussa, jossa tunnusti teatterin rakkaudekseen: ”Ilman sitä elämä olisi ollut haaleaa ja mitätöntä.”

Innokas myös Valehtelijoiden klubissa

Viimeiset elinvuosikymmenensä Anja Pirttilahti asui porvoolaisessa rivitalokaksiossa  Wittenberginkadulla. Samassa kiinteistössä oli eläkeläisten kerhohuone, jossa järjestettiin erilaisia tapahtumia, muun muassa joka keskiviikko eläkeläisille ryhmätapaaminen, jossa oli bingoa, tietokilpailuja ja tietysti kahvitarjoilu. Näihin tapahtumiin oli Anjan, joka kärsi viimeiset elinvuotensa jalkavaivoista, helppo tulla. Hän osallistuikin innolla: puhui nukketeatteriharrastuksestaan, järjesti kilpailuja, joihin hankki palkintoja ja ”kerjäsi” kaupasta kahvipaketteja.  

Anjan arkistoista löytyy lehtileike huhtikuulta 2007, jolloin Uusimaa-lehden toimittaja tuli kerhohuoneelle eläkeläisiä tapaamaan ja tekemään juttua heidän Valehtelijoiden klubistaan. Siinä kukin osanottaja esitteli jonkin oudon esineen, jolle mainitsi kolme vaihtoehtotarkoitusta. Muiden osallistujien tehtävänä oli päätellä, mikä vaihtoehdoista oli oikea. Toimittaja totesikin jutussaan Valehtelijoiden klubin niin hauskaksi, että siihen eivät TV-versiotkaan aina kyenneet. ”Nauru, kokkapuheet ja eritoten valheet raikuivat, kun osanottajat päättelivät, mikä kolmesta vaihtoehdosta oli oikea.”

Outojen tavaroiden tunnistamisessa kunnostui lehden mukaan tuolloin parhaiten Anja Pirttilahti, joka osui oikeaan kuusi kertaa. Hän toi kisaan kaksi omaakin esinettään: lehmänutareen puhdistuspullon, jota kukaan ei uskonut todeksi, ja mustan muovilieriön, josta arvuutteli, onko se mahdollisesti piilolinssien yösäiliö, kätevä munavoin valmistusastia vai pähkinänsärkijä. Yksi läsnäolija tunnisti sen pähkinänsärkijäksi ja sai palkinnoksi punaisen omenan.

Valehtelijoiden klubi alkoi aina pienellä jumppa- ja tasapainoharjoittelulla. Kuntohoitajan kehotettua niijaamaan totesi eräs rouva, että onneksi hänen sukupolvensa sentään tietää, mitä on niijaus, sillä nykynuoret eivät tätä tapaa tunne.  Yleisemminkin jumpan mielekkyyttä pohdittiin ja todettiin, että kaatuessa on hyvä olla myös ”vähän läskiä iskua pehmentämässä”.   

Pitkän iän salaisuuksia

Kun ensimmäisen kerran haastattelin Anja Pirttilahtea syksyllä 2019 hänen kotonaan Porvoossa, hän oli 93-vuotias. Pitkän iän salaisuudekseen hän paljasti, että oli pelastanut kolmen lapsen hengen. ”Synnytysteni jälkeen minulta tuli aina runsaasti maitoa. Näin kävi jo esikoisen, Kirsin, syntymän jälkeen. Sairaalaan, jonka laboratoriossa olin tuolloin työssä, tuotiin pieni poika, langanlaiha adoptiolapsi, joka oli kuoleman kielissä. Lypsin hänelle maitoani, ja lapsi selvisi hengissä. Toisen kerran imetin poikaa, jolta oli leikattu umpisuoli. Kolmannen pojan hengen taas pelastin antamalla maitoani kesäpapin adoptoimalle pojalle, joka tuotiin sairaalaan.”

Pitkän iän lisäksi hämmästelin aina Anjan muistia, joka ongelmitta vaelsi 1930-luvulta 2000-luvun tapahtumiin, Iisalmen maisemista Helsinkiin ja Porvooseen, kahteen avioliittoon ja viiteen lapseen. Muistot Porvoon nukketeatterista ja sen perustamisesta saivat aina hänen silmänsä loistamaan ja elokuvaroolit huulet hymyyn.  

Aika loppui kesken

Anja Pirttilahtea kuunnellessani kysyin, voinko kirjoittaa hänestä pienoiselämäkerran Naisten äänen -verkkosivuille. Anja suostui oitis. Työmme lähti suotuisasti liikkeelle, mutta sen katkaisi jo talvella 2020 korona. Rajoitusten lievennyttyä kävin häntä tapaamassa kesällä 2021, jolloin sovimme jatkotapaamisesta. Sitä ei koskaan tapahtunut. Soittelimme muutaman kuukauden välein ja puhuimme aina haastattelun täydentämisestä, mikä tapahtuisi kasvotusten. Joulukuussa 2022 sovimme tapaavamme juhlapyhien jälkeen tammikuussa. Se ei kuitenkaan enää toteutunut, sillä Anja nukkui ikuiseen uneen 8. tammikuuta, 96-vuotiaana ja viimeisenä äitini serkuista. Vain paria kuukautta aikaisemmin hän oli muuttanut Wittenberginkadun kodistaan palvelutaloon.

Asioissa, joita minulta jäi kysymättä/tarkistamatta, on minua auttanut Anjan nuorin tytär, Rita Pirttilahti.

Tavatessamme Rita kertoi, että Pirttilahden perhe – ja varsinkin isä – tuki äidin työtä ja harrastuksia koko sydämellä. ”Isä hääri keittiössä aina kun työvuorot sallivat ja piti vieraat eväissä, sillä ei ollut tavatonta, että nukketeatteri-ihmiset eri puolilta Eurooppaa yöpyivät meillä.”

Rita kertoo myös, että äiti kannusti häntä ja Anne-sisarta opiskelemaan ja etenkin Annea kuvataideopinnoissa: ”Saimme jo äidinmaidossa myös kipinän esiintymiseen, jota kokeilimme koulun näytelmäkerhoissa”.  

Kaikissa toimissaan Anja Pirttilahti oli tyttärensä mukaan aikaansaapa ja ryhtyi oitis toimeen. ”Tarvittaessa hän soitti vaikka eduskuntaan, jos jokin asia vaati sitä”.

Tällaisia anjoja tarvitsemme edelleen.