Anja Moilanen - isän tyttö – aatteen vanki

Kirjailija Frans Emil Sillanpää sanoo: ”Kun ihminen ei ole enää eikä ole vielä”. Sanoisin, kun ihminen ei ole enää, mutta on jo. Kahdeksankymmentä täytettyäni voin sanoa, on jo. Sieluni kuitenkin panee vastaan. Se joka syntymääni odotellessaan on minuun kiinnittynyt ja matkaa tehdessään hieman jalostunut. Mika Waltari puolestaan kirjoittaa: ”Alastomana ihminen on aidoimmillaan”.

Tätä kirjoittaessani minun tulisi siis riisua itseni vaatteista ollakseni uskottava. Yritän vetää muistinjälkeni puettuna, aitona. Frans Emil puhuu ihmisen ikäjaksosta, sen tuntemuksesta. Mika totuudesta, melkein käskee olemaan rehellinen. Se on suuri haaste. Itsestään kertominen ei ole helppoa; ylittää kynnys, koota palasista jotain kokonaista.

Kuka olen, mitä muistan, mitä olen muistamatta? Miksi olen ottanut pääasialliseksi otsikoksi Isän tyttö – aatteen vanki? Minulle annettiin mahdollisuus, siispä lähden matkaan. Voisin kertoa vanhemmistani, esivanhemmista, sisaruksista tai itsestäni. Päätän kertoa itsestäni, ei itsekkyydestä, vaan oletan tuntevani itseni, ”hänet”, paremmin kuin muut mainitut.

En ole yksin maailmassa, kyllä siellä perusperhe kulkee mukana ja monta muutakin. Mutta vastuu ja silmät ovat minun.

Pieni esittely on paikallaan. Tarinan kirjoittaja on Anja Inkeri Moilanen, syntynyt 1936 Savonrannalla, Savon itäisellä kulmalla. Äitini on Vera, os. Riikonen, Kontiolahdella Pohjois-Karjalassa syntynyt. Isä Heikki syntyi Sortavalan maalaiskunnassa Otsoisten kylässä. Molemmat ovat syntyneet 1898. Minun syntyessäni he olivat jo 38-vuotiaita. Olin kuudes kapaloitava, nuorin lapsista. En tiedä miten toivottu. Tajuntani kasvaessa tuotakin mietin.

Köyhät olot, äidin suuri työtaakka, paljon epävarmuutta. Muutot Kotka-Kemi linjalla söivät perhettä. Vanhempani tutustuivat Lieksassa. Äiti oli silloin modisti, hatuntekijä, isä myymälänhoitaja. Äidillä oli pieni hattukauppa sivukadulla, kuten Rautavaaran laulussa kauniisti kerrotaan.

Lapsuuteni ja sotavuodet

Tämän osan kerronnasta joudun aloittamaan surullisella tapahtumalla. Perhettämme kohtasi menetys, jota vähän muistan. Talvella 1939 sodan jo lähestyessä kuoli tapaturmaisesti vanhin veljeni. 16-vuotias reipas poika, oli kasvamassa mieheksi, mahdollisesti sotilaaksi. Tämä tapaus oli suuri murhe. Isäni oli valtuuston kokouksessa, kun joku kylän miehistä ovelta hädissään sanoi, Moilanen, teiltä kuoli poika. Lukijani, voinet arvata, oli tulla toinen menetys.

Syntymävuoteni kertoo lapsuuteni olleen koko viisi vuotta kestäneen sodan vaikutuksen alla. Olenkin alkanut käyttää sanontaa ”sodan käynyt lapsi”. Sodalla oli suuri vaikutus pieneen ihmiseen. Niin suuri, etten vieläkään pysty sitä arvioimaan. Jotkut tutkijat ovat paneutuneet meihin, silloisiin lapsiin ja kohtaloihimme. Mielestäni tutkijat, kuten tutkimus aina, laahaa jäljessä. Onneksi kirjailijat ovat tehneet hyvää työtä, ja Ruotsiin ja Tanskaan lähetettyjen sotalapsien elämää on dokumentoitu.

Pieni Anja alkoi ymmärtää, että ”jotain pahaa tapahtuu”. Mitä varten nuoret ja vanhemmatkin miehet menevät urheilukentälle pyssyt mukanaan? Kodissani puhuttiin: ”Tästä ei hyvää seuraa, sota siitä tulee.” Vanhat työväen miehet tulivat piippua poltellen isän kanssa juttelemaan. Pohtivat, mitä olivat kuulleet ja mitä sanomalehti kertoi.

Sodan alkaessa isä joutui rintamalle. Oli tykistössä, ns. tulenpuhuja, antoi käskyn tykinlaukaisuun. Hänen ei tarvinnut olla kauan rintamalla, kun hänet kutsuttiin siviiliin kansanhuoltoa johtamaan. Sitä pestiä kesti hänen osalta vuoteen 1949 saakka.

Meillä ei ollut radiota. Isä ja veljet kävivät työväentalolla kuuntelemassa uutiset. Samalla pohdittiin miehissä tilannetta. Äiti halusi radion. Oli vuosi 1942. Paikallisen meijerin ”ylinainen” meijerska oli muuttamassa ja myi radion. Isä antoi äidille ison sinisen setelirahan, viisisatasen, ja minäkin pääsin radion ostoon. Koko pienen matkan hyppelin iloisesti, välillä kysyin äidiltä, onko raha siellä esiliinan taskussa. Radio, malliltaan 1930-lukua on edelleen tallessa.

Meille tuli sodan alettua Viipurista evakkoina äidin veli vaimonsa kanssa. Mökissä oli vain huone ja keittiö, mutta hyvin mahduimme. Eno teki samoissa tiloissa isännille lammasturkkeja, räätäli kun oli. Enon vaimo, täti, halusi mennä hautausmaalle, kun sankarivainajia haudattiin. Hän otti minut kelkkaan mukaan. Kunnianlaukaukset pelästyttivät minut ja kädet korvilla aloin itkeä. Tätä toistui useita kertoja. Viimein täti ymmärsi, etten halua pyssyjen paukkeeseen. Siitä alkaen on selkäytimeni ilmoittanut, että ampuminen on järjetöntä, pelottavaa. Lienen jo silloin saanut sysäyksen sodanvastaisuudelle.

Talvisodan aikaan oli ensikuulema pommikoneista. Niiden jylinä pelotti. Yleensä lensivät yöllä mennen ilmeisesti pommittamaan Savonlinnaa ja Sisä-Suomea. Isoveli kääri minut lakanaan ja kaivauduimme lumihankeen. Tuntui, ettei jylinä lopu koskaan. Osaan matkia tuota ääntä koska vaan.

Jossakin vaiheessa sotilaat alkoivat liikehtiä enemmän. Kyläämme pysähtyi sotilaita, autoja ja moottoripyöriä. Olimme veljeni kanssa uteliaita ja menimme katsomaan, kun sotilaat rasvasivat ja korjasivat ajopelejä. Saimme heiltä näkkileipää. Se oli suurta herkkua. Äiti antoi vastavuoroisesti vietäväksi kananmunia ja vähän maitoa. Olihan meillä kanoja ja lehmä. Ilo oli suuri, kun pääsimme henkilöauton kyytiin ja veli moottoripyörän kyytiin. Joku sotilaista kysyi, onko teillä aikuista siskoa? Sitä emme uskaltaneet paljastaa, sisaremme oli jyrkästi kieltänyt hänestä puhumisen.

Lapsuuteen kuului myös leikkejä, vaikka vähänkin aikaa päivästä. Naapuriin, mumminsa luo tulivat Helsingistä sotaa pakoon 6- ja 4-vuotiaat tytöt. Siitä leikit alkoivat. Kävyt olivat lehmiä ja lampaita. Niille teimme risuista navetat. Vesiheinää annoimme syötäväksi. Itselle laitoimme vadelman lehdistä ja vadelmista piirakkaa. Pallopelit, piiloset, hippaset, ruutuhypyt antoivat liikettä leikkeihin.

Kuusivuotiaalle tuli ykskaks vahva itkunpurkaus. Äidin kaipaus ja isän rintamalla olo sen varmaankin aiheuttivat. En muista osasimmeko lohduttaa. Mummin syli ja esiliinaan pyyhityt kyyneleet toivat lohdun. Vuosikymmenten jälkeen keskustelimme näistä. Olimme ikuisia ystäviä, ja saatoin ystäväni vuonna 2013 lepoon. Muistotilaisuudessa muistelin meille tärkeitä hetkiä elämästä, myös aikoja, jolloin kävyt elivät. Nyt ne ovat hiljaa, liikkumatta, mutta lapsuus ei ole unohduksissa.

Lasten osallistuminen työhön

Naisten, nuorten ja lasten työ kotirintamalla oli suuri ja tarpeellinen. Taidokkaat äidit opettivat lapsille muun muassa taidon liikkua metsässä. Äidin opastuksella opin tuntemaan sienet. Marjojen keruu kuului myös lasten tehtäviin. Kerran poimin veljeni kanssa hyvän metsämansikkasaaliin. Söimme tietysti itsemme kipeiksi. Saimme kovan kuumeen, posket hehkuivat kuin mansikat. Se tauti meni pian ohi ja seuraavalla kerralla hillitsimme itsemme.

Kerhoneuvoja opasti juurikasvien viljelyssä ja valvoi työtämme. Vihkoon merkitsimme milloin ja mitä teimme. Kasvipenkkien piti olla täsmälliset, rivit suorat, harvennukset ja kitkemiset aikanaan tehdyt. Veljeni, 2,5 vuotta minua vanhempi oli tarkka mittamies. Kasteluapua saimme äidiltä ja siskolta. Sadon saimme omalle perheelle, ja isä oli vuokrannut kasvimaita vielä oman pihan ulkopuoleltakin.

Mutta tämä ei riittänyt. Yhteiskunta antoi vielä omat haasteensa. Kävimme metsässä kaivamassa puukolla havupuista pihkaa, jonka laitoimme paperipusseihin. Kiskoimme voikukanjuuria, huuhtelimme ja kuivatimme ne. Tiesimme paikan, johon oli haudattu hevosia. Sieltä keräsimme luita säkkeihin. En tiedä mihin niitä käytettiin, ehkä valmistettiin saippuaa. Voikukanjuurista kahvinkorviketta.  Joku ”ylipomo” kävi ne sitten hakemassa. Tästä melkoisesta urakasta saimme palkkioksi Mannerheimin ja Rytin kuvat. Veljeni naulasi ne isolla naulalla huussin seinälle. Hävisivät isän käynnin jälkeen. Arvasimme syyn. Ei tarvinnut ihmetellä eikä kysellä.

Kouluun piti viedä puolukoita ja sieniä, kun keittolatoiminta alkoi. Kävimme noutamassa perunoita ja lanttuja nostamassa kartanosta, jonka sadosta koulu sai osansa ja minä lantunlistijänä muiston sormeeni. Listijä katkaisi naatin lantusta puukolla.

Jo ennen kouluikää opin isän kanssa kalastamaan. Olin soutajana verkoilla ja pitkällä siimalla. Ikävintä olivat aikaiset aamuherätykset. ”Alahan kalakaveri nousta”, isä kehotti. Olihan riemu juosta äidille ilmoittamaan saalis. Jotain aina saimme.

Ajelimme vuorotellen veljen kanssa lepänoksilla kärpäsiä, jotka kiusasivat lehmää äidin lypsäessä. Lehmä laidunsi metsälaitumella. Äidin lehmänkutsu kajahteli aamuin ja illoin. Siinä huudossa, oli oma hienoinen rytminsä. Kaikki tuon ajan lapset, ainakin maalla joutuivat ahkeroimaan.

Kerron näistä lasten töistä, osallistumisesta tarkasti, jos joku tämän päivän nuori eksyy tämän tarinani lukemaan. Maailmamme oli monipuolisesti rikas. Tekniikka ei vielä ulottunut meihin. Älypuhelimet ja muut härpäkkeet olivat kaukana tulevaisuudessa. Saimme liikuntaa ja ajattelua omasta takaa. Helpompaakin elämä olisi toki voinut olla. Veljeni uhosi, ettei koskaan laita kasvimaata, ja tuo uho on pitänyt.

Veljien sota

Kaksi veljeäni 19- ja 18-vuotiaat joutuivat sodan aikana asepalvelukseen. Vanhin koulutettiin panssarivaununkuljettajaksi ja sitä tietä Lapin sotaan ajamaan saksalaisia pois maastamme. Hän palasi ehjänä kotiin. Toinen veli, hento 18-vuotias, kuin poikanen, itketti äitiä monena päivänä lähtönsä jälkeen. Miten hänen käy, jos rintamalle joutuu, äiti huokaili. Veli oli lapsuudessa saanut käsivamman. Se huomioitiin eikä laitettu rintamalle, vaan sijoitettiin alokasajan jälkeen toimistotehtäviin rajan Suomen puolelle. Hänkin palasi ehjänä kotiin. Muistan hyvin, miten äitini seurasi ikkunasta, mihin taloon pappi meni surusanomaa viemään. Suru jaettiin yhdessä, kun joku kylän pojista kaatui rintamalla. Molemmat veljeni joutuivat heti sodan alettua kuljettamaan kaatuneiden arkkuja laivarannasta kalmistoon, auttamaan ohikulkevia evakoita majoituksissa sekä lehmien ja hevosten siirroissa.

Veljeni ollessa Lapin sodassa, sairastui nuorin veli, tuo Mannerheimin ja Rytin kuvien naulaaja, keväällä 1944 aivokalvontulehdukseen. Lääkäri kävi naapuripitäjästä, totesi taudin, mutta tarpeeksi hyvää lääkettä ei ollut. Siihen aikaan diakonissat olivat saaneet hyvän koulutuksen myös sairaanhoitoon ja luotimme häneen kuin lääkäriin. Veljeni vaipui koomaan ja tilanne oli toivoton.

Diakonissa sanoi, ettei auta kuin rukoilla. Niin me sitten rukoilimme veljen vuoteen äärellä. Sekö lienee auttanut, kun kylämme ohikulkevalla sotilasosastolla oli mukanaan lääkäri. Diakonissa pyysi häntä tulemaan avuksi, koska sotilaskäytössä oli paremmat lääkkeet kuin siviilissä. Lääkäri tuli, antoi heti lääkkeen ja jätti lisälääkkeitä. Samalla hän sanoi: ”Jos tämä poika ei herää kolmen vuorokauden kuluessa, en voi häntä pelastaa.” Kolme vuorokautta oli täyttymässä, veli avasi silmänsä ja sanoi: ”Äiti”. Emme tienneet, miten suhtautua, itkimme ilosta ja kiitimme rukouksin. Pikkuhiljaa veljen toipuminen alkoi ja saimme hänet takaisin. Myöhemmin veli on kertonut nähneensä ensimmäiseksi enkelin vuoteen vierellä.

Isäni soitti Lapin joukko-osastoon, jossa vanhin veljeni palveli ja pyysi tälle lomaa. Silloin olivat kriittiset ajat rintamalla ja kotona. Loma myönnettiin, mutta se meni pitkään matkaan, eikä sairas veli ehtinyt heräämään. Sotilas oli pihassa sotilaan vaatetuksessa, mantteli päällysvaatteena. Siinä hän jätti hyvästejä, repussa eväitä paluumatkalle ja lauloi meille: ”Kentälle jos jäisin mä iäks uinumaan, niin viimehetkelläkin muistan teitä”.

Lääkäri kävi joitakin kertoja, kun halusi seurata tilannetta. Söi mielellään äidin laittamaa ruokaa. Hieman ihmettelin, kun hän nuoli jälkiruokalautasen. Hän oli kysynyt äidiltä luvan. Kotona ei koskaan saanut niin tehdä. Maitokiisselin kanssa makea hillo oli varmaankin ihana makuelämys kauan rintamalla olleelle.

Anjan oppivuodet

Haluan lainata tunnetun saksalaisen filosofin Nitzschen sanontaa: ”En ole antanut koulunkäynnin häiritä oppimistani”. Tämä ei ole minuun sovitettuna muuta kuin vitsi, hyvä sellainen. Suoritin vain kansa- ja kansalaiskoulun oppimäärän, mutta oppimishaluani se ei vienyt. Aina tähän päivään vuoteen 2016 olen saanut uutta tietoa. Olen saanut olla utelias. En malta olla taas ilman lainausta. Suuresti kunnioittamani geenitutkija Leena Palotie mainitsi keskustellessaan filosofi Esa Saarisen kanssa, että ” tietoa täytyy uskoa, se murtaa muurit. Lapsen asenteen säilyttäminen, se joka minussa kysyy”. Luulen, että jokunen promillenhiukkanen Palotien kokemasta on minunkin reppuuni kulkeutunut. Toivottavasti tämä ei kalskahda omakehulta.

Olin alakoulussa parina lukukautena satunnaisesti kuunteluoppilaana. Veljeni oli koulussa, ja minäkin halusin mennä. Sain mennä ja lähteä, milloin tykkäsin. Siskolta perittyyn pieneen laukkuun laitoin evääksi maitopullon ja pari leipäpalaa. Opettaja antoi piirustuspaperia ja kynän viihdykkeeksi.

Varsinaisen oppivelvollisuuden alettua menimme naapurissa olleen Hesan tytön kanssa käsi kädessä koululle. Hän jännitti kovasti. Minua ei jännittänyt. Oli tuttu luokka ja opettaja. Ystäväni sanoi: ”Oli hyvä kun pidit kädestä kiinni, tuntui turvalliselta”. Vaikka tiet pian erosivat, meistä tuli ikuiset ystävät, kuten aikaisemmin käpyleikkien yhteydessä kerroin. Parhaiten muistan alakoulun opettajan erikoisjutun. Hänellä oli tapana aamuisin ennen koulun alkamista piirtää taululle luontoa kuvaavan piirros. Aina oli joku eläin mukana. Se aloitti päivän iloisesti.

Koulussa en ollut priimusoppilas, siinä kahdeksan pintaan taisi olla keskiarvo. Jotkut aineet kiinnostivat erikoisesti, ja niitä olen tarvinnut työssä ja tässä jokapäiväisyydessä. Kansalaiskoulua pidettiin tilojen puutteen vuoksi iltaisin. Päivätyönsä tehnyt opettaja ei jaksanut olla kiinnostunut meistä. Täysin hukattua aikaa.

Yläkoulussa oli naisopettaja, joka hermostui tappeleviin poikiin. Karttakeppi tuuletti poikien moneen kertaan paikattuja sarkahousuja. Opettaja sairasteli, pojat iloitsivat, että nyt on Ilmi taas ”lataamossa”, jolla tarkoittivat mielisairaalaa. Jälkikäteen olen ajatellut, että kova kuri taisi olla tärkein ”oppiaine”, viisaudenkasvattaja.

Kielteiset muistoni koulusta jatkuvat. Sota jylläsi, ja ruoka oli huonoa. Omat eväät, sipaistut valkoisella margariinilla, akanaista kauravelliä, puolukkavelliä, Amerikasta tullutta maissimakaronia ruisjauhokastikkeen kera, sama kastike perunoille. Nämä ovat koulukeittolan tarjonnasta jääneet parhaiten mieleeni. Taas oli akanavelliä moneen kertaan lytätyllä alumiinilautasella. Piti viedä omat lautaset ja lusikka, jotka eivät useinkaan sattuneet järjestäjän käteen. En voinut syödä ruokaa, ja juoksin kotiin syömään. Ei auttanut, seuraavana ja sitä seuraavana päivänä sama annos tuotiin uudelleen eteeni. Opettaja kielsi minulta kotona käynnin. Söin vain eväät, niskuroin. Äidin ihmetellessä jouduin kertomaan totuuden. Hän tuli koululle ja sanoi opettajalle, että näin ei saa menetellä. Siinä luokan edessä hän sen julisti. Häpesin, en itkenyt. Tänä päivänä saattaisi olla koulukiusaamista opettajan taholta?

Seuraavaksi saimme epäpätevän miesopettajan, kurittajan, joka vaati myös osaamista. Jos joku teki pienenkin käytösvirheen luokassa, koko luokka sai rangaistuksen. Seisomista 15 minuuttia. Kädet sivuille vaakaan nostettuna. Jos alkoi notkua, tuli karttakepillä nostamaan käsivarret lentoasentoon. Nurkka oli pyöristetty joka tunti jollakin. Kaikesta tuosta huolimatta opin parhaiten hänen aikanaan. Hän osasi myös arvostaa osaamista. Tähän olen koonnut nämä nurjat puolet, mutta olihan koulussa joskus kivaakin. Koulukaverit, tunteja luonnossa, urheilukilpailut, pallopelit.

Haaveilin pyrkiväni neljänneltä luokalta oppikouluun Savonlinnaan. Veljeni oli siellä ja siskoni kauppakoulussa. Se jäi haaveeksi ja itkuksi. Kysyin isältä ,voisinko mennä pyrkimään oppikouluun. Isä otti hartioista kiinni ja kertoi, että ”sinut olisin halunnut kouluttaa, mutta minulla ei ole varoja.  Asunnon saanti Savonlinnasta on vaikeaa, olethan nähnyt veljesi ja siskosi vaikeudet. Lupaan, että kaikki järjestyy myöhemmin”.

Kauppa ja sahanpiippu

Niin järjestyi. Sodan päätyttyä isäni laajensi kotimme asuintiloja, mutta otti ne vuonna 1949 perustamansa kaupan käyttöön. Kohta talomme ulkoseinässä olevassa kyltissä luki Liha- ja Ruokatavarakauppa H. Moilanen. Tästä alkoi ”kvarttaalitalous 24/7”, jota kesti 22 vuotta. Olin 13-vuotias, kun koulupäivän jälkeen alkoi hyörinä kaupassa. Tämä 22 vuotta oli yksi elämäni yliopisto, mitä myöhemmin arvostin.  Isälläni oli osaamista ja rohkeutta perustaa oma kauppa. Kauppa mehi hyvin, kun sahanpiippu jaksoi höyrytä ja viheltää. Saha ja monta muuta siihen kuuluvaa antoi työtä noin 200 hengelle, ja se ruokki myös meidät.

Siihen aikaan kaikki tavarat olivat isoissa pakkauksissa ja 50 kg oli tavallinen paino säkkitavaroille. Voimat karttuivat, kun lihamyllyä pyöritti käsivoimin. Alkuun maito tuli maataloista. Myöhemmin maito ja piimä tulivat 50 litran tonkissa Savonlinnasta. Onneksi kehitys toi mukanaan pussit ja purkit. Sokeri ja kahvi vapautuivat säännöstelystä 1950-luvun alkupuolella, mikä helpotti ostajaa ja kauppiasta. Työ oli raskasta. Iso lihakirves oli yhtä painava kuin ennenkin.

Yksi veljistäni oli parisen vuotta kotikaupassa. Hän avioitui. Tuli uusi elämä ja muutos. Vaikka tunsin kaupantyön sopivaksi ja minun oli helppo lähestyä ihmisiä, en silti oikein viihtynyt alalla. Usein ajattelin, että haluan suureen maailmaan, mutta mistä sellainen löytyisi? Tunsin vastuuta vanhemmistani ja lähtemisen ajatuksesta oli luovuttava.  Niin tehdessäni on mieleni kepeä. Asiakkaat olivat hyviä kasvattajia. Heissä yhdistyi savolaisuus ja itäinen ihminen. Ne yhdessä muokkasivat mainioita persoonallisuuksia. Jaoimme ilot ja surut, melkein lääkepurkkien sisällötkin. Silloin oli aikaa kuulumisille.

Kesälomalaiset toivat eloa kaupantekoon. Myynti saattoi kolminkertaistua talvikuukausiin verraten. Puutavaraa kuljettavat hinaajat poikkesivat laivarantaan. Laivaemäntä soitti jo kauempaa kauppalistan. Sattuipa niinkin, että keskellä yötä piti mennä kuokkimaan säkillinen perunoita maatalon perunapellolta. Talonemännän leipomat leivät lähtivät mukaani. Lihat ja makkarat säilytettiin betonialtaassa jäälohkot ympärillä. Kylmäkalusteita ei ollut. Myöhemmässä vaiheessa nekin saatiin ja sähkökäyttöinen lihamylly.

Kävin autokoulun ja ostimme auton. Se helpotti, ja reviiri hieman laajeni. Silloin meillä oli jo yksi nuori apulainen. Syksyisin välitimme puolukoita Savonlinnaan. Jossakin välissä suoritin kaupallisia aineita, kirjanpito-, kauppalaskento- ja liikekirjeenvaihtokurssit, jotka kävin tenttimässä Joensuussa. Minulle tarjottiin viiden pitäjän alueella ilmestyvän Puruvesi-lehden asioimistoa. Siihen kuului Savonrannalla tapahtuvien juhlien, kokousten, urheilukilpailujen, henkilöhaastattelujen yms. välittäminen lehdelle. Otin tehtävän vastaan ilman perehdyttämistä. Jutut alkoivat sujua ja valokuvistakin tuli tunnistettavia.

Olympiakisat Helsingissä 1952

Citius, Altius, Fortius (nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin). Nämä kolme sanaa hehkuivat stadionin isolla valotaululla koko kisojen ajan. Olin 16-vuotias neitokainen, kun isäni jo talvella hankki minulle liput kisoihin. Pääsin todistamaan suurta urheilujuhlaa avajaisista päättäjäisiin. Ei haitannut, vaikka vettä satoi monena päivänä. Betonirappujen päällä, seisomapaikoilla kisat hujahtivat suuren innostuksen vallassa. Täysi stadion kannusti sen aikaisia huippu-urheilijoita. Olen aina ollut kiinnostunut urheilusta. Isä halusi palkita kaupassa tekemääni työtä lähettämällä minut kisoihin. Sain monen monta kertaa kertoa näkemäni kisat tiskin takaa asiakkaille. Olin majoitettuna naapurissa aikanaan sotaa paossa olleiden tyttöjen kotiin.

Urheilijoista parhaiten muistan aviopari Dana ja Emil Zatopekin. Emil saavutti juoksuissa kolme kultamitalia. Matkoina olivat 5000 ja 10 000 metriä sekä maraton. Tuli täysi potti. Vaimonsa Dana voitti keihäänheiton. Joku näistä Emilin juoksuista sattui samalle päivälle. Oli suurta juhlaa. Kansa hurrasi! Suukot eivät meinanneet pysähtyä voittoisalta pariskunnalta. Emil sai suomalaisilta lempinimen ”Satupekka”, suosio oli korkealla.

Jotkut oheistapahtumat, sattumat jäivät hyvin mieleen. Avajaisia ”häiritsi” rauhanenkeli Barbara. Saksalainen nuori nainen juoksi siivet selässä puhujapönttöön. Ehti sanoa jonkun lauseen, kun kaksi miestä talutti hänet pois. Minua hän ei häirinnyt. Ajattelin, olihan rohkea nainen, siitä vaan. Juoksi rauhansanomaa tuomaan.

Sitten silmä kirkastui naisilla, kun Englannin prinssi Philip lähti kohti katsomoa. Serkkuni antoi lainaksi pienen kiikarin, jolla tiirailin prinssiä. Vieressäni seisova naisihminen pyysi: ”Antaisitteko minunkin katsoa kun Philip saapuu?”. ”Kyllä, mutta ei saa antaa muille”, oli toivomukseni. Uimastadionilla todistin hupaisaa tapahtumaa. Ranskalaisen nuoren miehen voittaessa jonkun uintimatkan, hyppäsi hänen isänsä altaaseen onnittelemaan. Hänellä oli kaikki tamineet päällään ja baskeri päässä. Tuli ylimääräiset suosionosoitukset.

Säilytin kauan Helsingin Olympiakisoista kertovaa kirjaa, joka oli Urheiluseura Vauhdin omaisuutta. Tuota seuraa ei pitkään aikaan ole ollut olemassa, ja katsoin parhaaksi luovuttaa teoksen Savonranta-päivillä Savonrannan kirjastolle lukukappaleeksi, ei lainattavaksi. Toivottavasti on ahkerasti luettu eikä haudattu varastoihin.

Muutokset alkavat

Arki tulee, tulee pian, melkein jysähtäen. Mitä nyt ­- saha lopetti höyrynsä piipusta ja pillin puhallukset. Toiminta päättyi lopullisesti vuoden 1955 seutuvilla. Se oli suuri isku sahatyöläisille mutta myös meidän kaupalle, melkein kuolinisku. Nuoret perheineen lähtivät muille seuduille, missä oli saha- tai muuta teollisuutta. Olisi voinut silloinkin laulaa:” Juna miestä kuljettaa, mikä on tämä maa”.

Mitä tapahtuu niille, jotka jäivät paikkakunnalle sahatoiminnan päätyttyä? Naisille ei ollut mitään työtä tarjolla. Vanhemmat miehet saivat jotain hätäaputyötä, ojankaivua lapiolla tai metsätyötä. Ikävää ja surullista. Jotkut joivat itsensä hengiltä, kuten mies, joka ostaessaan kaupastamme Työmies -tupakkaa sanoi: ”Anna tyttö tuota Roistokansaa”. Mekin ajattelimme lähteä muualle, mutta äitini oli saanut tarpeeksi aikaisemmista muutoista. Kuka olisi ostanut kaupan, ei kukaan. Siispä jäimme katsomaan tilannetta. Vaikka kaupanovi kävi harvempaan, kävi kuitenkin.

Hyppään uudelle vuosikymmenelle. Äitini kuoli yllättäen 1965. Isäni sairastui syöpään ja menehtyi 1967. Mitä nyt neuvoksi, Anja? Vanhempieni menetys otti surutyönä aikansa. Sisarukset eivät halunneet periä pesästä mitään. Sain kaupanvelat maksettavaksi ja niitä oli näille jaloille riittävästi. Kaupan nimikyltissä H muuttui A:ksi.

Neuvottelin pankkien kanssa, niitä oli vielä kolme paikkakunnalla. Halusin kaikki velat samaan pussiin, irti tukkukauppojen orjuudesta. Yksi pankki laittoi ehdon. Jos kaupantilat muutetaan baariksi, voidaan lainaa ajatella. Vastasin, etten ole baariemäntä, olen kauppias. Toinen pankki ei ottanut ollenkaan tulta. Siihen saattoi olla poliittisia ja kauppiaskollegojen vaikutusta mukana. Kolmas pankki oli myönteisin. Jos isännistö ja Savonlinnan johtaja saadaan myöntymään, niin laina järjestyy. Isännistö tuki lainaa. Konttorinhoitaja antoi vihjeen, että pääpomo on menossa vihille ja häämatka suuntautuu Havaijille. Paras tilata tapaamisaika, kun häämatka on toteutunut. Konttorinhoitaja lupasi pohjustaa asiaani.

Sihteeri antoi ajan. Salkku kainalossa, taseet kunnossa, mieli toiveikas. Näin nousin punaisella plyysillä verhottuja portaita ylös johtajan huoneeseen. Hetken juttelimme ja laina oli siunattu. Mitä opimme tästä? ”Voi sinä vaimo siunattujen joukossa ja sinä kaukainen Havaiji”. Nyt hihat heilumaan. Panostin kauppaan, oli jo kaksikin apulaista. Voisinko päästä pyrkimääni tavoitteeseen? Velka pieneni. Sitä oli tuskin lainkaan kun 1971 aloin harkita kaupan myyntiä. Sain paikkakunnalta ostajan. Huutokauppasin kodin irtaimiston ja päässä jyskytti Helsinki. Ei mikään muu, sinne ovat toisetkin nuoret menneet. Tosin en ollut enää nuori, jo 35-vuotias.

Muutto Helsinkiin, uudet haasteet ja työt

Isoveli ja sisko olivat huolestuneita 35-vuotiaasta pikku-siskosta ja hänen ratkaisuistaan. Ja huolissani taisin olla itsekin. Auton myin Helsinkiin mennessä veljelleni Kuusankoskella. Matkalaukun ja alkumatkasta itketyt paperinenäliinat poistin autosta. Helsingissä majoituin evakkotädin luo Mechelininkadulle. Täti tutki Hesarista asuntoja, ja kävimme joitakin katsomassa.

Huhtikuussa 1971 menin Elannon työhönottajan puheille kysymään, olisiko minulle myyjäntyötä? Esitin tukkukauppojen antamat todistukset sekä kunnalta saamani todistuksen. Vastaus tuli siltä istuimelta. Kyllä on paikkoja, vaikka huomenna. Kerroin meneväni sisareni luona Tukholmassa käymään, mutta toukokuun alussa olin valmis ottamaan paikan vastaan.

Passitettiin Elannon Munkkinimen elintarvikemyymälään. Monet asiakkaista puhuivat ruotsia. Minä yritin välttää savon murretta. Tädin vävy puuttui asunnonhankintaan, ja menimme Etelä-Haagaan katsomaan yksiötä. Pintaremontoitu hyvä asunto ja lähellä keskustaa. Siitä tuli kotini 15 vuodeksi. Sisko ja veli rauhoittuivat kun pikko-sisko oli työssä ja omassa kodissa.

Melkoinen tunne onnesta ja vapaudesta hiipi sieluuni. Veli toi huonekalut ja tavarat, jotka olin Helsinkiä varten jättänyt Savonrantaan. Toinen huoneistomuutto tapahtui myös Etelä-Haagassa erillisen makuuhuoneen kaipuun seurauksena. Kolmas oli 2003 toteutunut Kontulaan muutto. Siellä sain jopa keittiön, jota olin kaivannut Savonrannalta saakka. Suuret remontit tulivat Haagaan, eikä niistä ole välttynyt Kontulassakaan. Täältä on nopsa kulkea metrolla ja luonto on lähellä lenkkejä varten. 32 vuotta Etelä-Haagassa asumista päättyi.

Patistelen itseäni, jotain muuta, irti Elannosta

Työ Munkkiniemessä sujui hyvin. Ajattelin, että jos nyt en muuta yritä, olen ikuisesti Elannon ja lihatiskin välissä. Siispä soitin tutulle pankinjohtajalle, joka asioi perheensä kanssa kesäisin kaupassamme. Hänen vaimonsa oli lapsuuden ajoilta tuttu. Miten voisin päästä pankkiin työhön? Muodollinen pätevyys puuttui. Voisiko pankki kouluttaa? Näitä häneltä kyselin. Hetkisen mietittyään hän kertoi, ettei kannata aloittaa alusta. Entinen työni huomioiden voisin olla pätevä isännöitsijätoimistoon. Laki oli muuttunut niin, etteivät pankit enää saaneet hoitaa isännöitsijäntoimintaa. Oli perustettu uusi firma.

Osa henkilöstöä siirtyi pankkiin ja osa uuteen firmaan. Nyt siellä oli muutama tyhjä pöytä ja tuoli. Sieltä voisi löytyä ratkaisu. Hän lupasi kysyä toimitusjohtajalta mahdollisuuttani. Puhelu tuli ja samalla haastatteluaika. Esitin samat paperit kun Elannossakin, ja mitä ilmeisimmin pankinjohtajan tiedot minusta painoivat. Sain paikan sillä puhuttelulla. Sovimme, että aloitan työt isännöitsijätoimistossa ehjän viikon alettua.

Kerroin tämän uutiseni Munkkiniemessä myymälänhoitajalle ja osastonhoitajalle. Olin ehtinyt olla myymälässä kuukauden ja kahdeksan päivää. ”Pojat” yrittivät muuttaa kantaani. Irtisanomisaikaa ei ollut. En polta siltoja Elantoon. Minun on vain nyt lähdettävä, kun siihen tarjoutuu tilaisuus. Niin riisuin valkoisen työtakin ja päähineen viimeisen kerran.

Maanantaina olin jo pankin tiloissa: hame-puseroyhdistelmä, korkoa kengissä ja tukka hyvin laitettu. Konkarivirkailijat ottivat minusta vastuun. Malttoivat kädestä pitäen perehdyttää tehtäviin. Palkkojenmaksut, laskut, yleensä maksuliikenne oli tuttua, mutta puhelinpalvelu ja monet haasteet pyöristivät huulta.

Olen pankinjohtajalle ja konkareille kiitollinen, kun toivoivat ja uskoivat minun pärjäävän. Rouva R oli mainio. Hän neuvoi, että jos talonmies tai joku muu käy hankalaksi, ota oma kantasi ja sano, ”asia on näin, eikö totta”. Tuota neuvoa en koskaan käyttänyt. Syksyllä 1971 muutimme uusiin tiloihin Kallioon. Siellä tehtävät lopullisesti selkeytyivät. Sain ”omat” isännöitsijät – ja sihteerin ”arvon”.

Helsinkiä rakennettiin kiivaasti. Tuli paljon uusia asiakkaita, taloyhtiöitä. Meitä oli 15–20 työntekijää sumaa purkamassa. Usein arki-illat menivät pitkiksi, ja kuunvaihteessa oli lauantait ja sunnuntait ylitöitä. Kaikesta maksettiin. En valita, työtä olin tullut tekemään. Olin ollut vasta 1,5 vuotta tässä työssä, kun taas aloin itseltäni kyselemään ”olisiko jotain muuta?” Pisteenä i:n päälle oli varkaiden käynti. Olivat kiinnostuneita shekkivihkoista. Onneksi eivät olleet hallussani. Maanantai-aamuna oli puukko ja muita kamoja työtilani lähellä. Olin ollut pyhänä koko päivän iltaan sakka työssä. Säikähdin kyllä. ”Jotain muuta” vahvistui.

Vakuutusalalle

Sosiaaliala kiinnosti minua koko ikäni. Eräänä maanantai-iltana sain naapurilta Hesarin ja sattui silmiini Vakuutusyhtiö Auran ilmoitus, jolla hakivat eläkekäsittelijää. Tuohon tartuin, innostuin. Soitin henkilöstöpäällikölle, sovittiin haastatteluaika. Taas samat paperit esittelyssä. ”Soittakaa kahden viikon kuluttua.” Näin tein. Sain häneltä vastauksen: ”Tervetuloa Aurayhtiön palvelukseen!” Olin niin tohkeissani, etten tiennyt miten kiitellä. Isännöitsijätoimistossa oli kuukauden irtisanomisaika. Kyllä melkein korvat piti puhdistaa, kuulinko oikein. Nyt siis vakuutusyhtiöön. Sain hyvän opin hoitaessani taloyhtiöiden asioita. Näistä on ollut apua seuratessani yhtiökokouksia ja taloyhtiöiden toimintoja taloissa, joissa olen asunut.

Työt Aurayhtiön eläkeosastolla Tullinpuomissa, Auratalossa, alkoivat maaliskuun 1973 alussa. Fuusio Aura- ja Pohjayhtiön kanssa tapahtui 1984 ja sai nimekseen Tapiola-yhtiö. Osastopäällikkö esitti, että suorittaisin vakuutustutkinnon (VTS). Se tarkoitti kymmenen aineen tenttimistä 2,5 vuoden aikana. Aika riitti, ja sain sen suoritettua. Siihen oli koottu melkein kaikista vakuutuslajeista, vakuutukset, korvaukset, yhteiskuntatalous, vakuutusoppi ja -oikeus sekä asiakaskirjeenvaihto. Tehtäviini kuuluivat työntekijöiden (TEL) ja yrittäjien (YEL) eläkehakemusten käsittely ja runsaasti puhelinpalvelua. Sain kiitettävästi perehdyttämistä.

Monet hakemukset, erilaiset asiakirjat ja lääkärinlausunnot kulkivat kauttani. Joskus tunsin, miten ihminen voi olla todella pieni ison päättäjän kynsissä. Tunnustan suoraan sanoen monesti auttaneeni ”tuota pientä”. Pidin hyvin paljon työstäni. Omasta mielestäni tein vastuullista työtä tässä yhteiskunnassa.

Vuonna 1977 muutimme uuteen pääkonttoriin Espoon Tapiolaan. Työtilamme oli maisemakonttori – eikös ole hieno nimi. Olimme kuin kanat häkissä. Viitisenkymmentä naista ”kaakatti” puhelimeen ja milloin muutenkin. Pylväisiin oli kiinnitetty käyttäytymisohjeita. Ei turhaa häiriötä, ei melua, liiku käytävää pitkin ja mitä kaikkea pitikin välttää. Moiset kiellot naurattivat. ”Kaikkeen tottuu, sanoi mato tunkiossa.”

Se, mitä ei käskytetty työnantajan puolelta, oli lakko. Naisvaltainen Vakuutusväen liitto uskaltautui takajaloilleen. Vuoden 1981 lopulla liiton väki ryhtyi lakkoon. Se kesti peräti kuukauden. Sattui kovat pakkaset. Lakkovahdeilla oli huopikkaat tarpeen. Tavoitteenamme oli päästä pankkivirkailijoiden palkkatasolle. Sitä en muista, pääsimmekö täysin tavoitteeseen, mutta seuraavat sopimukset toivat parannuksia työehtoihin. Lakko oli pitävä, vain joku luikahti ovesta. Sai peräänsä vahdin puhuttelun. Pääkonttori kätki sisäänsä noin 1000 henkilökuntaan kuuluvaa. Oma ravintola tarjosi maistuvaa ruokaa. Ei valittamista.

Eläkkeelle ja mökille

Tapiolassa vierähti 22 vuotta, eläkevuodet alkoivat elokuussa 1994. Kaikkiaan työrupeamaa oli kertynyt 45 vuotta, 13-vuotiaasta puotipuksusta alkaen. Eläkkeeseen laskettiin työsuhteet vasta 1971 alkaen. Eläkkeelle en lähtenyt kuin torpasta vaan talosta. Kukkaseppele päässä, osittain luonnonkukista tehty, kainalossa hopeiset veitset ja haarukat. Työtoverit olivat koristelleet koivuin ja kukkasin työmaisemani. Oli todella kaunista. Lääkäri säesti haitarilla ”Anttila kun ampaisi” -sävelellä minulle sanoitetun laulun, tytöt lauloivat. Oli kakkua ja muuta leivottua. Tunsin sillä hetkellä – elämä on ollut elämisen arvoista.

Eläkeläinen, sitä sanaa en ole vierastanut. Olin vapaa menemään mökille, kotiseudulle koska vaan. Olinhan rakennuttanut pienen mökin vuonna 1972 kotiseudun kaipausta hillitsemään. Rahoittajana se Savonrannan hyvä pankki, eikä tarvinnut Havaijin hääparia odotella.

Mökki palveli emäntäänsä, sukulaisia ja ystäviä 40 vuotta. Se oli hyvää aikaa. Metsäinen tontti tuotti mustikkaa ja puolukkaa, tosin ei aivan talven tarpeiksi. Nautin marjastamisesta ja sienestämisestä. Näistäkin meni yli onkiminen. Siitä muodostui minulle intohimo. Joku yhtä innokas on sanonut ”onkiminen on kuin napanuora luontoon”. Onkiminen on tuottanut minun elämääni seuraavanlaisen moton: ”Omat rannat onkivammat, vieraat rannat virran viemät”.

Nyt se napanuora on katkennut. Mökki vaihtoi omistajaa vuonna 2012. On hyvissä käsissä. Sukulaisille kiitos, auttoivat paljon mökinpidossa ja sai siihen sahan, vasaran ja kirveen heiluttajaa etsiä sivustakin. Yksin naisväen on mahdoton selvitä kaikesta askareesta.

En voi olla kertomatta savolaista ”otattelua”, sitä riitti kohdallani tuonne viidenkymmenen tienoille saakka seuraavasti; et oo miestä löytäny – et oo suanu – et oo ottanu. ”Otattelu” sisälsi kysymyksen ja vastauksen. Kai sanoin: ”Hyvää en ole saanut, huonoa en ole ottanut.” Mateli Kuivalatar, runonlaulaja, näihin vastaisi: ”Kelpasin mie kesällä, aina päivän paistehella, talvisin ei tahottu.” Hän kyllä avioitui. Minulla oli pieni Fiat Uno, joka antoi kyytiä mökin ulkopuolelle. Se oli ns. kesäauto, kätevä kauppakassi. Ilman autoa ei maalla pärjää, vaikka maalla onkin mukavaa.

Rauhan puolesta

Minulle suotiin suuri kunnia osallistua Maailman Rauhankongressiin Helsingissä vuonna 1965. Olin Suomen Naisten Demokraattisen liiton edustajana Suomen valtuuskunnassa, joka käsitti 200 edustajaa. Kulttuuritalon sali täyttyi eri puolilta maailmaa saapuneista edustajista. Tulkkaus toimi kohtuullisesti. Joka päivä oli tilaisuuksia, puheita suuressa salissa. Jakauduimme ryhmiin, valiokuntiin, jotka antoivat omat julkilausumansa.

En pystynyt kaikkea sulattamaan. Asiat olivat maailmanlaajuisia. Oli mielenkiintoista kuulla maailman mittakaavassa tunnettuja kirjailijoita, taiteilijoita, yliopistoihmisiä, kansanedustajia ja tietysti meitä tavallisia rauhalle vannoutuneita. Kaikki olimme sanan RAUHA ympäröiminä. Naistenillassa kippasimme kansojen ystävyydelle ja rauhalle. Maailman ensimmäiseltä avaruusnaiselta, lentäjältä, Valentina Tereskovalta sain kilauksen lisäksi nimmarin. Tuli kilaus myös Hertta Kuusisen kanssa.

Yhtään rauhalle omistettua kongressia ei ole tuon jälkeen järjestetty. Tarvetta kyllä olisi. Sodat riehuvat valtoimenaan nytkin vuonna 2016. Pommit moukaroivat Syyriaa ja sen lähialueita. Tuhoavat valtavat määrät ihmisiä, kaupunkeja ja vanhaa kulttuuria. Ajavat ihmisiä maasta toiseen kauhua pakoon, kukaan ei heitä halua. Välimerestä on tullut tuhansille hautausmaa.

Turha kysyä, mitä ajattelet, jokaisella on kovin yksilöllinen vastaus. Missä ovat vanhat kokeneet rauhanrakentajat? On selvää selvempi, että aseet ja vallanhalu eivät lopu.

Kyseinen kongressi tutustutti minut itävaltalaiseen, Wienistä kotoisin olevaan naiseen, Mali Fritziin, joka toimi simultaanitulkkina. Vaihdoimme osoitteita. Kirjeenvaihtomme kesti 30 vuotta. Jo Helsingissä selvisi, että hän on juutalainen ja kommunisti. Oli osallistunut 1936 alkaneeseen Espanjan sisällissotaan. Hän oli syntynyt vuonna 1912. Saksalaiset pidättivät 1942 hänet ja miehensä Etelä-Ranskassa. Siitä alkoi matka keskitysleirille Auschwitziin.

Mittaamattomien kärsimysten kanssa, numerosarja käsivarressa, he vapautuivat 1945 Neuvostoliiton ja liittoutuneiden sotilaiden tullessa vapauttajiksi. Kävin häntä tervehtimässä Wienissä 1986 saksaa taitavan ystäväni kanssa. Kaduttaa kovasti, kun en saanut aikaan uutta tapaamista. Hän odotti kyllä. Ystäväni kuoli 1996. Sain häneltä tuolta kauhealta ajalta hänen ystävänsä kanssa yhdessä kirjoittaman kirjan. Se on suomentamatta. Jos olet kiinnostunut, ota yhteys. Kirjan 122 sivua ovat haasteellisia. Kirjoittajat ovat Amalie (Mali) Fritz ja Hermine Jursa. Kirjan saksankielinen nimi on Es lebe das Leben (Eläköön elämä).

Kirjeenvaihtotovereita minulla on ollut Intiasta, Neuvostoajalta Karjalasta, Virosta, Ruotsista ja tämä ystävä Itävallasta. Näistä Ruotsin ystävä on 91-vuotiaan voimissa. Muita pitkäaikaisia ystävyyksiä on myös ollut. Haagassa eräs ystävyys kesti 39 vuotta. Sen kertominen saattaisi olla yhden kirjan vetoinen. Jätän hänet muistoihin. En ole itsekään aina helppo ystävä. Iloitsen, olen onnellinen heistä, jotka ovat kanssani viihtyneet.

Ystävyydessä on merkittävää samat arvot, avoimuus, rehellisyys, sanojenvaihto. Arvostan samaa aatemaailmaa. Voi puhua, ei tarvitse uudelleen esittäytyä. Menetin kuoleman kautta kolme hyvää ystävää vuonna 2013. Heissä yhdistyi niitä asioita, joista edellä kerroin.

Mökki oli paikka, joka veti ystäviä puoleensa. Saunaillan jälkeen, hiilloksen hiljalleen hiipuessa takassa, alkoivat parhaat jutut. Tutustuin vasta hiljakkoin Minna Canthin sanontaan: ”Mitä vaan, kunhan ei nukkuvaa elämää”. Tietämättäni olen tuota seurannut.

Työväentalolta Elämäntapaliittoon

Monille harrastuksille oli selkeä pohja jo Savonrannan ajoilta. Nuorena osallistuin työväentalolla erilaisiin ohjelmiin ja opintokerhoihin: työväenlaulut, lausunta, kuorolausunta, tanhut, näytelmät, iltamien järjestäminen. Näitä kävivät vasemmistonuorisoa ohjaavat opettamassa. Vappujuhlat, äitienpäivät ja pikkujoulut olivat isoja tapahtumia. Jopa tunnettu puhuja esimerkiksi kansanedustaja tuli puhumaan. Sodan loputtua vappuna marssimme Suomen lippu keulassa seurassaan aatteen punaiset liput. Laulu kaikui kylämme raitilla. Sahatyöläisissä oli paljon hyviä laulajia. Kuuluivat kirkko- ja sekakuoroon. Ehdin minäkin laulaa kyseisissä kuoroissa kymmenen vuotta.

Vappumarssit ja -juhlat ovat kuuluneet perinteisiin myös täällä Helsingissä. Olisiko vuoden 2016 marssi ollut jo viideskymmenes. Olen marssinut ja näyttänyt omat voimani monen hyvän puolesta. Se on ollut pienin mahdollinen teko. ”Taru sormusten herrasta ” -elokuvan loppulausahduksessa sanottiin: ”Tässä maailmassa on hyvääkin, sen vuoksi kannattaa taistella”. Tämän ovat aikaisemmat sukupolvet jo aloittaneet.

”Kylvä kauneutta, kitke katkeruutta.” Näin luki auringonkukan siemenpussin kyljessä. Hyvä motto!

Kun Suomen Mielenterveysseura haki henkilöitä puhelinvastaajakoulutukseen, siis vapaaehtoisia tekemään puhelinpalvelua iltaisin. Ajattelin, tästä saattaisi olla hyvä apu työhöni ja omaan elämääni. Niihin aikoihin sisareni sairastui syöpään ja menehtyi siihen. Hän ehti tukea hakeutumistani tuohon tehtävään. Hakijoita oli 86, meistä 13 kelpuutettiin koulutukseen. Tämä oli haasteellisin tehtävä, johon olin ryhtynyt. Soittajia oli kautta Suomen ja hyvin erilaisissa elämäntilanteissa. Hankalat puhelut saimme antaa ammattiauttajille. Tätä jaksoin 5-6 vuotta.

Sitten tuli uusi haaste: Elämäntapaliiton ryhmävastaavan koulutus. Keskusteluryhmään sain parikseni Villen (nimi muutettu), raitistuneen geologin, jolla oli aikaisempaa kokemusta ryhmistä. Kokoonnuimme kerran viikossa. Saimme keskustelun aiheet. Muut valmistelut teimme itse. Tapaamiset oli jaettu syys- ja kevätkausille. Pyrimme ongelmia kohti ”ratkaisukeskeisesti”. En pitänyt tuosta sanaparista. Etsimme uutta ulottuvuutta. Kirjastoa piti käyttää apuna.

Kaikki ei mene niin kuin suunnittelee. Ville kuoli äkillisesti toisen vuoden loppupuolella. En ryhtynyt yksin jatkamaan, sillä olin tottunut toisen kanssa jakamaan ja turvautumaan. Näin se harraste päättyi. Ilokseni Tapiolassa arvostettiin näitä harrastuksiani. Osastopäällikkö antoi yhden kurssipäivän palkalliseksi vapaaksi, se oli puhelinkoulutukseen liittyvä. – Kylvä kauneutta -motto voisi sopia helpompaan harrastukseeni.

Matkailua ja yhteiskunnallista vaikuttamista

Kävin Stoassa, Itäkeskuksessa työväenopiston taidehistorian luennoilla noin 15 lukuvuoden ajan. Niissä puitteissa teimme matkan New Yorkiin vuonna 2000 ennen tornien sortumista. Käyn mielelläni taidenäyttelyissä. Sieltä voi kerätä sielulleen hiljaista kauneutta. Matkoja eri kohteisiin on kertynyt keskiverroin. Monta nuppineulaa löytäisi paikan kartalta. Laajasti ottaen Pohjoismaat, Lapin kautta Silkkitielle, Pekingiin, Israeliin, Jordaniaan (Petra), Eurooppa-kierroksia parikin, Neuvostoajan maat ja kaupungit. Ihania matkoja, joista valokuvia muistoina. Matkoilta on joku ystäväkin löytynyt.

Pitkäaikainen ystävä, jonka kanssa jaoin elämääni 39 vuotta, alkoi elämänsä loppuajalla sairastella ja tarvitsi auttajaa. Yritin vetää pulkkaa kykyjeni mukaisesti. Me vanhukset, ainakin yksin asuvat, tarvitsemme jossakin vaiheessa kummin. Miksi se on vain lasten etuoikeus? Tätä mietin suvun vauvan nimenantotilaisuudessa. Omat kummit ovat jo ajat sitten muuttaneet manan majoille.

On muistettava: lähde kotoa niin kauan kuin jalat kantaa ja pää toimii. Kolmisen vuotta olen kulkenut Työväenliikkeen kirjaston ystävien tilaisuuksissa. Hyvät luennot ja ystävät vetävät. Tämä lienee viimeinen yliopistoni. Olen innokas keskustelija. Tuon usein terveiset ruohonjuuritasolta. En pelkää soittaa eduskuntaankaan, kun oikein härnäävät. Viimeksi soitin opetusministeriöön.

Hiljakkoin luin artikkelin, jossa kerrottiin kaksostutkimuksesta. Samalla menetelmällä, jota siinä käytettiin, on jossakin päin maailmaa selvitetty jopa poliittisten asenteiden perinnöllisyyttä. Tulosten mukaan geenit säätävät sitäkin kallistutko oikealle vai vasemmalle ja sitä, miten suhtaudut maahanmuuttoon. Onko tämä vitsi. Olen valmis testiin. Toivon vereni olevan tummanpunaista.

Isän tyttö – aatteen vanki

Hyvä lukijani, olet jo matkani varrelta tehnyt havaintoja geeneistäni. Isäni jäi 2-vuotiaana orvoksi äidistään. Uusi äiti oli suorastaan ilkeä. Perheen toisten poikien pahanteot tulivat kaikki isän kontolle. Ilkeys toi monet selkäsaunat isälle. Isän alkoholinkäyttö, se vähäinenkin toi meille perheelle helvetin. Yritin ymmärtää noiden kotiolojen kautta hänen käytöstään.

Isä oli saanut tartunnan sosialismin aatesuunnasta jo 1910–1914 tienoilla Sortavalan kiviveistämöllä, missä oli puolalaisia ja venäläisiä kivityöläisiä. He sytyttivät nuoreen poikaan ikuisesti palavan unelman paremmasta maailmasta. Luulen heidän puhuneen vallankumouksestakin.

Sukulaiset hommasivat isän myyjäksi Kuopion seudulle Maaningalle. Hän suoritti Kuopiossa asepalveluksen. Sisällissodan aikaan kävivät suojeluskuntalaiset tökkimässä kylkiä kiväärinperällä ja kysyivät: ”Tunnustatteko Mannerheimin?” Jonkun aikaa kävivät, toinen myyjäpoika hermostui ja sanoi: ”En tunnusta”. Poikaa ei näkynyt sen koommin. Isä tunnusti, ei halunnut kuolla Mannerheimin vuoksi. Elämällä on vielä paljon annettavaa, ajatteli.

Kemissä asuessa isä oli esittänyt vuoden 1930 paikkeilla äidille, että lähdetäänkö Neuvostoliittoon? Viisas äitini oli vastannut, että mene sinä yksin, minä jään lasten kanssa Suomeen. Lapsia oli jo neljä, syntyneet peräkkäisinä vuosina, oli joka otrille. Onneksi viisaus voitti. Tämä ja moni muu tarina olisi jäänyt kertomatta. Isä ei tätä ottanut koskaan puheeksi. Kiitos rakkaalle äidille!

Isä lopetti työt Maaningan myymälässä vuoden 1918 alussa ja meni maanalaiseen toimintaan.

Isälläni työväenaate ja humanistisuus vahvistuivat. Hän puolusti aina heikkoja ja apua tarvitsevia. Hän oli Sosialidemokraattisen puolueen jäsen, myöhemmin SKP:n ja SKDL:n jäsen. Savonrannalla hänellä oli luottamustoimia: useita vuosia kunnanvaltuutettu ja valtuuston puheenjohtaja. Humaanisuus näkyi Punaisen Ristin, VPK:n, Urheiluseura Vauhdin ja seurakuntaneuvoston toiminnassa. Näytelmäharrastus oli myös tärkeä.

Isä kirjoitti historiallisen näytelmän ”Kuntakokous”. Oli muitakin ”terävän kynän” suunnitelmia, mutta aika loppui kesken. Kronikat olivat myös hänen ominta aluetta. Huumorin kanssa hän kronikoi puulaakihiihdoista ja hevosajoista. Kompromissit kuntapolitiikassa olivat tarpeen. Piti puhuttaa monet kerrat Helsingin herroja. Tuloksena olivat kauniit sillat, syväväylä ja uusia teitä.

Miten olisin voinut olla irrallaan tästä kaikesta? Sain hyvän henkisen perinnön. Isä ei pakottanut omia ajatuksiaan. Sain tehdä itse valintani. Tämä kaikki teki minusta isän tytön. Reppuuni tuli paljon hyvää evästä.

Miksi sanon ”Aatteen vanki”? Aate voi vangita hyvällä tavalla, kuten minulle on tapahtunut. En halua siitä vapautua. Katson tästä ”aatevankilastani” omin silmin maamme ja maailman kehitystä. Kavahdan kun tarjotaan valinnoiksi ruttoa tai koleraa. Tällaista puhuvat ne, jotka eivät koskaan kysy, mitä me haluaisimme.

Kirjailija Riitta Jalonen uudessa kirjassaan Kirkkaus, laittaa romaanin päähenkilön kertomaan, mitä on kirjoittaminen, mitä se voi ihmiselle merkitä. Päähenkilön kohdalla se oli itsensä ravistelemista paperille, ruumista nokkivien muistojen kertomista. Hyvin sanottu. Ilman ammattikirjoittajan taitoa olen sitä ravistelua ja nokkimista näille sivuille kirjoittanut.

Suomi, kaunis satavuotias, pidetään sinut siistinä niin sisäisesti kuin ulkoisestikin.