Alina Juntunen - Juntus-Alina, mummuni mun

JOHDATE

Kun ”Naisten ääni” -kirjoituskilpailun tiedote ilmestyi tietokoneeni ruudulle, se pysähdytti. Useimmiten puhutaan ja kirjoitetaan miesten toimista, sotimisista ja miesten yhteiskunnallisista riennoista naisten jäädessä varjoon, mutta nytpä tarjottiin tehtävää kirjoittaa naisista! Varsinkin syrjäseuduilla pulassa ja puutteessa uurastaneet naiset ovat jääneet marginaaliseen asemaan niin teksteissä kuin (juhla)puheissa. Todellisuudessa juuri nuo naiset ovat rakentaneet kädet täynnä työtä tätä yhteiskuntaa siinä kuin kuokan varressa raataneet miehensä ja veljensä. Tiheästi toistuvien synnytysten lomassa nuo naiset ovat ruokkineet ja vaatettaneet perheen, hoitaneet kodin ja karjan työntäen omat toiveensa taustalle. Lomaa eikä vapaata heille ei ole suotu. 

Mieleeni jyllähti oitis ryhtyä kirjoittamaan naisesta, joka on eniten vaikuttanut omaan elämääni. Epäilemättä tuo nainen on vieremäläinen Alina-mummu, äitini äiti. Mummu oli kuin uniikki turvasatama pienen tytön maailmankaikkeudessa, ja häneen turvasimme kuin hukkuva viimeiseen oljenkorteen. Mummua ei ole ollut talven 1986 jälkeen, mutta ikävä on häntä vieläkin niin, että rintaa korventaa ja mieltä riipoo aina kun mummu mieleen jutkahtaa.

Rutakolla 1894 syntyneen mummuni Alina Juntusen 91-vuotiseen elontaipaleeseen osui maailman valtaisa muutos ja kaksi maailmansotaakin. Hänelle elämä oli voimainkoetusta salolla ison perheen äitinä ja mummuna, sementtimestari-metsätyöjohtaja Tuomas Juntusen puolisona, Kotvakko-talon emäntänä sekä satojen tukkilaisten ja uittomiesten ruokkijana. Kiperimmissäkään tilanteissa mummu ei jäänyt huokailemaan ja ristissä käsin pelastusta odottelemaan, vaan omin ratkaisuin ja omin voimin taivalsi eteenpäin. Hänen pitkän elämänkaarensa olen jäljempänä olevassa kirjoituksessani pilkkonut teemoiksi, joissa sisällöt eivät tahdo pysyä piltuissaan, vaan kurkistelevat ja karkailevat toisinaan naapuriin ja jotkut asiat tahtovat tulla tarkasteltaviksi useammassakin teemassa. Kerrontani ei siis noudata täysin kronologista järjestystä.

RUTAKON RAUTION ALLI

ORVOKSI ÄIDISTÄ

Hän, Anna Alina oli syntynyt autonomiseen Suomeen lokakuun 23. pnä 1894. Isä Kusti Rautiainen oli tuolloin jo arvostettu kyläseppä Rutakolla Pohjois-Savossa, jonne Kusti oli vaeltanut nuorena miehenä Sotkamon puolelta Harvanmäen taloon sepäksi. Kusti oli pitäjänsä ensimmäinen seppä.

Rutakko oli eriskummallinen kunta. Se toimi  nykyisen Sonkajärven kunnan alueella 34 vuotta kuin kunta konsanaan, vaikkei sillä laillista kunnallista oikeutta ollutkaan. Alkunsa kunta oli saanut Iisalmen maaseurakuntaan kuuluvasta Rutakon rukoushuonekunnasta, jolle ei ollut myönnetty virallista kappeliseurakunnan statusta. Kunnallisasetuksen astuttua voimaan v. 1865 Rutakko oli julistautunut pika pikaa itsenäiseksi kunnaksi.1900-luvun alussa iisalmelaiset äkämystyivät Rutakkoon ja valittivat kenraalikuvernöörille, joka totesi kunnan laittomuuden. V. 1906 Rutakko alistui Iisalmen alaiseksi.

Kusti Rautiainen (1858-1947) oli perustanut oman pajan ja perheen Harvanmäen kylään. Kustin mökki ja paja seisoivat tien varressa ”Harvanmäen talon tuolla puolen” muutaman kilometrin päässä kunnan keskustasta kaakkoon. Sukunimi Rautiainen on 1890-luvulla ollut yleinen nimi Savon maaseudulla: 500-1000 ihmistä on sitä nimeä kantanut, joskin kirkonkirjojen mukaan 1800-luvun lopulla Ylä-Savossa ei montakaan Rautiais-nimistä ole asunut. Rautiainen sukunimen alkuperä liittyy ammattinimeen seppä eli rautio, raudan käsittelijä ja muokkaaja. Mainitaanpa raution olevan raudan kesyttäjäkin. Rautio-nimeä sepistä käytettiin aina 1800-luvun lopulle saakka.

Alina-mummuni äiti Johanna (o.s. Huttunen) oli miestään 10 vuotta nuorempi ja kotoisin Rutakon Oinasjärven kylästä talo no 1:stä,  jonka nimi oli Mustamäki. Talo oli kuulunut jo monen sukupolven ajan Huttus-suvulle. Mustanmäen maisemamiljöö on tullut myöhemmin tutuksi siellä 1970-luvun lopulla kuvatuista elokuvista ”Jäniksen vuosi”  ja ”Kylmätila”. Kusti Rautiaisen hautakivessä olevin nimien perusteella hänelle ja Johannalle lienee syntynyt aivan pienenä menehtyneitä lapsia. Eloon jääneitä olivat poika Pekka (Peko) ja tyttö Alina (Alli) .

Johanna-äiti kuoli 27-vuotiaana v. 1895 keuhkotuberkuloosiin. Nuorin lapsista Alina oli äitinsä kuollessa alle 1-vuotias, joten Alinalla ei ole mitään muistoja äidistään. Hänelle on kerrottu, miten hän palvelijan sylissä ikkunan ääressä vilkuttaa humputti äitinsä surusaatolle, kun se läksi kotipihasta viemään äitiä arkussaan hautaan.

Tietoa ei ole siitä, miten Kusti-isä raskaan työnsä ohessa sai vaimon kuoltua Alli-tyttönsä ja tämän isoveljen huolletuksi, mutta jotenkin he vain elämässä eteenpäin mennä nujersivat, ja lapset varttuivat. Sepällä tiedetään olleen kyllä kotiapulaisia. Vaimovainajan sisaretkin lienevät olleet kiperimpinä aikoina avuksi. Isänsä povessa turkin sisällä Alli-tyttö nukkui kylminä kausina. Kusti-isä avioitui uudemman kerran, ja vaimo oli Anna Eskelinen (1864-1941). Liitosta syntyi lisää lapsia, joista kaksi poikaa, Kusti ja Hannes, elivät aikuisiksi. Äitipuoli lie ollut välistä lapsipuolilleen ynseä, ja nämä viihtyivätkin paljon isänsä luona pajassa. Pekosta tuli aikuisena kysytty seppä. Alinan lämpöiset lapsuusmuistot palasivat usein isänsä mustaan pajaan, jossa tyttö isän apuna lietsoa leuhkutti ja kuunteli pajassa istua nokottavien miesten tarinointia.

Kyläsepän paja ei nykypäivänä ole enää monellekaan tuttu verstas, joten lyhyesti kuvailen sitä. Kullakin sepällä oli omanlaisensa rakennus ”sisustettuna” pajaksi. Sisällä siellä oli raudan taontaa varten ahjo, jonka alle oli kivistä muurattu alusta puuhiilien polttoa varten. Ahjon likellä oli palje, jolla lietsottiin ilmaa hiiliin, ja näin saatiin liekki palamaan. Palje toimi vipuvarren avulla. Ahjossa lämmitettiin rautaa niin kauan, että se alkoi hehkua ja sulaa. Lisäksi karkaisuallas vesineen piti olla pajassa. Seppä tarvitsi vasaroita ja pitkävartisia pihtejä sekä rautaisen, sileäpintaisen alasimen, jonka päällä hän vasaralla kilkutteli ja kalkutteli viikatteita, hevosenkenkiä, puukkoja, mitä milloinkin työn alla hänellä oli.

Viikatteet (savoksi viitakkeet) olivat tuiki tärkeitä heinänniitossa aina 1940-1960-luvuille saakka, jolloin viikatteiden tarve väheni, koska talot hankkivat niittokoneita ja traktoreita. Viikatteilla oli tarkka muotonsa, jotta ne olisivat leikanneet heinää ja viljaa hyvin. Viikatteen kynsiosan piti sopia puuvarteen ja teräosan oli oltava sopivan kaareva. Koska terät tylsyivät käytössä, piti ne sepän joka kevät takoa aina uudelleen, mikä oli taitoa kysyvää hommaa. Takomisen jälkeen suoritettiin karaisu. Jos terä oli liian kova, viikate katkesi helposti, liian pehmeä rauta taas ei leikannut heinää eikä pysynyt terävänä. Viikatteen teroittamista kutsuttiin kallitukseksi. Viikate- ja puukkoseppänä Kusti Rautiainen oli laajalti tunnettu mestari.      

ALLI KOULUSSA JA KOTONA

Isältä Alli-tyttö oppi asenteen työtekoa kohtaan sekä lähimmäisten palvelemisen, mitkä säilyivät hänellä läpi elämän. Isä Kusti paiski töitä aamuvarhaisesta aina nukkumaan menoon saakka. Ei ollut tavatonta, että hän nousi  – vielä liki 90-vuotiaanakin – pajaansa viikatteita teroittamaan aamulla jo kello 3, jotta asiakkaat saivat kiireiseen heinäaikaan terävät viikatteet käyttöönsä. Sepän ehtymättömät voimavarat ja elämän ilo olivat ihmisten ihmetyksen aihe.

Seppä oli kyläläisten palvelija ja opastaja. Seppään turvattiin työkalujen puutteessa, niiden rikkoontuessa ja huollon tarpeessa, mutta yhtälailla häneen luotettiin myös inhimillisessä hädässä. Kireät ja ärtyisät ihmiset Kusti-seppä osasi tyynnyttää huumoririkkain sanakääntein ja selityksin. Sepällä sydämen asiana oli auttaa ja palvella lähimmäisiä säätyyn katsomatta. Hän saavuttikin kaikkien kanssaihmisten jakamattoman kunnioituksen. Itselleen seppä Kustilla oli elämänohje: alasimen äärestä pihaan syömään ja Herran Sanan ääreen, Sanan äärestä alasimen ääreen. Seppä siis tutki ahkerasti Raamattua. Työpalkkansa hän piti alhaisella tasolla. Mitään ylihintoja hän ei suostunut perimään, vaikka siihen olisi vallankin sesonkiaikoina ollut painetta. Kusti saattoi opastaa nuorempiaan: ”So, so, poijat, ei sitä piä olla liian ahne!”

Kansakoulun käynti 1900-luvun alussa oli noilla seuduin melkoinen etuoikeus. Rutakon kunta oli perustanut kansakouluja, mm. rakennuttanut modernin koulutalon Jämäkkämäen rinteelle Rutakon keskustaan v. 1896.  Oppivelvollisuutta ei silloin vielä maaseudulla ollut. Alli sai käydä Rutakon uudessa koulutalossa 4-vuotisen kansakoulun, jossa opettajat vaihtuivat tiuhaan. Kaikkien opettajiensa nimet Alina muisti vielä vanhuuden päivinäänkin. Ensimmäinen Allin opettajista oli ollut Kaitaranta. Alli-tyttö kävi koulun ja hyvin hän suoriutuikin siitä. Hän oli kädentöissä ja laulussa erityisen lahjakas.

Kansakoulun jälkeen Alli kävi 4 kk kestäneen kiertävän käsityökoulun ja muitakin kursseja. Hän lauloi kuorossa. Vielä elämänsä ehtoolla Alli/Alina lauleli niitä virsiä, joita hän Sonkajärven komean kivikirkon vihkiäisissä marraskuussa 1910 oli laulanut. Ensimmäinen virsistä oli ollut ”Kaikesta sydämestä sua kiitän Jumala”. Myös mm. Hilarian kiitosvirsi oli ollut ohjelmassa. Muistipa Alina vielä 90-vuotiaana noiden virsien numerotkin silloisessa virsikirjassa.

Kotona Alli ahersi äitipuolen apuna ja oppi niin sisä- kuin navettatyöt. Se, mitä kaikkea Alli ennen avioliiton solmimista teki, ei ole tiedossa. Se kuitenkin tiedetään, että häntä pidettiin siveänä neitona. Esim. kylän opettajan sisar oli todennut Alinan sulhaselle: ”Hyvän tytön sinä saat, ei ole siitä tytöstä huhuja kuulunut.”  

ALINAN KOSIJA

TUOMAS LAMPUOTILAISEN POIKA JYRKÄLTÄ

Alli, aikuisena Alinaksi kutsuttu, oli jo ”ikäneito” eli ylittänyt 20 vuoden ikäpyykin, kun hän kohtasi tulevan miehensä Tuomas Juntusen. Tuomas oli ollut Petäyksessä sisustamassa navettaa ja nähnyt sattumalta siellä Alinan. Mies oli iskenyt neitoon silmänsä ja sanonut Jussi-kaverilleen, että käydäänpä tuota tyttöä vähän katsastamassa kylällä. Kun Alina oli hoitamassa Jyrkällä Ahlströmin pajalla seppänä olleen veljensä Pekon vauvaa, Tuomas oli tavannut Alinaa siellä luontevasti useammankin kerran. Mistään rii’uusta ei kuitenkaan ole ollut kysymys. Alina muistelikin liki 90-vuotiaana, että hänen nuoruudessaan ”osapuolet tipahtivat toisilleen taivaalta”.

Alina ja Tuomas eivät tavanneet toisiaan  kirkkomatkalla Iisalmessa kuten monet muut nuoretparit tuona aikana, vaan he kohtasivat työn merkeissä. Laajan seurakunnan väellä oli tapana kokoontua varsinkin helluntain aikaan kirkkoon Iisalmeen. Kymmenet kilometrit sinne taivallettiin jalkaisin ja kirkkomatkalla yövyttiinkin. Esimerkiksi Tuomaan isän ja äidin  tiedetään kohdanneen toisensa Iisalmen kirkonmäellä.          

Tuomas oli uutena (nuorena) näpäkkkä, riuska ja nohova kaveri. Pituutta hänellä oli alle 170 senttiä, mutta olipa Alinakin varreltaan vähäinen (noin 155 cm) sorja neito. Tuomaan erityispiirre oli se, että hänen toinen silmänsä oli äidin perua ruskea, toinen silmä isältä ja väriltään sinivihreä.   

Tuomas oli  Hyrynsalmelta Sonkajärven Salmisenmäkeen v. 1812 muuttaneiden Olli Antinpoika Juntusen ja vaimonsa Liisa Juntusen (o.s. Luukkonen) jälkipolvea. Hän oli Ananias (1852-1931) ja Maria (o.s.Väisänen 1854-1932) Juntusen seitsemästä poikalapsesta ikäjärjestyksessä viides. Tyttöjä oli perheessä neljä. Tuomas oli syntynyt Jyrkän Lehtomäessä Tuomaan päivänä 1888, joskin kirkonkirjoihin hänen syntymäpäiväkseen oli merkitty 2.1.1889. Miksi näin? Tuomaan vanhemmat olivat päätyneet ilmoittamaan vuoden lopulla syntyneen poikansa ”vuotta nuoremmaksi”, jotta pojalle tsaarin armeijaan kutsu olisi aikanaan käynyt vuotta todellista myöhemmin.

Vuodesta 1900 alkaen Tuomas Juntusen vanhempien perhe asui Jyrkän Haapamäessä (ent. Pellervossa), kun isä Ana(nias) pääsi sinne lampuotilaiseksi eli vuokravijelijäksi. Tämän 170 hehtaaria kaskimaa-alueita  käsittävän tilan omisti Wahlin maa- ja metsätalousfirma. Vaikka isä Ananias paiski töitä yötä päivää, suurperheessä oli silti ainainen puute elämisen välttämättömyyksistä. Lapset tottuivat pienistä nassikoista alkaen työntekoon. Esimerkiksi pienimmät keräsivät lampaille ”kerruutörkyä” syötäväksi talven varalle. Ropposet käsissä nämä konttasivat niityillä ja kulkea marrivat vesakoissa heti keväästä alkaen. Riivityt lehdet ja nyhdetyt ruohot he tyhjensivät ropposistaan tönttöriin, jolla varttuneemmat henkilöt kuljettivat ne talvisäilöön. Ei tullut kenellekään mieleen, että lapset olisivat töistä joutaneet votkuilemaan joutilaiksi koulun penkille.

TUOMAS MIILUPUITA HAKKAAMASSA

Jyrkälle oli kauppaneuvos Franzen perustanut v. 1831 rautaruukin. Paikalliset järvet olivat tunnettuja rautamalmista, jota nostettiin Jyrkänkoskesta ruukin rautasumppuun. Malmi sulatettiin raudaksi. Ruukki kukoisti Jyrkällä vuodet 1831-1909, joskin sen toiminta loppui vasta 1919. Ruukki tarjosi seutukuntalaisille työtä, ja Jyrkänkosken partaalla elämä sykki. Oli vuonna1867 perustettu kaksikielinen koulukin, aluksi tosin vain äveriäimpien perheiden lapsille. Opettajana toimi  patruunan rouva.

Syksyisin paikkakunnan niin mökkiläiset kuin talollisetkin ottivat ruukilta hiilenpolttourakoita. Ana(nias) Juntunen oli ammattimainen hiilenpolttaja. (Sotien jälkeen miilunpoltto jälleen yleistyi ja niiden polttajia alettiin kutsua nimellä hiiltäjä). Syksyisin Ana Juntusella oli  hirmu tinka saada miilupuita ainakin viittä miilua varten. Miilut poltettiin joulun tienoolla, jolloin oli hyvää aikaa vahtia niiden palamista. Miilujen polttoa jatkettiin kyllä läpi talven, joulun jälkeenkin. Työssä isä Analla oli mukanaan viisi poikaansa ja kaksi hevosta, myös Tuomas 10-vuotiaasta alkaen oli hakkaamassa miilupuita. Juntusen rotevat pojat olivat ”rautaa”: kirveet iskivät, terät kestivät, olivathan kirveet Kusti Rautiaisen terästämiä. Puita kaadettiin kirveillä, sahat tekivät silloin vasta tuloaan.

Hiilimiiluja varten oli kaatopuiden lisäksi etsittävä firman mailta hiesumaa, jolle miilun saattoi rakentaa. Puukasan päälle kun piti ennen sen sytyttämistä lapioida maata, joten hiesu oli tarpeen. Jos miilut olivat etäällä kotoa, metsään kyhättiin asumukseksi miilusaunat, ” öhylät”, jonne  työmiehet iltaisin väsyneinä nukkua pätkähtivät. Aamuvarhaisella isä Ana herätteli poikansa ja antoi näille työmääräykset. Poltetuista miiluista saadut hiilet ajettiin Jyrkän ruukille, ja niistä saatiin hyvä hinta.

Jyrkän rautaruukki metsätiluksineen siirtyi vuonna 1909 A. Ahlström Oy:lle. Samoihin aikoihin ruukki alkoi hiipua, jolloin hiilenpoltto myös hiipui, mutta tukkihommat lisivät kovalla rytinällä, koska sahatavarasta oli tullut maailmalla kova kysyntä. Tuomaskin siirtyi tukkitöihin. Isä Analla oli pestinä myös rahdin ajo Jyrkältä Kajaaniin. Siinä työssä hänellä oli apulaisena yleensä vanhin poikansa Antti, joka nämä työt aloittaessaan oli vasta 11-vuotias.

”SIMENTTIMESTARI”

Haapamäessä väkeä oli aivan liikaa. Töitä piti hakea kaukaakin. Kerran huhtikuussa Tuomas oli kuullut, että Sotkamon ja Valtimon rajalla oli alkamassa uittosavotta. Tuomas nappasi silloin talon seinustalta huonokuntoiset sukset ja sanoi kotiväelle lähtiessään: ”Jos ei vähhään aekaan minua kuulu, ei tarvihe hättäillä.”  Mies pääsi uittotöihin ja kyyditsi tukkeja vesiä pitkin aina Varkauteen saakka. Kotiin hän palasi syyskuussa. Palkkaa Tuomaalle oli maksettu 2 mk päivältä. Säästöön mies laittoi niistä markoista sievoisen summan.  

Jyrkälle oli saatu v. 1888 kunnallinen kansakoulu, jossa opettajat vaihtuivat yhtenään. V. 1908 opettajaksi tuli touhukas Erik Tuovinen, joka houkutteli kansakoulua suorittamaan myös nuoria aikuisia, Tuomastakin, joka oli kyllä opinhaluinen, mutta työmiehenä ei joutanut koulunpenkille laiskottelemaan. Opettaja Tuovinen maanitteli Tuomasta vielä uudemmankin kerran ja lupasi järjestää tälle oman lukujärjestyksen, joka mahdollisti sekä metsätyöt että koulunkäynnin. Tämä ehdotus sopi Tuomaalle. Kolmena iltana viikossa hänen oli käytävä koululla, muina iltoina opiskeltava kotona. Päivät Tuomas teki metsässä tukkitöitä. Koululle hän hiihti työpäivän jälkeen 7 km:n matkan Haapajärven yli. Kuinka kauan tällaista opiskelua kesti, ei ole tiedossa, mutta 22-vuotiaana eli noin v. 1911 Tuomas pisti kansakoulun päästötodistuksen taskuunsa. Opettaja Tuovisesta ja Tuomaasta tuli tämän jälkeen vuosikymmeniksi ystäviä.

A. Ahlström Oy:lle siirtyneelle Haapamäen lampuotitilalle piti saada jatkaja isä Ananias Juntusen vanhetessa. Yksikään  pojista ei ollut halullinen vuokratilan hoitajaksi. Koska perhe olisi joutunut talosta ulos ilman jatkajaa, Tuomas kirjoitti isän mieliksi ja vanhempiensa turvaksi nimensä firman paperiin alle, vaikkei Haapamäkeen aikonutkaan jäädä. Kenties tästä allekirjoituksesta seurasi se, että firman paikalliset johtomiehet ehdottivat Tuomaalle, että tämä lähtisi maamieskouluun Viitasaarelle. Tulipa metsänhoitaja Haapamäkeen asti laatimaan Tuomaan hakemuspaperit maamieskoulua varten. Huhtikuun alussa 1915 alkaneelle kurssille Tuomas hyväksyttiin 27 muun oppilaan joukkoon.

Tavanomaisen maatalousopetuksen ohessa oppilailla oli koulussa mahdollisuus osallistua oppilaitoksen uuden navetan sisustustyöhön. Tuomaalla kävi näin hyvä tuuri. Hän oli innostunut ja yritteliäs oppimaan täysin uutta eli sementin käyttöä. Sementti rakennuksilla oli maailmalla silloin vasta tulollaan. Pariisin maailmannäyttelyssä v. 1900 sementti (betoni) oli tullut yleiseen tietoisuuteen. Paraisilla oli käynnistynyt v. 1914 maailman suurin sementtiuuni. Sementtiä myytiin 170 kg:n puutynnyreissä, joista myöhemmin v. 1926 siirryttiin säkkeihin.

Viitasaaren maamieskurssi kesti keväästä syksyyn, ja kurssin käynyt Tuomas kotiutui Jyrkälle. Anuksi kutsuttu isoveli oli luonteeltaan koukkusa ja  irvaili veljensä opiskeluille. Tuomasta hän alkoi kutsua  ”tillimieheksi”. Mutta tillimiehestäpä kehkeytyi pian ”simenttimestari”.

Ylä-Savossa ei ollut ketään, kuka olisi taitanut sementin käsittelyntaidon, ja niinpä Haapamäen omistajaherrat pyysivät Tuomasta sisustamaan kotitaloonsa navetan sementillä, kunhan navetta oli ensin tyhjennetty kesän tultua. Tuomas lähes pelästyi pyyntöä, eihän hän ollut sementtiä juuri koulussa käsitellyt, oikeastaan vain nähnyt ammattimiesten sitä käsittelevän. Mutta herrat eivät antaneet periksi, ja niin Tuomas sisusti sementillä ensimmäisen navettansa, jota käytiin syksyn tullen ihmettelemässä läheltä ja kaukaa. Siitä seurasi, että Tuomas oli työllistetty tämän jälkeen kesät, talvet. Ahlström Oy lupasi hänelle töitä kesäksi navettojen sisustamisessa ja talveksi metsässä. Sementti valtasi Suomen, ja Tuomaasta tuli hetkessä kysytty Ylä-Savon ”simenttimestari”.

Edeltä käy selväksi, että Tuomas oli Alinan tavatessaan koulutettu ja ammatissaan jo arvostettu mies.

ALINA JA TUOMAS AVIOON

KIHLOIHIN

Kun Alina ja Tuomas olivat tutustuneet, alkoi Tuomas kirjoitella Alinalle. Heidän kirjeenvaihtonsa pysyi kyllä kaikilta salassa. Alina keksi konstit, miten kirjeet kulkivat vaivihkaa niin, etteivät  ihmiset niitä huomanneet. Omat kirjeensä hän kävi hiihtäen viemässä postiin. Kotien väliä Alinalla ja Tuomaalla oli noin 30 km.

Kun Alinakin oli täysi-ikäinen (yli 21-vuotias), nuoret päättivät kihlautua. Ei Sonkajärveltä kihlanostoon lähdetty yhdessä, vaan kumpikin meni omia teitään Soinlahden asemalle, josta yhdessä nousivat Kuopioon menevään junaan. Alina oli itse kutonut kankaan kihlapukuunsa ja ommellutkin sen itse. Happosen liikkeestä Kuopiosta ostettiin sormukset, ja Tuomas antoi morsiamelleen lahjaksi kihlakellon ja vitjat. Kuvassakin kihlapari kävi. Kotimatkan he tekivät junassa Soinlahteen asti, josta kävellä vinttasivat Vänninmäkeen. Sieltä he ottivat kievarikyydin Sonkajärvelle.

Iltamyöhällä Alina palasi kotiin ja piilotti lapaseen sormuksensa. Hänellä oli pelkona, mitä Kusti-isä mahtaisi sanoa hänelle kihlauksesta. Seuraavana aamuna Alinan veli aavisti, että jotain salaista oli tapahtunut ja penkoi Alinan tavarat. Löytyi sormus, kello ja vitjat. No, siitähän alkoi melkoinen sohakka. Lisäksi Tuomaan sisko Liisa oli lupaa kysymättä pannut kihlailmoituksen lehteen, joten ihmettelijöitä ja kyselijöitä Rautiaisen pajassa ja pihassa piisasi. Onnittelujakin sateli.

Helluntaina v. 1917 Tuomas tuli Alinan isältä pyytämään morsiamensa kättä. Siihen isä Kusti vastasi: ”Minkäpä minä teille tien, ois’han tuo Alli suanna olla tässä ja hoitoo minua.” Näin lyhyesti oli vihkilupa saatu. Sulhanen käytti saman helluntain aikaan Alina-morsiantaan esittäytymässä tulevassa anoppilassa Jyrkän Haapamäessä.  

VIHILLE

28-vuotias Tuomas  ja 6 vuotta häntä nuorempi Alina avioituivat juuri ennen Suomen itsenäistymistä ja sisällissotaa. Vihkimisen Iisalmen msrk:n kirkon sakastissa toimitti pastori Leselius 2. syyskuuta 1917. Todistajina toimivat Tuomaan kolme nuorempaa sisarusta. Vihkikuvassa he seisovat hääparin takana: Liisa, Eemeli ja Reeta. Seurue oli ajanut kaupunkiin kahdella hevosella, joista toinen oli noutanut morsiamen kapioineen Rutakon Harvankylältä. Toisessa kyydissä matkasivat  Jyrkän Haapamäestä todistajat. Matkaa Rutakolta Iisalmeen oli kaksi ja puoli peninkulmaa, Jyrkältä Iisalmeen kaksin verroin enemmän. Kaupunkiin lähdettiin jo lauantaina, ja vihkiminen tapahtui sunnuntaina, minkä jälkeen hääseurue ajaa körryytteli Jyrkälle.

Tuomaan ja Alinan kuulutukset oli luettu kirkossa säädösten mukaan aiemmin, ja heidän kuuliaisensa pidetty kotona tavanmukaisesti. Avioliiton solmimisaikaan oli voimassa vuonna 1889 säädetty avioliittolaki ja osin vielä vanhempi naimiskaari vuodelta 1734. Lain mukaan aviomies oli edusmiesasemassa vaimoonsa nähden, eivätkä puolisot muutenkaan olleet tasavertaisia oikeudellisesti.

Nuoripari asettui asumaan Tuomaan kotiin Jyrkän Haapamäkeen. Talo seisoi lähellä Iisalmeen johtavaa kirkkotietä, jonka varrella oli Toivakon ns. taulupetäjä. Se toimi tuona aikana informaatiokeskuksena. Ihmisillä oli tapana ripustaa petäjään kylttejä, joissa kertoivat ohikulkijoille perhetapahtumista, mutta Alina ja Tuomas pitivät onnensa omana eivätkä halunneet vihkiuutista taulupetäjässä kuuluttaa.  

ARKEA AVIOLIITON ALUSSA

Tuomas  oli töittensä vuoksi enimmäkseen kotoa poissa. Joutuipa hän sisällissodan aikana Kuopioon vartiotehtäviin. Alina ahersi miniänä Maria-anopin käskyläisenä. Sisällissodan alettua hän odotti jo esikoista Aunea, joka syntyi elokuussa 1918. Haapamäessä oli väkeä ylen määrin ilman Tuomaan perhettäkin, joten Tuomas ja Alina rupesivat vuukoomaan (suunnittelemaan) omaa elämäänsä muualla.  He ostivat kirkonkylästä noin kuuden kilometrin päästä Muuraisjärveltä Tirsio-nimisen mökin, johon kuului 6 hehtaarin maa-ala. Sinne he muuttivat. Alinalla oli sen jälkeen työtä niin perheen, kotieläinten kuin pienen maatilkun hoidossakin. Käsityötaitoisena Alina valmisti  perheen vaatteet ja kodin tekstiilit. Tuomas oli töittensä vuoksi paljon kotoa poissa.

A. Ahström oli siirtänyt tuotantonsa metsäpuolelle ja tarjosi Tuomaalle kiertävää työpaikkaa, mutta perheellisenä miehenä Tuomas ei suostunut tarjottuun tehtävään, vaan päätti ryhtyä omatoimiseksi ammatinharjoittajaksi. Nykyisin tällaista työskentelijää sanottaisiin freelanceriksi tai yksityisyrittäjäksi. Navettojen sisustajana Tuomas palveli vielä Ahlströmiä yhteen menoon kuusi kesää.

Sisustettavat navetat olivat pitkin Ylä-Savoa, ja niihin Tuomas ajaa leeletteli nopeakulkuisella, mutta raskaspolkuisella pyörällään. Hänellä oli hyvät kinttuvoimat. Kerrankin lauantai-iltana Tuomas ajaa suopas Vieremän Nissilästä työpaikastaan kotiin Jyrkälle viidessä tunnissa. Matkaa huonokuntoisia teitä myöten kertyi 10 peninkulmaa. Pyörä oli noilla seuduilla tuohon aikaan äveriäs työkapine, ylellisyys ja kallis hankinta, mutta Tuomas oli pyörän saanut ostetuksi  jo poikamiespäivinään. Harvoin Tuomas tapasi muita pyöräilijöitä reissuillaan.

Tuomaan ollessa kesällä 1921 Vieremän Mustinmäessä sisustamassa navettaa Kärkkäinen & Putkola -firman miehet saivat hänet houkutelluksi Ylä-Kotvakolle 700 ha:n tilalleen jakomieheksi ja paikalliseksi metsätyönjohtajaksi. Tuomas suostui tarjoukseen ja siirtyi töihin Kotvakolle. Alina, Aune ja syksyllä 1921 syntynyt Esa-poika jäivät omalle mökille Tirsioon. Kevättalven 1922 Tuomas asui Kotvakolla firman vuokrapirtissä, jossa aiemmin oli asunut Vihtori Eskelinen perheineen.

VIEREMÄN KOTVAKOLLE

MUUTTO KESÄLLÄ 1922

Jo keväällä 1922 Tuomas touhusi perheensä muuttoa Kotvakolle. Muuttokuormaakin tuotiin lumien aikaan ”rek’pelillä” Kotvakon pirttiin. Kesän 1922 tultua Tuomas kävi hakemassa Alinan ja lapset Sonkajärveltä, joka oli  juuri itsenäistynyt Iisalmesta. Lähtö rakkaalta synnyinseudulta tuntemattomaan korpeen oli Alinasta epämieluisaa pienten lasten kanssa. Suunnitelmana oli kuitenkin, että Kotvakolla asuminen olisi vain tilapäistä ja kotiin Tirsioon palattaisiin.

Kärkkäinen &  Putkola -firman hevoset tulivat hakemaan Juntusia heinäkuun 14. pnä. Tuomaan siskonpoika Ottu Juntunen lähti saattomieheksi. Pitkä ja vaivalloinen oli muuttomatka jalkapatikassa Kauppilanmäen kautta Tirsiosta Pihkaranta-nimiseen Tuomaan työsuhdepirttiin. Perho-tamma veti kolakärryissä lapsia ja välttämättömiä esineitä. Perheen tavarat kulkivat firman hevosten kärryissä. Karankamäessä muuttomatkalaiset erkanivat toisistaan, koska viimeiset viitisen kilometriä  Karankamäestä Kotvakolle oli taitettava juipertelevaa polkua pitkin, jossa välillä oli hyllyvää suotakin. Tavarakärryt eivät olisi polkua pitkin päässeet perille. Ne ohjattiinkin Lehtomäkeen, jossa kuorma lastattiin veneisiin ja soudettiin Honkajärveä ja -jokea pitkin Kotvakolle.

Ihmiset ja eläimet suuntasivat Karankamäestä Kotvakkoa kohden polkua pitkin. Mukana  kulkeneet eläimet olivat: kolme kanaa konttivasussa, sika”lootassaan” ja kolme lehmää, jotka piti loppumatkalla porkkuuttaa järven rantaa pitkin, jotteivät ne olisi vajonneet liejuun. Sika oli jätettävä odottamaan nousevaa päivää laatikossaan upottavan suon laitaan. Siellä se sika ensimmäisen yönsä maata ötkötti. Vajaan neljän ikäinen Aune-tyttö, minun äitini, kävellä varritteli omin jaloin, mutta pahimmissa kohdin hänet nostettiin hevosen selkään. Alina-äiti kantaa kiikutti käsivarsillaan Esa-vauvaa. Kosken yli oli kaadettu kaksi tukkia, joita pitkin Alina vauva kainalossaan pääsi toiselle rannalle. Saavuttiin Pihkarantaan valoisan kesäyön ensi tunteina. Pirtti oli kevään savottalaisten jäljiltä niin siivoton, ettei sinne ollut menemistä. Alina heitti pihamaalle maton, jolle perhe asettui syömään eväitä. Heti huomenissa alkoi Alinalla ja mukana tulleella rotevalla muuttoapulaisnaisella pirtin kova jyntsäys, ja asuttavaksi pirtti saatiin.

UUSI NAAPURUSTO

Ylä-Kotvakkojärven rannalla oli kaksi asumusta: toinen Pihkaranta etelärannalla, toinen pohjoispuolella, jossa matalassa majassaan asuivat Kettuset, Jussi ja Lyyti lapsineen. Jo itsenäisyyspäivän 1922 aikaan Kettusten Henriikka eli Hinni avioitui uutteran työmiehen Bernhardt eli Peni Kokkosen kanssa, jolloin Kettusen pariskunta muutti Marttisenmäkeen. Tuossa Kettusen-Kokkosen Kotvakkoniemessä oli joskus ennen ollut sotilastorppa.

Muut ihmisasumukset seudulla olivat etäällä korpien kätköissä. Taloiksi kutsuttuja asumuksia oli harvassa. Yksi niistä oli noin 3 km:n soutu- tai kävelymatkan päässä sijaitseva Lehtomäki, jonka vanha isäntä oli niin kovaääninen, että kun hän tuohitorveen puhalsi ja torveen hihkaisi, niin Kotvakolle ja ohikin siitä kuului miehen viesti. Karankamäessä noin 5 km:n taipaleen takana oli muutama talo. Lisäksi 3-4  kilometrin pituisen kinttupolun päässä Puolinmäellä oli muutama mökki. Muut seutukunnan ihmisten asumukset olivat töllejä, mörskiä, millä nimellä niitä saattoikaan kutsua. Oli tuohikattoisia pömpeleitä, pöksiä, tönöjä, maalattioitakin oli vielä jossakin ihmisasumuksessa. Savupirttejä ei seudulla enää ollut, joskin savupiipun virkaa saattoi toimittaa ylösalaisin käännetty rikkonainen sanko.

Kotvakon pihan poikki kulki ns. Jaskanhuoltotie. Käytännössä huoltotietä ei juuri silmin nähnyt. Oli vain polunpahainen, jota käyttivät Ylä-Kotvakkojärven pohjoispuolen asukkaat käydessään Marttisenjärvellä kauppa-asioilla. Järven pohjoispuolelle kaupassakävijä tulla vilkutteli omia metsäpolkuja myöten säkki selässään. Rannalla lienee aiemmin ollut koplukka, jolla hän ylitti lahden. Minun muistini aikaan järven ylitys tapahtui niin, että kotvakkolaiset kurkkasivat aika ajoin lahden toiselle puolelle, näkyikö siellä jotakuta, joka rievulla huiskutti. Se oli merkki, kun pyydettiin venettä. Kun Kotvakolla merkki nähtiin, joku työnsi heti veneen vesille ja soutaa veuhtoi hakemaan huiskuttajan. Maalle päästyään matkaaja jatkoi pihasta polkua Marttisenjärvelle. Säkki täynnä tavaraa samainen kulkija illan tullen sai venekyydin toiselle rannalle, josta hän sitten palasi polkuja pitkin kotiinsa kantamustensa kera.  

Lähistöllä ei ollut koulusta tietoakaan, eikä monikaan paikallisista sellaisesta juuri ollut kiinnostunut. Taikausko rehotti valloillaan. Tietämättömyydessä ja taikauskon varjolla saattoi kodeissa tapahtua korvaamattomia vahinkoja, ainakin elukoita hoidettaessa, joskus ihmisiäkin.   

Elipä taikuus vielä niin pitkään, että itsekin muistan sitä sotien jälkeen nähneeni. Esim. pääsiäisen aikaan oli Kotvakolla naulattava navetan ikkunat ja ovet tiiviisti laudoilla kiinni, jottei trulli naapurista olisi lentänyt lehmien nahkoja, karvoja ja häntiä leikkelemään.

Alina ja Tuomas eivät taikuuksista piitanneet, he olivat valistunutta väkeä. Alina kyllä oli kansanperinteeseen perehtynyt, tutki ja merkitsi almanakkaan tarkoin säitä, lehmien kiimat ja astutukset. Kalenterista hän ennakoi kuun ja planeettojen kiertomerkintöjen mukaan tulevia tapahtumia ja kalaonnen, mutta ei hän taikakaluja eikä loitsuja käyttänyt. Omien vuotuisten merkintöjensäkin mukaan hän teki johtopäätöksiä kevään tulosta, heinän ja viljan korjuusta, vastojen (vihtojen) tekoajasta ja muista maatalon vuotuisista töistä.

Alinan perimätiedon mukaan esimerkiksi maaliskuun alkupuolella oli kaadettava suksipuut, koska silloin kaadettu puu pysyi parhaiten suorana. Maaliskuussa hän ennakoi: jos kuu syntyy lauhalla etelätuulella, silloin tulee varhainen kaunis kevät, ja karja pääsee aikaisin navetasta ulos. Pietarin päivänä taas oli paras tuohenkiskonta-aika. Joelin päivänä piti aloitella heinäntekoa, silloin kun mesiangervo oli puhjennut kukkaan.   

KOTIUTUMINEN KOTVAKOLLE

Kotvakolle asettuessa Alinan oli sopeuduttava sikäläiseen olotilaan. Ihmistenilmoilla elämään tottuneelle Alinalle korpi oli kolkko, mutta lapset, kalaisa järvi ja työt pitivät hänet uskossa ja toivossa kiinni. Alina oli innokas ja taitava verkkojen ”sellooja” ja hyvä onkija. Tuomaalla riitti kiireitä: talvet metsätöissä, kesät pitkin pitäjiä navettoja sisustamassa. Tuomas ajaa hulkasi Kotvakolta kymmenet kilometrit työkohteisiinsa pyörällä, jota hän kutsui ”Volvoksi”. Pyörän ritsalla kulkivat työroippeet viholaissäkissä narulla sidottuina.

Alinalta pillahti itku Tuomaan poistuttua kotoa. Lähtiessään ensimmäisille työmatkoilleen Tuomas merkkasi kirveellä polun varteen puihin pilkat, jotta jos Alina joutuisi hätään ja lähtemään ihmisilmoille lasten kanssa, tämä osaisi Kotvakolta pois. Onnea oli matkassa, eikä sellaista hätää tullut, että Alinan olisi tarvinnut poistua Kotvakolta.  

Alina uurasti lasten kanssa. Aunella oli ikävä Tirsioon, jonne jäivät hänen leikkikaverinsa. Kotvakolla ei ikätovereita Aunella ollut koskaan. Kotina Juntusilla oli matala pirtti ja yksi kamari, josta oli seinällä erotettu iso komero. Sen Tuomas sisusti keittiöksi. Pirtissä asui savottamiehiä, joille Alina keitti ruokaa ja paistoi leipää röttelön kiviuunin saviarinalla. Uuni oli palovaarallinen, ja aina oli oltava vesisanko sen vieressä. Joskus sammutusvesi olikin tarpeen. Perhe sai hieman lisätoimeentuloa savottamiesten ruokkimisesta.

Tuomasta odottivat kotiin palaavaksi aina niin Alina kuin lapset, joille isällä oli tapana tuoda tuliaisiksi karamellipussi. Kun Tuomaalta liikeni kotitöille aikaa, silloin kävi pihassa ja pelloilla työnropina. Peltosarkoja ja ryteikköjä raivattiin hartiavoimin, ojia kaivettiin kuokalla. Alinakin joutui olemaan usein mukana pelto- ja niittytöissä. Ensimmäisenä Kotvakko-syksynä hän tuli raskaaksi ja synnytti toukokuussa 1923 seitsenkuisen keskostytön, jolle annettiin nimi Liisu. Isosisko Aune oli tuolloin vajaan viiden vuoden vanha ja Esa-veli alle 2-vuotias. Kaksi pienintään Alina joutui monet kerrat jättämään Aunen hoiviin, kun hän itse työhelsi niityllä tai karjan kanssa. Aune kertoi meille omille lapsilleen muistoja tuosta kesästä seuraavaan tapaan:

Heiveröistä Liisu-vauvaa piti isosiskon alinomaan souvattaa ja syöttääkin. Kun vanhemmat olivat niityllä töissä, Liisu ripustettiin niityn reunaan puun oksaan vasussa. Aunen tehtävänä oli valvoa ja ripsua, etteivät hyttyset pistelleet Liisua eivätkä linnut lentäneet vauvan vasuun. Aune teki työtä käskettyä, mutta  haluton lapsen hoitaja hän oli. Olisi ollut mukavampaa juosta niityllä kukkien ja perhosten perässä. Aika hänellä kävi pitkäksi, ja hyttyset kiusasivat ripsujaa itseään. Isosiskolla kävi mielessä: jospa vauva kuolisi, niin moisesta vahtimisesta hän pääsisi vapaaksi. Kun vauva sitten Aunen 5-vuotispäivänä elokuussa kuoli hinkuyskään, Aune tunsi suurta syyllisyyttä ajatustensa vuoksi. Epäilipä hän, että juuri hänen rumien ajatustensa vuoksi Liisu kuoli. Lapsi haudattiin kirkkomaahan lähelle kirkon pääporttia. Alina-äidin tuntoja emme tiedä.         

UUSI PIHAPIIRI TÖINEEN

Kotvakon pihapiirissä pirtin lisäksi oli aittoja, talli, riihi, navetanröksä, autio asuinrakennus Puolinmäen polun varressa, latoja ja rannassa sauna. Navetasta johti pisteaita ns. tanttaripetäjän luo ”kuistinpiähän”. Kuistia pitkin lehmät laskettiin navetasta tanttaripetäjän luo, jossa ne päästettiin veräjästä laitumelle. Männyn kupeeseen lehmät palasivat iltaisin Alinan kutsuhuudoin ”ptrui piikoja kottiin, ptrui, prui”. Olipa joku metsämies katsonut kelloa ja kertonut emännälle, että lehmät tulivat usein noin 20 minuutissa kotitanterille kutsun kuultuaan.

Alina lypsi lehmänsä istuen matalalla lypsyjakkaralla. Ennen lypsyä hän sirotteli palakiville eläimille syötäväksi suolajauhoseosta. Joku lapsista toimi ripsujana eli hädisti koivunvitsoin hyttysiä lehmien selistä. Myös lehmisavu oli hyvä hyttysten karkottaja. Tanttaripetäjän luo muodostui lehmitarha, jonne myöhemmin Tuomas-isäntä rustasi elukoilleen kaksiaukkoisen kodan riu´uista. Kodan keskellä oli tanttaripetäjä. Vuosikymmeniä myöhemmin lastenlapset kutsuivat kotaa ”ammujen leikkimökiksi”.

Syksyisin kun heinät ja viljat oli saatu kootuksi, metsässä  kesän vapaina tai paimenen kera vaeltaneet eläimet päästettiin pihapiiriin. Silloin miesväki kyhäsi sorkka-aidan suojelemaan rakennuksia ja Alinan marjapensaita, jotteivät eläimet olisi sotkeneet ja särkeneet paikkoja rampatessaan äpärikössä ja ojanpientareilla. Sorkka-aitauksessa elukat sitten kävellä vulttasivat syödessään. Kylmien säiden tultua lehmät suljettiin talveksi navettaan, ja sorkka-aidat purettiin.

Talven ajan Alina hoiti karjansa navetassa: ruokki, kantoi järvestä vedet ja juotti, loi lannat pois parsista ja lypsi lehmät. Kyökissä maito oli separoitava eli laskettava: kerma ja kurri erottuivat toisistaan. Kerma kirnuttiin alkuvuosina voiksi puukirnussa, myöhemmin Alina sai pyöreämallisen metallikirnun, jota pääasiassa lapset pyörittivät. Navetassa lehmät poikivat, ja Alina toimi ”kätilönä” apunaan Tuomas, jos tämä oli paikalla. Lasten kasvaessa joku heistä toimi äidin apuna navetassa.

Jälkikäteen nähtynä vesi oli ongelma, vaikkei tuohon aikaan kaivon puutetta murehdittu. Lainehtihan 1,5 km pitkä järvi siinä silmien edessä mäen alla, ja Tuomas etsi lähimetsistä ja -rannoilta lähteitä, joista juomavettä noudettiin. Talvella kyllä hörpättiin kauhan reunalta järvestä kyökkiin saaviin kannettua vettä. Rannassa oli sauna, johon pesu- ja pyykkivedet kannettiin järvestä. Talvella hakattiin rantaan avanto, josta vedet noudettiin. Alina huuhtoi kesällä järvessä, talvella avannossa saunan muuripadassa keittämänsä pyykit ja pyykkilaudalla hankaamansa vaatekerrat. Vettä siis oli, vaikkei kaivoa koskaan Kotvakolle tehty.

Navetassakin tarvittiin paljon vettä, jota järvestä sinne kannettiin. Talvella vettä tuotiin navettaan sammiossa hevospelillä. Järvi oli elämän lähde, mutta myös pelko kuolemasta. Lasten hinkua järvelle Alina yritti ehkäistä kertomalla, että järven vaahtopäisissä laineissa leiskuivat järveen hukkuneiden pikkutyttöjen esiliinat. Tämä äidin pelottelutarina puri Aune-tyttäreen niin, ettei Aunesta juuri vesille ollut eikä hän oppinut koskaan uimaan.

KOTVAKOLLE PYSYVÄSTI

UUSIRANTA JA UUSI PIRTTI

Vähitellen Alina kotiutui Kotvakolle, ja toive palata takaisin Sonkajärvelle alkoi hiipua. Putkolan firman pomot houkuttelivat Juntusia jäämään Kotvakolle ja lupasivat edullisesti ostettavaksi omaksi rakennukset ja niille maapalstan. Tuomas ja Alina suostuivat tarjoukseen ja ostivat jo kodiksi  tulleet rakennukset sekä 40 ha:n maa-alan niiden ympäriltä. Tilan hinnaksi sovittiin 400 Smk/ha. Kaupan päälliseksi saatiin lupa kaataa uuden pirtin hirret Putkolan maalta Lähdekankaan hyvästä petäjiköstä. Alinan pyynnöstä tilan nimi Pihkaranta muutettiin Uusirannaksi, vaikkei sitä nimeä käytettykään muuten kuin virallisissa papereissa. Kotvakkona talo tunnettiin, ja postiosoitekin oli Vieremä Kotvakko.

Uudesta pirtistä Alina ja Tuomas päättivät tehdä ison, jotta siihen mahtui kasvava perhe ja lisäksi savottalaisia kortteeriin. Metsäfirmat maksoivat pirtistä vuokraa savottamiestensä siinä yöpyessä. Pirtin vuokraamisen myötä Alinalle tuli paljon nälkäisiä savottamiehiä muonitettavaksi, mistä työstä hän ansaitsi perheen tarpeisiin sievoisen summan markkoja.

Pirtin rakentaminen alkoi puiden kaadolla. Rakentajiksi saatiin sukulaisia Sonkajärveltä ja lisäksi paikallisia miehiä. Tuomaan veljenpoika Antti Juntunen toimi työnjohtajana. Sirkkeliä ei ollut, niinpä hirret pinnattiin. Piilukirveellä kahta puolta pinnatuista hirsistä rakennettiin kesällä 1927 uusi pirtti vanhan jatkoksi. Siihen aikaan rakennuksen alle ei kummempia perustuksia tehty: kivet vain nurkkien kohdalle ja hirret niiden päälle. Laipion alaset hirret eli vuolet tehtiin seinänteon yhteydessä. Hirsinurkat salvettiin piilolukoilla. Vatupassia ei tarvittu, vaan luotilangalla rimpsautettiin kulmat ja suorat.

Uuden pirtin leveydeksi tuli 7 m ja pituudeksi 10 m. Samalla korotettiin kuudella varvilla vanhaa pirttiä, joka jäi uuden valmistuttua kesäkäyttöön ja varastoksi. Rajapurolla muutaman kilometrin päässä järven takana käytiin sahauttamassa talon kattopäreet. Savupiippu muurattiin liuskekivistä. Oli siinä Alinalla työtä ja touhua, kun tavallisten arkitöittensä ohessa ruokki rakennusmiehet ja hoiti isännänkin hommia, koska Tuomas oli tuolloinkin usein sementtitöissä poissa kotoa.

Alina valvoi valppaana työmiesten töitä. Näillä oli tarkoitus tehdä taloon vain yksi ovi, sekin pihan puolelle. Alina vaati, että myös rannan puolelle puhkaistaan aukko ja siihen ovi, josta hän pääsee suoraan ilman talonsa kiertämistä hakemaan järvestä vettä ja saunalle. Alina sai tahtonsa läpi, ja taloon tuli kaksi ovea. Tosin kyökin seinään puhkaistun oven eteen ei tehty minkäänlaista tuulikaappia, joten ovenpielistä puhalsi tuuli suoraan järveltä Alinaan hänen työskennellessään hellan ääressä. Kellarikin kaivettiin kyökin viereisen komeron alle,  mutta se sortui melko pian. ”Rakennustöiden valvonta” vaati Alinalta lujuutta.

Oma lukunsa oli Kotvakolle tienteko Karankamäestä. Tuomaskin oli siinä mukana, ja Alina ruuanlaittajana. Monta kilometriä kotoa kinttupolkua pitkin Alina raahasi täysiä ruokasankoja työmiehiä syöttäessään. Vähitellen tie saatiin hevospelillä kuljettavaksi. Kosken siltakin kantoi hevosen, mutta joka kevät silta oli uiton aikaan purettava ja sen jälkeen taas uusittava.  

TUOMAS TOUHUSI KOULUN

Oppivelvollisuuslaki saatiin Suomeen v. 1921, mutta käytännössä se astui voimaan hitaasti, sitä mukaa kuin kunnat saivat perustettua kansakouluja. Vielä sotien jälkeenkin oli kyläkuntia, joissa ei ollut kouluja, eivätkä lapset oppivelvollisia.

Tuomas ja Alina itse kansakoulun käyneinä halusivat omat lapsensa opintielle, mutta lähin kansakoulu oli korpitaipaleitten takana Marttisenjärvellä. Tuomas tuumasi, että Karankamäkeenkin piti saada oma koulu. Kaksi muuta isäntää tuli tuumaan mukaan, ja kolmistaan he saivat alkuun kansakoulun. Koulurakennusta ei vielä uumoiltukaan, vaan koulua pidettiin talojen pirteissä. Vasta sotien jälkeen v. 1946 Karankamäkeen valmistui oma koulurakennus. Koulu oli koko toiminta-aikansa supistettu.

Vanhin Kotvakon lapsista Aune tuli kouluikään ennen kuin Karankamäen koulu pääsi alkuun. Koulun puuttuessa Aune ei ollut oppivelvollinen, mutta vanhemmat lähettivät tyttönsä syksyllä 1926 Marttisenjärvelle aloittamaan koulunkäynnin. Aunesta olisi kyllä ollut suuri apu äidille lastenhoidossa ja kotitöissä, mutta valveutuneina ihmisinä vanhemmat katsoivat tyttärensä parasta, eivät omaansa. Aunelle saatiin koulukortteeri koulun läheltä Jornanniemeltä. Ikävöihän tyttö vieraissa oloissa, mutta lauantai-iltaisin hänet noudettiin yöksi kotiin. Sulan aikana pikku koululainen tarpoi saattajan kera polkua, joka välistä oli yhtä kivikkorommeikkoa. Soitakin oli pitkospuita pitkin ylitettävänä. Saattajana Aunella oli usein Karhun mökin Viljo, mutta välistä kotiväkeä.

Aunen ensimmäiseen joulujuhlaan pääsi äiti Alinanakin mukaan. Hevoskyydillä hän sinne matkasi varhain aamulla. Myöhemmin Alina usein lauloi laulua, jota joulujuhlassa oli esitetty. Se oli ”Armas äiti monta yötä”.  Tonttuleikkiäkin  lapset olivat juhlassa esittäneet. Aunen parina leikissä ”Sinivuorten yö”  oli  Antti-poika Erik ja Eeva Heikkisen lapsilaumasta. 18 vuotta myöhemmin Aune ja Antti viettivät yhteistä joulua avioparina.

Aunen päästyä kiinni koulunkäyntiin Marttisenjärvellä  Karankamäen koulu käynnistyi 1927 Karankamäessä Kaaper Kauppisen pirtissä. Aune pystyikin jatkamaan kouluaan sen jälkeen kotoa pitäen, joskin yksin kulkien noin 6 km:n taival ei ollut lapselle kovin mieluinen matka. Talvella lumituiskun jälkeen tytön oli hiihtää pakerrettava umpiladulla kouluun. Alina olisi ommellut Aunelle hiihtohousut, mutta Tuomas ei antanut moiseen naisen häpäisemiseen lupaa. Niin Aune joutui hiihtämään hame ja takki yllään ja palelluttikin reitensä.

Pitkiä housuja Aune ei saanut, mutta isä Tuomas hankki hänelle 10-vuotispäivälahjaksi naisten polkupyörän koulunkäyntiä varten. Pyörä oli tuolloin hyvin kallis kapine, eikä sellaisia monella aikuisellakaan noin aikoina Ylä-Savossa vielä ollut. Pyörä oli Union-merkkinen. Se helpotti tytön koulumatkan kulkua sulan maan aikaan. Alina ei koskaan noussut pyörän satulaan. Pyörä oli kyllä vankkaa tekoa, ja se kesti koko sisarussarjan pyöräilyt, olipa se vielä hyväkuntoinen Aunen omien lasten aloittaessa koulutiensä.

Kaikki Aunen nuoremmat sisarukset kävivät kansakoulun kotoa pitäen. Koulu siirtyi v. 1934 lähemmäksi kotia Lehtomäkeen, jonne Kotvakolta oli matkaa kolmisen kilometriä polkuja pitkin kulkien. ”Tipolaa” eli kahta ensimmäistä luokkaa käytiin syksyllä kuusi viikkoa, keväällä viisi. Varsinainen kansakoulu kesti neljä talvea sinä aikana, jolloin tipolaiset olivat vapaina. Jatkokoulua pidettiin tietyin ajoin iltaisin, mutta eivät sinne enää kaikki ehtineet, koska työhommat olivat monella jo täydessä käynnissä. Ennen talvisotaa koulu palasi takaisin Kaaper Kauppisen pirttiin, jossa opettajan opetuksen lisäksi meuhasi talon Heta-emäntä.

Karankamäen koulussa toimi opettajana Lyyli Piipponen vuosikymmeniä lukuun ottamatta sairauslomajaksojaan. Tuomas toimi koulun johtokunnan puheenjohtajana kaikkien lastensa kouluvuodet, sotien jälkeiseen aikaan asti. Jokaisella lapsella on Tuomas-isän allekirjoitus kansakoulun päästötodistuksessa. Opettajan kanssa kotvakkolaiset olivat läheisiä muutenkin kuin Tuomaan luottamustehtävän tähden.

Tuomas Juntunen oli tunnettu sopuisuudestaan. Kiperissä tilanteissa hän joutui sovittelijaksi. Toimipa Tuomas kunnanvaltuutettunakin. Sanavalmis Tuomas oli aina. Syksyllä 1955 Iisalmen Sanomista kävi toimittaja Kotvakon pirtissä haastattelemassa Tuomasta metsätöitten tiimoilta. Lehden etusivulla Tuomas porotti kuvattuna. Jutun otsikossa luki ”Euroopan puheliain mies”. Tuomas itse sanoi olevansa ”kansainvälinen mies”, ja hänet kyllä tunnettiin yli Ylä-Savon.

SYNNYTYKSIÄ

OLLI, KALEVI JA MARJATTA

Vanhaan pirttiin Alina synnytti talvella 1925 pojan, joka sai nimen Yrjö Olavi. Poikaa kutsuttiin  Olliksi. Uuden pirtin valmistuessa oli omaa perhettä viisi henkeä, lisänä palvelijat ja työmiehet sekä  savottamiehiä kymmenittäin.

Tammikuisena tuiskupäivänä 1929  uudessa pirtissä syntyi poika, joka sai nimen Tuomas Kalevi. Kätilö noudettiin kirkolta synnytykseen hevosreellä sankassa tuiskussa. Kätilö ehdotti, että pojalle olisi annettu nimi Tuisku. Liekö synnyinpäivän sää ollut enne, koska Kalevin elämästä tuli tuiskuisa. Nykytermein kuvattuna Kalevi olisi ehkä ADHD-lapsi.

Ollin ja Kalevin jälkeen perheeseen odotettiin  syntyväksi lasta perunannoston aikaan syksyllä 1931. Ei Alina ehtinyt jäädä aloilleen, vaikka lapsivedet menivät häneltä lauantaisaunassa. Sunnuntaina taloon oli kutsuttu talkooväkeä. Oli potunnostotalkoot, joissa emännällä paljon työtä. Ei siinä Alina-emäntä joutanut synnytystä tuumailemaan, vaan hän keitti ja ruokki koko talkooporukan sekä hoiti karjan.

Maanantaina alkoivat Alinalla kovat tuskat, ja kirkolta oli haettava Liinu-kätilö. Kätilö tuli ja oli epätoivoinen. Hän kysyi synnyttäjältä: ”Kumman hengen pelastan, lapsenko vai äidin?”, johon Alina vastasi: ”Pelastat kummankin!”. Lapsi syntyi sinisenä. Kätilö valeli lapsen päälle vuoroin kylmää, vuoroin kuumaa vettä, ja ihme: lapsi virkosi, ja äitikin jäi henkiin. Oli syntynyt tyttö.

Alina lienee potenut raskausdiabetesta, josta tuohon aikaan ei ole ollut tietoa. Joka tapauksessa Alinan vauvat olivat syntyessään isokokoisia. (Vanhuudessa Alinalla todettiin diabetes). Kätilö olikin sanonut Kotvakolta lähtiessä vaikean synnytyksen hoidettuaan : ”Tähän taloon en sitten enää tule lasta päästämään. Se on sitten niin, että jos emäntä tulee vielä raskaaksi, on tultava synnyttämään kylälle. Siellä on lääkäri ja apu lähempänä!”  

Kotvakko kuului Karankamäen koulupiiriin, jossa Tuomaan Liisa-sisko kävi silloin tällöin Lyyli-opettajan sijaisena. Usein silloin Liisa oli Kotvakolla veljensä perheessä kyläilemässä ja piti sinne kauempana olleessaankin tiiviisti yhteyttä. Liisa oli suvun ainoa virkanainen. Hän oli lapsena loukannut pahoin polvensa, eikä hänestä, invalidista, ollut tavanomaisiin maalaistöihin. Liisa oli käynyt Vaasassa naisopiston ja toiminut kiertokoulun opettajana. Kun kiertokoulusysteemi loppui, Liisa kierteli (ala)kansakouluissa opettajien sijaisena.

Liisa neuvoi Alinalle kotitalouden hoidon uusia niksejä ja toi Kotvakolle Kajaanin seminaarin puutarhasta uusia hyväsatoisia marjapensaita ja muitakin kasveja. Liisa järjesti Kotvakon pirttiin koulun kerhojuhliakin lähiseudun väelle. Liisasta tuli jonkinmoinen auktoriteetti samanikäiselle Alinalle, joka ei kyllä kaikista Liisa-tädin tempauksista piitannut, mutta Liisan vaatimuksesta hän kuitenkin suostui nimeämään tyttönsä Anna Marjataksi.  Myöhemmin  näitten naisten välit viilenivät, kun Liisa möläytti Alinalle: ”Veljelläni on tyhmä eukko, ei hänen kirjeissään ole edes pilkut ja pisteet paikoillaan.” Eipä  Liisa saanut sen koommin Alinalta postia.

 ERKKI-KUOPUS

Marjatta-tyttö jo kävellä tuahasi, kun äiti Alina oli jälleen raskaana. Äiti upersi edelleen hoitaen kotia, perhettä, karjaa ja savottalaisia, mutta kun synnytyksen laskettu aika alkoi lähestyä, oli hänen toteltava kätilön käskyä. Koti oli jätettävä juuri 15 vuotta täyttäneen esikoisen Aunen hoiviin. Oli elokuun alku 1933 ja kiireisin elonkorjuun aika. Tuomas oli etäällä kotoa sementtitöissään. Taloon oli hankittu muutama palkollinen ns. miesten töihin, mutta emännälle ei ollut tuuraajaa, koska talossa oli jo liki rippikouluikäinen tyttö, Aune.

Mitä mahtoikaan Alina-äidin mielessä liikkua, kun hän hyvästeli kotona lapsensa ja lähti Vieremän kirkolle kävellä varnimaan. Aune oli hento neito, joka joutui ottamaan vastuun pienistä sisaruksistaan, eläimistä ja työmiehistäkin. Olli oli Aunen hoidettava aamuisin koulutielle, ja Kalevi oli melkoinen kouhottaja, joka nauraa vurnotti kepposilleen. Melkein 2-vuotias Marjatta alkoi olla  uhmaiässä. Hyttysille tyttö oli herkkähipiäinen. Ei vielä 12 ikävuotta täyttänyt  Esa-veli oli se, joka oli Aunen apuna. Yhdessä Aune ja Esa lypsivät lehmät ja hoitivat eläimet. Yhdessä he peltotöissäkin riekkuivat. Ja niin vain selvittiin äidin poissaolon ajan.

Vieremän kirkolla Alina joutui odottelemaan kaksi viikkoa lapsen syntymää Keljan rinteessä tutun Reettu Kauppisen mökissä. Syntyihän se viimein pojan mossukka, ja iso olikin. Painoa lapsella oli 5.8 kg. Poika kastettiin Erkki Kustaaksi. Toinen nimi annettiin hänelle  Kusti-ukin mukaan. Kummeina toimivat Reettu Kauppinen ja vaimonsa.  Ei siinä Alina joutanut liioin lapsivuodetta pitämään, koska kiire oli jo kotiin. Miten tuon yli 20 kilometrin matkan äiti ja vauva kulkivat, ei ole tiedossa, mutta se tiedetään, että loppumatkan äiti oli kävellä vinkutellut, ja vauvaa oli kantanut Karankamäestä saattajaksi lähtenyt Kauppisen Stina-emäntä.

Erkin synnyttyä Kotvakolla oli  kuusi lasta. Kun Erkki oli keinuteltu, ei kätkyttä enää tarvittu Alinan ja Tuomaan lapsille. Kätkyt siirtyikin lahden taa Hinni ja Peni Kokkosen pirttiin siksi kunnes Kotvakolla sitä taas tarvittiin lastenlasten liekutteluun. Kokkoselle syntyi tiuhaan lapsia. Lopulta niitä oli 13. Monet kerrat Alina oli naapurissa Hinniä auttamassa, kun tämä oli pulassa. Olipa Alina joskus kätilön tehtävässäkin Kokkosen pirtissä.

Vaikeat synnytykset jättivät Alinaan muiston. Hänen kohtunsa laskeutui niin pahoin, että se oli korjattava leikkauksella Iisalmen sairaalassa.     

KOTIELÄIMET

Kotvakolla elettiin  niin pitkälle kuin mahdollista omavaraisina. Oli kalaisa järvi, metsä antimineen, peltoja viljoineen, lisäksi peruna- ja kasvimaat. Oli eläimiä. Navetassa ammui muutama lehmä, joista saatiin maito, elleivät ne olleet ummessa. Navetan orrella kaakatti puolitusinaa kanaa, jotka munivat. Läävässä määki kymmenkunta lammasta, joista kerittiin villa ja villasta kehrättiin lankaa. Lampaista saatiin syksyisin lihaa. Tallissa hirnui 1-2  hevosta, joilla tehtiin pelto- ja metsätyöt. Hevoset vetivät kärryjä ja rekiä niin kylä- kuin kauppamatkoilla. Sikakin talossa oli. Sianporsaat ostettiin usein kirkonkylän liepeiltä. Porsaat kasvoivat emännän hoivassa talvisin kyökin uunin lämpimässä kupeessa turvepehkussa ”sikalootassa”,  jossa oli saranat ja jota myöhemmin on käytetty halkolaatikkona.

Sonnia ei talossa ollut, joten kiimaiset lehmät piti taluttaa kilometrien taipaleitten taa naapureitten sonnien astuttaviksi. Savottalaisillakin oli hevosia, jopa yhtenä talvena peräti 22, joille rakennettiin tilapäissuojia latoihin ja havumajoja rakennusten seinustoille. Majojen seinustat tukittiin turpeilla visuksi. Maalla kun oltiin, Kotvakollakin oli vahti- ja metsästyskoiria ja sisällä pankolla makoili kissa.

Yksi muistorikkaista koirista oli Kepsu, joka oli suurruntti, oikein rökälekoira. Hevosista on jäänyt erityisesti mieleen todellisena vipuslehtenä Esko-ruuna, ori Leemu ja itsenäisyyspäivänä 1951 suolisolmuun menehtynyt 6-vuotias Lirvi-tamma. Lirvi oli ostettu Sukevan vankilan huutokaupasta varsana. Useimmiten Kotvakon hevoset ostettiin ja myytiin Iisalmen markkinoilla, joilta muutama lehmäkin hankittiin. Markkinoille oli Kotvakolta matkaa 50 km. Yleistä oli, että talviajaksi annettiin joku hieho tai lehmä ”ruokolle”, jos omassa navetassa ei ollut tilaa tai piisalti ruokaa talviajaksi kaikille eläimille.  

Kotieläimistä tuli lapsille, mikseipä aikuisillekin, lähes yhtä rakkaita kuin ihmisistä. Syksyn lahtausten (teurastusten) jälkeen lemmikkien liha lapsille ei juuri maistunut. Emännän pitikin suoltaa syöjille ”valkoisia valheita”, esim. että lihakeitto oli hirvestä tai metsosta keitetty, vaikka keitossa kellui todellisuudessa lampaan tai vasikan lihapalasia. Onnellisina me lapset taittelimme lampaille kesällä mummun kanssa kerppuja, joita lampaat saivat talvella herkkupaloikseen. Lampaiden kutsu syömään oli ”piiti, piiti”

ARKI- JA PYHÄRUOKIA

LIHAA, KALAA  JA MARJOJA

Metsän riista oli merkittävä osa Kotvakon ruokataloutta. Tuomas ei ollut metsästäjä, mutta rihmoilla hänkin pyyti lintuja ja opetti taidon pojilleen. Nuorinkin poika Erkki varnusi isältään metsäkanarihmoja. Isä sitten teki kuopukselleen hevosenhäntäjouhista rihmat. Lakussa (pitkässä näreessä) oli pyyntirihmasia. Alina-emäntä oli uuttera rihmoilla pyytäjä ja koppeloita hän kantoi metsästä lukemattomat määrät pataan pantavaksi.

Metsälinnuille oli tietyt ajat vuodesta, jolloin niitä sai pyytää. Kerran sattui niin, että Alinan lokatessa metsäkanaa poliisi Auvinen pistäytyi pirttiin. Poliisi oli etsimässä savotoilta veronkiertäjiä ja etsintäkuulutettuja. Poliisin tehtävä oli  löytää myös viinanpolttajia ja salametsästäjiä. Auvisen käynnin aikana oli meneillään metsälintujen pyynnin rauhoitus. Eipä Alina poliisin saapumisesta ollut tietävinäänkään, vaan jatkoi tyynenä työtään. Poliisi tuumasikin: ”Jahah, tiällä vuan eletään ja keitellään.” Sen pituinen se kohtaaminen oli sillä kerralla poliisin kanssa.

Vanhin poika Esa sai aseenkantoluvan nimismieheltä syksyllä 1938. Sen jälkeen talossa oli  luvallisena aikana Esan kotona ollessa riistaa, oli joskus luvatonnakin aikana, kun teeriparvi lehahti pihapuihin, jolloin  pyssy paukahti ajelemaan lintuja pois puista. Jokunen lintu siinä henkensäkin menetti ja joutui pataan. Hirviäkin pyydettiin. Joulupöytään ei ollut tapana nostaa  kinkkua, vaan iso metso, jos sellainen oli saatu. Joskus joulupöydässä oli mötikkä hirveä. Yleisimmin jouluna syötiin syksyllä teurastettujen lampaiden lihaa. Lihapallit olivat suolautuneet syystalven ajan aitan saaveissa, jonne ne upotettiin umpisukkeloon. Saavit oli pesty ja hangattu sitä ennen katajan varvuilla ja hiekalla, jota noudettiin lähteen pohjalta tai Marttisenjärven rannalta.  Katajien päälle lorautettiin kuumaa suolavettä.

Vaikka Alina oli ahkera kalastaja, kalakukkoja en tiedä hänen leiponeen. Oletan, että patakukkoja hän haudutti pirtin uunin jälkilämmössä. Kalakukko ei ehkä ollut yläsavolainen perinneruoka, vaikka savolainen herkku se onkin. Sen sijaan suolakalaa oli aina. Jouluruokanakin oli itsepyydettyjä suolasärkiä. Lipeäkalaakin oli jouluna, milloin sitä vain sai. Sen valmistaminen oli tuohon aikaan kovan työn takana. Kuiva (turska)kala käsiteltiin lipeäliuoksella, koivutuhkassa, liotettiin soikossa, huuhdeltiin ja haudutettiin avannossa säkissä, paloiteltiin, nuijittiin. Käsittelyvaiheita oli monta, ja koko valmistus kesti 2-3 viikkoa. Oli siinä Alina-emännällä ylimääräistä puuhaa!

Marjasoppa oli niin juhla- kuin arkiruokaa. Marjat poimittiin syksyisin metsistä ja kotipihan viinimarjapensaista. Kotvakon ympäristössä oli hyviä lakkasoita, joille kaupungista asti tungeksi kesällä poimijoita. Puolukat ja mustikat  poimittiin syksyllä. Ne säilöttiin aittaan ja kellariin sokerin kanssa tai ilman. Sieniä poimittiin saaveittain ja ne suolattiin talven varalle. Suolaa tarvittiin säilömiseen paljon. Kaikki säilöminen oli emännän työtä. Perunoiden kuoppaan säilömisen teki miesväki.      

KAHVI, SOKERI, SUOLA JA JAUHOJA KAUPASTA

Suola-, jauho- ja kahvipapusäkit Tuomas-isäntä toi hevoskyydissä reissultaan kirkonkylästä, Marttisenjärveltä tai Salahmilta. Sokerin hän osti kaupoista. Sota-aikana ei kahvia eikä sokeria ollut tarjolla, mutta jos joskus oli, ne olivat kortilla ja kalliita. Kahvin vastikkeena oli silloin korvike ja sokerin sijalla siirappi, joita molempia itsekin valmistettiin. Ruokatarpeiden valmistuksessakin keksittiin monta uutta konstia, Olli teki mm. ”myllyn”, jolla perunoista jauhettiin perunajauhoja. Emännältä vaadittiin luovuutta ja nokkeluutta perheen ruuan hankinnassa ja valmistuksessa.

Leivän ja nisun tekoon tarvittiin jauhoja, mutta myös muurinpohjalettujen tekoon. Kesäsunnuntaisin paistettiin koko väen kanssa rannassa muurinpohjalettuja, joiden tiedetään olevan peräisin juuri Ylä-Savosta. Saunasta nostettiin silloin ulos muuripata, jota siellä käytettiin veden varistukseen ja pyykkien keittoon. Padan pohjalla paistettiin lettuja, jotka ennen syöntiä käärittiin rullalle. Rulla täytettiin pienillä suolakalafileillä, lihalla, sipulilla tai jollakin muulla kasvimaan antimella. Tällaisena ruokailuaamuna emäntä sai hetken huokaista ja nauttia perheen kanssa yhdessä sunnuntaiaamusta. Alina ei ollut erityisen innokas letunpaistaja verrattuna lahden takana asuvaan Hinni-emäntään, jonka lettuja saimme monet kerrat maistaa postia hakiessa. Luulen, etteivät muurinpohjaletut olleet sonkajärveläissyntyiselle Alinalla perinteistä ruokaa.

Myös riisit ostettiin kaupasta, ja riisipuuroa tarjottiin joulupöydässä paitsi ei sotajouluina, jolloin riisiä ei saanut kaupoista. Emäntä  yritti loihtia aina ruokaa riittämiin, ja jos jotain jäi tähteeksi, niin koiran kuppiin meni tai sian kaukaloon Länsimaissa nykyään podettavaa ruokahävikkiä ei Kotvakolla tunnettu.

VILJAT 

Kotvakolla oli sen verran peltoa, että voitiin kasvattaa vähän viljaa omiksi tarpeiksi. Ympäristössä monikaan ei voinut viljellä viljaa, koska vähäiset peltotilkut kasvoivat heinää lehmien talvieineeksi. Myös jokivarren niityt olivat tuiki tarpeellisia heinämaita, niin myös kotvakkolaisille.

Silloin, kun omasta takaa tuli viljoja, jyvät isäntä käytti myllyssä. Varstalla jyskytettiin riihessä jyvät irti tähkistä. Vasta sotien jälkeen käytettiin talossa lainassa puimakonetta. Puimista varten rakennettiin puimalato. Ei ollut sähköjä, ei traktoria. Maamoottorilla pyöritettiin konetta. Koneen lainaan tuonti oli hankalaa ja otti monen miehen työpäivän. Muutaman vuokrauskerran jälkeen Tuomas osti 20 000 markalla oman pienehkön puimakoneen. Sen nimi oli Sampo 40. Moottori oli vuokrattava. Vuonna 1951 Tuomas hankki puimakonetta varten oman moottorin, porilaisen BMW:n 35 000 markalla. Se, kuten puimakonekin olivat käytettyjä ostettaessa. Myöhemmin käytettiin vuokralla leikkuupuimuria.

Viljankuivureita ei  noilla seuduilla tunnettu. Märkinä sateisina syksyinä viljat eivät kuivuneet seipäillä, ja niinpä jouduttiin levittämään märät jyvät pirtin lattialle aina 1960-luvun lopulle saakka, jolloin Tuomaan jo lopetettua Kotvakon viljelykset kuivauksen teki uusi isäntä Erkki.

Viljojen käsittelyn muutos vaikutti emännänkin töihin. Tulipa  töissä joskus vahinkojakin, jolloin Alina oli tuiki tarpeen. Kerran puinnin aikaan aikamiespoika Kalevi oli lämmittämässä kuulamoottorin kuulaa puhalluslampulla käynnistääkseen puimakoneen. Puhalluslampussa oli ollut tenttua polttoaineena. Jostakin syystä lamppu imaisikin tulen sisäänsä, ja Kalevilta paloivat kädet ja kasvot. Alina-äiti silloin apuun, ja kermalla äiti voiteli poikansa vammat. Lääkäriin ei lähdetty, ja vaikeakulkuinen oli matkakin lääkärin luo.  

ELÄMÄÄ KOTVAKOLLA

PIRTTI – TYÖVERSTAS

Kotvakon iso pirtti oli paljon muutakin kuin kymmenien ihmisten makuu- ja ruokasali. Se oli kuin tori, jossa yötä päivää tapahtui ja jossa ilot ja surut kohdattiin. Pirtti oli myös verstas, jossa talvisaikaan tehtiin kaikki tarvekalut. Siellä nakutteli  kiertävä suutari väelle lapikkaat, siellä ompeli räätäli takit, housut ja nahkaset, siellä nahkuri teki töitään, siellä veistettiin veneet, reet, luokit, sukset ja monet muut työkalut. Siellä karstattiin ja kehrättiin, kerittiinpä syksyisin lampaatkin, leikattiin matonkuteet, kudottiin kangaspuissa matot ja kankaat, ommeltiin vaatteet ja  neulottiin neuleet. Se oli myös leipomo ja kahvin paahtimo.

Lapset pyörivät aikuisten jaloissa ja olivat taitojensa mukaan apuna. Silloin ei puhuttu lapsityövoimasta, vaan lapset olivat työssä aina mukana. Erkki muistaa, miten hän aivan pikkunassikkana avusti Kauppis-mummua, joka talvisydämellä viikkoja kehrätä kitkutteli Kotvakon pirtissä. Kehrääjä oli vähän väliä hoihkassut: ”Poijat, tuokeehan talia, rukki se haukkuu rasvansyöjäksi!” Erkki oli ollut jatkuvassa valmiudessa ojentamaan talia mummulle.

Pirtissä tehtiin öljy- tai karbidilampun valossa puhdetöitä. Työskennellessä piisasi puhetta. Sunnuntait pyhitettiin: silloin sai hoitaa vain kaikkein välttämättömimmät askareet. Pyhäaamuisin näki Tuomas-isännän muutaman tunnin joutilaana ja emännänkin tunnin verran paikoillaan istumassa kädet ristissä. Eläimet ruokittuaan isäntä ajoi viikon kasvaneen partansa partaveitsellä. Tämän tehtyään hän istahti lukemaan viikon varrella tulleita lehtiä, mm. Suomen Kuvalehden. Kun nämä pyhään kuuluvat seremoniat oli suoritettu, Tuomas nosti pirtin pöydälle virsikanteleensa, jolla säestäen hän lauloi virren ”Iloitse morsian” tai jonkun muun osaamansa virren. Radion tultua taloon  koko  perhe hiljentyi sunnuntaisin pirttiin kuuntelemaan jumalanpalvelusta, mikäli radion anodeissa oli virtaa.

PIRTTI- KOHTAAMISTORI

Pirttiin penkin päähän ilmestyi milloin mistäkin suunnasta istua nokottamaan ukkoja, jos joskus joku akkakin. Ukoiksi eikä akoiksi kyllä perheen nuoret eivätkä lapset saaneet ketään nimitellä. Oli vain setiä ja tätejä. Pirttiin saapuneilla oli enimmäkseen huolia ja murheita, joihin tulivat Juntusilta hakemaan apua. Joskus tuli leipäpalankin pyytäjiä. Ja kaikkiin huoliin pyrittiin talosta apua antamaan. Jokainen kävijä sai myös kahvia juodakseen. Jos Tuomas oli kotosalla, määräsi hän oitis: ”Kahvipannu tulelle!” ja Alina tormuutti pannun kyökin hellalle. Ilman isännän määräystäkin Alina-emäntä kahvit kävijöille keitti. Talossa vierailulla viipyneille  tarjottiin kahvia aivan viimeiseksikin. Haapamäen anopiltaan Alina oli oppinut todeksi sanonnan: siitä vieraasta ei tykätä, jolle ei lähtökahvia keitetä.

Pirttiin pistäytyi välistä kulkukauppiaita ja työkalujen korjaajia. Yksi kauppias on talossa jäänyt erityisesti mieleen. Pirttiin astuessaan tämä oli hoihkaissut: ”Nappii, neuloo, naskalii, pirunpaskaa, pippurii!” Näin hän oli saanut pirtissä olijat nauraa rytyämään ja  kokoontumaan ympärilleen. Sitten kauppias oli avannut selässä kantamansa laukun, jossa noita kaikkia oli ollut tarjolla. Ainahan sieltä jotain tarpeellista ostettiin. Kellojen korjaaja taas oli soittaa pimputellut jotain melodiaa mukanaan kuljettamasta kellosta. Veistenteroittajiakin taloon joskus ilmaantui. Ajelipa silloin tällöin taloon kuorma mustalaisia, joita nykyään kutsumme romaneiksi.  

Pirtin oven saattoi yllättäen avata tuiki tuntematon Tuomaan töihin etsijä, joka oli saanut tietoonsa sementtimestarin osoitteen ja lähtenyt paikan päältä mestaria navettansa sisustamiseen pyytämään. Kun tällainen kysyjä saapui, Alina-äiti lähetti jonkun lapsista hakemaan isää niityltä, aidan teosta, metsätyömaalta tai missä isä kulloinkin sattui tuolloin olemaan työssä. Lasten juosta vilkaistessa isän hakuun Alina tarinoi pirtissä vieraan kanssa. Näin saapui kuulumisia Kotvakolle vieraista pitäjistäkin.  

Tarpeen mukaan pirtti oli myös sairastupa, jossa niin ihmisiä kuin joskus eläimiäkin hoidettiin. Alina joutui tuon tuostakin ”sairaanhoitajaksi” pienissä, jos joskus isommissakin vaivoissa ja tapaturmissa. Pahin sattui, kun eräs mies kerran vahingossa ampui itseään vatsaan, josta suolet pursuivat ulos. Alina repi lakanan riekaleiksi ja sitoi niillä miehen vatsan niin tiukkaan, että suoletkin sulloutuivat mahan sisään. Mies saatiin kuljetuksi Iisalmeen sairaalaan, jossa oli ihmetelty, miten korvesta oli löytynyt taitava ensiavunantaja. Potilas olikin toipunut työkuntoiseksi.

PIRTTI –  JUHLASALI

TALKOITA, KINKEREITÄ, SYNTYMÄPÄIVIÄ

Pirtti oli kokoontumispaikka arjen lisäksi myös juhlissa. Arjen ja juhlan kohtaamispaikkana pirtti oli syksyisin pottu- ja muissakin talkoissa. Ensin tehtiin raskas työpäivä vapaaehtoisten talkoolaisten voimin, sitten syötiin pirtissä  koko porukalla Alinan keittämä rokka ja lopuksi saatettiin pistää jalalla koreasti.

Sotavuosien jälkeisenä aikana oli omasta takaa pelimanneja. Kerran sisareni ja minä, me talon 4- 5-vuotiaat lapsenlapset, olimme ihmeissämme, kun ensi kerran näimme tanssittavan. Oli pottutalkoopäivän iltapuoli menossa. Juoksimme mummun luo kyökkiin kertomaan: ”Mummu, mummu, nyt ne kiireet vasta tulj’, kun kaikki juosta hytkyttävät pirtissä. Peni-setäkin on ottanut tätin kainaloonsa ja kiireesti ne männä hyppivät!”

Kyläkunnilla pidettävät seurakunnan kinkerit osuivat myös Kotvakolle. Oli talvikinkereitä ja kesäkinkereitä. Muistan yhdet talvikinkerit, jolloin Kotvakon pirtti puhdistettiin joukolla. Lattioita ei voitu jyntsätä juuriharjalla ja hiekalla kuten kesällä, mutta luudat ja luutut viuhuivat. Kaikki mahdollinen irtain siirrettiin pirtistä vintille ja aittoihin. Soittopeleistä jätettiin pirtin seinälle virsi- ja sormikanteleet, mutta haitari nostettiin vinttiin. Ei ollut sopivaa, että rovasti näkisi talossa olevan ”synnillisen soittimen”. Olin viisivuotias, mutta omatuntoni ei moista silmänpalvontaa kestänyt. Ilmoitin, että vien papin vinttiin katsomaan haitaria. Minua kiellettiin puhumastakin haitarista. Koko kinkeripäivän ajan minua sitten paimensikin joku aikuinen, jotten  päässyt yksin papin pakeille. Suulas lapsi kun olin, olisin toki varoitteluista huolimatta kertonut rovastille totuuden haitarista.

Pirtin toiseen päähän oli syksyllä 1948 valmistunut kolme kamaria, jolloin talonväki siirsi pirtistä petinsä niihin. Nuo kamaritkin siivottiin kinkereitä varten. Vesiä oli haettava järvestä ja lähteestä tavanomaista enemmän siivouksia ja ruokien valmistusta varten. Vesien hakemisessa miesväki oli avuksi. Leivinuuni lämpisi monena päivänä, kun leivottiin kinkerivieraille rieskaa ja nisua.  

Kinkeripäivänä pääosa vieraista porhalsi pihaan rekikyydillä. Hevoset olivat pakkasesta huurteessa, ja niille etsittiin loimia ylle ja syötäväksi heiniä. Rovasti ja kanttorikin saapuivat  hevosreessä. Pirtin pitkän pöydän ääressä rovasti toimitti hartauden ja kuulusteli kinkeriläksyt. Kaksi nuorta oli pyrkimässä noilla kinkereillä rippikouluun. Molemmat hyväksyttiin. Eipä arvattu, että toisesta oli tuleva muutaman vuoden kuluttua Kotvakolle miniä. Alina-emäntäkin istahti kinkeriväen joukkoon. Lie hänellä ollut joku apulainen kyökissä kahvi- ja ruokapannuja hoitamassa. Alinan kirkas lauluääni soi ylinnä muiden, kun virsiä veisattiin. Tilaisuuden päätteeksi syötettiin pappi, kanttori ja kaukaisimmat vieraat. Kahvit tarjottiin kaikille.    

Suuremman luokan tohinaa oli vuoden 1949 alussa, kun Tuomas-isäntä täytti 60 vuotta. Valmistelut olivat valtavat. Taloon kutsuttiin oman keittiöväen avuksi pitokokki ja Aunekin tuli kirkonkylästä avuksi. Elukoita teurastettiin liharuokien valmistamista varten. Aladopi keitettiin eläinten päistä. Jauhosäkkejä Tuomas rahtasi kirkonkylästä leipomuksia varten. Pirtin uuniin tarvittiin halkoja runsain määrin, jotta saatiin uuni leipien, vehnästen ja kakkujen paistoa varten kuumaksi. Lämmintäkin pirtissä tarvittiin, koska oli kovat pakkaset.

Tuomasta juhlimaan saapui Kotvakolle sukua ja ystäviä läheltä ja kaukaa hevoslasteittain. Rovasti kävi pitämässä onnitteluhartauden. Lahjaksi päivänsankari sai topatun keinutuolin, johon juhlakalu istutettiin. Riuskat Tuomaan veljenpojat nostivat miehen keinutuolissa kohden kattoa ja huusivat nostaessaan kolme kertaa ELÄKÖÖN. Me pikkutytöt kuulimme ensi kerran moisen sanan, jonka luulimme olevan muunnos savolaisesta sanonnasta ”elä kööhy” (älä köyhdy). Pitihän mummunkin tuo suureen ääneen huudettu toivotus tietää, ja niinpä kipaisimme kyökkiin mummulle kertomaan: ”Mummu, nyt meistä tulloo rikkaita, kun ukille huusivat ”elä kööhy, elä kööhy, elä kööhy!”

Emännällä apulaisineen oli noinakin päivinä hepakkaa, kun kymmenet ihmiset oli ruokittava, pestävä astiat ja laitettava noin 30 vieraalle makuusijat. Siskonpeti oli silloin pirtissä iso. Talon vanhin poika Esa lienee kiinnittänyt silmänsä pitojen apuemäntään Ailiin. Isä-Tuomas myöhemmin totesikin: ”Esa ja Aili taisivat perehtyä toisiinsa noissa juhlatouhuissa.”    

HÄITÄ

ESAN JA AILIN HÄÄT

Iloisia pitoja olivat häät Kotvakon pirtissä. Esan ja puolisonsa Ailin hulppeita häitä juhlittiin heinäkuun alussa 1949. Häiden valmistelutkin olivat mahtavat. Pihapiiriin oli rakennettu uusi liiteri, jonka pihatyöt saatiin parahiksi valmiiksi ennen häitä. Pirtin lattia uusittiin. Tuomas osti lankkuja varten tukit, jotka sulhanen ja Erkki-veli kaatoivat. Tukit sahattiin laudoiksi Ala-Kotvakon sahalla, josta Erkki ajoi laudat kotipihaan toukokuussa. Pihassa ne taaplattiin ja sahata silkuteltiin kahden miehen voimin sarvihöylällä. Kantit höylättiin niin, että laudat menivät visusti yhteen eli yläkantit vastasivat toisiaan. Kuukautta ennen häitä miehet uusivat pirtin lattialaudat. Tulipa lattiasta komea ja sileä  häävalssin tanssimista varten.

Naiset hoitivat miesten remonttien jäljiltä siivoukset ja valmistivat pitoruokia. Oli Alinalla  apulaisia, mutta työpäivät hänellä olivat kyllä pitkiä. Kesäöinä näki työskennellä, vaikka sähköjä ei ollutkaan. Kylmäsäilytystiloista kesällä oli puute. Talvella järvestä nostettuja jäitä oli kyllä sahajauhojen alla, mutta nekään eivät olleet helteellä riittäviä, vaikka navetan alla kellarissa niitä säilytettiinkin. Lähteessä pidettiin kylminä mm. kermoja, mutta pitkä oli lähteelle matka kulkea.

Pitojen pelimanni oli sulhasen veli Olli. Kaikki Kotvakon  pojat olivat perineet Alina-äidiltä musikaalisuuden,  ja he olivatkin kansanpelimanneja. Esa teki mandoliineja. Ensimmäisen haitarin eli ”pirun keuhkot” pojat hankkivat omilla tienesteillään vanhemmiltaan salaa v. 1947, ja se oli ”möyhäkkä peli”. Yksikään pojista ei ollut saanut mitään musiikkikoulutusta eikä yksikään heistä tuntenut nuotteja, mutta soittaa he taisivat. Tuomaan Petäyksestä  joskus nuorena ostamansa virsikanteleen mukana oli tullut opas, jossa  kullekin sormelle oli  merkityt ”nuotit”. Niiden  perusteella Alinakin opetteli kannelta soittamaan.

Alinan ja Tuomaan nuoruusaikana häissä oli tanssittu ns. ruusutanssia, jota Esan ja Ailin häissäkin tanssittiin sulhasen vanhempien toivomuksesta. Pelimannina toiminut Olli johdatti hääväen pitkänä letkana sisälle pirttiin kyökin kautta. Etunenässä asteli morsiuspari käsikynkkää. Parit oli muodostettu siten, että nainen ja mies (tyttö ja poika) olivat etsiytyneet yhteen ja kiinnittäneet rintaansa samanlaisen kukan, apilan lehden tai jonkin muun luonnon tuotteen. Kun viimeinen pari oli porstuassa, pelimanni alkoi soittaa haitarillaan häävalssia, joka oli ”Kielon jäähyväiset”. Alun siitä koko hääväki tanssi, sitten morsian ja sulhanen kaksistaan kiekan. Lopulta sukulaiset yhtyivät valssiin. Sen jälkeen tanssittiin tavanomaisesti, mutta morsiamen tanssittajat pistivät hänelle tanssikappaleen loputtua seteleitä kämmenen sisään. Tanssia ei olisi sopinut näyttää lapsille – pitiväthän jotkut tanssia syntinä –  mutta kyllä me pikkutytöt pääsimme sitä katsomaan ulkoapäin akkunasta, kun jotkut ystävällisesti nostivat meitä olkapäilleen. Tanssit jatkuivat pitkälle yöhön asti.   

Olli oli oppinut korvakuulolta vain kolmen viikon iltaisten harjoittelujen jälkeen  hanurinsoittotaidon niin, että siitä alkaen hän pystyi soittamaan paikalliset iltamatanssit ja hääpidot. Ollista tulikin kysytty pelimanni. Myös viulun soiton Olli osasi. Hän oli Kuopiosta armeijasta palata helskytellyt kotiin viulu kainalossa, ja siitä alkaen soittanut viulua. Armeijassa hän oli vaihtanut säästämänsä tupakka-annokset  jonkun miehen kanssa viuluun. Olli itse kun ei polttanut tupakkaa.

Esan ja Ailin häissä väkeä oli  paljon ja monesta pitäjästä. Varusmiespalvelusmiehiäkin oli kolme: kaksi morsiamen veljeä ja yksi sulhasen veli. He sotilasasuissaan toivat juhlaan lisäväriä, vallankin morsiamen Kaarlo-veli rakuunanpuvussa. Viinaa ei Kotvakolla suvaittu, mutta kyllä joku vieraista oli salaa ”omia eväitään” nauttinut, joten juopunutkin häissä nähtiin. Yksi pieni poika oli kytketty lehmän liekaan. Lienevätkö vanhempansa pelänneet pojan hinkua karata järvelle.  

Ailista tuli Kotvakolle ensimmäinen miniä. Alina oli pojistaan mustasukkainen, eikä hän hevin olisi niitä vieraille naisille luovuttanut. Totuttava vain oli anopin siihen, että Esalla oli häitten jälkeen Ailinsa. Vanhankansan ihmisenä Alina vaati Aililta paljon. Komento oli kova. Ei Aili olisi saanut romaaneitaan koskaan avata, koska sellaisen roskan lukeminen oli anopin mielestä jonninjoutavaa humpuukia. Ei hän itse ollut koskaan ehtinyt joutilaana lorvailemaan, niinpä ei hänen mielestään muutkaan. ”Mäk’mualaesena” Aili ei osannut soutaa, joten hänestä ei ollut alkuaikoina Esalle kalakaveriksi. Aili oli kyllä ollut joella uitossa sotakesinä ja tehnyt täyttä miesten työtä siellä, joten ei vesi hänelle aivan outo elementti ollut. Ailista tuli meille Esan siskon tytöille uusi aikuinen, joka piti meitä sylissä ja letitti aamuisin tukkamme, joten Alina-mummumme säästyi tuolta joka-aamuiselta puuhalta. 

ERKIN JA IRJAN HÄÄT

Aili ja Esa sekä yksivuotias tyttönsä Pirjo muuttivat Kotvakolta pois v. 1953. Uusi miniä oli silloin jo tuloillaan taloon. Syksyllä 1954 Erkin tultua täysi-ikäiseksi Kotvakolla juhlittiin uudemman kerran häitä. Erkin ja vaimonsa Irjan häät olivat jyllikät juhlat, ja vieraita taas paljon. ”Kultainen nuoruus” oli heidän häävalssinsa. Hikisiksi tanssittuaan ja hyvin syötyään hääväki paneutui nukkumaan. Oli hieman kirpeä syysyö, mutta aittoihin ja erilaisiin kömmäköihin kukin päänsä painoi. Morsiuspari nukkui aitan ylisillä lattialla. Siellä olisi ollut sänkykin, mutta se oli annettu vanhempien vieraiden käyttöön.

Heti häitten jälkeen arjen tultua Kotvakolla pidettiin työnjuhlaa: oli pottutalkoot. Talkoolaisille tarjottiin hääruokien rippeet. 19-vuotiaasta Irja-miniästä tuli Alinalle uusi opastettava ja apu.

Pirtissä tanssittiin  joskus muulloinkin kuin häissä. Sotien jälkeen oli tapana, että  lähiseudun korpikontujen nuoret palatessaan kesäisinä pyhäöinä lavatansseista pysähtyivät Kotvakon pirttiin, jossa he talon nuorten kanssa jatkoivat tanssimista ja nauttivat öistä välipalaa ennen kotipoluilleen lähtöä.

ALINA – SAVOTTAEMÄNTÄ

KOTVAKON SAVOTTOJA JA UITTOJA

Kotvakon saloilla oli useamman vuosikymmenen ajan eri firmojen tukkisavotoita, parhaimmillaan kuuden eri firman savotat yhtä aikaa, jolloin Tuomaan ja Alinan pirttiin oli tungosta savottamiehistä. Firmojen työnjohtajat asuivat talossa kyökin vieressä olevassa ns. pikkukamarissa. Sopua siinä on tarvittu, kun useampikin pikkupomo on pikkuruisessa huoneessa yhdessä asunut.

Keväisten uittojen aikaan yöpyjiä pirtissä oli talveakin enempi. Uittoihin tuli ”hatturahaa” tienaamaan isojen talojenkin pojat. Torhakkaina uitossa olivat Kotvakon omat pojatkin. Kuopus Erkki tienasi uitossa  jo 10-vuotiaana itselleen pussihousurahat. Hänen ja viisi vuotta häntä vanhemman työkaverin tehtävänä oli koplukalta pitäen sorkkia tukkeja. Tuomas toimi tammenvartijana, ”eikä siihen äkkipojasta olis’ ollutkaan”.

Uitot kestivät Kotvakon tuntumassa 1 – 3 viikkoa. Työtä tehtiin yötä päivää, joten pirtissä väki vaihtui vuorokauden aikana useaan kertaan. Alina saattoi lämmittää pirtin uunin keskellä yötäkin, jotta yövuorosta tulleet miehet saivat lämpimään uunin kylkeen vaatteensa kuivumaan. Kerran uittoaikaan pirtissä oli pötköttänyt yön yli 55 miestä. Työnjohtaja oli metrimitan kanssa jakanut ½ metrin suikaleen lattiaa kullekin nukkujalla. Tuolloin talonväki itse nukkui jo kamareissa.

Uitot Kotvakko-joessa loppuivat kevään 1949 uittoon, jolloin työnjohtaja Nousiais-Eetu nousi joella koplukalle, nosti hattunsa ja veisata pollotti ”Mä että täältä erkanen sen katson voitokseni”. ”Semmosta rotinata se uitto oli”, muisteli enoni Erkki Juntunen.

VAPO rakensi metsätien Kotvakko-järven ympärille v. 1952. Vuotta ennen oli jo Kotvakon takaa Puolinsuolta tehty autojen talvitie Sukevalle saakka, joten autojen hyrinä alkoi kantautua Kotvakon pihapiiriin. Omaan pihaan ensimmäinen auto ilmestyi kesällä 1955, jolloin Tuomas oli lapioinut ja kuokkinut kärrytietään Jätkälän kämpältä kotipihaan asti sellaiseen kuntoon, että sitä pitkin auto juuri ja juuri pääsi etenemään. Jätkälä oli  rakennettu Kotvakosta runsaan kilometrin päähän Repolan suursavotan aikaan v. 1955 savottalaisten kämpäksi. Kotvakon pirttikin oli edelleen savottalaisia täynnä. 

Sänkyjä Kotvakon pirttiin ei mahtunut montakaan, vaan miehet nukkuivat seinusviertä kiertävillä penkeillä, lattialla olkipatjoilla ja pukkisängyissä. Eipä jokainen nukkuja edes muuta tarvinnut kuin selänsijan ja reppunsa tyynyksi. Kun miehet aamuvarhaisella reppu selässä lähtivät ruhnittamaan metsäpalstoilleen töihin, alkoi pirtin puhdistus. Alina lapsien kera nosti patjat ja pukkisängyt seinustalle ja pirtti laastiin. Näin pirtissä voitiin päivisin toimittaa talon töitä. Lapsillakin oli omat pikkuluutansa, joilla he lakaisivat lattiaa emännän apuna.

SAVOTTAMIESTEN RUOKKIMINEN

Savottalaisten ruokkiminen oli Alinalle vielä vaativampi tehtävä kuin oman väen leivässä pitäminen. Alkuvuosina emännän oli huolehdittava kaikista savottalaisten ruokatarpeista. Vaikka omasta takaa oli lihaa, kalaa, perunoita ja luonnon tuotteita, vaati emännältä kekseliäisyyttä ja työtä saada jokapäiväinen leipä nälkäisille miehille. Muonituksessa oli apua ns. amerikansilavasta, jota Tuomas osti aittaan, josta sitä evääksi leikattiin. Myös kotisaunassa palvattua lihaa myytiin, jos ylimääräistä omalta väeltä jäi.

Työtä Alina-emännällä oli. Avannosta oli kannettava vedet, liiteristä puut, kuopasta haettava perunat ja kuorittava ne sekä aitasta noudettava jäiset lihat ja kalat. Sen jälkeen vasta hän pääsi ruuan valmistukseen. Illan tullen emäntä kantoi  maukkaat ruokapadat miehille pirtin pitkän pöydän ääreen. Syönnin jälkeen oli varistettava kyökin hellalla tiskivesi ja pestävä astiat hellan reunalla vadeissa. Lopuksi oli likavesien ja solkkusankojen kanto ulos. Kun Alina touhusi tiskiensä kanssa kyökissä, päivätyönsä tehneet miehet olivat jo oikosillaan pirtin pahnoilla tai muuten vain vötkyilivät uunin lämmössä. Sen jälkeen kun taloon saatiin radio, miehet kuuntelivat sitä. Alinalla oli vielä tiskin jälkeen navettatyöt ja tulevan päivän valmistelut, ei hän lorvehtimaan ehtinyt iltaisinkaan.

Ilokseen Alina laulaa lirkutteli aina töitä tehdessään. Hänen lauluistaan on erityisesti mieleeni jäänyt laulu, joka alkaa näin: ”Pikku lintu riemuissaan lauleleepi onneaan. Ei se jouda kaipaamaan eikä suremaan. Kun se herää aamulla, alkaa kohta laulunsa. Vaikkei tiedä ruuastaan, laulaa riemuissaan. Laulaa, laulaa, laulaa riemuissaan.” Tuo lintulaulu symbolisoi Alinaa itseään. Alina-mummun laulut opimme me lapsetkin, ja laulelimme niitä usein hänen jaloissa pyöriessämme.    

Ruisleipiä Alina paistoi savotta-aikaan jopa 12-14 päivässä, toisinaan pirtin pitkän pöydän kansi käännettiin kaksikin kertaa päivässä leivinlaudaksi, jolloin leipiä paistui kaksi tusinaa. Alinan leivät painoivat 1,3 kg. Leipälapion tai piakan avulla leipoja työnsi leivät lämmitettyyn suureen pirtin uuniin ja hetkautti niitä sinne työntäessään. Leipiään Alina myi savottalaisille eväiksi ja pirtissä syötäviksi. Tuomaan määräys oli, että jauhokilon hinta oli leivän hinta.

Kymin suuruiton alla firma toi Alinalle 10 säkkiä leipäjauhoja. Kukin säkki painoi 72 kg. Alina leipoi ne yhden kuukauden aikana leiviksi, jotka työnjohtaja punnitsi ja merkitsi niihin hinnan. Leivät varastoitiin aittaan. Kun työmies sai keksin, hän sai myös eväsleivän. Näin leivät hupenivat aitasta, ja Alina leipoi aina lisää.

Toisinaan Alina joutui leipomaan erikoisleipiä, kun ”forsmestarit” eli metsänhoitajat käydessään sellaisia häneltä pyysivät. Oululaista firmansa ”piäjehua” kutstuttiin ”Outa-ukoksi”, joka kerran Kotvakolla käydessään pyysi emännältä riihitetystä rukiista hapattamalla tehtyä ruisleipää. Kotvakolla ei ollut tuolloin sellaisia jauhoja, mutta Alina lähetti Kalevi-poikansa hakemaan niitä naapurikylästä. Niin saatiin jauhot ”Outan” leipiin. Hapattamattoman leivänteon Alina taisi ja leipoi kuusi suurta leipää metsänhoitajalle, jolle leivät lähtivät työnjohtajien mukana. Perille niitä oli mennyt vain kaksi, koska työnjohtajat olivat syöneet ”vientipalkkana” niistä neljä.

Yksi ”forsmestareista” v. 1923 oli huonosti suomea puhuva saksalaissyntyinen herra. Hänelle eivät ruisleivät kelvanneet, vaan mies vaati vaaleaa leipää. No, taisihan Alina senkin leipomisen ja vehnäspitkoja Alina leipoi savottalaisille kahvin kanssa syötäväksi. Samainen ”forsmestari” vaati lisäksi, että joka aamu emäntä keittäisi hänelle riisipuuron. Ylimääräisenä työnään Alina kiehautti herralle puuron. Metsässä samainen metsänhoitaja jaksoi kulkea vain parin tunnin ajan ja palasi sieltä pirttiin. Tajusi hän itsekin heikkoutensa ja valitteli suomeksi: ”Saksan kansa, heikko kansa, ei syö ruisleipää. Voima loppui, kaksi tuntia kesti”. Sitten mies rojahti pikkukamarin sänkyynsä.    

Jauhojen ja ruokatarpeiden hinnat nousivat nopeasti inflaation myötä. Periessään savottalaisilta syömistään ruoka-annoksista ja ostamistaan leivistä korvausta Alinan oli hyvin vaikeaa nostaa tuotteittensa hintoja. Hän tunsi myötätuntoa raskaan metsätyön raatajia ja heidän kotona odottavia nälkäisiä lapsiaan kohtaan.  

Särvintä niin savottamiehille kuin omallekin väelle Alina hankki verkkokalastuksella. Enimmillään hänellä oli 9 verkkoa, jotka hän laski järven poikki. Verkkoja laskiessa ja kokiessa hänellä oli soutumiehinä joku lapsistaan tai apulaisistaan. Esasta äidin opastamana tulikin todellinen kalamies. Saaliista nousi:  enimmäkseen isoja särkiä, jotka Alina siivosi ja suolasi. Kaloista hän teki ruokaa, mutta maistuivatpa särjet tukkilaisille hiukapalaksi. Jos joku oli kohmelossa, silloin hän tuli rukoilemaan Alinalta ”suolalohta”. Alina kipaisi aitasta särjenvonkaleen pyytäjälle, joka näin tuli autetuksi. Välistä Alina sai sellaisia saaliita, että kalaa riitti myytäväksi lähiseutulaisille, joilla itsellä ei ollut mahdollisuutta kalastukseen.  

Alinan viimeisinä savottaemäntä-aikoina metsäfirmat toivat Kotvakolle tarpeita, joista emäntä laittoi kyökkinsä hellalla ruuat miehille. Firmat maksoivat silloin palkkaa emännälle, jonka työ näin helpottui entisiin aikoihin nähden.

KAHVITUS

Niin savottamiehille kuin uittoväellekin Alina keitti kahvit, jota tarvittiin paljon. Tuomas toi kaupasta kankaisissa kahvisäkeissä papuja, jotka olivat valkoisia ja ne piti paahtaa. Kahvijauhojen tarve oli niin suuri, ettei rännälillä paahtaen olisi jauhoja saanut riittämiin. Niinpä Alina keksi, että hän levitti pavut leivinpellille ja työnsi pellin pirtin uunin jälkilämpöön. Vispilällä hän välillä heilutteli papuja. Kun pavut olivat paahtuneet ruskeiksi, Alina nosti pellin jäähtymään uuninpankolle. Esa-pojalla oli jatkuvana urakkana jauhaa pavut kahvimyllyllä jauhoiksi, jotka hän kopisti 5 litran lasipurkkiin. Se purkki jauhoja riitti päivän kahvitukseen. Isoon pannuun meni kerralla 1 litra jauhoja. Esalle työ oli liki kokopäiväistä.  

Kyökin hellalla kiehui kahvia pannussa, josta tuli 125 kupillista juotavaa kerralla, mutta sekään ei kaikistellen piisannut. Alinalla olikin hellalla suuren pannunsa rinnalla toinen 30 kupin pannu ja omaa väkeä varten lisäksi vielä10 kupin pannu. Suurimmasta pannusta kahvi kaadettiin pienempiin pannuihin, joilla kahvi tarjoiltiin pirtin puolelle savottamiehille.

Alina leipoi leipien lisäksi myös nisua, kiireisimpinä aikoina jopa kaksi kertaa illassa. Juhlavammat vehnäsletit olivat ”3-4:llä siällä letitettyjä”, mutta niitä ei savottalaisten kahveille viety. Kahvikupin hinta oli 50 penniä ja jos otti sen kanssa paksun pullapalasen, hinnaksi tuli yksi markka. Alinan vehnäset eivät varsinkaan uittoaikaan riittäneet, ja siksi Tuomas osti aittaan rinkelisäkkejä, joista rinkeleitä myytiin kappaleittain.

Alinan suurella kahvipannulla, jonka kanteenkin mahtuu yksi litra vettä, on oma tarinansa.  Kahvipannuun Tuomas oli törmännyt pian Kotvakolle muutettuaan aivan sattumalta, kun hän oli hiihdellyt työasioissa Kotvakko-järven takana Puolinmäessä. Siellä hän oli pistäytynyt taloon, jossa vanha Antti-isäntä oli ollut kotona. Tuomaan katse oli osunut orressa roikkuvaan valtavan suureen kahvipannuun. Oitis Tuomas kysymään: ”Oottako aatellut myyvä tuon pannun ja kuinkas paljon ois’ hinta?” ”300 mk”, isäntä oli lohkaissut. Tuomas luki lompsastaan rahat äimistyneelle isännälle. ”Sanasta miestä, sarvesta härkää”, siinä tuumattiin. Tuomas hiihti pannun kanssa kotiin ja antoi pannun  tuliaisina Alinalleen.

Suuri kahvipannu oli tinattava. Tinurilta hupeni sen tinaamiseen kaksi kiloa tinaa. Työn hän teki Kotvakon kyökin hellassa. Myöhemmin on kerrottu, että pannu olisi kulkeutunut Puolinmäkeen Vuottolahdesta Vuolijoelta. Siellä joku uitossa kokkina toiminut emäntä oli joutunut luopumaan työstään, ja niin pannu oli jäänyt ”työttömäksi”.

Alinan iso kahvipannu oli tarpeen uittoaikaan myös Kotvakkojoella. Kahvi keitettiin pihassa hellalla, mutta pannu kannettiin jokivarteen vajaan kilometrin päähän korennossa, jossa siitä tarjoiltiin ilta- ja yövuorolaisille kahvit. Aune-tytär oli se, joka kantoi pannun jonkun toisen kanssa  uittomiesten luo yöaikaan. Yöt olivat keväällä jo valoisat, joten kahvitus onnistui.

MONENLAISTA RUOKAMIESTÄ

SÄÄNTÖJÄ NOUDATETTIIN

Talvisaikaan Tuomas ajaa hilkutteli pöllejä ja pokasahalla eli nälkäviululla kaatoi puita muiden savottalaisten tapaan. Päätehtävänä hänellä oli kuitenkin työnjohdolliset hommat. Useimmiten metsätyöpäiviensä jälkeen Tuomas oli kotona, mutta kyllä Alinakin joutui osallistumaan savottamiesten tekemisiin ja tekemättä jättämisiin pirtissä. Ihmissuhdetaitoja siinä tarvittiin. Kortteeriin pääsyn ehtona Juntusen pirttiin oli, ettei viinaa saanut käyttää, ei kiroilla, eikä pelata korttia. Tuomaan turvin Alina piti huolen, että näitä ehtoja noudatettiin. Tupakoida kyllä sai, vaikkei talonväki itse tupakkaa polttanut.

Sattuihin sitä joskus, että joku tuli viinasten kanssa, mutta hän joutui silloin yöksi korpeen jonnekin tilapäissuojaan yöksi. Viinansa juotua mies palasi aamulla Kotvakolle likaisena ja nälkäisenä. Ilman nuhdesaarnoja hänet otettiin vastaan ja ruokittiin.

Toisinaan pirtissä asusti korskale porukkaakin. 1920-luvulla joittenkin mielestä ns. törrihattuiset miehet olivat vihattuja. Savotoilla heitä ei olisi siedetty, koska nuo hatut muistuttivat sisällissodan valkoisista, jotka käyttivät ”törrihattuja”. Siinä oli Tuomaalla, jos Alinallakin rauhoittelua, jottei tappeluja syntynyt pirtissä.

Savottamiesten joukossa oli monenmoista yksilöä. Oli kerrankin ukko, joka löpösteli Alinan lievinkovilloista syylinkejä koko talonväen tarpeiksi. Oli unissasaarnaajalessukka, oli pojantoliskoita, sairaalloisia, raihnaisia ukkoja ja hipleimmillään olevia nuorukaisia.Väelöttäjiä (leikinlaskijoita) oli joukossa aina useita. Joillakin oli niin omaperäisiä tokaisuja, ettei niistä hevin selvää ottanut. Palasipa yhtenä pakkasaamuna varhain ulkoa asioiltaan mies, joka kauhisteli: ”Kuu on kupissa, sika maankyntäjä on kääntänyt kitkottimet taivasta kohti, nyt taitaa nousta pyry.” Hölmönä ukkoa pidettiin, eikä tuotakaan hänen lausumaansa sen enempää jääty kyselemään. Mutta, kun emäntä meni aamulypsylle, hän havaitsi todeksi miehen puheen: sika todella makasi sorkat ylhäällä. Eläin oli jotenkin päässyt hevosen piltuuseen, ja hevonen oli potkaissut sian kuoliaaksi.

POLIISIAKIN TARVITTIIN

Savotoihin pyrki miehiä väärällä nimellä. Tällaisilla oli piiloteltavia rötöksiä, oli sakkoja maksamatta tai peräti olivat ”omilla lomilla” vankilasta. Kerran Kotvakon pirttiin ilmestyi ulkomuodoltaan kookas ja pelottavan näköinen jätkä. Kun Alina näki miehen ensi kerran, hän perääntyi kyökin puolelle ja sai sanotuksi apulaiselleen siellä: ”Nyt on pirtissä ukko, joka on yhen syöny ja toista jo hamuaa.” Olihan Alinan tällekin työmiehelle ruoka annettava, mutta pelottavalta miehen olo pirtissä aina tuntui, vaikka siellä oli paljon muita miehiä. Ei kauaakaan, kun tuli ilmi, että Rintalaksi esittäytynyt mies keitti korvessa viinaa. Silloin Tuomaan oli puututtava asiaan ja ilmiannettava Rintala poliisille, joka kävi hävittämässä ”viinatehtaan”. Tästäkös Rintala suuttui ja uhosi tappaa talonväen.

Työnjohtajat siirsivät Rintalan jonnekin kauemmas kämppään asumaan, mutta Rintala kulki savottapalstalleen Kotvakon pihan kautta ja aina ampui taloa ohittaessaan ilmaan pyssyllä. Myöhemmin poliisit hakivat Rintalan savotalta pois ja varoittivat Tuomasta: ”Rintala ei ole Rintala, vaan Leskinen, joka on karannut vankilasta, jossa istunut murhasta. Varokaa, kun Leskinen vapaaksi pääsee, koska hän on aikonut tappaa sinut!” Rintala-Leskistä ei onneksi Kotvakolla koskaan myöhemmin näkynyt.

Alinalla oli savotta-aikaan apulaisia, toiset lyhyen ajan, toiset vuosia. Pisimmän pestin teki puolinmäkeläinen Ida Rönkä. Hän oli Kotvakolla Alinan apuna kuusi vuotta. Kerran joku ukonrotjake iski silmänsä Alinan nuoreen aputyttöön ja houkutteli tytön iltaisin niityn laidassa olevaan autioon rakennukseen. Siinä olikin Alinalla neuvottelemista, että sai tytön pelastetuksi. Mies kyllä koitti kaikkensa, mutta lopulta Alina ”voitti”. Vihat siitä Alinalle tuli, ja mies aikoi tappaa Alinan.

Sattumus pelasti Tuomaan hengen yhtenä pimeänä syysiltana. Hän oli hakemassa firman rahoja savottalaisten tilien maksua varten. Joku roikalemies oli odottanut juuri tätä iltaa ja ottanut selville, mitä kautta Tuomas rahapussin kanssa kotiin saapuu. Mies oli mennyt pyssyn kanssa vonkaamaan Tuomaan tuloa nykyisen Kaarakkalantien ja Kotvakolle johtavan tien risteykseen tarkoituksella ampua Tuomas ja paeta sitten rahapussin kera. Turhaan oli mies Tuomasta kytännyt, koska Tuomaalle oli jostakin täysin aavistamattomasta syystä tullut tunne, että olisikin pimeässä turvallisempaa palata kotiin toista kautta eli Jänismäen metsäpolkua. Myöhemmin oli käynyt ilmi, että alkuperäisen suunnitelman mukaan kulkien hänet olisi ammuttu ja ryöstetty.

Sotien jälkeen työmiesten  arvoitukselliset taustat ja tempaukset alkoivat käydä niin vaarallisiksi, että kun oli työkorttien tarkastus ja tilejä tehtiin, jopa poliisin oli oltava paikalla. Poliisina toimi Vieremällä tuolloin Eino Sarho.

SOTA-AIKA

ESA JA OLLI SODASSA, TÖITÄ JUMISSA

Sotavuodet olivat sydänmaalla Kotvakollakin kovin poikkeavia muista vuosista. Vaikka Kotvakko oli etäällä sotatoimialueista eikä sinne sijoitettu siirtolaisia, niin kyllä sota näkyi kotvakkolaistenkin elämässä vahvasti: oli noudatettava määräyksiä, kuten pimennettävä iltaisin ikkunat. Valot olivat kyllä heikkoja, koska valopetrolia ei saanut. Karbidi- ja naurislamput toimivat valaisimina. Erkki-poika valoi talista jouluksi kynttilät, joita hän valmisti opettajalleenkin joululahjaksi.

Vanhin lapsista Aune oli sodan kynnyksellä aloittanut virkanaisen uran Vieremän kunnan palveluksessa kunnantalolla. Hän oli sitä ennen käynyt kansanopiston, kansankorkeakoulun ja Helsingissä konttoriopiston. Yllättävän monipuolinen oli Aunen koulutus noina aikoina ja noissa oloissa. Opinhaluja Aunella olisi vielä ollut, mutta sota keskeytti hänen opintiensä. Kotona Alina-äidillä oli kasvamassa avukseen toinen tyttö, Marjatta, joka jo ennen koulunsa alkua oli tomerasti äidin apuna. Pikkukoululaisesta alkaen Marjatta tuurasi äitiä jopa navetassa äidin sairastellessa. Harvoin esikoinen Aune ehti ja pääsi kirkonkylästä kotona käymään. Sodan sytyttyä Aune toimi kansanhuoltovirkailijana, ja työtä oli hänellä päivät pitkät, välistä öisinkin. Aune oli lotta, joskaan hän ei kotipaikkakunnan ulkopuolelle lottatöihin lähtenytkään.  

Tuomas oli sotaan menijäksi liian vanha, mutta edelleen varsin hyväkuntoinen omissa toimissaan. Hänelle siunaantuikin työtä kodin ulkopuoleltakin aivan mahdottomasti, olihan miestyövoimasta pula. Töistä Tuomas sai usein varsin hyvät ansiot. Savottojakin oli edelleen käynnissä, joskin niissä työskenteli vanhoja ukkoja ja nuoria poikia. Olipa mukana naisiakin, vallankin uitoissa. Myös Kotvakon omat pojat olivat savottahommissa mukana pienintä myöten.

Kotvakolla oli aloitettu rakennuskannan uusiminen ennen sotia. Sodan puhjettua rakennukset jäivät hirsikehikolle, koska rakennustarvikkeita ei saatu. Tavaroiden saanti mennä jumahti jumiin lähes kaikilta osin. Sementtiäkään ei saanut, joten Tuomaan kesäiset sementtityöt kävivät vähiin. Oma 10 lehmälle tehty uusi navetta oli rakennettu jo v. 1931, mutta se oli sisustamatta. Siinä oli käynyt kuten sananparsi sanoo: suutarin lapset kulkevat kengittä. Valmistumatta navetta jäi vielä kesällä 1940, jolloin Tuomas sai töihin kutsukirjeen Pohjanmaalta Sievistä, jonne Tuomas lähti navetan sisustukseen ja otti työkaverikseen 15-vuotiaan poikansa Ollin. Alina joutui hankkimaan Kotvakolle työmiehen, joka viimeisteli uuden navetan alle rakennetun kellarin, jotteivät perunat siellä olisi  paleltuneet. Oli jo kuura maassa, eikä kellarissa ovea. Seuraavana kesänä Tuomas sisusti viimein oman navetan, ja syksyllä 1941 Alina pääsi vihdoin uuteen ajanmukaiseen kaljukseen (navettaan) karjaansa hoitamaan.  

Olli oli käsistään taitava ja raplasi monenlaista, piti mm. polkupyörät kunnossa. Esa oli metsästäjä ja kalastaja, ja piti saaliillaan perhettä ruuassa, kunnes hän joutui sotaan. Neljä vuotta Esa ehti olla sodassa Rukajärven suunnalla puhelinmiehenä. Kerran hän putosi pylväästä jäiseen maahan. Siitäkö vai paleltumisesta hän sai munuaistaudin, ei tiedetä, mutta lyhyeksi jäi Esan loppuelämä.

Olli joutui jatkosotaan 18-vuotiaana sodan viimeiseksi vuodeksi. Hän oli nuorinta ikäluokkaa, joka sotatoimiin kutsuttiin. Olli palveli ns. työkomppaniassa Pohjois-Laatokan rannalla Vitelessä. Tehtävänä komppanialla oli tienteko Syvärin ja itä-Karjalan suunnilta perääntyville suomalaisjoukoille. Yllättäen työporukka joutuikin mottiin. Tuossa tilanteessa Olli teki urotyön ja veti haavoittuneen ikätoverinsa suota pitkin turvaan.  

Äiti Alinalla oli ainainen huoli sotilaspojistaan. Kotvakolle tuli postia kolme kertaa viikossa niin sodan kuin rauhan aikaan. Posti haettiin lahden takaa Kokkosilta, jonne koululaiset toivat sen Lehtomäestä tai sieltä, minne kantoposti sen kunakin aikana toi. Tiuhaan lähtivät kotoa kirjeet ja paketit Esalle ja Ollille sotatanterille. Paketeissa oli ruokaa ja lämmintä ylle.

Ruuasta ei Kotvakolla ollut sota-aikana pulaa, koska omavaraisia oltiin. Tosin säädökset ja rajoitukset koskivat maataloustuottajiakin, mutta eihän kaikkea pystytty valvomaan, joten omiin suihin saattoi jäädä hieman rajoitusten yli syötävää. ”Sotalapsi” Leo Hakanpäällekin riitti ruokaa, ja poika pulskistui vietettyään Kotvakolla kesän. Leo oli lapsi siitä helsinkiläisestä perheestä, jossa Aune konttoriopistoaikanaan oli kortteeria pitänyt. Kaupunkilaispojasta Leosta on Kotvakolle jäänyt tarinoita, mm. se, kun poika oli syyskesällä taitellut ison viinimarjapensaan oksat ja piiloutunut syömään niiden marjat liiterin taa.

RADIO

Kotvakolle ostettiin sotasyksynä 1941 Putkola-firman piirimies Konnulta Venno-Pohjola -merkkinen radio. Seutukunnalla tuolloin oli vasta kaksi radiota. Kotvakolle ostettu radio oli käytetty, mutta siitäkin huolimatta kallis. Hintaa sillä oli 4000 mk, kun Tuomas-isännän päiväpalkka oli tuolloin 50 mk. Siihen aikaan vallankin sähköttömään taloon radion asennus oli suurisuuntainen homma: oli hankittava antennipylväät, antennit, tehtävä kaapelointi, kaivettava maakuoppa  ja asennettava maajohto. Salaman iskua varten laitteet oli suojattava.

Pirttiin höylättiin kaksi hyllyä: toinen radiolle ja toinen radioon tarvittaville anodille ja akulle.  Kun kaikki oli valmista, talonväki istui pirtin nurkassa aivan hiljaa. Piirimies Kontu käänteli nappuloita ja löysi oikeat lähetysasemat. Radiosta kajahti ensimmäinen sana, kuului toinen, kolmas ja vielä lisää. Sanoja tuli solkenaan. Uusi aika Kotvakolla oli alkanut.

Radiota oli kuunneltava säästeliäästi, koska kallis akku kesti noin kaksi viikkoa, ja sitten se piti ladata. Lataaminen tapahtui kirkonkylässä, jonne harvoin oli asiaa. Parhaastaan miehet kuuntelivat radiota, ei naisväki ehtinyt joutilaana lorvia korva liki radiossa kiinni. Radion ostosta Kotvakolle Erkki Juntunen on kirjoittanut tarkan tarinan ”Kun isä ’ration’ osti” Juntuset-lehdessä 2014.

 VÄVY

Kerran illansuussa sotakesänä 1943 Kotvakolle asteli koivukujaa pitkin kaksi nuorta, joista talon lapset tunnistivat toisen isosisko Auneksi, mutta kuka oli toinen, jolla oli sotilasasu ja vieläpä koppalakki. Vikkelänä poikana Erkki juosta vilkaisi kyökkiin kertomaan tulijoista Alina-äidilleen. Erkin perästä tuli joku toinen lapsista kertomaan, että sotilaalla oli Saksan armeijan asu.

Mikä tulikaan tuolloin Alina-äidille? Hän pakeni piiloon vanhaan pirttiin ja pyyhki esiliinansa helmaan kyyneleitä. Ei auttanut, että Aune kävi äitiä lohduttamassa ja pyysi toisten joukkoon. Äiti vain itkeä nyyhkytti eikä tullut pirttiin, jossa isä Tuomas ja Aunen komea mieskaveri joivat Aunen keittämää korviketta. Aavisteliko äiti tyttärensä joutuvan turmioon arvaamattoman sotamiehen kanssa vai mikä pani hänet paniikkiin? Erkkikin meni mökeröksi ja seista tokotti seinän vieressä. Tuomas-isä puheli miehelle kuin kelle tahansa vieraalle avoimesti. Selvisi, että tämä Antti-niminen mies oli lomalla Saksan armeijasta, jossa hän oli Suomen panttipataljoonassa täydennyssotilaana. Hän oli Vieremältä Kotvakon naapurikylästä lähtöisin.

Aune ja Antti viipyivät Kotvakolla vain lyhyen hetken ja menivät menojaan. Kotvakolla elämä palasi uomilleen. Aunen ja Antin pikarakkaus johti nopeasti avioliiton solmimiseen, ja jo syyskuussa Vieremän kirkossa heidät vihittiin. Talo sai vävyn. Sota vielä jatkui. Siviiliin päästyään Antti ei unohtanut ensimmäistä vierailuaan anoppilassa, ja ”sotajalalla”  anoppi ja vävy olivat aina välillä Antin kuolemaan asti, joskin viimeisinä vuosina leikkisästi. Antti kai oli pistänyt vuolen rakoon (muistiin) anoppinsa epäystävällisen käytöksen hänen ensi käynnillään Kotvakolla.

TAKIN KÄÄNTÖ

Vaatteita ja kenkiä kului paljon, ja lapset kasvoivat. Villoja oli omasta takaa, ja pellavaakin kasvatettiin vaatteiden tekoa varten. Vaatteista oli kova pula vallankin sodan loppuvaiheessa. Monelta lähiseudun lapselta jäi koulu kesken, koska ei ollut kenkiä eikä lämmintä pukea ylle. Erkkikin vinkutteli koulua käydessään supokkaissa, koska ei saatu pohjanahkaa oikeitten kenkien tekoa varten.

Alina purki vanhat vaatteet, joista hän itse tai räätäli valmisti uutta. Alina oli aina joutunut keksimään perheensä eteen keinot ja ratkaisemaan ongelmat. Sodan viimeisenä keväänä pääsiäisen aikaan hän oli nuorimmaisensa Erkin kanssa lähdössä katsomaan Sonkajärvelle iäkästä isäänsä. Pojalla oli kova kilakka saada uusi takki, koska hänellä oli vain koulunkäynnissä nuhjaantuneet paperikankaiset haalarit. Ne Tuomas-isä oli saanut hankituksi ”vippaskonstilla” jostakin kaupasta. Ei niissä haalareissa ollut sopivaa lähteä ukin luo kylään, jonne mentiin kaupungin kauttakin.

Alina kaivoi aitasta naftaliinista mustan pyhätakkinsa, purki ja käänsi sen. Räätäli siitä takista ompeli Erkille hienon ns. lyyssipuvun, jolla kelpasi kyläreissuun lähteä. Ja kyllähän Kusti-ukki juhla-asuun sonnustautuneet vieraat pajassaan huomasi, katsoa moorotti soikealinssisten silmälasiensa yli tulijoita ja lausahti: ”Katohan, kun Alli on tullu ja poekakii”. Siltä reissulta Erkki sai ukin tekemän pienen puukon, jonka hän olisi toivonut olevan isomman, mutta ukki viisasti lapsenlasta: ” Miestä myöten miekka vyöllä!” Sillä puukolla Erkki vuoli paimenessa olleessaan monet pajupillit, ja käyttipä Alina-äiti sitä ahvenien perkauksessa.

Tästä Rautiais-ukin luona vierailusta on Erkki Juntunen kirjoittanut Juntuset-lehteen 2015 yksityiskohtaisen muisteluksen otsikolla ”Pääsiäistä Rutakolla”. Sen pääsiäisen ja kevään aikaan oli lunta aivan mahdottomasti, jopa äitienpäivän aikaan mitattiin Kotvakolla 120 cm:n hanget. Samaisen pääsiäismatkan päätteeksi tuli tietoon, että Alinasta oli tullut mummu ja 10-vuotiaasta Erkistä eno. Alinan ja Tuomaan Aune-tytär oli saanut esikoisen. Alina purskahti itkuun. Kuka tietää, itkikö hän ilosta vai pelosta!

ALINA KOTOPITÄJÄÄ KAUEMPANA

RUNNILLA RAUTAA JUOMASSA

Naimisiin mentyään Alinan poistumiset kotoa olivat harvassa. Joillakin lääkäri- ja isänsä tapaamismatkoilla Alina piipahti Iisalmessa, jonne kotoa Kotvakolta oli noin 50 kilometrin taival. Kerran Alina oli lääkärin määräyksestä yhden hoitojakson Iisalmen ja Kiuruveden välimaastossa Runnin maineikkaassa kylpylässä juomassa rautapitoista terveysvettä. Alina oli kärsinyt ”verenvähyydestä”.
Runnilla oli jo 1700-luvulta lähtien tunnettu pulppuava elämänlähde, jonka ympärille vuonna 1904 avattiin hoitola. 1910- ja 1930-luvuilla tuo hoitola oli suuressa suosiossa. Sen vieraita olivat monet tunnetut taiteilijamme ja presidentitkin. Kuuluisin Runnin vieraista lienee kenraali, sittemmin marsalkka C.G. E. Mannerheim, joka vietti Runnilla sisarensa Sofien kanssa kolme viikkoa kesällä 1919. Hoitolaitos oli silloin puinen rakennus, joka toimii nykyään kartanohotellina, jossa on Marsalkka-sali.

Runnin päivät olivat Alinan aktiivielämässä ainoat lomapäivät, tosin nekin olivat hyvin kurinalaiset. Päivän hoidot alkoivat hoitolassa kello 5 aamulla, jolloin kaikki hoidokit kokoontuivat juomaan terveysvettä. Ensialkuun juotiin lasillinen, sitten määrää lisättiin kahteen, kolmeen ja aina niin pitkälle, että lopulta vettä oli juotava 9 lasillista. Juonnin jälkeen oli hypeltävä laudalla. Hoitoja oli muitakin, mm. mutavoiteluita. Ilmeisesti Alinan terveys kohentui Runnin reissun jälkeen. Miten kallista tuo hoito oli, siitä ei ole tietoa, mutta yleensä vain varakkaampi väki noihin hoitoihin kykeni. Joka tapauksessa Runni oli Alinalle täysin uusi maailma ja pakkolepo, ansaittu tauko vuosikymmenten uurastuksen lomassa.   

SAIRAALAMATKOJA KUOPIOON

LONKKAVIKAINEN TUULA

Liekö Alina sitten kihlamatkansa jälkeen Kuopiossa asti käynyt, mutta sodan jälkeen sinne tuli hänellä vanhimman lapsenlapsensa eli minun vuokseni välttämätöntä asiaa useampaankin kertaan. Olin Kotvakon Aune-tyttären esikoinen ja minut oli tuotu neljän kuukauden vanhana elokuussa 1944 Kotvakolle mummun luo hoitoon. Aune-äitini oli Vieremän kansanhuollossa töissä, eikä työaikoja silloin ollut. Töitä puskettiin päivät pitkät, välillä öisinkin. Isäni  oli vielä sodassa, eikä nuorten apulaistyttöjen kanssa äidiltäni vauvan hoito oikein luonnistanut. Mitään julkisia lastenhoitosysteemejä ei tuohon aikaan vielä ollut. Mummulassa oli pula-aikanakin ruokaa ja väkeä lasta perään katsomaan.

11-vuotias Erkki-enoni kävi vielä kansakoulua, mutta kotona Kotvakolla ollessaan poika oli innokas lapsen hoitaja. Hänestä tulikin minulle ”isoveli”. Mummulla oli työtä ylen määrin ilman vauvan hoitoakin, mutta aikuisena ihmisenä hänellä oli lapsesta vastuu apujoukoista huolimatta. 13-vuotias Marjatta-täti oli muiden töidensä lomassa varsinainen  hoitajani.

Kasvoin Kotvakon pirtissä talonväen ja savottalaisten ihailun kohteena. Olin kuulemma virkeä lapsi. Kesällä 1945 jo juosta lenkutin pirtin lattian poikki. Mummu kiinnitti  liikkumiseeni huomionsa ja ihmetteli: ”Kahtokee, tuon tytön jalat eivät oo kunnossa ja tytön piäkin on lenksallaan.” Kävelyni edistyessä mummun huomaama outo liikkumistapani ei ollut korjaantunut. Kun kesän työrylläkkä Kotvakolla oli helpottanut, mummu oli saanut minut völjätyksi kirkonkylään kunnanlääkärin vastaanotolle. Yli 20 km:n korpivaellus Kotvakolta kylälle oli tehtävä hevospelissä, eikä matkaa tehty yhdessä päivässä.

Kunnanlääkäri Lehdon tutkittua minut hän oli ilmoittanut, että sairastaisin tuberkuloosia ja määrännyt lääkkeet. Moisesta diagnoosista Aune-äiti ja mummu olivat hätääntyneet, ja mummu lähtenyt viemään minut linja-autossa Iisalmeen toiselle lääkärille tutkittavaksi. Tämä oli todennut, että vasemmassa lonkkanivelessäni rusto oli pehmeämpi kuin toisessa. Olipa lääkäri epäillyt, että mummu vaati ensimmäiseltä lapsenlapseltaan liikoja mainiten, ettei lapsen tarvitse runsaan vuoden iässä kävellä kuin prinsessa.

Hoidoksi lapselle (minulle) lääkäri oli määrännyt: makuutettava kolme viikkoa liikkumattomana sängyssä, mikä olisi merkinnyt sitä, että minut olisi pitänyt sitoa sänkyyn ja jonkun olisi pitänyt ehtiä valvoa ja viihdyttää siinä minua, muutoin niin tervettä lasta. Sellainen hoitomuoto ei onnistunut. Kun lisäksi oli tiedossa, että naapurikylässä minua vanhemmalla Meeri-nimisellä tytöllä oli samanlainen vaiva ja hänelle oli annettu sama hoito ilman tuloksia, mummu oli  päättänyt keksiä muut konstit lonkkani korjaamiseksi. Mummulla oli Iisalmessa luottolääkäri Hämäläinen, jolle hän aikoi viedä minut syksyn tullen tarkastettavaksi. Toiset olivat naureskelleet mummun tuumalle.

Huolestunut oli minusta myös Aune-äiti, jolle oli syntynyt kesällä 1945 toinen tyttö. Vauvan huolehtimisessa oli hänelle,  kansanhuoltovirkailijalle, huolta kyllikseen ilman minun lonkkavaivaanikin. Isämme oli sodasta poispäästyään etsinyt työtä eri paikkakunnilta eikä siviiliin sopeutuminen häneltä kuuden sotavuoden jälkeen muutenkaan ollut alkanut sujua ensi alkuun asiallisesti. Viina ja tappelut olivat olleet hänen ongelmansa. Kahdeksan kuukautta Aune-äiti oli yrittänyt tulla Tarja-vauvan kanssa toimeen, mutta sitten hän oli joutunut luovuttamaan, ja  Kotvakolle siskonikin tuli mummun hoiviin. Niin meitä oli sitten kaksi pikku tyttöä pirtin lattialla leikkiä lekkerehtimässä.

KUOPIOSTA APU?

Äitini oli sattumalta kuullut radiosta ns. lonkkaluksaatiolapsista ja näiden hoidosta. Minähän olin juuri sellainen. Äiti oli saanut selville senkin, että lääkäri Hämäläinen oli muuttanut Iisalmesta Kuopion lääninsairaalaan töihin. Elokuussa 1946 mummu lähtikin kanssani Kuopioon. Olin jo iso vokale kannettavaksi, mutta mummulla oli voimia ja sisua. Ei minulla mitään lähetettä ollut lääninsairaalaa varten, mutta luottavaisin mielin mummu lähti etsimään lääkäri Hämäläistä. Kuopion rautatieasemalta mummun kanssa matkasin sairaalaan vossikalla. Meidät ohjattiin Hämäläisen sijasta lastenlääkäri Hublinille, jonka lempinimi oli Hupi-setä. Lonkkiani tutkittua ja kuultuaan sairauskertomukseni Hublin oli kysäissyt:”Eikö kukaan ole määrännyt lapselle lääkkeeksi Illodinia?”.

Lääkäri Hublin oli kertonut minun potevan synnynnäistä lonkkanivelen sijoiltaanmenoa, joka olisi parannettavissa, mutta koska olin jo 2-vuotias, ei ollut varmuutta, onnistuisiko kipsihoito enää niin isolle lapselle. Mummu oli miettinyt asiaa ja vastannut myönteisesti, kun lääkäri oli kysynyt: ”Raskitteko jättää tytön tänne kipsattavaksi ja pystyttekö hänet hoitamaan ja käyttämään täällä kipsin vaihdossa?” Tomerana ja luottavaisena naisena mummu oli päättänyt saada lonkkani kuntoon.

Mummua oli kuitenkin epäilyttänyt operaation suuruus ja hän oli päättänyt käyttää minut valokuvassa – kaiken varalta. Jos vaikka menehtyisin, niin jäisihän minusta edes kuva muistoksi. Niinpä olimme ennen sairaalan vaatteisiin pukeutumistani käväisseet kaupungilla valokuvaamossa. Mummuun tarrautuneena minut oli saatu kuvatuksi, ja hyvä kuva onkin tullut. Tuosta valokuvaamisesta jäi minulle sellainen ikävä muisto, että vielä kansakoulussa pelkäsin valokuvaamista enkä olisi halunnut lähteä kouluun päivänä, jolloin meistä otettiin luokkakuva. Kaipa lapsen tajuntaan oli pureutunut käsitys, että valokuvaus ja sairaalan operoinnit kuuluivat jotenkin yhteen.

Mummu oli jättänyt minut, parkuvan lapsen, Kuopion lääninsairaalaan sairaanhoitajien hoiviin ja joutunut itse lähtemään kotiin. Matka Kuopiosta Kotvakolle yksinkin kulkien oli rankka, kyytejä
kun loppumatkalle ei juuri ollut.

KIPSATUN KANSSA KOTVAKOLLA

Aherrettuaan viikon kotitöissä mummu oli sovitusti lähtenyt noutamaan minut pois sairaalasta. Olin ollut vyötäröä myöten kipsissä ja vasen lonkka käännettynä sivulle ns. sammakkokipsiin. Miten naisihminen yksin on  kanssani selvinnyt sairaalasta junalle, junassa Iisalmeen ja sieltä linja-autossa Vieremälle, on todella ihme. Vieremältä ei ole ollut mitään kulkuneuvoa Kotvakon suuntaan. Takseja ei ole saatu edes osalle matkaa. Äitini oli kuullut, että Kotvakon suunnalla Ala-Kotvakkojärven rannalla Jokelassa oli juuri tuona minun kotiinpaluupäivänäni ollut hautajaiset. Hautajaisväkeä Jokelasta kirkolle oli kuljettanut kuorma-auto. Tuon kuormurin kyytiin oli saatu mummu ja minut. Kuljetusavuksi oli äiti hankkinut suojeluskunnan harjoituspaarit Rientolan vintiltä. Olihan kipsini painanut kymmeniä kiloja.

Miten sitten  mummu ja minä pääsimme Jokelasta kotiin Kotvakolle? Matkaa oli  liki 10 kilometriä. Enoni Esa ja Olli, sodan käyneet nuoret miehet, oli kutsuttu apuun. He olivat kävellä lipsineet Kotvakolta Ala-Kotvakolle, josta lainanneet veneen, jolla soutaneet järven poikki Jokelaan noutamaan minut ja mummun. Sitten soutaen järven yli ja siitä eteenpäin 5-6 kilometrin matkan  enot olivat kantaneet minut paareilla. Mummu oli  kävellä vinttassut kasseineen perässä. Ja voi sitä riemua, kun kotiin pääsin. Kammankin sai taas pistää pirtin hirsiseinän rakoon odottamaan uutta käyttöä. Vaikkei Kotvakolla ollut mitään hygieenisiä hoitomahdollisuuksia eikä sähköjä, ja pirttikin täynnä väkeä, niin olihan se kotini! Kaiken kukkuraksi rakkaat ihmiset olivat huolehtimassa minusta.

Erkki-eno oli veuhottanut sänkyni kupeessa viihdyttämässä pikku potilasta aina kun vain ehtinyt. Hän oli saanut minut jopa nauramaan, mutta ei jaksanut syliinsä nostaa. Kummienoni Esa oli ollut se, joka oli pitänyt minut sylissä ja viihdyttänyt siinä minua, liikkumattomaksi kipsattua. Valaistus pirtissä oli ollut varsin heikkoa, koska lamppujen tarvitsema valopetroli oli luvanvaraista. Ensimmäisen kipsin kanssa olin joutunut elämään kolmisen kuukautta. Talven tultua minut oli viety Kuopioon kipsin vaihtoon. Mummu sen reissun oli tehnyt apunaan Erkki-enoni.

Joulu alkoi olla käsissä, ja olin tullut kotona Kotvakolla hyvin kiukkuiseksi ja vaikeahoitoiseksi. Kätkyeeseen en kipsini vuoksi mahtunut, vaan minua oli souvatettu  pirtin orressa roikkuvassa isossa vasukiikussa. Mummu oli jo päättänyt, että pyhien mentyä hän lähtisi viemään minut Kuopioon sairaalaan. Joulun aika oli minua kannettu ja hyssytelty. Sitten oli tapahtunut ihme. Olin saanut ujutettua pikku kätöseni kipsin alle ja olin vetänyt sieltä verisen selstoffin ulos. Kivut olivat hiipuneet, eikä Kuopion reissuun ollut tuolloin tarvetta.

Alkutalvesta 1947 oli jälleen aika vaihdattaa kipsi. Sairaalassa mummu oli vaatinut päästä katsomaan, mikä siellä kipsin alla minua joulupyhät kiusasi. Kipsin alta polvitaipeestani oli löytynyt arpi, joka minulla näkyi vielä aikuisiälläkin. Ilmeisesti joulun alla kipsin alle oli syntynyt kivulias paise. Kuopiossa jokaisen  kipsin vaihdon yhteydessä jalkaani oli oikaistu. Sairaalareissuilla mummu ja piksettipoikana toiminut Erkki-eno olivat saaneet maata jutkottaa yönsä isäni Hilma-tädin pikkuisessa huoneessa sairaala-alueella. Täti oli sairaalan siivooja ja avulias nainen. Hän otti kaupungissa käyviä sukulaisia yövieraikseen. Noilla Kuopion reissuilla silloin 13-vuotias Erkki muistaa käyneensä eka kerran elokuvissa.  

Kevättalvella 1947 Kuopion lääninsairaalassa käyntejä oli useita. Kevättä kohden pääsin jo lattialla ryömimään, koska terve oikea jalkani oli sairaalassa vapautettu kipsistä. Oli kuulunut kova kolina, kun lattialla ryömien olin mennä venttassut itseäni käsillä vetäen. Oma äiti ja isä jäivät minulle kovin vieraiksi, enhän tavannut heitä kuin ohikulkumatkalla Vieremän kirkonkylässä, jos isää silloinkaan. Niinpä kerran Kuopio-reissulta palatessani en ollut huolinut isääni kantajaksi. Isä oli tullut Iisalmeen rautatieasemalle hakemaan minua ja kopannut lapsen syliin. Minäpä olin karjunut: ”Erkki kantaa, et sinä!” Ei ollut auttanut muu kuin että eno oli ottanut raskaan taakan syliinsä ja reippaasti kävellyt linja-autoasemalle. Isä oli siinä rinnalla tulla juippinut tavaroita kantaen.

KIPSISTÄ VAPAAKSI

Toukokuussa 1947  pitkän rankan talven jälkeen Alina-mummu käytti minua viimeisen kerran Kuopion lääninsairaalassa, jolloin kipsi poistettiin jalastani. Oli juhlan aika. Ensimmäiseksi halusin päästä saunaan. Eihän minua koko talvena ollut voitu kunnolla pestä, mitä sairaalassa käydessäni. Kotvakon rannassa seisoi uusi sauna, joka oli rakennettu sota-aikana palaneen saunan tilalle. Se lämmitettiin saapumiseni kunniaksi. Puusoikossa minut pestiin ja vastalla ropsittiin. Liikkumisen riemu oli minulla valtaisa, vaikka pitkään kyllä liikata lenkutin. Melko pian olin kuitenkin vikkelä liikkeissäni, eikä vaivastani kertonut muu kuin se, että vasen jalkani jäi oikeata ohuemmaksi.

Tuohon aikaan ei ollut televisio kertomassa uutisia. Niitä kerrottiin itse. Minunkin Kuopio-seikkailuni kerrottiin aina uudestaan ja uudestaan jokaiselle käyjälle. Itse en tiedä, mitä todella sairaalakäynneistä ja vaivastani oikeasti muistan, mitkä ovat muistoa kuulluista kertomuksista. Sen muistan, että pyysin lukuisat kerrat: ”Elekee aena niitä pahoja juttuja huastako!” 10-vuotiaana olisi minut pitänyt käyttää vielä Kuopiossa tarkastuksessa, mutta se käynti jäi tekemättä. Asuin silloin vanhempieni luona Kainuun korvessa, ja koska olin terve urheileva tyttö, käynti Kuopissa lienee unohtunut.

Mummua, enoja ja tätiäni on kiittäminen, että minusta tuli terve, utelias ja innostuva lapsi, josta varttui hyvin elämässä eteenpäin päässyt nainen. Ukkia on kiittäminen, että hänen raskaissa sementti- ja metsätöissä ansaitsemilla rahoillaan minun hoitokustannukseni maksettiin. Tuohon aikaan ei ollut mitään vammaisavustuksia, ei Kelan korvauksia, ei mitään yhteiskunnan tukia. Joka markka ja penni oli omasta pussista pulitettava.  

Seuraavan kerran kipsistä päästyäni törmäsin vammaani vasta opettajaseminaariin pyrkiessäni lääkärin tarkastuksessa. Seminaarin lääkäri Heikki Savolainen oli Lontoon olympialaisissa v. 1948  kultaa voimistellut mies, joka nähtyään paperini hoksasi, mikä vaiva minulla lapsena oli ollut. Perusteellisesti lääkäri tutkikin minut. Kun hän pyysi tekemään spagaatin permannolla, räväytin sen hänen edessään. Jopa tohtori suostui kirjoittamaan minulle terveen paperit.

Vuosia myöhemmin toimin normaalikoulun lehtorina ja lääkäri Savolaisen pojantytär Tytti oli oppilaani. Isoisä Savolainenkin kävi Tytin vanhempainilloissa, jolloin kohtasimme ja muistelimme aiempaa tapaamistamme seminaarin pääsykokeissa. Kun Savolaisen tapaamisen jälkeen kävin mummuani tervehtimässä saatoin hänelle kiitosmielin kertoa, mitä lääkärin kanssa olin keskustellut. Mummulle menestykseni oli iso kiitos ja ilo siitä uhrautuvaisuudesta, jota hän vuokseni oli tehnyt. Joka näkemässä mummu kyllä muistutti minua: ”Elä sinä tyttö sitä lonkkoos vaen säre!”  

MATKA SALLAAN

Kuopiossa reissuamisten lisäksi Alinalla oli aika ajoin käyntejä Sonkajärvellä sukulaisissa. Sinne Tuomasta ja Alinaa kutsuttiin häihin ja hautajaisiin. Vaikeista matkustusmahdollisuuksista huolimatta sukuun pyrittiin olemaan yhteyksissä. Sukulaisia kävi vuorostaan Kotvakolla.

Tuomas oli kouluttanut nuorimman veljensä Eemelin metsäteknikoksi, jolla työpaikka oli itä-Lapissa. Sota-aikana Eemeli  6-henkisine perheineen oli Kotvakolla evakossa. Heidän kotinsa oli jäänyt luovutetulle alueelle. Kun Eemeli perheineen sai jälleen oman kodin, Tuomas ja Alina Aunen kanssa matkasivat vastavierailulle Sallaan. Se matka oli Alinan  tekemistä matkoista pisin.   

SODAN JÄLKEEN

HÖSSÄKKÄÄ

Jatkosodan päätyttyä miehet palasivat kotikonnuille ja jälleenrakentamaan Suomea. Myös Kotvakon pojat Esa ja Olli palasivat kotiin. Savottatöissä alkoi hiljaisten vuosien jälkeen rylläkkä, ja Kotvakolla taas melkoinen hössäkkä.

Ennen sotia hirsikehikolle jäänyt vanhan pirtin uudistaminen kamareiksi edistyi. Alinalla oli haaveena saada kamareista oikein herrasväen tyylisiä huoneita. Vaikeuksia oli kyllä saada rakennustarpeita, jopa ikkunoita ja tiiliä, mutta tapetoituina kolme kamaria tuli kuitenkin valmiiksi v. 1948. Alina halusi kamareihinsa tehdasvalmisteiset huonekalut. Kotvakollahan tuohon saakka kaikki oli kotitekoista tai huutokaupoista ostettua. Alina ryhtyi ansaitsemaan huonekalurahaa. Hän osti sianporsaan ja kasvatti siitä oikein suuren sian, jonka hän myi Marttisenjärven kaupalle. Sianlihalla oli tuolloin hintaa, koska saamillaan rahoilla Alina kävi Iisalmesta ostamassa olohuoneen puisen kiiltävän ruskean kaluston. Siihen kuului komea pitkä senkki, kommuutti, tupakkapöytä ja kaksi nojatuolia. Kalusto sijoitettiin keskimmäiseen eli suurimpaan kamariin, josta tuli sen jälkeen vierashuone.     

Alina-mummun vauhtia lukuisissa töissä hidastivat pikkusisareni Tarjan sairaudet. Mummulassa ollessa Tarja sairasteli paljon. Kun hänet kevättalvella 1946 kahdeksan kuukauden vanhana oli tuotu Kotvakolle hoidettavaksi, oli häneen iskenyt pian keuhkokuume. Maitorupikin vaivasi lasta. Talvella 1947 Tarja oli jälleen keuhkokuumeessa. Mitkään kotihoitokonstit eivät liennyttäneet lapsen tautia. Valmistauduttiin pahimpaan eli Tarjan poislähtöön. Tuolloin ei mummu voinut lähteä käyttämään minua kipsattua Kuopiossa, vaan15-vuotias Marjatta-täti lähti viemään minua mummun sijaisena.

Lähtiessään Kuopioon Marjatta levitti raskain miettein aitan penkille silitetyn valkoisen lakanan,  jolle Tarja-vainaja olisi voitu asettaa hänen ollessaan kotoa poissa. Vieremän kirkonkylään saatiin viime tingassa vanhemmillemme tieto Tarjan rajusta kuumeesta. Isämme sattui silloin onneksi olemaan paikalla, ja hän hankki apteekista Tarjalle lääkkeet. Umpihangessa isä hiihtää sujutteli yli 20 kilometrin matkan Kotvakolle. Kun Marjatta palasi kanssani Kuopiosta kotiin, ilo oli laipiossa, kun Tarja taapersikin kotopirtin lattialla. Tauti oli lääkkeillä talttunut.

PAJA, MIILUNPOLTTO JA HEINÄTÖITÄ

Rakentamista Kotvakolla riitti kamarienkin valmistuttua. Olli oli ennen sotaan joutumistaan ollut Sonkajärvellä Kusti-ukin pajassa oppipoikana ja sodasta palattua hän aloitteli sepän hommia. Kotvakon riihilatoon tehtiin v. 1948  tuohikattoinen paja. Kusti-ukin Kalle-veli, seppä hänkin,  kävi antamassa Ollille viimeisen silauksen sepän ammattiin. Koska pajassa tarvittiin paljon hiiliä, alkoi Kotvakolla miilunpoltto.

Miiluja poltettiin monta vuodessa. Polttopaikka sijaitsi riihen ja pajan välissä. Yhteen miiluun tarvittiin 15-20 kuutiometriä terveitä puita, joita raijattiin metsästä ja niistä rakennettiin pystytapin ympärille noin kaksi metriä korkea ”keko”. Se mullattiin ja sytytettiin altapäin. Kaksi luukkua jätettiin auki. Savu nousta juhkasi. Ilmitulta ei saanut tulla, vaan miilun piti kyteä. Viikon verran aikaa siinä aina vierähti, ja miilua oli vartioitava yötä päivää.

Miilun purku oli törkystä hommaa: koksarilla levitettiin, kieloon otettiin hiilet ja puisteltiin. Viimeinen työ oli hiilien säilöminen /säkittäminen. Jos miilunpoltto onnistui hyvin, kuutiosta tuli noin 10 hehtoa hiiliä. Ollin miiluista tuli noin 10-15 kuutiometriä hiiltä. Säkkejä täyttyi niistä 80-90.

Vaikka miehet hoitivat miilunpolton, kyllä emäntääkin siinä tarvittiin, ainakin ruoanlaittajana ja siistijänä. Miilujen poltto Kotvakolla jatkui vielä senkin jälkeen, kun Olli muutti Iisalmen taa Taipaleen kylään sepäksi. Kotvakolla Ollille veistettiin mökki ja paja, jotka siirrettiin hänelle uuteen kotipaikkaan. Taipaleessa Ollilla oli vain pieni tontti, joten Kotvakolla hän kävi Taipaleesta pitäenkin hiilensä polttamassa ja samalla teki sepän töitä isän ja veljiensä tarpeeseen. Kotvakon paja oli tarpeen senkin jälkeen, kun Olli muutti pois. Olihan talon miehissä jokaisessa hieman ”sepänvikaa”, joten pajatyöt sujuivat ilman Olliakin kohtalaisesti.   

Sotien jälkeen Kotvakolla raivattiin lisää peltosarkoja miesvoimin ja kuokittiin ojia. Viikatteilla  niitettiin pellot, jokivarren ja järven päässä olevat luonnonniityt. Heinäaika oli kiireistä aikaa. Säiden armoilla oltiin. Parhaillaan Kotvakolla oli 18 viikatetta käytössä. Alina-emäntäkin oli heinätöissä mukana, haravoi ja huolehti ruu’ista. Järven päässä oleville niityille soudettiin ja siellä työskenneltiin pitkät päivät. Eväät oli mukana. Suolatut pikkusäret ja -ahvenet olivat herkkua leipäpalasten välissä. Kirnupiimä oli janojuoma, ja se säilyi niityllä ojassa tai lähteessä kylmänä. Jos Alina itse ei ennättänyt ongella käydä, lapset onkivat pikkukaloja, jotka Alina öisin siivosi ja suolasi, joten suolakalaa riitti.

ILOA JA SURUA

Vaikka työnteko täytti Juntusten perheen elämän, sentään joskus ennätettiin naapureissa piipahtaa. Koulun äitienpäivillä ja joulujuhlissa oli tapana käydä. Kun naapureissa oli hautajaisia tai iloisia tapahtumia, niihin Juntusen perheestä jotkut osallistuivat. Silloin haettiin aitasta naftaliinista Alinan ja Tuomaan mustat puvut ja Alinan kirkkohuivi. Kylään piipahdettiin ilman kutsujakin, jos asiaa ilmaantui tai ohi kuljettiin. Puolinmäen suunnalla oli 17 asumusta, joista Koukomäki oli yksi. Sen laidassa oli hyvä lakkasuo, jonne Alina ja Tuomas mielellään sunnuntaisin lakka-aikaan suunnistivat. Samalla he käväisivät Koukomäen pirtissä. Ei heitä sieltä hevin kotiin päästetty, vaan pellosta kaivettiin uudet perunat, jotka keitettiin ja pottuhaavikkaat vieraille tarjottiin.

Posti toi toisinaan mustareunaisia kirjeitä, jotka olivat hautajaiskutsuja. Jos suinkin mahdollista, hautajaisiin aina osallistuttiin. Marraskuun lopulla 1947 tuli jälleen mustareunainen kirje. Siinä ilmoitettiin Alinan isän Kusti Rautiaisen kuolemasta ja kutsuttiin Sonkajärvelle hautajaisiin. Minäkin, vajaa nelivuotias, pääsin tuolle matkalle mukaan, vaikka oli paukkupakkaset. Hautajaisista mieleeni jäivät kirkkaat sähkövalot ja Kusti-ukin avattu arkku pihamaalla. Sisältä ikkunasta sain katsella, kun saattoväki arkun äärellä veisasi. Ukki nukkui keltaisena arkussaan. Myöhemmin olen kysellyt, miksi vainaja oli keltainen? Ukki oli kuollut keltatautiin, oli vastaus.  

1950-LUVULTA 1960-LUVULLE

VUOSI 1950

Tuomas oli vielä yli 60-vuotiaana ”kova ukko” tekemään töitä. Pyörällään hän hulpasi edelleen matkansa. Kesällä 1951 hänellä oli kaverina nuorin poikansa 18-vuotias Erkki, jonka ei tarvinnut mäen päällä odotella isää. Yhdessä matkaa tehtiin sementtitöihin, jotka Erkki oppi nopeasti isältään. Työt olivat pääasiassa betonikalusteiden valmistusta navettoihin eli navetansisustuksia, joita Tuomas teki  kaikkiaan 40 vuoden ajan. Tuomaan kihvelin jälkiä oli näkyvissä 4 läänissä ja 19 pitäjässä. Isä Tuomaan lopetettua navettojen sisustuksen töitä jatkoi Erkki.

Kotvakolla jatkuivat savotat, oli yhtä aikaa monenkin firman työt käynnissä. Pirtissä riitti yöpyjiä ja Alinalla ruokamiehiä. Oman perheen koostumus muuttui 1950-luvulla yhtenään.

Kevätkorvalla 1950 Olli muutti sepäksi Taipaleeseen. Samana keväänä Aune oli Kotvakolla nuorimman tyttärensä Telman kanssa. Aune ja Telma olivat muuttaneet edellissyksynä perheen Antti-isän työn perässä Kuhmon rajaseudulle. Kun Antille kävi käsky komennukselle Imatralle kevääksi 1950, Aune palasi Vieremälle. Tuona keväänä minulla ja sisarelleni Tarjalla oli mahdollisuus ensi kerran tutustua äitiin ja pikkusisareen Telmaan arjen touhuissa. Aune-äitimme teki Kotvakolla enimmäkseen käsitöitä: kehinpuut ja kangaspuut olivat jatkuvassa käytössä. Ompelikin äiti paljon, mutta kankaitten saanti kaupoista sodan jälkeen vielä takkusi. Täytin tuona keväänä 6 vuotta ja hinkusin päästä kouluun. Silloin minulle kerrottiin, etten Karankamäkeen pääse koulua käymään, koska vanhempani asuvat Kuhmossa, jonne minunkin on muutettava.

En tiedä, miksi minulle oli kerrottu koulun aloittamisiäksi 6 vuotta. Niin siinä sitten kävi, että elokuussa 1950 tätini lähetettiin viemään minut Kuhmon Kortevaaraan biologisen perheeni luo aloittamaan koulua. Viikon verran minä kyllä itkin Kotvakolta poislähtöä, jolloin mummun syli oli ainoa lohtuni. Koulu oli kuitenkin minulle sen verran houkuttuva asia, että sen tiimoilta jotenkin matkaan selvisin. Pikkusisko Tarja jäi edelleen Kotvakolle Minulle luvattiin, että seuraavana kesänä heti koulun kesäloman alettua pääsisin takaisin Kotvakolle.

Marjatta kävi kansanopiston ja talouskurssin. Hän sai kirkonkylästä töitä ja muutti kotoa. Kotvakolle jäi Aili-miniä anopin avuksi.

KUOLEMA KOLKUTTI LÄHELTÄ

Lokakuussa 1950 Tarja sairastui yskään, joka talven aikana paheni. Kevättalvella tyttöä oli lähdetty viemään lääkäriin Iisalmeen asti. Tuomas-ukki valjasti hevosen, ja yskää poteva tyttö peiteltiin rekeen nahkasilla. Tällä reissulla ei mummu liene ollut saattajana, vaan joku muu toimi mummun sijaisena. Iisalmeen oli matkaa noin 50 kilometriä, ja matkalla oli yövyttävä.

Kun  Iisalmessa Tarja lopulta pääsi lääkärin vastaanottohuoneeseen, hän yski raivoisasti ja veti henkeä. ”Leppä-Lunkaksi” kutsuttu naislääkäri kuultuaan lapsen yskimisen oli silloin avannut vihaisena ovensa ja käskenyt viedä lapsen pois huoneesta, jottei tämä tartuttaisi hinkuyskää toisiin. Tarja oli siirretty jonnekin sivuhuoneeseen. Jonovuoron edettyä Tarjaan Leppä-Lunkka oli kuunnellut tytön keuhkot ja vahvistanut, että lapsessa oli hinkuyskä. Lisäksi hän oli kertonut, että tauti paranisi kalliilla lääkkeellä, jota hän oli äskettäin saanut tilatuksi apteekkiin. ”Onko teillä niin paljon rahaa, että voitte ostaa sen lääkkeen?” lääkäri oli kysynyt Tarjan saattajilta. Ukki oli pohtinut hintaa ja tuumannut, että kun lehmä laitetaan korkealaitaiseen  (teuraaksi),  niin siitähän se raha Tarjan lääkkeeseen saadaan. Niin oli saatu Tarjalle  hinkuyskälääke. Kotvakolla Alina-mummu joutui irrottamaan lehmistään yhden ”TaraTöllerön” eli Tarjan hengenpitimeksi.    

Kotvakolle sairasta Tarjaa hiihti katsomaan diakonissa. Kun hän näki, missä oloissa lapsi eli, hän sanoi mummulle, että tupakan savu oli tytölle myrkkyä ja lapsi pitäisi saada savusta pois. Kalliit lääkkeetkään eivät tehoaisi, jos sairas joutuu hengittämään tupakan savua. Omaväki ei tupakoinut, mutta savottalaiset sauhuttelivat. Hienovaraisesti mummu kertoi savottamiehille diakonissan terveiset: ”Nyt on kuulkee semmonen tappaus tytön kanssa, että passaiskos männä ulos tupakalle?” Kukaan ei vastustanut, vaan joka ukko meni  kiltisti ulos tupakoimaan. Raittiista ilmasta ja lääkkeistä oli apua. Tarja parani. Tytöstä tuli kyllä herkkä kivuille ja lievillekin kolhuille. Pikku nirhaman sormeensa saatua hän juosta kipaisi mummun luo pyytäen: ”Kiärettä, salavoo, kiärettä salavoo!”   

Keväthankien aikaan 1951 sattui Kaleville tapaturma. Hän oli Sukevalla metsätöissä ja siellä tukkipino vieri hänen päälleen. Sen seurauksena tuli aivoverenvuoto, ja nuori mies oli kuoleman partaalla. Kuopion lääninsairaalassa häntä virvoteltiin henkiin. Marjatta-sisko irrotettiin töistään ja lähetettiin Kalevia hoitamaan. Hänelle annettiin kaiken varalta arkkuraha mukaan, olihan Kalevin toipuminen hyvin epätodennäköistä. Kuopiossa Marjatta kävikin jo hautaustoimistossa katsomassa veljelle arkun valmiiksi. Uskollisesti sisko istui veljen vuoteen äärellä ja lipitti lusikalla vettä tämän  huulille. Hoitohenkilökunta teki parhaansa. Kalevi toipui. Vain miehen näkökyky heikkeni, ja ehkä jotain muutakin päässä jäi parantumatta, koska Kalevin käytös muuttui, mikä vaikeutti hänen elämäänsä loppuun asti. Alina-äidille Kalevista tuli ainainen huolen ja murheen kohde loppuelämänsä ajaksi.

VIERAITA

Tuomaan kouluttama Eemeli-veli oli useina kesinä perheineen lomailemassa Kotvakolla kiireisimpänä heinäaikana.1950-luvulla hänen perheeseensä kuului vaimon lisäksi kolme lasta, joista kaksi vanhinta oli minun ja sisareni ikäisiä. Meille tytöillehän oli ilo, että saimme kerrankin Kotvakolle ikätovereita. Näiden pikkuserkkujemme kanssa kävimme ainakin yhtenä kesänä Ala-Kotvakon rannassa uimakoulua nelistään. Sinne oli matkaa viitisen kilometriä kärrytietä pitkin. Aikuisille kesävieraat olivat suuri rasite, mistä vaiettiin.  

Kotvakolla osattiin jo alkukesästä pelolla odottaa postia, joka toi Eemeliltä kortin. Siinä hän ilmoitti Kotvakolle tulopäivänsä.Tieto merkitsi, että Tuomas-veljen oli kyseisenä päivänä irrottauduttava päiväksi töistään, jotta hän pystyi ajaa kelkuttelemaan Marttisenjärvelle noutamaan sieltä tiehaarasta linja-autossa saapuvat vieraat. Naisväelle tieto merkitsi sitä, että oli ryhdyttävä ylimääräisten ruokien ja makuusijojen valmisteluun. Eemeli saattoi etukäteen ilmoittaa, mitä ruokaa he toivoivat saavansa. Muistan, että ainakin kerran Eemeli-setä pyysi vaimolleen karitsanpaistia. Kun vieraiden saapuminen alkoi olla käsillä, lammaskatras oli teillä tietymättömissä jossakin  korvessa. Ei auttanut muu kuin oli käskettävä muutama heinäntekijä etsimään lampaita. Työpäivähän siinä hukkaantui, mutta lampaat löytyivät, ja yksi niistä pääsi hengestään. Kaarina-täti sai pyytämänsä karitsapaistin.

Eemelin perhe tuli pohjoisesta Kotvakolle lomalle, ei työntekoon. Vaikka muu väki puursi heinäpellolla pitkiä päiviä, lomalaiset levittivät rannan puolelle rinteeseen filttejä ja makoilivat niillä päiväkaudet. Ruokakellon kutsusta nämä lomalaiset saapuivat sisälle. Meille kaikille tuollainen oli outoa, koska Kotvakolla ei auringonpalvojia aiemmin oltu nähty. Kun lomaviikko(t) olivat Eemelillä loppu, Tuomas tai joku muu talon miehistä kuskasi Eemelin joukkoineen linja-autolle Marttisenjärvelle. Tuliaisiksi Eemeli toi Alinalla komean jälkiruokalusikan. Siinä kiitos ja korvaus ystävällisestä palvelusta ja täysihoidosta!  

Kesävieraita Kotvakolla kävi muitakin, muttei varsinaisesti lomailijoita. Sonkajärveltä nuoret ajaa kinkuttivat pyörillään Kotvakolle serkkuja tapaamaan ja viipyivät yön, parikin. Sitten kun teitä korjattiin ja Kotvakolle pääsi autolla kesästä 1955 alkaen, pihaan pelmahti aiempaa enemmän väkeä lakka-aikaan: oli jokakesäisiä jo tutuksi tulleita, oli ventovieraita, oli kaukaisia sukulaisiakin. Aina he pyysivät talosta jonkun oppaaksi soille rämpimään. Hyvinä lakkakesinä soilta poimittiinkin lukematon määrä täysiä ämpärillisiä lakkoja.

VÄKI VAIHTUI

Ekaluokan käytyäni pääsin lupausten mukaisesti koko kesälomakseni 1951 kotiin Kotvakolle. Oli se riemullista, kun pitkän talven oltuani poissa olin jälleen oman perheen parissa. Tarjan kanssa olimme tuon kesän mummun apuna ja toisaalta hänen huollettavinaan. Elokuussa oli jälleen viikkokausien itkut, koska piti lähteä Kuhmoon kouluun. Nyt oli kuitenkin helpompaa, koska meitä oli kaksi kouluun lähtijää. Kaikki seuraavatkin kesät ennen kuin pääsimme vieraalle kesätöihin olin Tarjan kanssa Kotvakolla heinätöissä ja ongella. Syksyisin Kuhmoon menoa helpotti se, jos mummu pääsi meitä saattamaan. Silloin lähdimme metsien poikki kävellen isämme äidin luo Marttisenjärvelle, jonne matkaa oli kymmenisen kilometriä. Yövyimme Eeva-mummun lattialla ja jatkoimme aamulla sieltä linja-autossa matkantekoa Kajaaniin ja edelleen Kuhmoon.  

Esa ja vaimonsa Aili saivat olympiakesänä esikoisen, Pirjo-tytön. Hänestä tuli perheen silmäterä, sillä muita lapsia ei talossa enää ollut – paitsi me Tuula ja Tarja kesälomalaisina. Mutta mehän olimme jo niin isoja, että toimimme lapsenvahteina Aili-äidin ja mummun ollessa ulkotöissä! Pirjo sairasteli pienenä paljon. Hän poti harvinaista lasten riisitautia, mikä hidastutti sittemmin tytön fyysistä kasvua.

Ajat muuttuivat. Isännän sana ei enää ollut laki pojilleen ja perheelleen. Vanhempiaan Alinan ja Tuomaan lapset teitittelivät, mutta seuraava sukupolvi eli lastenlapset sinuttelivat mummua ja ukkia. Vaikka Tuomas-isän sana ei ollut pojilleen laki, niin häntä kyllä kunnioitettiin ja arvostettiin. Jokainen Juntusten lapsista teki kyllä omat ratkaisunsa elämänsä jatkosta. Esa, Aili ja Pirjo muuttivat v. 1953 omaan kotiin Mankilanmäkeen lähemmäksi kirkonkylää.

Irja-miniä ei sopeutunut anopin ja talon tavoille ja hänestä Alina tuntui koppavalta ja komentavalta. Heti kevään 1955 tultua Irja ja Erkki muuttivat kaikessa hiljaisuudessa Irjan äidin luo. Piakkoin nuoripari osti oman mökin. Erkin vanhemmille kuopuksensa poismuutto oli kova pala. Myöhemmin Erkki muisteli tuota kevättä laulellen ”Kulkurin iltatähti” -laulua ”Ei kotini ovi ees narahtanut poika kun maailmalle lähti… Ei taattoni neuvojaan tarjonnutkaan poika kun maailmalle lähti … ei äitini evästä antanut, ei, poika kun maailmalle lähti… Syytökset sydämen muistoksi sain..”  

Pari vuotta Alina ja Tuomas puursivat kaksin, mitä Kalevi välistä oli kotosalla. Vuonna 1957 taloon tuli uutta perhettä. Tuona keväänä Marjatta palasi kotiin Kotvakolle, jossa hän synnytti toukokuussa pojan. Pian Jari-pojan kastetilaisuuden jälkeen Kalevi matkasi Kiuruvedelle vihittäväksi. Hän meni siellä 16,5-vuotiaan Rauhan kanssa avioliittoon presidentin luvalla ja toi nuoren vaimonsa Kotvakolle miniäksi.

Nuoresta iästään huolimatta Rauha oli toprakka työntekijä ja avuksi monessa Alina-anopille. Loppusyksystä 1958 hän synnytti esikoisensa, joten talossa oli kaksi pikku poikaa: Jari ja Toivo. Kalevin työkohteet vaihtelivat, ja Rauha lähti seuraamaan miestänsä poikansa kanssa. Jyrkällä asuessa heille syntyi toinen poika, Esa. Pian oli Kotvakolla kolme pientä poikaa, kun Kalevi toi perheensä takaisin lapsuuskotiinsa. Marjatta hoiti edelleen Jari-poikaansa Kotvakolla. Yksinhuoltaja kun Marjatta oli, kävi  hän metsätöissä, milloin sopivia oli tarjolla. Myös Alina-äidille hän oli hyvänä apuna. Marjattaa tarvittiin myös Esa-veljen perheessä, koska Esa sairastui vakavasti munuaistautiin pian omaan kotiin muutettuaan.  

Esan sodassa saama sairaus paheni, vaikka Helsingissä asti sairaalassa Marjatta häntä käytti. Neljä vuotta Esa poti kotona. Ei ollut dialyysi- eikä muitakaan tehokkaita hoitoja tarjolla eikä Esa mitään korvauksia saanut sotavammastaan. Kesällä 1960 Esan 38-vuotinen elämä oli ohi. Aili jäi leskeksi kahden pienen tytön kanssa. Alina-äidille ja Tuomas-isälle samoin kuin sisaruksille Esan kuolema oli järisyttävä kokemus.  
 
VANHUUS

TUOMAS HALVAANTUI

1960-luvulla savotat hiljenivät Kotvakon saloilla. Yksikään Juntusen lapsista ei jäänyt Kotvakon korpeen asumaan, eikähän siellä liiemmin elinmahdollisuuksia olisi ollutkaan. Ympäristöstä asumukset autioituivat: nuoret muuttivat pois ja vanhat vaipuivat hautaan. Parhaassa työiässä olevat miehet perheineen muuttivat töitten perässä asutuskeskuksiin, moni Ruotsiin asti. Juntusten Kalevi-poikakin muutti perheineen Kotvakolta pois ja myöhemmin  (v. 1970) Ruotsin Trollhättaniin.

Marjatta sai vakinaisen työpaikan Vieremän kunnalliskodilta pääemäntänä ja muutti pois kotoa. Silloin 4-vuotias Jari-poika jäi mummun ja ukin seuraksi. Kansaneläkkeet Tuomaalla ja Alinalla olivat niin pieniä, etteivät ne edes niukkaan ravintoon riittäneet, joten Tuomas teki yhä 1960- luvun alussa maatöitä. Alina hoiti lehmiään, lypsi ja lähetti maitotonkat Tuomaan hevoskyydissä tien varteen maitolaiturille, josta maitoauto vei ne meijeriin. Pienestä meijeritilistä saatiin elämälle tärkeitä markkoja.

Jarin äiti pyrki käymään viikoittain vanhempiaan ja poikaansa katsomassa. Sähköä ei ollut, puhelinta ei ollut ja kolme kertaa viikossa tuleva posti oli haettava järven takaa. Kauppatavaroita sai ostaa maantien varresta tiettynä päivänä kauppa-autosta ja niitä samoin kuin lääkkeitä tytär toi käydessään. Talvisin oli raskasta, koska tie oli tukossa, vesi oli kannettava avannosta, polut lapioitava lumesta, pyykit pestävä saunassa ja avannolla, halot hakattava ja huoneet lämmitettävä. Elämä Kotvakolla hiipui hiipumistaan. Kävijöitä ei juuri ollut Jarin äidin lisäksi, joka hiihti lauantai-iltaisin Kotvakolle tavaroita täysi reppu selässä.

Kevään 1964 koitettua 75-vuotias Tuomas oli korjaamassa lehmille aitaa, kun halvaus kohtasi hänet. Jotenkin Alina sai touhutuksi miehensä sairaalaan Iisalmeen. Tuomas toipui sen verran, että hänet olisi lähetetty kotiin, mutta mies tarvitsi pistoksia. Niitä ei hänelle Kotvakolla voitu käydä pistämässä. Siksi Tuomas sijoitettiin Vieremän kunnalliskotiin Puomilaan kesäksi 1964. Sijoitus oli kova paikka niin Tuomaalle kuin Alinalle. Heidän ikäluokkansa näkemys oli se, että paikka oli köyhäinhoitolaitos ja vaivaistentalo! Pakon edessä oli Tuomaan suostuttava Puomilaan siirtoon, mihin liennytystä toi se, että siellä pääemäntänä työskenteli oma tytär Marjatta.

KODITTOMIKSI –  TALVI TAIPALEESSA

Tuomaan sairastuttua Alina pyrki jatkamaan Kotvakolla yksin talonpitoa. Eläimet oli hävitettävä. Ei Tuomaasta enää liikuntakykyistä tullut. Mitä nyt tehdä Kotvakolle ? Tätä Tuomas ja Alina olivat tuumailleet jo vuosien ajan. Puutavarayhtiö Repolalla olisi ollut kiinnostusta ostaa tila, mutta silloisten säädösten vuoksi yhtiön ostoaie raukesi, koska tilalla oli viljeltyä maata. Tuomas ja Alina olivat saaneet houkutelluksi poikansa Erkin ostamaan osan tilastaan vuotta aiemmin kun Tuomas halvaantui, mutta talo ja toinen puoli tilaa oli yhä heidän omansa.

 Syksyllä Tuomaan virkistyttyä tila saatiin jaetuksi. Vanhin tytär eli äitini osti isäni kanssa talon ja sen ympäriltä rantaan ulottuvan 5 ha:n tontin kesäpaikakseen. Loppu tilasta jaettiin muiden Juntusen lasten kesken: toiset saivat maata, toiset rahaa. Niin Alina ja Tuomas olivat kodittomia, joskin heille jäi Kotvakolle asumisoikeus elinajakseen. Tässä ”uusjaossa” äitini antoi tilalle viralliseksi nimeksi ”Kotvakko”.

Talvi painoi päälle, mihin liikuntakyvytön Tuomas Alinansa kanssa nyt asumaan? Hätäratkaisuksi löytyi Olli-pojan naapurista Iisalmen eteläpuolelta Taipaleen kylästä vuokrahuone, jossa oli keittomahdollisuus. Uusi ja outo oli tilanne vanhuksille. Talvi kuitenkin vieraassa pitäjässä vierähti. Tuomas kuntoutui Alinan hoidossa sen verran, että he muuttivat kesäksi 1965 Kotvakolle, jonne pääsi jotenkuten autolla.

ERISTYNEINÄ KOTVAKOLLA

Kotvakolla kävi silloin tällöin vanhuksia tapaamassa niin oman perheen kuin suvunkin jäseniä. Karankamäessä tuolloin asuneella Erkillä oli Kotvakon pellot viljelyksessä, joten hän käväisi pihapiirissä muita useammin. 8-vuotias Jari palasi isovanhempiensa luo turvaksi. Tuona kesänä Tuomas ja Alina näkivät ensimmäisen neljännen sukupolvensa edustajan, syksyllä 1964 syntyneen poikani Panun.

Kyllä 70-vuotiaalla Alinalla oli työtä noissa oloissa  kepin kanssa sisällä köpittelevän miehensä hoidossa, ruokkimisessa ja pesemisessä. Alina oli nykytermein sanottuna Tuomaan omaishoitaja, onneksi itse vielä  hyvissä voimin ja niin hän jaksoi sekä henkisesti että fyysisesti. Pakko oli paras neuvonantaja.

Vanhukset sinnittelivät Kotvakolla kaksin Jari-poika seuranaan vielä seuraavan talvenkin, koska sopivaa olinpaikkaa ei heille löytynyt eivätkä he edellistalven Taipale-kokemusten jälkeen hevin kotoaan Kotvakolta pois halunneetkaan. Se, miten Alina selvisi vuodepotilaaksi vaipuneen miehensä kanssa Kotvakon tiettömässä korvessa talven yli, on käsittämätöntä näin jälkikäteen ymmärtää.

Marjatta-tytär  kävi Kotvakolla vanhempiaan ja poikaansa joka viikonvaihde katsomassa sekä toi heille ruokaa ja lääkkeitä repussa. Karankamäessä perheineen tuolloin asunut Erkki käytti hevosellaan Jaria koulussa niinä päivinä kun alakoululaisella talvella oli koulua. Jaria oli neuvottu, että jos hätä tulee, tämän oli hiihdettävä jään yli Kokkosille, jotka tuolloin vielä asuivat lahden takana. Muita asukkaita ei lähitienoolla ollutkaan.

Kun maaliskuussa 2020 Suomessa julistettiin korona-pandemian vuoksi mm. yli 70-vuotiaat karanteeniin, syntyi porua, miten selvitä. Tuli silloin mieleeni isovanhempieni kohtalo Kotvakolla talvella 1965-66, jolloin yhteiskunta ei tullut avuksi, ei ollut kunnon eläkkeitä eikä mitään tukia. Ei edes tietoliikennettä. Täysin maailmasta erillään elää kituuttivat isovanhempani –  ja varmaan monet muutkin vanhukset noina aikoina.  

TUOMAS TUONELAAN

Kun Karankamäen koulu suljettiin vähäisen oppilasmäärän vuoksi 1966, vain 20 vuotta aiemmin valmistunut rakennus jäi tyhjäksi. Marjatta hoksasi, että opettajan asunto olisi vanhuksille sopiva koti. Hän teki kunnan kanssa vuokrasopimuksen huoneen ja keittiön asunnosta vanhemmilleen. Koulutalo sijaitsi tienhaarassa, josta oli linja-autoyhteydet kirkonkylään ja naapureita lähistöllä. Jopa Erkki-poika perheineen asui aivan lähellä koulua.

Syksyn 1966 tultua Alina ja Tuomas muutettiin Kotvakolta koululle. Alinan hoito- ja huoltotyöt helpponivat suuresti. Kaivosta hän nosti nyt vedet. Vaikeutena vain olivat korkeat asuntoon johtavat ulkorappuset, mutta niistäkin Alina selvisi. Ulkokäymälä, puuliiteri ja saunakin olivat pihapiirissä, mutta eihän Alina kyennyt Tuomasta ulos viemään. Vuoteeseen hän hoiti miehensä: syötti, pesi, puki ja alusastialla käytti. Hyvää fyysistä ja henkistä kuntoa moinen Alinalta vaati! Puilla asunto lämpeni, ja lämmityskin oli Alinan hoidettava. Sähköjä ei tässäkään kodissa ollut.

Tuomas oli ollut 1920-luvulla perustamassa Karankamäkeen koulua, jonka johtokunnan puheenjohtajana hän toimi kahden vuosikymmenen ajan. Elämänsä viimeiset vuodet hän sai (tai joutui) viettämään tuon läheiseksi tulleen koulun suojissa. Koululla asuessaan Tuomas ja Alina viettivät juhlahetken, kun Kalevi toi sinne Jarmo-kuopuksensa kastettavaksi. Toisenkin juhlan Tuomas ehti koululla kokea, kun Marjatta avioitui ja piti vanhemmilleen häittensä rääppiäiset.

Keväällä 1968 Tuomaan vointi heikkeni niin pahoin, että hänet oli kuljettava Iisalmen aluesairaalaan. Siellä parin päivän kuluttua, 28. toukokuuta Tuomas jätti tämän maailman. Alinasta tuli 50,5 yhteisen avioliittovuoden jälkeen leski. Tuomaan siunauspäivän aamuna pe 7.6.1968 surusaatto kokoontui Karankamäen koululle. Samana aamuna Karankamäkeen saatiin puhelinlinja ja puhelin. (Linjan vedätytti ja maksoi Tuomaan kuopus taksiyrittäjä Erkki vaimonsa Irjan kanssa.) Koulun pihassa Tuomaan arkku vanhan tavan mukaisesti avattiin, ja saimme jättää siinä arkun ääressä virsiä veisaten Tuomas-ukille viimeiset jäähyväiset.

Saattoväelle oli tilattu koululle linja-auto. Minä pääsin pikku tyttöni kera mummulle seuraksi mustaan hautajaisautoon, jossa arkku siirrettiin kirkolle. Siunaamisen jälkeen ukki laskettiin hautaan, jonka hän oli ostanut 45 vuotta aiemmin pikkutyttärelleen Liisulle. Koko lähisuku oli läsnä. Muistotilaisuus pidettiin Karankamäen koululla.

ALINA LESKENÄ

MISTÄ KOTI?
Tuomaan hautajaisten jälkeen liki 74-vuotiaan Alina-mummun elämässä alkoi uusi jakso.Tähän asti  hänellä oli aina ollut mies päätöksiä tekemässä. Ensin oli isä Kusti, sitten Tuomas-puoliso. Alinan ja Tuomaan avioliiton aikana vuoden 1930 alussa oli astunut voimaan uusi avioliittolaki, joka lakkautti aviomiehen edusmiesaseman vaimoonsa nähden ja joka julisti puolisot oikeudellisesti tasa-arvoisiksi. Tosin monia puolisoiden varallisuussuhteita koskevia säännöksiä oli sovellettava vielä senkin jälkeen niihin avioliittoihin, jotka oli solmittu ennen lain voimaantuloa. Alina oli lakimuutoksista huolimatta elänyt lähinnä vanhan lain mukaan. Tuomas hoiti talous- ja isot asiat perheessä, kylläkin Alinaa kuunnellen. Nyt v. 1968 Alinan oli ryhdyttävä itsenäisesti hoitamaan asiansa.

Eihän yli 70-vuotiaalta ja lisäksi asutuskeskuksista kaukana eläneeltä noin vain asiat lähde rullaamaan uudella tavalla. Onneksi hänellä oli tukena poikansa Erkki ja tyttärensä Marjatta, jotka auttoivat leskiäitiä, ”äet´muoria”, joksi Erkki häntä kutsui. Jari oli asunut  Karankamäen koulullakin isovanhempiensa kanssa. Nyt  Jarin äidin avioiduttua ja ukin kuoltua Jarin oli muutettava äitinsä kotiin. Alina-mummunkin oli sopivinta muuttaa Jarin mukana tyttärensä perheeseen kunnalliskodin lähistölle. Mitään varsinaista vanhainkotia Vieremällä ei tuolloin ollut, vain Puomila, jossa elämä muistutti paremminkin vaivaishoitolaa kuin vanhusten kotia. Paikka oli entinen maatila, kaunis ympäristöltään, mutta toiminta varsin vanhanaikaista.  Puomilaa ei Alinalle suositeltu.

Alinasta tuli tyttären perheessä apulainen, vallankin sitten kun tytär sai vauvan, toisenkin. Pieni koti  talviaikaan kävi ahtaaksi, ja niinpä Alinalle oli olinpaikka jälleen etsinnässä. Kun vielä vävykin oli viinapäissään arvaamaton, Alina-mummu sijoitettiin Erkki-poikansa kotiin. Erkki perheineen oli ”äet’muorin” ollessa tyttärensä luona asumassa muuttanut Karankamäestä Salahmille, jonne Alina-mummu vähin tavaroineen kuskattiin.

Ei se Salahmille sijoitus onnistunut. Alina koki kuin olisi ollut huutolaismuori poikansa kodissa, jossa hänellä oli asuttavana vinttikamari. Poika ja miniä olivat töissään niin kiinni, ettei heistä seuraa saanut. Pojanpoika häntä kävi vintillä tapaamassa ja syömään kutsumassa. Muita ihmisasumuksia ei aivan lähellä ollut, joten yksinäisyys ja miniän töykeys anoppia kohtaan aiheuttivat sen, että Marjatta joutui kevään tullen hakemaan äitinsä takaisin kotiinsa. Alinasta tuli hänelle hyvä päiväapulainen kahden pienen tytön hoitajana.

OMASSA YKSIÖSSÄ

Eihän Alina-mummun elämä tyttären perheessäkään ruusuista ollut, mutta parempaakaan ei ollut tarjolla, kunnes viimein kirkonkylään valmistui omatoimisille vanhuksille tarkoitettu kunnan rivitalo, josta Alinalle saatiin vuokrayksiö. Sinne mummu muutti muutamine huonekaluineen ja tärkeine muine tavaroineen. Hän oli silloin jo pitkälti yli 80-vuotias ja ensi kerran elämässään täysin yksinasuja!  Ja ensimmäisen kerran hänellä oli kodissaan sisä-WC! Ja ensimmäisen kerran hän eli taajamassa!

Kirkonkylän yksiössään Alina-mummu viihtyi hyvin. Viereiseen Veteraanitaloon oli Kuusamosta muuttanut eläkepäiviään viettämään Aune-tytär puolisonsa Antin kanssa. Nämä ja Marjatta huolehtivat Alina-mummun ostoksista, lääkärissä käynneistä ja muista elämisen välttämättömyyksistä. Joka päivä Alina köpitteli keppinsä kanssa Aune-tyttären luo porisemaan. Rivitalon moniin asukkaisiinkin hän tutustui, joten juttuseuraa löytyi. Radiotakin mummu kuunteli ja luki lehtiä. Kirjoja hän ei ikänään lukenut, mitä hartauskirjallisuutta. Käsitöitä hän ei enää pystynyt tekemään.

Vanhusten harrastustoiminnat Vieremällä vielä 1970- ja 1980-lukujen taitteessa olivat olemattomia, ja tuskin Alina-mummu olisi niistä löytänyt itseään, jos sellaisia olisi ollutkin. Kirkossa hän kävi ja joissakin seurakunnan tilaisuuksissa. ”Sotkipa” hän Vieremän kirkkoherran vaalit v. 1982 liki 90-vuotiaana. Seurakunnassa oli ollut mummulle mieluinen pastori Sutinen, joka oli hakenut kirkkoherran virkaa, mutta hänen ansionsa tuomiokapitulin mukaan olivat sen verran vähäiset muihin hakijoihin nähden, ettei häntä oltu ehdolle asetettu: Sutisesta ei ollut tulossa kirkkoherraa. Tarvittiin todellinen äänivyöry, jotta Sutinen olisi voittanut ehdolleasetetut. Tämän mummu tiesi ja teki vaalityön Sutisen hyväksi. Hän kulki vanhusten luona ovelta ovelle ja patisti näitä äänestämään. Vanhukset kävivätkin vaaliuurnalla, ja Sutisesta tuli vaalien yllätysvoittaja, Vieremän kirkkoherra.  

Mummua kävimme usein katsomassa. Hän kyseli  kuulumisemme ja kertoili omiaan. Pienestä eläkkeestään hän yritti säästää ja ostaa lahjoja, joita kävijöille jakoi. Häntä oli rahankäytöstä oikein toppuuteltava, koska jokaiselta ovelleen ilmestyneeltä kauppiaalta hän jotain osti varastoon. Kudottipa hän sukulaisille lahjaksi sukkia ja lapasia, koska ei itse enää jaksanut. Mummu oli tottunut toimimaan koko elämänsä ajan toisten hyväksi, eikä hän viimeisinä vuosinaankaan tapaansa muuttanut. Mummu ei tiennyt sitä, mitä meille 2020-luvun ihmisille neuvotaan: hyvien tekojen tekeminen muille parantaa myös auttajan elämää ja antaa elämälle merkitystä. Toisten elämään valoa luodessaan mummu tiedostamattaan piti myös omaa elämäänsäkin valon puolella.

Meni vuosi, useampikin. Mummun elämä oli mallillaan. Sitten alkoi tapahtua. Oma vointi alkoi hänellä  heiketä, näkökyky varsinkin. Naapurissa reuma runteli Aune-tyttären lähes liikuntakyvyttömäksi, ja elokuussa 1982  Antti-vävy yllättäen kuoli. Antti menehtyi sydäninfarktiin. Aune jäi ilman omaishoitajaa. Vähitellen kävi selväksi, ettei Alina-mummu enää yksin tullut toimeen. Ei ollut muuta vaihtoehtoa enää kuin Puomila, jonne hänet siirrettiin, vaikka vaivaistalona mummu Puomilan yhä edelleen koki.  

LESKENÄ AIKAA UUSIIN KOKEMUKSIIN

Kun Alina-mummu jäi leskeksi, oli ilmiselvää, että me nuoremmat pyrimme  mahdollisuuksiemme mukaan tukemaan häntä. Heti Tuomas-ukin kuoleman jälkeen minulla oli mahdollisuus ottaa mummu Jarin kera mukanani käymään Kuusamon Liikasenvaarassa, jossa silloin vanhempani asuivat. Matka oli mummulle pitkä ja rasittavakin, mutta tervetullut. Neljään vuoteen ei  hänellä puolisoaan hoitaessa ollut ollutkaan yhtään vapaata.

Monet sukulaiset pyysivät mummua mukaansa reissun päälle, mutta useimmiten hän kieltäytyi. Sonkajärvelle sukulaisia tapaamaan ja sukujuhliin hänet saatiin mukaan. Veljensä 80-vuotisjuhlissa Alina oli mukana ja sillä reissulla hän pääsi näkemään Pohjois-Savoa laajemminkin: Hernejärveä, Nilsiää, Varpaisjärveä ja Muuruvettä. Paljonhan liikkuminen avarsi mummun maailmaa ja antoi hänelle aiheita, joita ihmetellä ja joista tarinoida toisille.

Asuessani Kajaanissa mummu saatiin siellä käymään monet kerrat. Joku kyyditsi hänet meille tai hain hänet kotiini itse. Meillä mummu viihtyi ja ajankulukseen parsi sukkia ja paikkasi vaatteita. Kun hän täytti 80 vuotta vanhempani toivat mummun Kajaaniin, jossa myös nuorimman sisareni perhe tuolloin asui. Järjestimme mummulle juhlakahvitilaisuuden. Vein hänet teatteriinkin. Käynti teatterissa oli mummulle elämänsä ensimmäinen. En muista teatterikappaleen nimeä, mutta savottalaisista se kertoi. Arvelin, että näytös olisi mummun mieleen, mutta erehdyin. Väliajalla mummu ikävystyneenä pyysi poispääsyä sanoen: En minä tuommosta höpötystä jaksa toista tuntia ennee istua ja kahtoo. Oon minä oekeeta savottoo nähny yli 40 vuotta.” Niinpä lähdimme kotiin, ja mummu oli tyytyväinen.

KUOLO KOITTI

Alina-mummu joutui viettämään viimeiset vuotensa vanhainkoti Puomilassa, jonne hän aktiivivuosinaan ei  olisi koskaan voinut kuvitella joutuvansa. Hän oli edelleen liikuntakykyinen ja kävi tervehtimässä alakerrassa tytärtään Aunea, joka oli sijoitettava Puomilaan, koska kotiin kirkonkylään ei saatu hänelle 24/7-hoitoa. Aune virui vuorokaudet ympäriinsä sängyssä, joskus  hoitajat ennättivät nostaa hänet pyörätuoliin ja viedä yhteiseen saliin toisten luo. Alina-mummu sen sijaan ruokaili yhteisessä salissa, mutta Aunelle tuotiin ruoka sänkyyn. Alina kertoilikin tyttärelleen näkemäänsä ja kuulemaansa.

Juttuseuraa Aunen lisäksi Alina-mummulla oli  Puomilassa vähän. Hän valittelikin:”Tiällä nuo immeiset ovat niin nuoria, etteivät tiijä vanahoista asijoista mittään ja toiset on  niin höppänöitä, ettei niijen kanssa tule mittään huastelemisesta.”  Puomilan henkilökunta, milloin vain ehti, pyrki Alina-mummun kanssa puhelemaan. Ja olihan talossa töissä emäntänä tytär ja talonmiehenä vävy, jotka töistään päästyä käväisivät usein mummua katsomassa.

Viimeisen kerran tapasin mummuni joulun jälkeen 1985. Hän oli ennen joulua joutunut viikoiksi Iisalmeen sairaalaan ja laihtunut niin, ettei häntä entiseksi tunnistanut. Ennen niin verevällä ja pyöreällä mummulla näkyivät luut nahkan alta. Mieli oli hänellä kuitenkin virkeä ja muisti toimi. Kerroin olleeni tyttäreni kanssa joululomalla Kanarian saarilla. Oitis mummu muisti, että hän oli saanut Ruotsissa asuviltaan pojanpojilta jouluksi kortin, jossa pojat olivat kertoneet olleensa Kanarian saarilla. Mummu kyselikin, millainen se saari on ja näinkö siellä poikia. Vielä tuolloinkin hän muisti tarkoin kaikki lapsensa ja 15 lastenlastaan, joilla monella oli jo lapsia.

Puomilassa äitini vuoteen äärellä meitä istuskeli tuolloin vuoden 1985 lopussa kolme leskeä: mummuni, äitini ja minä. Elämän suurista kysymyksistä puhelimme. Mummu sanoi olevansa aivan valmis lähtöön, kunhan noutaja tulee. Tämän maailman hän sanoi jättävänsä jo mielellään. Hänellä ei ollut enää mitään tehtävää täällä, eikä mikään häntä pidellyt. Rutistimme lämpimästi lähtiäisiksi. Neljän viikon kuluttua sain tädiltäni puhelinsoiton: mummu oli siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Täti kertoi, että edellisiltana hän oli vielä mummun kanssa yhdessä laulanut tämän sängyn laidalla iltavirren, eikä mitään kuolon merkkejä ollut vielä havaittavissa. Vielä yölläkin mummua oli normaalisti käytetty yöastialla.

Mummun lähtö oli ”eu-thanatos”, hyvä kuolema hänelle itselleen ja meille läheisille. Olimme saaneet valmistautua mummun poislähtöön pitkällä juoksulla, ja mummu pääsi ikuiseen lepoon nopeasti ilman suuria kipuja ja letkuissa virumista. Tammikuun 27. pnä 1986  aamulla Puomilassa hoitajat olivat havainneet, että Alinan elo sammuu pian. He olivat kärränneet mummua käytävää pitkin hiljaiseen huoneeseen, jolloin mummu oli vielä tajuissaan ja kysynyt: ”Että kae työ minuva kuolevien huoneeseen nyt vie?” Sinnehän mummu oli viety ja soitettu lääkärille kirkonkylään.

Nuori lääkäri oli kehottanut tuomaan kuolevan vastaanotolleen, jotta hän voisi kirjoittaa kuolintodistuksen. Ellei mummua elävänä sinne saataisi, silloin olisi edessä ruumiinavaus. Hoitajat soittivat kiireesti Alinan Marjatta-tyttärelle, joka saapuikin Puomilaan äitinsä hengissä ollessa ja saattoi tämän lääkärin luokse. Mummu oli jo tajuton, mutta hengitti. Lääkärille päästyä mummu oli pahoin turvonnut ja vetäisi siinä lääkärin edessä viimeisen henkäyksensä. ”Siunattua lepoa!” toivotti lääkäri. ”Siunattua lepoa äiti!” toivotti tytär Marjatta.

Mummu siunattiin Vieremän kirkossa kirpeänä pakkaspäivänä pe 14.2.1986. Hautaan Tuomas-puolisonsa viereen hänet laskivat kolmannen ja neljännen sukupolven nuoret miehet. Alina-mummun liki 18 vuotta kestänyt leskeys oli ohi. Muistotilaisuutta vietimme vainajan Marjatta-tyttären kotona. Pakkasesta kylmissämme surutaloon tultua söimme mummun reseptillä keitettyä lämmintä lihasoppaa – mummun muistoksi. Seuraavana päivänä Iisalmen Sanomissa julkaistiin mummun kuolinilmoitus, jossa muistolauseena oli: ”Herra, Sinä annoit väsyneelle levon.”