Kirje ihmiselle, jota ihailen

Rakas Aliisa-opettajani,

Olen ”Naisen ääni”-kirjoituskurssilla. Täällä kehotettiin kirjoittamaan kirje naiselle, jota ihailee. Sinä tulit ensimmäisenä mieleeni. Sinun jälkeesi olen toki tavannut muitakin ihailtavia naisia, mutta Sinä olit ehdottomasti ensimmäinen.

Haluan tällä kirjeellä vielä kiittää Sinua. (Nyt olen jo oppinut sinuttelemaankin Sinua, joka sentään olit OPETTAJANI!)

Muistan hyvin, miten keräsin rohkeutta, jotta voisin ottaa Sinuun yhteyttä siirryttyäni eläkkeelle. Osallistuin silloin elämänkaaren kirjoituskurssille. Kun pääsin elämäni toiselle 7-vuotisjaksolle, esille nousit Sinä, joka olit koko kansakouluajan ollut suuren ihailuni kohde. Jopa nimesi, Aliisa, oli kaunein, jonka olin kuullut. Rakastin koulunkäyntiä Sinun, ensimmäisen opettajani, ansiosta. Siitä halusin silloin Sinua kiittää, jos se olisi inhimillisesti vielä mahdollista.

Sain Kuusankosken kirkkoherranvirastosta tietää, että olit jo aikoja sitten mennyt naimisiin ja muuttanut toiselle puolen Suomea, Kokkolaan.

Loppiaisena päätin soittaa. Puoli päivää kävelin edestakaisin kotona ja keräsin rohkeutta. Enhän tiennyt, millaisessa kunnossa olisit – tai olisitko edes elossa. En tiennyt, kuka puhelimeen vastaisi: mies, lapsenlapsi, hoitaja. Tai vastaisiko kukaan tuntemattomaan numerooni. Entä miten esittelisin itseni: ammattini mukaisena aikuisena vai lettipäisenä alakoululaisena. Minusta tuntui, että olin jälleen arka koulutyttö, joka ei tiennyt, miten kertoisi asiansa opettajalle.

Kun ystävällinen naisääni vastasi puhelimeen, aloin esitellä itseäni: ”Eihän opettaja tietenkään voi muistaa minua, olen Saara …..”. ”Saara, muistanhan minä sinut!” En ollut uskoa korviani! Yli 50 vuoden takaa! Sellaisia opettajat ovat!

Puhelusta tuli pitkä. Kerroit opettajan urastasi ja perheestäsi. Sanoit, että mielesi tekisi vielä nähdä Kuusankosken maisemat ja siellä yhä seisova vanha kansakoulu, mutta et enää jaksanut matkustaa Suomen poikki. Minun olisi tehnyt mieleni hypätä seuraavaan junaan ja tulla katsomaan Sinua, mutta en kehdannut ehdottaa sellaista.

Sen sijaan kerroin kansakoulussa kirjoittamastani aineesta, joka oli jäänyt mieleeni. Siinä haaveilin lähteväni isona neekerilapsia opettamaan. Koulu olisi palmun alla Kiinassa sen takia, että Kiina oli helpompi kirjoittaa kuin Afrikka, jossa oli vaikea f-kirjain. Kiinaan olisi pitkä lentomatka. Jotta matka ei pelottaisi, ottaisin oman opettajani mukaan! Kerroin vielä, että pienen koulutytön uskomaton unelma oli toteutunut moninkertaisesti, sillä työni oli vienyt minua Afrikkaan ja Aasiaan. Olin hämmästynyt siitä, että et ihmetellyt kertomustani.

Yhteys oli syntynyt, ja kortit ja kirjeet alkoivat kulkea Kokkolan ja Lahden väliä. Ihailin Sinun opettajamaisena säilynyttä kaunokirjoituskäsialaasi.

Pari vuotta sitten täytit 90 vuotta. Keksin silloin ystävieni kanssa lähteä teatterimatkalle Kokkolaan, jotta voisin onnitella Sinua. Kun näin pienen, siron naisen tulevan hotellin aulaan, rohkenin mennä hänen luokseen ja kysyä, oliko hän Aliisa-opettajani – vaikka en häntä suinkaan pienenä ja sirona koulusta muistanut. Hymy ja vaalea kihara tukka olivat kuitenkin samaa opettajaa.

Juttelimme pitkään siinä aulassa ja seuraavana päivänä kävin kotonasi. Siellä katsoimme vanhoja luokkakuvia ja kerroimme lisää elämästämme. Me molemmat olimme onnellisia tapaamisestamme. Siitä lähtien olemme pitäneet yhteyttä.

Olen kiitollinen Sinulle siitä, että annoit hyvän alun koulunkäynnilleni ja elämäni suunnalle. Ja olen iloinen siitä, että löysin Sinut uudelleen.

Toivotan Sinulle monia hyviä, armorikkaita vuosia eteenkin päin.

Sydämellisin terveisin oppilaasi Saara