JUURET MARKKULASSA

 Äitini syntyi 4.2.1922 Nurmeksen Markkulaan pikkusiskoksi marraskuussa 1919 syntyneelle Martti Johannekselle. Kasteessa hän sai nimekseen Aila Helena. Hänen vanhempansa Aino Helena Nevalainen (o.s. Kuittinen) oli sairaanhoitaja ja isänsä Olli Emil Nevalainen oli maanviljelijä, Markkulan tilan isäntä. Samalla kylällä oli Emil-ukin lähisukulaisia, ja niinpä äidilläni oli serkkuja lähellä. Myöhemmin hän sai siskoksi Anna Inkerin ja pikkuveljeksi Olli Tapion. Lapsuus oli onnellista aikaa. Maalaistalossa oli aina tekemistä, piilopaikkoja leikkeihin, ruokaa riittävästi ja ranta uimapaikaksi lähellä.  Savinen rantatie oli helteessä kuivuessaan kuin maailmankartta. Rajat halkeilivat tiehen ja vesisateella tie litisi paljaiden jalkojen alla.

Äidille lapsuudenkoti Markkula oli turvallinen ja lämminhenkinen kasvuympäristö.  Hänen isänsä, ukkini, oli kätevä käsistään ja äitinsä, mummini, mieleltään aina sairaanhoitaja, vaikka äidin lapsuudessa hän olikin kotona maalaistalon emännän roolissa. Mummi oli seurallinen, uskovainen ja hyvin lempeä. Äiti kertoi, että mummi kulki kuumemittari mukanaan kylän taloissa seurustelemassa.

Äiti lähetettiin oppikouluun Nurmeksen kauppalaan. Vaikka matka ei ollut pitkä, autokyyti olisi ollut paikallaan talven aikana. Tie oli huono, ja kotona ei ollut autoa. Äiti joutui asumaan viikot vuokralla kauppalassa vanhempiensa tuttujen talossa, viikonlopuiksi pääsi kotiin. Äidille tuo ”kortteeripaikka” ei ollut mieleinen, sillä lukurauhaa tai omaa huonetta ei ollut. Talossa oli usein vieraita ja hengellisiä seuroja joka viikko. Äiti koki, että läksyjen tekemiseen ei ollut rauhaa. Niinpä hän jätti oppikoulun neljännellä luokalla kesken ja päästötodistuksen sai kansakoulusta. Saksankielen taidosta hän sai mukavan alun. Vielä vuosienkin jälkeen hän ymmärsi saksankieltä ja pystyi myös jonkin verran puhumaan sitä.

Koulun jälkeen äiti kävi kangaskoulun ja oppi tekemään käsitöitä. Kankaiden kudonta oli erityisen mieleistä. Äidillä oli taito tehdä räsymatoista kauniita. Hän jopa osallistui Pohjois-Karjalan Marttojen järjestämään kudontakilpailuun ja sai toisen palkinnon kutomallaan matolla. Matto oli tehty meidän farkuista. Äiti kutoi myös pukukankaita. Hänen viimeisen jakkupukunsa kangas oli hänen itsensä kutoma.

NUORUUS

Äidin nuoruus oli sota-aikaa ja työt siihen liittyviä. Lähtö turvallisesta kodista ei ollut sellainen kuin hän oli odottanut. Nuoruusajalta oli toivottu toisenlaista, varsinkin kun äiti oli jo tavannut naapurikylästä komean nuoren miehen, josta tuli isämme.

Jatkosota meni Rukajärvellä viestipataljoonassa puhelunvälittäjälottana. Työ oli tarkkaa ja vaativaa. Kerran pommi osui talon toiseen päätyyn, mutta puhelinkeskus säilyi. Kirjeitä kulki Syvärin ja Rukajärven väliä, sillä äiti ja isä olivat rakastuneet ennen sotaa. Lomat eivät aina sattuneet yhtä aikaa, ja niinpä nuorten seurustelu oli vilkasta kirjeenvaihtoa. Välillä kirjettä joutui odottamaan, mikä aiheutti huolta. Varmuutta ei ollut, vieläkö tavataan vai järjestääkö sota kauheuksineen lopullisen eron.

Äiti kotiutui 25.9.1944, jolloin hän kirjoitti Markkulan vieraskirjaan: ” Tuo aika, yli 3 v. on nyt taakse jäänyttä elämää tuhansine muistoineen. Tänään klo 13.43 olen jälleen tullut rajan yli – oliko se viimeinen kerta? Raja railona aukeaa… Kaunis on koti-Suomi loisteliaassa syksyn väriloistossaan ja Nurmes etenkin.”

Pian 22.10.1944 Markkulassa vietettiin jo äidin ja isäni Esko Tolvasen kihlajaisia. Naapurikylästä Ylikylästä kihlajaisiin saapuivat sulhasen vanhemmat, Pyysärkän emäntä ja isäntä. Mukana olivat myös sulhasen molemmat veljet, Juhani ja Esa sekä äidin serkkuja.

 ÄIDIN JA ISÄN AVIOLIITTO

Häät vietettiin äidin lapsuuden kodissa Markkulassa 1.4.1945.  Äidistä tuli miniä taloon, jossa oman perheen lisäksi asuivat isän vanhemmat ja molemmat veljet. Juhanilla oli jo aviopuoliso, mutta ei vielä lapsia.  Talossa oli myös karjakko, apulaisia ja työmiehiä. Äidin ja isän huone oli ruokasalin vieressä ja siitä huoneesta ei ollut läpikulkua muihin huoneisiin.

Yhteistaloutta asuttiin kunnes isän Juhani-veli rakensi kahden kilometrin päähän oman talon ja muutti sinne. Isän nuorempi veli Esa meni naimisiin 1947, ja niinpä taloon tuli uusi miniä. Yhteistaloudesta luovuttiin keväällä 1955, kun talon isäntä, jota ukoksi kutsuttiin, muutti keskimmäisen poikansa taloon Jussilaan. Mummo oli kuollut jo 1949. Talo jaettiin kahteen osaan. Isän veli sai salin päädyn ja meidän perhe pirtin päädyn. Äiti ja setäni vaimo Eila tulivat hyvin toimeen keskenään ja auttoivat ja tukivat toisiaan, silti oma koti tuntui yhteistalouden jälkeen juhlalta. Talossa molemmilla perheillä oli viisi lasta.

Äidin ja isän lyhyeksi jäänyt avioliitto oli onnellinen, monisärmäinenkin. Viisi lasta syntyi peräkkäin; neljä tyttöä ja viimein odotettu poika. Vanhin oli yhdeksän ja nuorin neljä, kun kaikki särkyi.  Oli heinäkuun alku 1955 ja valmistauduttiin heinäntekoon, kun isä sai aivoverenvuodon ja menehtyi kolmen päivän jälkeen. Se maanantaipäivä järkytti koko suvun ja kylän. Äiti oli vasta 33 –vuotias jäädessään viiden alle kymmenvuotiaan lapsen kanssa yksin. Oli vain pärjättävä.  Sinä kesänä kyläläiset auttoivat heinätöissä, jotka oli tehtävä heti hautajaisten jälkeen. Äidin suru oli lohduton, jota lisäsi vielä syyskuussa tapahtunut veljensä tapaturmainen kuolema. Mummi toimi tyttärelleen ja miniälleen lohduttajana. Siihen aikaan ei kriisiapua ollut.

Kun äiti riisui hatustaan suruharson, me lapset ihmettelimme miksi se harso on raskas kantaa, kuten äiti sanoi. Hautausmaalla käynnistä tuli meille kaikille tapa, jota vieläkin vaalimme, jokainen tavallamme. Ensimmäinen joulu isän kuoleman jälkeen oli erilainen joulu iloisten ja onnellisten joulujen jälkeen. Onneksi enomme, äidin nuorempi veli tuli meille joulun viettoon. Veljeni Tapio sanoi Olli-enolle:” Olli-eno, ethän sinä kuole!” Viisivuotias jo pelkäsi kaikkien läheisten miesten kuolemaa. Syyskuussa kuollut enomme oli syntynyt marraskuussa 1919, kuten isämme ja häneltä jäi kolme alle viisivuotiasta poikaa. Mummi vietti joulua heidän luona Tohmajärvellä.

ELÄMÄ JATKUU

Vaikka äiti oli maalaistalon emäntänä, ei hän voinut olla navettatöissä, koska oli allerginen lehmille. Nuoruusvuosina allergian hoitoon eivät lääkärit osanneet lääkkeitä määrätä. Kansanparantaja Viekin mummon lääkkeillä äidin allergiaa hoidettiin, kunnes parhaaksi lääkkeeksi todettiin navettatöistä pidättäytyminen.

Maalaistalossa perheenäidille riitti työtä ilman navettatöitä. Äiti piti huolen taloustöistä keittiössä ja myös vaatehuolto oli äidin vastuulla. Meille tytöille opetettiin jo varhain ruuanlaittoa ja leipomista. Juhlapyhiksi tehtiin karjalanpiirakat ja kahvileiväksi piparkakkujen lisäksi lusikkaleipiä. Äiti piti huolen, että me tytöt osasimme perata kalat ja nylkeä ruuaksi tapetut kanat. Myös riistan käsittelyyn opimme varsin nuorena.

Pulsaattoripesukone meillä oli jo varhain, mutta pyykit huuhdottiin järvellä. Talvella se oli kylmää puuhaa, mutta kyllä äiti meidät sinnekin mukaan otti lakanoita huuhtomaan. Kesäisin saimme iltaisin laittaa likaiset jalkamme pyykkikoneeseen ja pestä jalat koneella. Istuimme saunan lauteella ja kone pesi jalat. Äiti varoitti, ettei jalkoja saa laittaa pyörivään rumpuun. Tämä varsin erikoinen jalkojenpesurituaali oli hauska,

Heinäpellolla pienimmät lapset haravoivat, mutta itsestään selvää oli, että lapset osaavat seivästää heinää ja ajaa hevosen vetämää haravakonetta. Varsinkin sisareni Helena, joka oli meistä pisin, joutui haravakonetta ajamaan. Äiti itse oli aina mukana heinätöissä ja meitä opettamassa ja huolehti ruokailusta samanaikaisesti. Meistä tytöistä joku kävi hakemassa päiväkahvit pellolle.

Kesäisin lanttupellon kitkeminen ai aina ollut hauskaa, mutta äiti maksoi pennin tai kaksi metriltä ja sai meidät omalla rahalla tikkukaramellien oston toivossa tekemään ikävää työtä.. Omat pienet palstamme kasvimaalla oli äidin keksintö. Siitä innostuimme niin, että liityimme 4H-kerhoon. Kerhosta joku neuvoja kävi tarkastamassa pienet palstamme. Kyllä äiti avusti meitä myös palstojen hoidossa.

Äiti piti tärkeänä, että lapset saavat käydä koulua. Vanhemmat sisareni olivat joutuneet aloittamaan oppikoulun taksilla kulkien ja ”kortteerissa” asuen. Niinpä äiti aktiivisena ihmisenä kulki paikallisen liikennöitsijän puheilla monta kertaa. Näiden reissujen ansiosta kylältämme alkoi kulkea aamuin illoin linja-auto niin, että oppikouluun oli mahdollista kulkea kotoa käsin. Tämän jälkeen kylältämme oppikouluun kulkijoita oli täysi linja-auto. Niistäkin perheistä, joista ennen tätä mahdollisuutta ei ollut, lapsia lähti oppikouluun. Äiti innosti kyläläisiä laittamaan lapsia opin tielle. Äiti piti aina tärkeänä, että myös tyttöjä koulutetaan niin, että heillä on oma ammatti, vaikka menisivät naimisiin. Tästä he olivat myös isän kanssa sopineet.

Äidillä oli paljon työtä ja vastuu perheen hyvinvoinnista. Joskus hän sai avukseen kodinhoitajan niin, että pääsi käymään oman äitinsä, sisarensa tai veljensä luona. Kerran hän pääsi muutaman päivän lomalle Runnin kylpylään Kiuruvedelle. Mukava kodinhoitaja oli kanssamme, mutta silti ikävöimme äitiä,

ÄIDIN UUSI AVIOLIITTO

Vuodet kuluivat ja suru muutti muotoaan, kodissa elettiin täyttä elämää, lapset kävivät koulua.  Äiti meni uuteen avioliittoon Heikki Pikkaraisen kanssa. Me saimme vielä ihanan pikkusiskon, joka oli vuoden vanha, kun meille rakennettiin uusi talo lähelle entistä kotia. Pyysärkkä jäi Esa-sedän perheelle kokonaan. Meidän talo ristittiin Pihlajikoksi. Äidin ollessa 41-vuotias saimme iloksemme vielä pikkuveljen, jonka ylioppilasjuhlissa 1982 äiti puheessaan mainitsi, että hän on kolmekymmentä vuotta laittanut aamuisin lapsia kouluun ja odottanut ruuan kanssa iltaisin koulusta kotiin. Nyt hänellä alkaa vapaampi aika.

ÄIDIN HARRASTUKSET

Äiti oli aina kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista ja järjestötoiminnasta. Hän toimi mm. Martta-järjestössä, SPR:ssä ja Diakonia-seurassa omalla kylällä. Puheenjohtajan, varapuheenjohtajan tai sihteerin hommia hänelle riitti. Nurmeksen maalaiskunnan terveydenhoitolautakunnassa hän toimi jäsenenä. Sinne hän joutui matkustamaan taksilla, koska lautakunnan kokoukset olivat iltaisin ja kotikylältä ei enää silloin kulkenut linja-autoja.  Äiti koki yhteisten asioiden hoitamisen antoisana vaihteluna kotitöille. Ennen joulua meillä pakattiin paketteja perheisiin, joissa tiedettiin olevan puutetta. Paketteihin laitettiin mm. riisiä, omenia, kynttilöitä ja villasukkia. Äiti vei paketteja perille ja sai varmaan joulumielen auttamisesta. Äidinmaidossa tai kodin perintönä arvelen meidän saaneen kipinän järjestötoimintaan ja halun toimia hyväntekeväisyysjärjestöissä.

Kokeilijan mieli ei äidiltä kadonnut koskaan. Meidän lasten lähdettyä kotoa ja töiden jo vähentyessä äiti kirjoitti runoja ja maalasi öljyväreillä tauluja, lähinnä asetelmia ja maisemia. Hän kävi maalausopissa Maaseudun sivistysliiton ja kansalaisopiston kursseilla. Runoja hän oli kirjoittanut jo nuorena pöytälaatikkoon, mutta veresti taitojaan kansalaisopiston runoryhmässä. Sieltä hänet oli pyydetty lausumaan oma runonsa paikkakunnan itsenäisyyspäivän juhlassa. Juhlasta tuli hänelle viimeinen itsenäisyyspäivän juhla, sillä hän kuoli seuraavana kesänä. Hänen runojaan oli vielä yhdessä joululehdessä, joka ilmestyi äidin kuoleman jälkeen. Äiti luki kaunokirjallisuutta, mutta usein kirja putosi kädestä, kun työpäivän jälkeen sitä yritti sängyssä lukea. Omasta mielestään hän oli hidas lukija, isän kanssa samaa kirjaa yhdessä lukiessa isä joutui odottamaan sivun vaihtoa.

Maalaus- ja kirjoittamisharrastusten lisäksi äiti lauloi naiskuorossa. Hänen äänialansa oli altto. Sisaruksistani kaikki minua lukuun ottamatta perivät hyvän lauluäänen ja tarkan nuottikorvan.  Kotona laulettiin paljon, myös minä sain laulaa, vaikka lauloin nuotin vierestä.  Oikeudenmukaisena äiti ei kuitenkaan hyväksynyt sitä, että minulla oli laulunumerona yhdeksän, minkä sain opettajana olevalta huonokuuloiselta kanttorilta laulettuani hänen korvaansa kuuluvasti. Kun laulunopettaja vaihtui ja opettajaksi tuli pätevä laulunopettaja, pakotti äiti minut vapaaehtoiseen laulun opetukseen. Heti, kun numero putosi seitsemään, äiti lupasi minun erota laulusta, koska nyt ”numeroni alkoi lähennellä totuutta”, kuten äiti sanoi.

 Meistä äidin lapsista kukaan ei jäänyt kotipaikkakunnalle Nurmekseen.  Opiskelu- ja työpaikat ja omat perhetilanteet veivät meidät ympäri Suomea. Äiti piti yhteyttä tiiviisti puhelimen välityksellä. Myös kirjeitä kirjoiteltiin, varsinkin opiskeluaikoina. Perheiden kasvaessa ja lastenlasten syntyessä äiti sai tuoda rotinoita ja tekemiään villavaateita tuliaisinaan. Ristiäisissä, joita riitti, äiti oli itseoikeutettu vieras. Vuoden 1981–1982 vaihteessa oli jopa neljät lapsenlapsen ristiäiset puolen vuoden sisällä. Silloin syntyivät Mikko, Matti, Eemeli ja Anna-Mari. Äiti kulki tuliaistensa kanssa Nurmeksesta Kangasalle, Hämeenlinnaan ja Espooseen vauvojen syntyessä ja uudestaan ristiäisiin. Meidän tyttöjensä synnytyksiä hän sanoi jännittäneensä enemmän kuin yhtään omaa synnytystään.

Minulle äiti soitti aina lauantai-aamuisin jo kello kahdeksan, koska hän tiesi minun olevan aamuvirkku. Siinä kävimme läpi viikon kuulumiset puolin ja toisin.  Äidille oli tärkeää, että arki on arki ja juhla on juhlaa. Juhlapyhien valmisteluistani hän muisti tiedustella. Samoin ikkunoiden pesu keväisin kiinnosti. Äiti oli sitä mieltä, että ikkunoiden pitää olla kirkkaat, silloin mielikin pysyy puhtaampana.

Vielä äidin kuoleman jälkeen huomasin kaipaavani näitä yhteisiä puhelinhetkiämme. Vasta sitten huomasin, miten monta asiaa jäi kysymättä ja puhumatta, vaikka suhde äitiin oli aina ollut hyvä. Varsinkin käytännön asioista äidiltä olisi aina voinut kysyä ja vastauksen olisi saanut, näin arvelen.

Äiti opetti paljon, eniten omalla esimerkillään. Kouluttautumiseen ja omalla työllä toimeentuloon hän meitä kasvatti. Työntekoon opimme jo varhain lapsena. ”Luoja ei laiskoja elätä”, huuteli äiti kesällä aitan oven takana, kun heinäpellolle meitä herätteli. Hän korosti yhteisvastuuta ja heikommassa asemassa olevista huolehtimista ja siihen kasvatti.

Vaikka äidin poliittinen kanta oli selkeästi maalaisliittolainen, ei hän meille omia mielipiteitään tyrkyttänyt. Jokainen sai oman kantansa muodostaa, niin kuin kävikin. Laidasta laitaan meidän suurperheestä äänestäjiä riittää. Äiti kunnioitti valintojamme myös muissa asioissa. Varmaan hän jotain ihmetteli, mutta itsekseen. Vastuun omista valinnoistamme opimme kantamaan.

Äidillä oli elämässä myös murheita ja vastoinkäymisiä. Silloin väsymys ja alakulo näkyivät kasvojen uurteissa. Valittaja hän ei ollut, enemmän selviytyjä, ja selviytyjiä meistä tuli hänen mallinsa mukaisesti.

Äiti oli tukena elämän eri vaiheissa. Tuki ei horjunut silloinkaan, kun elämä riepotteli ja kaikki ei mennyt suunnitellusti ja hyvin. Äitiin pystyi luottamaan. Kiitollinen olen kaikesta, mitä häneltä olemme saaneet. Useammin kiitollisuuden ja tunnustuksen olisin voinut hänelle ääneen sanoa. Hän oli tarmokas, rohkea ja viisas äitimme.

HYVÄSTIJÄTTÖ

Oli loppukesä 1988, kun äiti kertoi meille lapsilleen, että hän on käynyt terveyskeskuslääkärillä kaulalla olevan pienen pahkuran vuoksi. Tästä alkoi aika, jona hän valmistautui jättämään meidät, mielestämme liian varhain.

Diagnoosi, mikä oli sylkirauhasen syöpä, varmistui vasta monen vaiheen jälkeen ja liian myöhään. Pitkä ja iso leikkaus sekä sädehoito eivät pysäyttäneet taudin etenemistä. Monesta diagnoosin viivästymiseen tapahtuneesta virheestä huolimatta äiti ei ollut katkera, vaikka elämänhaluja olisi ollut. Nyt hän olisi voinut nauttia vapaasti omista harrastuksistaan, joihin työntäyteisinä vuosina ison perheen äitinä maalaistalossa ei ollut aina mahdollisuutta.

Kesä 1989, tuo äidin viimeinen, on jäänyt mieleeni saattohoitokesänä. Juhannuksen aikaan äiti löysi päästään ja vatsaltaan ylimääräisiä pahkoja, mitkä olivat tammikuussa leikatun syövän etäispesäkkeitä. Heinäkuussa Kuopion Yliopistollisessa sairaalassa hänelle kerrottiin, että hoito tapahtuu tämän jälkeen Nurmeksen terveyskeskuksessa, minne hänet lähetettiin. Siellä hänelle oli paikka neljän hengen huoneessa, ja me emme voineet kuvitellakaan, että siellä voisimme koko ajan olla hänen kanssaan.

Tuli viikonloppu, ja minä matkustin 8 –vuotiaan poikani Matin kanssa äitiä viikonloppulomalle kotiin hakemaan. Oli sovittu, että äiti palaa sunnuntai-iltana osastolle takaisin. Vietimme mukavan viikonlopun kotona. Äiti nautti olostaan ja otti päiväunet pihakeinussa, mihin hänelle laitoin pehmusteet, etteivät puuosat paina hänen kovasti laihtunutta vartaloaan.

Tuli sunnuntai-ilta, ja minulla omaan kotiin lähdön aika. Minulla oli seuraavana päivänä työpäivä ja Matilla koulupäivä. Aloin puhua äidille, että vien hänet terveyskeskukseen ennen lähtöäni, kuten oli perjantaina sovittu. Äiti sanoi, että hän haluaa kuolla kotona, omassa sängyssään. Soittelin sisaret läpi ja kerroin tilanteen. Vanhin sisareni Pirkko ilmoitti heti, että hän ottaa työstään palkatonta lomaa ja tulee äidin luo. Saattohoitorinkiin ilmoittautui heti toisiakin sisaria. Jokainen alkoi miettiä omaa mahdollisuuttaan osallistua hoitoon. Minä sairaanhoitajana lupauduin antamaan neuvot ja ohjauksen tilanteeseen, jolloin äidin kunto huononee niin, että hänet on hoidettava vuoteeseen ja riittävästä kipulääkityksestä on pidettävä hyvä huoli. Serkkuni, äidin kummityttö, lupautui myös auttamaan.

Lämmin kesä alkoi kääntyä syksyyn.  Äidin verenpisarat suuressa padassa pihalla kukkivat kilvan pihan muiden kukkien kanssa. Sukulaisia ja ystäviä kävi tervehdyskäynnillä, erityisen ilahtunut äiti oli oman enonsa yllätysvierailusta. Jokaiselle viikolle löytyi hoitaja omista lapsista. Kukin hoiti tavallaan ja oman osaamisensa mukaan. Sisareni Varpu-Liisa toi ravintoliuoksia ja hyvälle tuoksuvia voiteita, erityisesti jalkavoiteita. Minä pidin huolta, että kipulääkitys on riittävä.  Yhteydenpito terveyskeskuksen kanssa toimi hyvin puhelimitse. Äiti toivoi, että joku lapsista olisi hänen luonaan, kun hän lähtee. Ei hän kuvitellutkaan, että kaikki ympäri Suomea asuvina voisimme yhtä aikaa olla.

Oli elokuun viimeinen viikonloppu, kun jo perjantaina alkoi tuntua, että lähtö on lähellä. Sisareni Pirkon kanssa olimme hoitajina. Emme jättäneet hetkeksikään äitiä yksin. Minä jopa nukuin hänen vieressään. Se viikonloppu oli valmistautumista äidin kuolemaan.

Äiti halusi lauantaina istumaan ja pyysi, että kaikki ketä nyt oli kotona, tulisivat hänen luokseen. Siinä hän puhui hiljaisella äänellä lähestyvästä kuolemastaan. Kirkkoherra kävi antamassa ehtoollista ja äiti sanoi merkanneensa virsikirjaansa virret, joita voisimme valita hautajaisiin, jos niin tahdomme.

Sunnuntaina aamupäivällä äiti oli jo niin väsynyt, että emme nostaneet häntä sängystä. Vierailulle tulemaan kysyville ystäville kerroimme, että äiti tarvitsee nyt vain rauhaa ja hiljaisuutta. Terveiset välitimme kaikilta soittajilta. Iltapäivällä äiti ei enää jaksanut puhua. Tuli ilta ja  8–vuotiaani kysyi hyvin varovasti äidin huoneen ovelta, että kuoleeko mummi tänä yönä. Osasin kertoa, että kyllä mummi kuolee. Matti kävi sanomassa mummille hyvää yötä ja sanoi minulle, että häntä väsyttää ja jos mummi kuolee, hän voi nukkua, koska on jo hyvästellyt mummin. Pirkko, Heikki ja minä istuimme äidin luona koko illan. Äidin ei tarvinnut olla yksin kuolemansa hetkellä. Tätä hän oli myös toivonut.

Ilta oli jo vaihtumassa yöksi, kun Pirkko soitti kaikille siskoille ja molemmille veljille, että äiti on nyt lähtenyt. Naapurista sukulaiset tulivat vielä meidän kanssamme laulamaan äidin huoneeseen. Vaikka kuolema oli odotettavissa, silloin vielä piti poliisin käydä tekemässä raportti kotikuolemasta. Heikki pahoitti tästä mielensä, vaikka hehän hoitivat vain virkatehtäväänsä.  Äidin taudin runtelema ruumis vietiin vielä yöllä terveyskeskuksen kylmiöön. Tuttu hautaustoimistoyrittäjä oli antanut luvan milloin tahansa soittaa, kun tarvitsemme apua.

Seuraavana aamuna, kun sisareni avasi radion, sieltä tuli laulu ”Joka aamu on armo uus´. Minua paleli ja itketti. Aloimme järjestellä käytännön asioita. Kävimme valitsemassa arkun ja rinnalleen äiti sai kasvattamiaan punaisia verenpisaroita. Olimme viemässä äidin arkkua kappelin kylmiöön, kun setämme Juhani tuli meitä hautausmaalla vastaan ja sai kuulla äidin kuolemasta. Äiti ja Juhani olivat olleet hyviä ystäviä keskenään.

Hautajaiset 8. syyskuuta olivat äidin näköiset. Me, lapset perheinemme ja Heikki kuljimme kukkamatolla peitetyn arkun kanssa siunauskappeliin, jossa muu saattoväki odotti. Olimme sitä ennen jättäneet avatun arkun äärellä jäähyväiset 67-vuotiaana kuolleelle äidillemme. Virret olivat äidin valitsemat ja vanhin lapsenlapsista lauloi morsiamensa kanssa ”oi muistatko vielä sen virren”. Laskimme kukin yhden ruusun arkulle 7-vuotiaan Anna-Marin lukiessa säkeen ”Taivaan isä rakkahin, lepo lempeä mummille anna, käsivarsin hellin ja turvallisin hänet taivaaseen luoksesi kanna.”

Muistojuhla oli kotona. Lattioilla oli äidin kutomat räsymatot, pöydissä pihalta poimitut kukkaset ja äidin omat liinat, kaappien päällä kuvia äidistä ja seinillä äidin maalaamia tauluja. Viimeinen, kesken jäänyt taulu oli maalaustelineessä. Tarjottavat olimme valmistaneet itse kotitalousopettajasisareni ohjeiden mukaan. Jokaiselle oli ollut joku tärkeä tehtävä äidin viimeiseen juhlaan. Oma tehtäväni oli puhe.

Seuraava yö oli ensimmäinen pakkasyö, ja äidin verenpisarat eivät sitä enää kestäneet. Haudalleen äiti sai itse viimeisenä kesänään kotimetsästä valitsemansa kiven, johon istutettiin risti ja hänen nimensä. Heikin kuoltua myös hänen nimensä tuli samaan kiveen. Kesäisin vien haudalle mielelläni päivänkakkaroita, äidin lempikukkia.

Rakas äiti, olit minulle paras äiti! Kiitos.