Olen taltioinut Äitini Eeva Sirkan (o.s. Sauru) haastattelun audionauhalle hänen kotonaan joulukuussa 1993. Hän oli silloin 75 –vuotias. Minulla oli lupa käyttää haastattelua Turun yliopiston kulttuurihistorian opintoihini. Olen halunnut taltioida rakkaan Äitini äänen, joten en ole muuttanut hänen kertomaansa ajankuvausta hänen opiskelustaan. Äitini kuvailee seikkaperäisesti sairaanhoitajatarkoulutusta 1940 –luvun Helsingissä, Vanhalla Kirurgialla, jossa toimi valtion sairaanhoitajatarkoulu. Olen erottanut sitaateilla suorat lainaukset hänen haastattelustaan. Äitini kertojaminä on Eeva Sauru.

Eeva Saurun lapsuuden perhe

Eteläpohjalaisessa Saurun perheessä oli seitsemän lasta, neljä tytärtä ja kolme poikaa 1900 –luvun alkupuolella. Eeva Sauru oli perheen toiseksi nuorin lapsi. Perhe sai elantonsa pääasiassa maatilaltaan. Karjanhoito kuului Suomessa Markkolan (1989) mukaan pääasiassa naisille. Suurin osa ansiotyötä tekevistä naisista sai toimeentulonsa omalta viljelmältään. Saurun perheen Isältä ja Äidiltä vaadittiin suuria ponnistuksia, jotta kaikilla seitsemällä lapsella olisi yksilöllinen, nuoren toiveitten mukainen tulevaisuus ammatinvalintoineen. Saurun perheen Isä, Vihtori Sauru saattoi hankkia lisäansioita myös hevosella ja postin jakelutehtävässä. Lisäksi hän toimi tulkkina seudulla vieraileville ulkomaisille insinööreille. Vihtori Sauru oli asunut Yhdysvalloissa kuusi vuotta 1900 –luvun alussa. Hän oli oppinut englanninkielen hyvin, koska sillä paikkakunnalla, missä hän työskenteli, ei ollut paljon suomalaisia. Eeva Sauru oli mukana perheen moninaisissa töissä, kuten esimerkiksi perunanistutuksessa, lannanajossa ja lannan levittämisessä, heinätöissä, elonleikkuussa ja perunannostossa. Elettiin hyvin maatalouskeskeistä aikaa. Kiireiset sadonkorjuuajat vaativat nuorta, tervettä työvoimaa. Jokaisen työpanos oli tärkeää.

Eeva Saurun tulevaisuuden suunnitelmia

”Voimistelunopettaja minusta piti tulla niin kuin isosiskostanikin. Ihailin häntä tavattomasti. Voimistelu ja urheilu olivat lempiaineita sekä koulussa että vapaa-aikana. Viisi vanhempaa sisarustani olivat ylioppilaita ja he olivat opiskelleet eteenpäin; akateeminen tutkinto oli neljällä sisaruksella. Äitini toivoi, että keskikoulun jälkeen nuorimpana tyttärenä jäisin kotiin maatilalle töitä tekemään. Suomessa oli akateemista työttömyyttä vuonna 1933; maisterit lakaisivat katuja Turussa. Luvassa olisi mahdollinen työttömyys. Kirjoittelin sisarilleni ja veljilleni, voinko jättää koulun. Niinpä yhdessä parinkymmenen luokkalaiseni kanssa päätimme olla jatkamatta lukioon.”

”Kotona ollessani tuntui kuitenkin vähitellen, että haluan päästä opiskelemaan. Sairaanhoitajakouluun ei vaadittu ylioppilastutkintoa. Myös päätökseni jatkaa sairaanhoitajatutkinnon jälkeen terveyssisareksi olivat osaltaan innostamassa hakeutumiseen hoitoalalle. Marraskuussa 1942 sain Helsingistä ruskean kirjekuoren. Kirjeessä ilmoitettiin: ´Teidät on valittu Valtion sairaanhoitajatarkouluun Kirurgian kurssille. Koulutus alkaa 3.1.1943.´ Oli vaikeaa, kuinka uskallan kertoa uutisen Äidille ja muulle perheelle. Tuntuu, että kotona olisi tarvittu. ´Kaikki tarvitsevat sinua´, sain kuulla useita kertoja kotitöissä ollessani. Vanhin sisareni oli kannustamassa: ´Viisainta on, että lähdet opiskelemaan.´ Sain luvan aloittaa opiskeluni. Tammikuun toinen päivä 1943 läksi opiskelemaan pääkaupunkiin.” Sairaanhoitajatarkoulutus oli alkanut Helsingin Kirurgisessa sairaalassa vuonna 1889.

Eevan opiskelun valintatilanteeseen liittyi läheinen ja tärkeä äidin ja tyttären suhde, joka on Junkkarin (1992) mukaan naisen elämän perussuhde.

Sairaanhoitajatarkoulutus Helsingin Vanhalla Kirurgialla

Hoitoalan valintaa ja päätöstä hakeutua alalle opiskelemaan olivat tukemassa Eeva Saurun hyvät kokemukset hoitotyöstä oman kuntansa sairaalassa, missä hän sai olla harjoittelijan 16 –vuotiaana yhden kesän ajan. Suomessa elettiin isänmaallis-kristillisen innostuksen aikaa, joka sai mukaansa varsinkin nuoria. Karjala oli nuoren eteläpohjalaisen Eeva Saurun sydäntä lähellä. Selkeä ammattihaave erikoistua sairaanhoitajatarkoulutuksen jälkeen terveyssisareksi oli innostamassa opiskelun aloittamista. Maaseudulla rakennettiin vuoden 1941 jälkeen neuvoloita. Siten myös Karjalassa oli puutetta pätevistä terveyssisarista.

Sairaanhoitajaksi valmistuminen kesti kolme vuotta. Eeva Sauru kuvailee koulutusta. ”Aluksi oli neljä kuukautta valmistavaa koulua, joka oli myös koeaikaa. Alussa oli jonkinlaiset psykologiset kokeet, testi siitä, olemmeko kelvollisia sairaanhoitajiksi. Suurin osa oppilaista aloitti ohdakkeisen taipaleen sairaanhoitotyön polulla. Valmistava koulu oli melko rankkaa. Vaikka minulla oli kokemuksia monenlaisesta työstä, sairaanhoitajakoulutuksen aikana karsittiin pois kaikki entinen – ihminen tulee nollapisteeseen. Kaikki sairaanhoitajaoppilaat lukivat todella ahkerasti tentteihin.”

”Valmistavan koulun puolivälissä oli arvostelu. Jokainen oppilas kutsuttiin vuoronperään valmistavan koulun johtajattaren kansliaan puhutteluun. ´No neiti Eeva Sauru, mikä teissä on semmoinen huono puoli.´ kysyi johtajatar. ´Pahinta on se, että puhun ensin ja sitten ajattelen´. Johtajatar melkein hypähti: ´Osuitte naulan kantaan! Juuri sellainen olette.´ Sitten hän rupesi kehumaan minua. Kun ensin haukuin itseni, sitten johtajatar kehui minua. Valmistava koulu meni hyvin, vaikka se oli pikkumaista hommaa. Vanhin sisareni kannusti minua opiskelussani, jotta jaksaisin urhoollisesti loppuun asti. Sairaanhoidon käytäntöjä opeteltiin muun muassa pistämällä ruiskulla keittosuolaa appelsiiniin. Tuntui, että olemme täysiä tekijöitä. Vuoteenpetaus oli tärkeä asia; sitä harjoiteltiin liikaakin. Kello kädessä otettiin aikaa: meni vielä toista minuuttia, että tuli hyvä vuode. Sitä taitoa tarvittiin paljon. Sairaanhoitajat petasivat potilaiden vuoteet. Neljän lukukauden aikana saatiin teorian ja käytännön opiskeluvalmius, joten voimme lähteä sairaalaan töihin. Siellä oli yhden kuukauden koejakso, jos tunaroi, voi saada lähtöpassit koulutuksesta. Selviydyimme koeoppilaina hyvin.”

Florence Nightingalen jalanjäljissä

Sairaanhoitajakoulutuksen pitkä historia ulottuu 1600 –luvulle asti. Nykyaikaisen sairaanhoitotyön luojana arvostetaan Florence Nightingalea (1820–1910). Uusien hoitajattarien tuli olla ennen muuta ammattitaitoisia. Sairaanhoito oli nostettava nopeasti edistyvän lääketieteen vaatimusten tasolle. Sairaanhoitajaoppilaalta vaadittiin ehdotonta täsmällisyyttä, rauhallisuutta, luotettavuutta ja siisteyttä.

Sairaanhoitajaoppilaan pukeutuminen oli säntillistä. Nightingalen aloittama perinne jatkui. ”Meillä ensimmäisen vuoden oppilailla oli myssyssä yksi sininen raita, toisen vuoden oppilailla kaksi ja kolmannen vuoden oppilailla kolme raitaa. Oppilaista käytettiin nimityksiä: yksinatsaiset, kaksinatsaiset ja kolminatsaiset. Sinisten oppilaspukujen pituus oli 20 cm maanrajasta. Tukassa piti olla verkko, kiharat eivät saanet repsottaa, eikä liehua, ei sormuksia, ei koristuksia. ei kasvojen maalausta – oli oltava siveän ja siistin näköinen. Ennen kuin kelpuutettiin sairaalaan töihin, käytiin koulun rehtorin puheilla. Aino Durchman, sairaanhoitokoulun rehtori oli jämpti täti. Hän katsoi, oletko kaikin puolin kelpo oppilas, oliko sisustani tarpeeksi puhdas. Oli tarpeellista, että johtaja oli jämpti. Kunnioitimme, pelkäsimme, mutta myös rakastimme häntä.”

Opiskelu sairaanhoitajakoulussa oli vaativaa. ”Tentteihin piti lukea tavattoman paljon. Asuin oppilasasuntolassa. Siellä oli tiukat säännöt, muun muassa valoja sai pitää vain kello 22 asti. Sen jälkeen oli ehdoton hiljaisuus. Muutenkin oppilasasuntolassa vallitsi tiukka kuri ja järjestys. Elettiin sisäoppilaitoksessa, internaatissa. Oppilaskodissa oli johtajatar, joka myös valvoi oppilaita. Hän oli erittäin tarkka ja piti siisteystarkastuksia kuin armeijan kasarmeissa.”

Koulutuksen aikana oppilaat eivät saaneet mennä naimisiin ilman erouhkaa. Kuitenkin tämä sääntö alkoi pikku hiljaa muuttua.

Hoitotyö sairaalassa sairaanhoitajaoppilaan kuvailemana 1940 –luvulla

Opiskelu hoitoalalla oli monilla kutsumusammattiin valmistumista. Kaitila et al (1994) mukaan työllä on ihmisen toiminnassa keskeinen merkitys – yksilön, yhteisön ja koko yhteiskunnan elossa oleminen pyritän turvaamaan työllä. Työ tarjoaa ihmiselle toimintaa, jossa hän voi käyttää erilaisia kykyjään, tietojaan ja taitojaan sekä kehittyä niissä. Työnluonne 1940 –luvulla eli käsityömaisen työn vaihetta. Siinä työn välineenä oli kokemusperäinen tieto, vanhemmilta työntekijöiltä opittu taito sekä omat työvälineet. Lääketieteellisen tiedon lisääntymisen ja hoitomenetelmien kehittyminen synnyttivät tarpeen kehittää terveydenhuoltopalveluja sekä parantaa niitä antavien ihmisten ammattitaitoa.

Eeva Sauru kertoi kokemuksistaan sairaanhoitajaoppilaan käytännönjaksoista. ”Jouduin ensimmäisellä käytännön jaksolle kirurgiseen sairaalaan. Kävimme kaikki klinikat läpi opiskelun kuluessa. Oli tapana, että kussakin klinikassa oltiin yksi kuukasi, korkeintaan kaksi. Joka jakson jälkeen käytiin Aino Durchmanin luona. Hänelle vietiin sairaalasta saatu osastonhoitajan todistus nähtäväksi. Siinä oli monenlaisia arviointeja: muun muassa uuttera, laiska, huomaavainen, ottaa potilaan huomioon. Jos osastonhoitaja oli katsonut, että oppilas oli hyvä, hän oli laittanut sinisen viivan. Jos oppilas oli huono, hän sai punaisen viivan. Jos oppilas oli erityisen hyvä, hän sai kaksi sinistä viivaa. Niitä ei usein tullut. Osastonhoitajan todistus kädessä menimme Aino Durchmanin puheille, niin sanottu Aino-puku päällä. Hän katsoi, oliko puku tarpeeksi pitkä, myssy oikealla tavalla päässä. Hän kommentoi todistusta. Jos oli hyvä, sai kiitosta. Jos taas oli punainen viiva, hän sanoi, että oli syytä parantaa.”

”Työpäivä alkoi kello seitsemän. Päivällä oli kahden – kolmen tunnin tauko. Silloin sai mennä pois sairaalasta oppilaskotiin tai asioille. Illalla kello 20 työt päättyivät. Päivälle tuli tarpeeksi pituutta, se oli todellakin työtä. Ei ehtinyt istahtaakaan muuta kuin käydä syömässä kaksikymmentä minuuttia – sekä aamiaisella että päivällisellä. Juoksujalkaa käytiin syömässä, työtä oli tavattoman paljon. Elettiin sota-aikaa. Ruoka oli kortilla. Yhden lasillisen maitoa sai päivässä, leipää muutaman palan. Säännöstelyn vuoksi kermaa sai puoli desilitraa päivässä ja neljänneskilogramma voita kuukaudessa. Kahvia ei saatu juuri lainkaan. Vaikka oppilaat tekivät pitkiä työpäiviä, emme silti laihtuneet. Sunnuntaisin oli tarjolla ihanaa kanipaistia. Ruoka oli terveellistä, sitä oli riittävästi. Jos ei ollut perunaa, syötiin lanttua.”

”Valvontajakso kirurgisessa sairaalassa oli erittäin rankkaa. Valvontajakso kesti yleensä kuukauden, 26 yötä. Tavallisesti, kun tämä pitkä valvontajakso alkoi, oltiin aamupäivä työssä. Iltapäivällä oltiin työssä kello viiteentoista asti. Silloin osastonhoitaja sanoi, että oppilas saa mennä nukkumaan. Kello 20 alkoi yövuoro. Se oli pelottava ja jännittävä kaikin puolin. Oppilaan hartioilla oli iso osasto, työtä oli tavattoman paljon. Potilaita saattoi osastolla olla jopa kolmekymmentäkolme. Koko yön sai olla liikkeellä. Ei ollut mahdollista saada edes paljon juomista. Sairaalassa oli yliyökkö, joka tuli apuun, jos oli tarvetta. Kuitenkaan kovin mielellään ei häntä pyydetty, ellei ollut pakko. Yövuoro kesti illasta kello kahdestakymmenestä aamu kello yhdeksään asti, ainakin kolmetoista tuntia. Se saattoi kestää vieläkin pitempään, sillä yökkö oli mukana aamukierrolla, haavasiteitten vaihdossa.”

”Kello yhdeksän jälkeen pääsi nukkumaan. Pakko oli nukkua. Tästä valvontajaksosta saimme vapaata kokonaista neljä vuorokautta eli nukkumapäivän ja kolme vapaapäivää. Suuri määrä työtunteja tuli valvomisen aikana. Oli rasittavaa…”

”Joskus purnasimmekin työn paljoudesta, sitten meille sanottiin: ´Jos te olisitte olleet oppilaina Sofie Mannerheimin aikana, tietäisitte, mitä on olla oppilas`. Nytkään oppilas ei ollut ihmisen arvoinen. Ensin tulee professori, muut lääkärit, ylihoitaja, osastonhoitaja, apulaisosastonhoitaja, sairaanhoitajat, apuhoitajat, sitten sairaalan siivoojat, sairaalan rotat ja muut mahdolliset itikat, sitten tulee pitkän välin jälkeen oppilas.”

Eeva Sauru esitti retorisen kysymyksen: ”Oliko elämä ankeaa?” – ”Ei suinkaan. Työ oli mielenkiintoista. Suurin osa teki työtä kutsumuksesta. Se oli kutsumusammatti. Joku lähti sen takia, että sai lääkärin puolisokseen. Yksi kurssilainen meni naimisiin lääkärin kassan, pappien kanssa avioitui puolisen tusinaa.”

Sodan vaikutus sairaanhoito-opintoihin

”Kirurgisesta sairaalasta on paljon muistelemista. Oli sota-aika, kaikesta oli puutetta. Muistan, miten sidetarpeet pestiin monet kerrat, Ne kuivateltiin patterien päällä, käsipelin väänneltiin sieviä rullia. Neulat olivat monikäyttöisiä. Opimme pesemään ne hienosti, ruiskut kiehutettiin ja steriloitiin. Kaikki olivat bakteerivapaita. Kirurgisella osastolla haavojen hoidossa tarvittavat välineet olivat steriilejä.”

”Kirurginen sairaala siirrettiin sodan aikana Helsingistä Vilppulaan. Olin silloin leikkaussalissa kaksinatsaisena talvella 1944. Muistelen, että tehtiin leikkauksia etupäässä siviileille, joita oli paljon. Muistan erään tapauksen, kun tarvittiin välttämättä verta. Sitä ei ollut varastossa. Sanoin, että minulla on 0+ veriryhmä, voin antaa sitä. Lääkärit epäröivät, voiko oppilaalta ottaa verta. He suostuivat, kun saivat luvan siihen. Veren saanut potilas oli kiitollinen. Hän tarjosi minulle myöhemmin kahvit. Leikkausalityöstä pidin tavattomasti. Olisin erikoistunut leikkaussalihoitajaksi, ellen olisi jo hakiessani ilmoittanut, että pyrin terveyssisareksi.”

Eeva Saurun kaksi vanhempaa veljeä kaatuivat jatkosodan aikana, vuosina 1941 ja 1942.

”Sisar hellä valkoinen”

Eeva-Äitini oli valmistumassa sairaanhoitajan ammattiin 1940 –luvulla. Keskeisiä piirteitä nuoressa naisessa olivat muun muassa seuraavat ominaisuudet: sairaanhoitotyö oli kutsumusammatti, opiskelua aloittaessa nainen oli naimaton. Lisäksi hoitajaksi kasvamiseen vaikuttivat myös naisvaltainen yhteisö, internaatti johtajattaren tiukan katseen alla. Ulkoinen siveys pitkine mekkoineen, myssyt, hiusverkot antoivat kuvan puritaanisuudesta, viktoriaanisesta aikakaudesta. Pukeutumista tarkkailtiin ja siitä huomautettiin, jos se oli poikkeavaa. Sairaalan osastoilla oppilaiden tuli olla lähes näkymättömiä – nimettömiäkinkö? Mutta heidän työpanoksensa potilaiden hoitotyössä oli korvaamatonta. Heillä oli suuri vastuu. Parhaan kiitoksen oppilaat saivat potilaita, jotka arvostivat heidän työtään. Sairaanhoitajat olivat 1940 –luvulla arvostettuja, ammattitaitonsa osaavia yksilöitä. Arvostus ei kuitenkaan näkynyt yhteiskunnan taholta palkkapolitiikassa.

Sairaanhoitajaoppilas sai opiskelun aikana ammatilliseen kehittymiseensä koko hoitamisen historian keskeisiä elementtejä, kuten esimerkiksi antiikista lääkkeiden tuntemustaidon, sisäiseen arvomaailmaansa rukouksen, terveyden arvottamisen; laupeudensisarilta sairaanhoitajapuvun myssyineen; rohkeuden ja ammattitaidon kyvykkäiltä sairaanhoidon historian naisesimerkeiltä, edelläkävijöiltä. (Terveydenhuollon historia 1992)

Eeva Sauru valmistui sairaanhoitajaksi kiitettävin arvosanoin Valtion sairaanhoitajatarkoulusta Helsingissä 2.1.1946. Hän valmistui terveyssisareksi kiitettävin arvosanoin Valtion terveydenhuolto-opistosta Helsingissä 14.5.1946.

Eeva-Äitini elämäntyöstä

Äitini Eeva Sirkka, o.s. Sauru teki elämäntyönsä hoitotyössä. Hän aloitti terveyssisarena 1.7.1946 Pohjois-Suomessa. Avioiduttuaan papin kanssa 1947 hän toimi terveyssisarena usealla paikkakunnalla, muun muassa Pohjois-Suomessa, Pohjois-Pohjanmaalla, Kainuussa, Keski-Suomessa ja Etelä-Pohjanmaalla. Lukiessani Eeva-Äitini työtodistuksia, voin yhteenvetona todeta, että kaikki arvioinnit ovat kiitettäviä: ”… on osoittanut kiitettävää ahkeruutta ja tunnollisuutta ja moitteetonta virkatehtävän hoitoa. Hänen suhtautumisensa neuvolassa kävijöihin on ollut miellyttävää ja sopuisaa” (Työtodistukset 1955, 1956, 1965). Hän toimi joillakin paikkakunnilla myös opetustehtävissä opettaen muun muassa terveysoppia.

Terveyssisaren työyhteisössä tutuksi tulleet ystävät ja työtoverit olivat Eeva-Äidilleni läheisiä. Hän piti yhteyttä muun muassa työtoverinaan vuosina 1946–1949 työskennelleeseen lääkäriin myöhemminkin. Hän toimin osastonhoitajana varuskuntasairaalassa Pohjois-Suomessa. Hän oli pidetty osastonhoitaja. Hän hoiti professionaalisesti kriittisiäkin potilastilanteita. Hän osallistui muun muassa sotaharjoitusten aikana sairaalatyöhön kenttäolosuhteissa. Läheisiksi tulleet työtoverit kävivät hänen luonaan vielä sen jälkeen, kun hän oli jäänyt eläkkeelle. Suurperheen äitinä ja papin vaimona Eeva-Äidilläni oli moniuloitteisia tehtäviä ”leipätyön” lisäksi. Muun muassa partiotoiminta säilyi läpi elämän jossain muodossa tärkeänä harrastuksena. Hän osallistui nuorena partiotoimintaan Etelä-Pohjanmaalla. Myöhemminkin hän oli aktiivinen taustavaikuttaja partiotoiminnassa miehensä ja lasten partioharrastuksen kautta. Perheessä oli kuusi lasta, vanhimman ja nuorimman lapsen ikäero oli kymmenen vuotta. Eeva-Äitini piti Suomen Punaisen Ristin ensiapukursseja, hän oli aktiivinen seurakuntalainen ja eläkkeellä ollessaan piti pyhäkoulua lapsille. Lähetystyö oli hänelle tärkeä. Hän oli myös monen lähimmäisen kanssakulkija ja luottohenkilö. Hän oli arjen enkeli.

Vielä yli 85 –vuotiaana Eeva-Äitini rakasti palstaviljeyä. Hän rakasti kukkia ja hänen kukkapenkkinsä kukoistivat. Ne olivat rakkaudella hoidettuja. Hän itse myös nosti perunoita syksyisin perunapellolta. Aviopuoliso huuteli ulko-ovelta: ”Eeva, tule jo pois pellolta!” ”Anna ny mun tehdä tätä, kun tämä työ on niin mukavaa!”

Eeva-Äitini sai elää hyvän elämän. Kuollessaan hän oli 89 vuotta 5kk. Hän sai elää onnellisessa avioliitossa Ilpo-Isäni kanssa yhteensä 56 v 10 kk. Isäni oli 30 %:n sotainvalidi. Vanhempani kasvattivat kuusi lasta, jotka kouluttautuivat ylioppilaista erilaisiin ammatteihin ja avioituivat. Lastenlapsia on yhteensä kuusitoista. Lastenlastenlapsia oli kahdeksan ennen äitini kuolemaa, vuonna 2007. Vanhempieni kuoleman jälkeen heidän lastenlastenlastensa lukumäärä on kolmekymmentäviisi maaliskuussa 2020.

Äitini, Eeva Sirkan, o.s. Saurun merkitys tyttären ammatinvalintaan

Eeva-Äitini on ollut minulle esikuvana ammatinvalinnassa. Tiesin kuusivuotiaana, että minusta tulee terveyssisar. Tavoite oli selkeä ja sitä kohti opiskelin päämäärätietoisesti. Kuusivuotiaana näin, miten Eeva-Äitini joutui esimerkiksi iltamyöhään lähtemään kotikäynnille. Sodan jälkeen hän oli joutunut tekemään kotikäynnit milloin kävellen, pyörällä tai soutaen kesäisin, talvella hiihtäen. Näin myös, miten Äitini steriloi monikäyttöisiä ruiskuja ja neuloja. Terveyssisaren laukku ja kauniin harmaa työasu olivat arvostusta herättäviä. Sain nähdä hänen työskentelyään kouluterveyssisarena. Terveyssisaren työ oli arvostettua. Lukion viimeisenä keväänä, abikeväänä, sain olla tutustumassa ystävä-terveydenhoitajan kanssa hänen monipuoliseen työhönsä Pohjois-Suomessa, jossa työmatkat ja kotikäynnit olivat pitkien etäisyyksien takana. Silloin ei TET –harjoittelusta ollut mitään tietoa. Mutta ammatinvalintani, hakeutua terveydenhoitotyön koulutukseen, vahvistui edelleen.

Olen kiitollinen rakkaasta Äidistäni, Eeva Sirkasta, o.s. Sauru, Äideistä Parhaimmasta! Hän rakasti Isäämme, meitä lapsia aviopuolisoineen, lastenlapsia aviopuolisoineen sekä lastenlastenlapsia suurella sydämellä. Hän oli valmis auttamaan lasten perheissä aina, kun apua tarvittiin. Hän antoi tyttärilleen oivallisen mallin äidin roolista. Hän osasi yhdistää roolinsa äitinä, aviopuolisona, pappilan emäntänä, anoppina, Isoäitinä työprofessioonsa milloin terveyssisarena, milloin osastonhoitajana. Myöhemmin rooli Isomummana oli hänelle mitä mieluisin. Eeva-Äitini on ollut minulle esikuva, jota voin vain eteläpohjalaasella ylpeydellä katsoa ylöspäin ihaillen ja suurta arvostusta tuntien.

Kiitos rakas, niin rakas Äiti!