Aino Turpeinen - näyttelevä Pikkumidinetti

Ompelulinjalta ammattilaiseksi

Aino Turpeinen  (o.s. Nuutinen) hakeutui Kuopion Naiskotiteollisuuskoulun ompelulinjalle 1945. Se lienee ollut hänelle toiveammatti. Ainakin se antoi hänelle pientilan emäntänä lisäansioita lähes 20 vuoden ajan. Huolellisena tyttönä Aino on säilyttänyt ohjekirjojansa vielä jälkipolville. Nehän kirjoitettiin ja piirrettiin itse, valmiit kirjat lienevät olleet liian kalliita tai niitä ei ollut. Niistä näkee, että hänellä oli kauneuden kaipuuta ja taiteellisia taipumuksia.

Ainon vanhemmat, Yrjö ja Martta, olivat Vesannon Närhilän kylässä Ruisahon talossa piikana ja renkinä. He onnistuivat lunastamaan itselleen läheisen pikkumökin  ja sen 5 ha peltoa ja 12 ha metsää omistajan jouduttua rahavaikeuksiin.  Yrjö ja Martta hoitivat kylän postinhaun 15 kilometrin päästä hevosella kolme kertaa viikossa ja heidän tupansa oli kylän postikonttori.

Aino olisi kovasti halunnut päästä oppikouluun, mutta rahaa ei yksinkertaisesti ollut. Niin innokas hän oli, että keräsi jo etukäteen naapurin tytön kanssa kasveja ja kuivasi niitä kasvistoon kun tiesi, että niitä sitten oppikoulussa kerättäisiin. Haaveeksi koulu kuitenkin jäi.

Arvo-puoliso löytyi Seurantalolta

Konneveden Särkisalossa tiedettiin,  että Närhilän Nuorisoseurantalossa on häät.  Arvo keksi kaverinsa kanssa soutaa sinne ”kuokkimaan”. Kerran nuoret miehet jo häädettiin kutsumattomia ulos, mutta sinnikkäästi he jonkin ajan kuluttua palasivat vieraiden joukkoon. Se oli Arvolle ja Ainolle ensimmäinen tapaaminen, joka myöhemmin johti elinikäiseen pitkään avioliittoon.

 Vanhasta uutta – nykyajan tuunaamista

Aino tunnettiin kylässä Ompelija-Ainona, koska Ainoja oli monta. Hän kävi taloissakin ompelemassa ja sai todella taiteilla vaatimattomista tarvikkeista uusia vaatteita. Sodan jälkeen oli kaikesta puutetta, myös kankaista.  Vanhat vaatteet ratkottiin saumoista, prässättiin ja käytettiin uudestaan nurin päin.  Näin peitettiin kankaan kuluneisuus. Materiaalithan olivat ennen hyvälaatuisia ja kestäviä. Nk. ”amerikanpaketeista” saatiin  materiaalia uudelleen käyttöön. Taitava ompelija, kuten Aino oli, sai tulokseksi aivan uusia muodikkaita asusteita, takkeja ja hattuja myöten. Kaikki napit, nepparit, hakaset ja vetoketjut otettiin kaikki talteen puretuista vaatteista ja käytettiin uudelleen.  Myöhemmin saatiin sitten ostaa kaupoista kankaita ja muita ompelutarvikkeita.

Meidänkin kotonamme Aino oli usein päiviä ompelemassa. Kun minä lähdin oppikouluun, hän teki minulle koulupuvuston ja ilmeisesti suurimmaksi osaksi uudistamalla vanhaa. Erikoisesti muistan yhden erittäin kauniin mekon, jossa yläosa oli eri kangasta kuin hameosa, varmaankin kankaan puutteen vuoksi. Yläosa oli oranssia ja hame kaunista harmaata ja hamekankaasta oli tehty jonkinlainen koriste puseroon. Mekko oli kuitenkin niin kaunis, että luokkatoverit olivat siitä selvästi kateellisia. Siksipä en rohjennut sitä monta kertaa päälleni panna!

Vaatehuoltoa muotia unohtamatta

Perinteisiä housuja, mekkoja, esiliinoja ja paitoja ommeltiin maalla paljon, jopa päällystakkeja, miesten pukuja ja muodikkaita hattuja oravannahkoineen. Mallilehtiä oli ainakin 50-luvulla ja niistä etsittiin mallit, joita Aino sitten taitavasti toteutti. Kenellä olisi tänä päivänä varaa tällaiseen ylellisyyteen! Tuolloin oli ompelijan palkka varmasti todella pieni. Kylällä oli ihan tunnettua se, että Ainon äiti, tarkka Martta, tenttasi aina Ainolta paljonko hän oli ottanut työstään ja jos se oli Martan mielestä liikaa, Martta juoksetti ”liiat rahat” pikaisesti ihan omin jaloin kyseiseen taloon!

Itselleen  ja perheelleen Aino tietysti teki kaikki vaatteet. Jos sattui isän tai minun vaatteessa illalla olemaan reikä tai irtonainen nappi, niin varmasti löytyi se aamulla täysin korjattuna. Mahtoiko äiti iltaisin salaa tarkistaa vaatteittemme kunnon? Ei voinut perheen miehiä päästää resuisissa vaatteissa aamulla taipaleelle, muistelee Ainon poika Esko.  Äitinä Aino oli poikansa mielestä huolehtivainen ja harmittelija.

Ompeleminen jäi vähemmälle 60-luvun alkupuolella, kun kaupoista alkoi saada paremmin valmisvaatteita.  Ompelemista hän ei kuitenkaan lopettanut ennen kuin ikä tuli esteeksi hänelle itselleen ja hänen Tikka-merkkiselle ompelukoneelleen. Esko muistaa äitinsä usein huolestuneena huokaisseen: ”Kunpa nyt en panisi tätä hyvää kangasta pilalle.” Viimeisinä ompeluvuosina hän saattoi asetella kaavat vielä seuraavana päivänä uudelleen ennen leikkaamista.

Harrastuksena näytteleminen

Närhilän nuorisoseura oli hyvin aktiivinen Ainon aikana. Joka vuosi esitettiin näytelmiäkin ja Aino oli itseoikeutetusti aina jossakin roolissa. Ensimmäinen rooli oli Seitsemän veljeksen Venlana. Muistan miten ihailin hänen taidokasta replikointiaan. Aino oli arkioloissa aika hiljainen, ei mikään suupaltti eikä lörpöttelijä. Ainakin vaatteita sovitettaessa olisi voinut kertoa vaikka minkälaisia tarinoita, mutta Aino keskittyi työhönsä. Siksi kai tuo taitava replikointi ihastutti ja ihmetytti. Lisäksi hän taiteellisena piirsi ja maalasi mainokset ja ilmoitukset nuorisoseuran tilaisuuksiin. Ei niitä siihen aikaan tehty kirjapainoissa. Suomen Nuorison Liitto myönsi Ainolle hänen ansioistaan Nuorisoseuramerkin 1965.

Aktiivinen toimija  Veteraaninaisissa,  Maatalousnaisissa ja Diakoniatyössä

Aino sai Pohjois-Savon Sotaveteraanipiiriltä hopeisen ansiomerkin tunnustuksena ja kiitoksena ansiokkaasta toiminnasta sotaveteraanien hyväksi vuonna 2000. Hänen miehensä, Arvo, oli joutunut olemaan sodassa kolme ja puoli vuotta, mutta palasi fyysisesti vahingoittumattomana, kuten hänen viisi veljeäänkin.  Perheen seitsemästä pojasta kuusi oli puolustamassa Suomen itsenäisyyttä. Vain nuorin säästyi sotareissulta.

Aino toimi Maatalousnaisten sihteerinä ja piti kirjaa säätiedoista, sadoista ja kirjoitti maanviljelijöiden asemasta. Vesannon vainioilta –kirjassa on häneltä mm. seuraavat ajan kuvaa valottavat tekstit:

Vuonna 1983. ”Uutisissa kerrottiin myöskin viljan viljelijöiden hankaluuksista, kun kaupan keskusliikkeillä on maksuvaikeuksia. Maataloustuotteiden ylijäämän vuoksi on ikääntyville lehmänomistajille tarjottu tuotantosuunnan muutoseläkettä  ja suurtuottajilta kerätään vientimaksua. Nyt tulevana kesänä kehotetaan peltoja kesannoimaan. Niin on maapallolla ruoka-aineet kasapäin, samanaikaisesti kuolee ihmisiä nälkään ja aliravitsemuksen aiheuttamiin sairauksiin.”

”Tämän vuoden päänsäryn muodostaa monilla aloilla tuotantokiintiöt ja maidon kaksihintajärjestelmä, jolla yritetään maidontuotantoa jarruttaa.  Aika näyttää oliko päätös oikea vai vallan väärä.”

”Koska järjestömme toimii ihmisten parissa, jotka ovat ns. säiden armoilla, en malta taas siitäkin vähän ’ronikoida’. Ensimmäinen tapahtuma oli kylläkin ihmisten aiheuttama atomivoimalan räjähdys Neuvostoliitossa huhtikuun 16. pv. Sen seurauksena ei lehmiä saanut laskea laitumille ennen kuin 26. toukokuuta. Mitenkä sitten jos tämä tapahtuma olisi sattunut keskellä kesää, mistä rehut navettaan?”

Aino piti myös kirjaa säistä ja niiden vaikutuksista viljelyksiin. Mm. vuosi 1985 oli Manta-myrskyineen, kuivine kausineen ja taas pitkine sateineen todellinen koettelemus maanviljelijöille. Myöskin marjojen kukkimiset ja sadot hän on raportoinut säntillisesti ja hauskasti.

Närhilä maatalousnaiset toimivat aktiivisesti.  Savo -81 maatalousnäyttelyssä Suonenjoella kylälle luovutettiin Yhteistyön kylänä Osuuspankkijärjestön lahjoittama Vesannon kunnan aurinkokello. Se pystytettiin itseoikeutetusti kylän keskustaan. Tänään on kylä kovasti hiljentynyt niin kuin moni muukin Suomen kylä.

Diakoniatyössä järjestettiin ompeluseuroja ja –kursseja. Aino neuvoi mielellään kylän naisia.

 Ainon puutarha kukoisti

Kesäisin Ainon himoharrastus oli pihan hoito, kukkien kasvatus ja kasvimaan perustaminen. Hän oli varsinainen viherpeukalo. Kukat kukkivat valtoimenaan, kauniit puut ja pensaat ympäröivät pihaa. Aino istutti harvinaisempia puita pihaansa ja kukkien taimia vaihdettiin naapureiden kanssa.  Kasvimaa tuotti kaaleista ja porkkanoista lähtien terveellistä syötävää perheelle. Niistä sai usein vieraskin viemisiä kotiinsa. Minäkin muistan, että Aino taittoi kerran komean kukkakaalin kerän äidille. Se oli ensimmäinen kerta kun sain maistaa tuota herkkua voisulan kanssa. Että se oli hyvää! Siitä asti olen rakastanut kukkakaalia.

Uusi käsityöinnostus

Aino innostui 70-luvun lopulla ns. peittokirjonnasta. Se on ollut perinteinen tapa tehdä mustalle villakankaalle 2-3 –kertaisella villalangalla mitä moninaisimpia kuvioita. Peittoja on aikoinaan käytetty seinävaatteina, rekipeittoina, makuupeiton päällisinä, pöytäliinoina ja jopa vainajaa viimeiselle matkalle saatettaessa. Peitonkirjonta ei ole mitään nopeaa hommaa. Parisängynpeiton tekeminen kesti lähes vuoden. Useimpien naisten tavoin hänkin kutoi mattoja, poppanoita, pyyhekankaita ja neuloi villapaitoja, sukkia ja lapasia. Esko-pojalla on nyt kotona monta komeata kirjottua peittoa, jotka ovat päässeet arvoiseensa asemaan myös monissa Vesannon julkaisuissa hänen valokuvaaminaan.