AINO SIBELIUS - RAKKAUDESTA MIEHEEN

Aino (ent. Aina) syntyy Järnefeltien perheen seitsemäntenä lapsena 10. elokuuta 1871 Suomen kansallisen heräämisen aikaan. Hänellä on neljä vanhempaa veljeä: Kasper, Arvid, Erik ja Armas, jotka kaikki tekevät uransa kulttuurin parissa sekä neljä sisarta: Ellida, Ellen, Hilja ja Siiri, joista kaksi viimeisintä syntyvät Ainon jälkeen ja kuolevat jo lapsina. 

Ainon vanhemmat – kenraali Alexander Järnefelt ja vapaaherratar Elisabet Järnefelt (ent. Jelizaveta o.s. Clodt von Jurgensburg) – ovat tutustuneet Alexanderin ollessa työpestissä Venäjällä. Elisabetin veli Nikolai on Alexanderin ystävä ja tuo tämän sisarensa 15-vuotis syntymäpäivilleen, jolloin Elisabet ja Alexander tapaavat ensimmäisen kerran toisensa. Naimisiin he menevät muutama vuosi myöhemmin ja päätyvät lopulta asumaan Suomeen. Elisabet on tutustunut Suomeen ja suomalaisuuteen jo nuoruudessaan viettäessään aikaa setänsä huvilalla Viipurin Halilassa.

Lapsuutensa Aino elää iloissa ja suruissa, myrskyissä ja tyvenissä, kuten lapsilla on tapana. Hänen lapsuudenkotinsa on suomalaisuusaatteen ja kulttuurin tyyssija. Ainon isä on ruotsinkielisestä ja äiti venäjänkielisestä kodista, mutta heillä puhutaan aina suomea kotona. Ainon vanhemmat ovat kiihkomielisiä fennomaaneja – Suomen kulttuurin ja kielen puolestapuhujia. Vuosien myötä he ajautuvat kuitenkin erilleen ja lopulta vaikuttaa siltä, että heillä ei ole juuri muuta yhteistä kuin lapsensa. Alexanderin ja Elisabetin välien viilentyminen ei ilmene riitelynä, vaan vaikenemisena. Hiljaisuutena, joka nielaisee sisäänsä ajatukset, sanat ja tunteet. Ainon tehtäväksi tuleekin jo nuoruudessaan toimia vanhempiensa välillä sanansaattajana.

Kun Ainon lapsuus on kääntynyt nuoruudeksi hänen pari vuotta vanhempi Armas-veljensä tuo eräänä päivänä heidän kotiinsa erityisen vieraan. Armas on jo aiemmin useaan otteeseen puhunut tästä Jeanista, jota kutsutaan Janneksi. Hän on Armaan ystävä, mutta myös virtuoosimainen opiskelijatoveri musiikkiopistosta.

Ainon mielestä se on mielenkiintoista. Niin mielenkiintoista, että hänen vakaa aikomuksensa on improvisoida pantomiimi, kun Janne ja Armas musisoisivat. Vaan kun tuo hetki koittaa ja soitto alkaa, intensiivinen lamaannuttava katse kulkee Ainon lävitse. Se katse on kuin shokki. Shokki, joka ei herätä, vaan sokki, joka tainnuttaa. Se on tyhjä lyönti hänen sydämessään, se on halvaus hänen kehossaan, eikä hän pysty esittämään mitään. Ei yhtään mitään! Samalla Armas huomaa paheksuen, että tämä Janne on soittanut väärän sävelen. Armas ei niinkään paheksu väärää säveltä, vaan syytä, jonka arvelee johtaneen siihen. Armas sanoo Jannelle tiukkaan sävyyn:

– Älä katsele noin sisartani!

Seuraavan kerran Aino ja Janne tapaavat Muntra musikanter-kuoron järjestämissä tanssiaisissa Helsingissä. Janne tulee paikalle kuin tuulispää ja tanssii Ainon kanssa koko illan. Kun tanssiaiset päättyvät hän julistaa:

– Minä saatan neiti Järnefeltin – Helsingin kauneimman tytön – kotiin! 

Aino tuntee sydämessään jo tuolloin kuuluvansa Jannelle. Mutta Ainon sydämessä soi myös synkkiä säveliä. Niin, niitä, joita mustasukkaisuus säveltää. Janne nimittäin tapailee kuvankaunista Betsy Lercheä musiikkiopistosta. On tehnyt tälle pianosävellyksenkin: Valse à Betsy Lerche! Tuo teos kuvaa heidän lemmenseikkailunsa vaiheet: osa 1: l’Introduction, osa 2: douce, osa 3: avec force, osa 4: à la Betsy, osa 5: avec passion ja osa 6: Adieu!

Aino lienee jopa onnellinen, kun Janne päättää lähteä Berliiniin opiskelemaan – onpahan ainakin Betsy Lerchestä erossa! Aino ja Armas saattavat yhdessä Jannen satamaan, mutta Ainon onnellisuudesta ei ole tietoakaan – Janne ei edes huomaa häntä. Aino poistuu satamasta itkua pidätellen ja kun sitten kotona päästää itkunsa valloilleen, ei siitä ole tulla loppua – ei koko seuraavaan vuoteen!

Aino itkee sydänsurujaan Armaalle. Lopulta hän itkee niin paljon, että Armas heltyy ja järjestää Ainolle tilaisuuden nähdä Janne. Mutta Aino näkee vain etääntyvän häivähdyksen junan ikkunasta. Janne tulee tapaamaan Ainoa juna-asemalle myöhässä. Juna on jo nytkähtänyt liikkeelle kohti Vaasaa. Siellä asuu Vaasan läänin kuvernööriksi nimitetty Alexander-isä, joka tarvitsee Ainon apua taloudenhoidossa ja edustustehtävissä, sillä äiti-Elisabet asuu Helsingissä.

Vaikka Armas on jostain syystä ikään kuin suojellut Ainoa Jannelta, he tulevat yhdessä Vaasaan vierailulle Ainon isän luokse. Tuon vierailun aikana Aino saa kuin saakin tunteensa paljastettua: se, että hän välittää Jannesta huolimatta Berliinissä vietetystä vuodesta ja huolimatta hänen heilastelustaan  Betsy Lerchen kanssa, iskee Jannen sydämeen salaman lailla. Myöhemmin Janne kertoo Ainolle:

– Lähdin tuolloin luotasi Vaasasta puoliksi säveltäjänä, puoliksi idioottina!

Kun Aino palaa Helsinkiin äitinsä luokse he alkavat tapailla Jannen kanssa. He käyvät konserteissa ja kävelyretkillä. Ja sitten, eräänä iltana, eräässä porttikongissa, Mariankadulla, Janne kosii Ainoa. Varmasti Aino tietää jo tuolloin, että eläminen lahjakkaan säveltäjän rinnalla ei tule olemaan helppoa. 

He menevät salakihloihin ajan hengen mukaisesti. Aino ei kuitenkaan malta olla kertomatta isälleen avioliittoaikeistaan. Hän saa pian isältään ilahduttavan kirjeen:

Rakas Aino, 

Tulisessa kiireessä ehdin vain lämpimästi onnitella sinua. Ylkäsi tunnen tosin vain vaillinaisesti, miellyttävä hän on ja intelligentiltäkin tuntuu….olen aivan samaa mieltä kuin sinä: ei ole kiirettä kihlauksenne julkistamisella, häistä ei tietysti voi olla puhettakaan ennen kuin oma leipä on turvattu…Tietänette kai molemmat, ettei kotoa apua pitkälle riitä edes silläkään aikaa, kun minä vielä pystyssä pysyn.

Rakastava isäsi

Kun Janne lopulta saa opettajan toimen musiikkiopistosta, Ainon isä antaa heidän liitolleen lopullisen hyväksyntänsä. Heidän kihlauksensa purjehtii avioliiton satamaan Tottisalmella 10.6.1892.

Ainon ja Jannen häämatka suuntautuu karelianismin innoittamana pyhään Karjalaan, Kalevalan syntysijoille. Janne saa Suomen kansallismaisemista inspiraatioita sävellyksiinsä.

Myöhemmin he visiteeraavat Kolin Pirunkirkossa vahvistamassa häävalansa. Pirunkirkko on haltioiden ja maahisten kohtaamispaikka: jopa seitsemän metriä korkea luola, joka on itse asiassa kirkkosalin eteinen. Legendan mukaan se, joka pystyy kiipeämään peräseinällä sijaitsevan syvennyksen luo voi nähdä pienen pirun kirkkosalissa kirkkopenkkeineen. Aino ja Janne tuskin haluavat pirua nähdä, mutta he kirjoittavat luolan seinään nimensä ja hääpäivänsä. Ehkä Aino rukoilee liitollensa siunausta Ukko- Ja Akkakolilta.

Heidän synnytystuskansa osuvat samoihin aikoihin: Janne ponnistelee oopperan kanssa ja Aino synnyttää Evan, ensimmäisen kuudesta tyttärestään. Janne onnistuu sävellystyössään, mutta Aino kokee, että ei pysty toteuttamaan Jannen toivetta esikoispojasta Edwardista. Niin Janne on nimennyt tulevan lapsen odotusaikana.

Arkeen sopeutuminen ja asuntojen jatkuva vaihtuminen Helsingissä koettelevat heidän avioliittonsa alkutaivalta. Uudet kulttuurivirtaukset ja henkevät toveripiirit vetävät Jannea puoleensa. Hän rupeaa viettämään yhä enemmän aikaa kapakoissa.

Tämän myötä Ainon elämässä kaikki muuttuu harmaaksi, harmaan harmaaksi. Ja kun Aino vajoaa melankoliaan hän ei syö, ei nuku, ei hassuttele, ei puhu. Eikä Ainolla ja Jannella ole tapana puhua asioista, jotka heitä piinaavat. Läpi avioliittonsa he vaalivat tapaa kirjoittaa toisilleen niin iloisista kuin ikävistäkin asioista. Aino pitää varmaankin kunnia-asianaan, että hän ei nalkuta eikä riitele. Hän uskoutuu kuitenkin ongelmistaan Jannen äidille. Hänen anoppinsa opastaa Ainoa:

– Elä omaa elämääsi!

Aino vastaa anopilleen:

– On suuri oikeuteni elää Jannen rinnalla! Olen olemassa hänen tähtensä. Hän on minulle enemmän kuin elämä. Minulle minun mieheni musiikki on Jumalan sanaa.

Eräänä päivänä Janne sanoo:

– Minun taiteeni vaatii toista ympäristöä, Helsingissä kaikki laulu kuolee sisälläni.

Tämän myötä he muuttavat maaseudun rauhaan, ensin Keravalle ja sittemmin Järvenpäähän. Kiinnostus maaseutua kohtaan on yleistä aikakauden taiteiljoille. Kansallisromantiikan hengessä nähdään tärkeäksi asettua mahdollisimman lähelle aidoksi koettua suomalaisuutta.

Keravalla asuessaan perhettä kohtaa traaginen tapahtuma. Heidän tuolloin nuorin, kolmas tyttärensä Kirsti, sairastuu lavantautiin. Janne soittaa tytön vuoteen äärellä Sydämeni laulun ja laskee päänsä nojaamaan koskettimistoa vasten. Kirstin arkku on pieni, mutta varmaankin vain pienen pisaran kokoinen heidän surunsa valtamerestä. Suru tulee kaikkialla ja koko ajan vastaan. He pakenevat sitä Eurooppaan. Mutta sielläkin Aino on yksin – yksin sairastelevien tyttäriensä, Evan ja Ruthin kanssa. Aino ja tytöt jäävät Italian Rapalloon kun Janne päättää vuokrata kortteerin Roomasta. Jannen pitää saada työskennellä rauhassa.

Lopulta perhe palaa Suomeen, ja surujen ja sairauksien keinuttamassa kesän kehdossa Janne uppoutuu toisen sinfoniansa säveltämiseen, Aino yhä syvemmälle suruunsa. Tilannetta pahentaa Ainon Elli-sisaren itsemurha ja Jannen Linda-sisaren passitus mielisairaalaan.

Surun ja vastoinkäymisten kohtaaminen on vaikeaa paitsi Ainolle myös Jannelle. Vaikuttaa siltä, että Janne pakenee hulluutta, hän pakenee kuolemaa – ehkä myös elämää – kapakoihin! Janne saattaa viipyä päiväkausia kapakkareissuillaan. Yhteyttä kotiin hän pitää lähettelemällä pieniä kirjelappuja, joissa hän kyselee lasten vointia ja kertoo olevansa mieltä kiinnittävissä keskusteluissa. Eräs kirjelappu päättyy lupaukseen:

– Tulen vähitellen.

Toisinaan hän viipyy tunteja, toisinaan useita päiviä. Eräässä kirjeessään hän kertoo tavanneensa Kämpissä Sigurd Wettenhovi-Aspan ja he ideoivat hienoa valssia. Janne kertoo pidättäytyneensä alkoholista, mutta ottaneensa kiniiniä hengitystietulehdukseensa. Hän kertoo Wettenhovi-Aspan tilanneen heille  Kämpin yläkertaan juuri ostereita ja soodavettä, joten eihän sieltä voi kesken lähteä.

Aino kirjoittaa Jannelle, että ei kaipaa tuekseni viinanhuuruista miestä. Heidän kotiinsa tulvii laskuja. Ne koostuvat suurista määristä olutta, viiniä, shamppanjaa ja sikareita.

Vähitellen, pala palalta, Ainolle käynee selväksi, että hänen miehellään on alkoholiongelma, ja että hän jatkaa viftailuaan reissuillaan. Välillä Aino toivoisi kuolevansa, vaan en voi. Hän rakastaa lapsiaan niin paljon.

Janne säveltää Kuolemanvalssin. Näytelmässä kuumehouruinen nainen nousee sairasvuoteeltaan ja tanssii viimeisen valssin kuvitellun, olemattoman tanssittajan kanssa. Kesken valssin paikalle ilmestyy uusi mies ottamaan osaa tanssiin. Kutsumaton kuokkavieras on itse kuolema! Janne myy valssin kustantajalle pilkkahintaan. Alkoholiongelmaan valssista ei ole apua. Vaikka Aino on itse hyvin rikki, hän kirjoittaa Jannelle:

– Minä pelkään ja tunnen, että jotain on rikkimenemäisillään. Luuletko, Janne, että pysyt eheänä? Älä anna elämäsi ja lahjojesi joutua haaksirikkoon. Herää Janne, herää näkemään mikä sinä olet! Janne, sinä olet hyvä isä ja lapset rakastavat sinua! Sinä niin hauskuutat heitä kotona ollessasi ja arki muuttuu värikkääksi kun tulet kotiin. Lapset kertovat sinulle kaiken, koska saavat aina ymmärrystä. Kun he uskoutuvat murheistaan tai väärin tekemisistään, sinä sanot:

– Kyllä minä ymmärrän. Ihminen voi erehtyä.

Erityisesti Ruth on Jannen tyttö. Janne opettaa tämän käyttämään revolveriaan – kuusivuotiaana! Hän kutsuu Ruthin luokseen ja näyttää tälle asettaan:

– Tulehan, Ruth, katso, tämä tässä on revolveri. Katsohan, näin se toimii. Jos sattuu vaikka tulemaan rosvoja sillä aikaa kun minä olen poissa. Nyt sinä pystyt toimimaan vaaran hetkellä. Sinusta tulee perheen pikku suojelija!

Pienen Ruthin pienet kädet eivät edes yletä kädensijan ympäri.

Jannen läsnäolo merkitsee lapsille turvallisuutta. Kun hän on poissa, Aino sanoo, että he seilaavat kuin aavalla merellä. Jannen poissaollessa Aino seurustelee toisinaan hänen muotokuvansa kanssa.

Lopulta perhe muuttaa Järvenpäähän, osaksi Tuusulanjärven taiteilijayhteisöä. Sen katsotaan syntyneen, kun Juhani Aho ja hänen puolisonsa Venny Soldan-Brofeldt muuttavat Järvenpään kartanon maille kuuluneeseen huvilaan, josta tulee sittemmin Ahola. Heidän myötään alueelle muuttaa Ainon veli Eero Järnefelt Saimi-vaimonsa kanssa sekä Maija ja Pekka Halonen ja lopulta myös Sibeliukset. Aino kokee varmaankin olonsa turvalliseksi kun lähellä on sukulaisia ja ystäviä.

Kun Jannen ja Ainon uusi koti, Ainola, valmistuu vuonna 1904, heidän elämänsä vakiintuu juuri lähellä olevien ystäväperheiden vuoksi. Taiteilijayhteisössä ajatusmaailma on jaettavissa ja yhtä pidetään, on sitten kyseessä hevoskyyti asemalle –  tai nimen kirjoittaminen vekseliin. He viettävät myös pitkiä tunnelmallisia atelieri-iltoja musisoiden ja lukien. Naisten panos taiteilijayhteisössä on tärkeä. Kotiaskareiden ohella he tekevät käsitöitä, hoitavat puutarhaa ja tekevät puhtaaksikirjoitus- ja käännöstöitä. Aino pitää myös kotikoulua tyttärilleen. Arkiaamuisin tasan kello yhdeksän hän sanoo heille:

– Nyt en ole äitinne vaan opettajattarenne.

Joka toinen päivä he lukevat ja kirjoittavat ja joka toinen päivä laskevat ja kirjoittavat. Kasvattajana Aino on tiukka. Hän sanoo olevansa voimakasluontoinen ja sellaiset ihmiset eivät aina ymmärrä toisia – heikompia. Tyttärillä on respektiä Ainoa kohtaan. Jos jotain menee vikaan, yleensä riittää kun hän sanoo:

– Katso mamman silmät!

Jos he ovat tottelemattomia Aino saattaa sulkea heidät alakerran garderoobiin –  ja naps! – ovi kiinni. Hetkisen päästä hän koputtaa oveen kysyen:

– Oletkos nyt kiltti?

Kun vastaus on myöntävä, se toimii kuin taikasana: naps! Ovi aukeaa.

Kun Janne on kotona, muun perheen päivärytmi jäsentyy hänen tekemistensä mukaan. Sävellystyön hautomisaika on heille kaikkein raskainta. Silloin Aino koettaa hoitaa asiat niin, että ympäristö olisi hiljainen ja hyvä. Miten monta yötä hän valvookaan kuunnellen suljetun oven takaa kantautuvia ääniä: levotonta liikkumista, tuolin kopinaa, edestakaista kävelyä  ja toisinaan hiljaista soittoa – yösäveliä. Aamulla jännitys jatkuu ja Aino toivoo vain, että jaksaisi olla oikein rauhallinen. Se on ainut asia, minkä hän kokee auttavan miehensä sävellystyön tukemiseksi.

Kun Janne vihdoin istahtaa työpöytänsä ääreen ja alkaa vimmatusti vetää koko sivun poikki ulottuvia tahtiviivoja koko perhe tietää, että teos on kypsynyt lopulliseen muotoonsa. Sen syntymishetki on tullut. Silloin aurinko säteilee kuin pitkän pilvisen päivän jälkeen täydeltä terältään. Lapsetkin tulevat niin iloisiksi. Ja Aino on niin onnellinen, että rientää puutarhaansa. Hän haluaa jakaa ilon kukkiensa kanssa!

Puutarhanhoito on perheen toimeentulon kannalta välttämättömyys. Syksyisin kellari täyttyy juureksista, hedelmistä, hilloista, mehuista ja vihannessäilykkeistä. Ainolle puutarha on henkinen voimavara. Hänen valtakuntansa: keidas – mielenrauhan tyyssija. Aino raivaa puutarhansa omin käsin. Hän kuokkii ja lapioi kuokkimasta ja lapioimisesta päästyäänkin. Välillä hän itkee kädet verisinä ja rakoilla. Sitten hän rupeaa taas kuokkimaan. Hän itkee yksinäisyyttä, itkee riittämättömyyttä, itkee melankoliaa. Aino kätkee murheensa maahan. Kyynelillä – kai verelläänkin – kastelee. Siitä syntyy elämää, kukkia: valkoisia, keltaisia, vaaleanpunaisia – niin ihania, että sitä ei voi sanoin selittää! Ja sateisina kesinä kukat lohduttavat häntä kukkimalla kauniimmin kuin koskaan.

Tuskin Aino toivoisi kurkkuleikkausta kenellekään, mutta Ainolle Jannen kurkkuleikkaus on onni, koska sen myötä Janne raitistuu ja he elävät elämänsä onnellisinta aikaa. He tanssivat tuon tuostakin valssia ympäri tuvan lattiaa ja Aino saattaa huudahtaa kesken kotiaskareiden:

– Nyt minä pyörryn!

Ihan vain saadakseen kaatua Jannen vahvoille käsivarsille.

Ilottelua seuraa kuudennen tyttären, Heidin, syntyminen ja päivärytmiin palautuminen. Aino herää joka aamu kello 6.30. Aamukahvi on ennen kello yhdeksää, aamiainen Jannen herättyä kello 12 ja iltapäivällä kolmen aikoihin kahvi. Päivällisen he nauttivat kello kuudelta ja iltateen kello 21. Sen jälkeen Janne alkaa säveltää. Hän työskentelee öisin, koska hän pelkää pimeää. Hän sanoo:

– Pimeän pelko vaivaa ihmisiä, joilla on elävä mielikuvitus.

Venäjän vallankumous vuonna 1917 vie Jannen ajatukset pois työnteosta. Hän ei tapaa ihmisiä juuri lainkaan. Hän kuuntelee Ainolassa sisäisiä ääniään. Suomi itsenäistyy, vaan jo seuraavana vuonna veljessota ravistelee maatamme. Merkillistä, kun on vihdoin päästy keisarin ikeen alta, niin kansalaiset käyvät toistensa kurkkuihin kiinni! 

Sibeliukset muuttavat levottomuuksien tieltä Helsinkiin Jannen veljen luo, koska maaseudulla pelätään siviileihin kohdistuvia väkivaltaisuuksia. Hetkeä myöhemmin he pakenevat takaisin maaseudulle Ainolaan Helsingin pommituksia. Helsinkiin. Ainolaan. Helsinkiin. Ainolaan. Edestakaisin. Aina maassamme vallinneen tilanteen mukaan. Vaan depressiota ja sisäistä levottomuutta ei pääse pakoon.

Lopulta rauha vihdoin saapuu. Rauha. Vihdoinkin – rauha. Siitä huolimatta Janne on masentunut. Aino on masentunut. Janne lupaa siirtää itsemurhasuunnitelmiaan muutamalla vuodella. Hän huokaa Ainolle:

– Onhan minulla teidät.

Janne vaipuu yhä syvempiin alhoihin. Eräänä päivänä hän toteaa:

– Elämäni on valunut hukkaan!

Aino loukkaantuu. Hän toteaa:

– Jos näin on asianlaita, siinä tapauksessa minä olen epäonnistunut tehtävässäni! Lupasinhan kihlajaisaikanamme laittavani sinulle juuri jokapäiväisesti kaikki niin hyvin, ettei avioliittomme kolmas osapuoli, musiikki, tulisi mitään kärsimään. Olen elänyt läpi sinun sinfoniasi. Olen ollut joka väreessä mukana ja se tuntuu niin onnelliselta. On kuin olisin tullut kohotetuksi johonkin äärettömään suureen ja pyhään ja onnellisena tunnen, että kuljen siellä sinun kanssasi, missä tahansa harhailetkin – Itämeren laineilla tai suurten kaupunkien pyörteissä. Mikä rikkaus, mitkä suuret kokemukset meillä onkaan yhteiset! Oi, miten paljon minulle on elämässä suotu, kun on annettu ymmärrys tuntemaan lävitse sinun musiikkisi.

Neljättä osapuolta, kuningas alkoholia, Aino tuskin liittoonsa enää haluaa. Kun Janne kirjoittaa seitsemättä sinfoniaansa Aino sanoo hänelle suoraan:

– Annatko todella arvon sille työlle jonka teet keinotekoisella inspiraatiolla? Ellet muutu olet varmasti tuhon oma. Minä en aio hyväksyä kapellimestarityötäsi alkoholin vaikutuksen alaisena. En aio enää lähteä seuraamaan esityksiäsi. Olet voinut olla ilman alkoholia vuosikausia! Ja nyt taas se on palannut elämääsi.

Janne sivuuttaa asian toteamalla:

– Kaikki lääkärit, jotka ovat kieltäneet minulta sikarinpolton ja alkoholin ovat aikaa sitten kuolleet, minua nuorempina. Sitä paitsi vain puolella pullollisella shamppanjaa pystyn johtamaan orkesteria kuin nuori Jumala! Selvin päin olen hermostunut, epävarma ja kärsin käsien tärinästä.

Aino vaikenee, kuten on niin monet kerrat tottunut tekemään avioliittonsa aikana.

Elämä hemmottelee heitä lapsenlapsilla. Ainon ohje heille on äitinsä Elisabetin mukaan:

– On oltava uskollinen itselleen. Ei saa koskaan pettää omaa sisäistä ääntään, kutsumustaan, elämäntehtäväänsä. On oltava tosi ja on oltava oma itsensä. Ja lahjakkuus ei ole vain oikeus vaan myös velvollisuus ja siitä seuraa suuri vastuu.

Janne pehmenee vuosien vieriessä ja muuttuu yhä huomaavaisemmaksi Ainoa kohtaan. Hän kysyy usein Ainolta:

– Ethän vain pahastunut, Aino-kulta?

Tai jos kahvipöydässä Aino liikahtaa häntä kohti, saattaa hän sanoa:

– Miten mukavaa, että tulit lähemmäksi.

Aino sanoo, että ne vuodet, jolloin Janne oli juomatta, olivat hänen elämänsä onnellisimmat. Janne vastaa::

– Voi, rakas ystävä! Oletko sinä ollut onnellinen vain seitsemän vuotta. Ja minä – koko elämäni! 

Kyllähän Aino elää elämänsä ehtoopuolella taas onnellista aikaa! Ainon ja Jannen yhteiselo on nyt seestynyttä. Aino ei enää tempaudu mukaan Jannen syviin alhoihin. Hän on edelleen sellainen, millaisena Janne häneen rakastui –  eräänä iltana, eräässä porttikongissa – Mariankadulla. Heidän yhteinen sävelensä on kestänyt kaikki duuri- ja mollivoittoiset vuosikymmenet, yli 60 vuotta.

Janne kamppailee pitkään Bostonin sinfoniaorkesterin tilaaman sinfonian kanssa. Kun Aino palaa kotiin eräänä päivänä, löytää hän Jannen takan ääreltä. Janne sanoo polttaneensa jotain. Ehkä se on jotain, joka kuuluu vain heille: Ainolle ja hänelle. Oliko Aino kenties yhtenä yönä kuullut suljetun oven takaa unensa läpi nuo sävelet? Ehkä se oli jotain, mikä ei kuulunut tähän maailmaan.

Kun Janne siirtyy taivaalliseen orkesteriin, Aino jatkaa omaa hiljaista elämäänsä. Hän muistelee kuinka Janne kiitti häntä puheessaan Ainon syntymäpäivänä:

– Voin todeta, että ilman sinua elämäni olisi katkennut jo aikaa sitten. Ja se mitä olen saanut aikaan, olisi köyhempää ja pienempää. Ei ole mikään leikin asia olla minun kaltaiseni säveltäjän vaimo. Sinä olisit voinut tulla onnellisemmaksi jonkun muun kanssa, minä en milloinkaan.

Ainon elämäntehtävä on rakastaa Jannea kuolemaan asti ja hänen elämänsä ehto on sama. Hän on olemassa Jannen tähden ja Jannen musiikki on hänelle enemmän kuin elämä. Se on Ainolle Jumalan sanaa.

Kuollessaan – uskon, että Aino ei tanssi Kuoleman valssia – minä uskon, että hän kuulee sinfonian.