Aino Pietarinen - Paremman työelämän puolesta

Päätoimittaja Aino Pietarisen elämäntyönä on ollut suomalaisten työelämän seuraaminen ja työn muutoksesta kirjoittaminen. Kolmekymmentä vuotta Palkkatyöläinen-lehdessä kietoi oman toimittajauran ja lehden tavoitteet erottamattomasti yhteen. Molemmat pyrkivät parantamaan työelämää ja työntekijöiden asemaa.

Naisten ja miesten välistä tasa-arvoa liippaavat aiheet lankesivat pitkään Aino Pietariselle siksi, että hän oli Palkkatyöläisen toimituksen ainoa nainen ja myös siksi, että hän piti kysymyksiä tärkeinä.

Aino, onko työelämä tasa-arvoistunut?

– Pikkuhiljaa tilanne varmaan paranee, vaikka ei se valmis ole ollenkaan. Jos on samanlainen mies ja nainen ehdolla työtehtävään, niin mies varmaan vielä nykyisinkin valitaan, ellei ole erityisen suuria syitä saada nainen valituksi.

Entä miten arvioit, onko työelämä parantunut vai huonontunut niinä yhteensä 40 vuotena, jolloin kirjoitit eri foorumeilla työn ja työolojen kehittämisen tarpeista ja tehdyistä uudistuksista?

– Työntekijöiden olot ovat parantuneet, se on tosiasia. On menty eteenpäin, vaikka koko ajan nousee uusiakin ongelmien aiheuttajia, kuten nollatuntisopimukset tai robotisaatio.

– Se on hyvä, että työntekijöiden ja työnantajien vastakkaisasettelu ei ole enää niin voimakasta kun se on aiemmin ollut.

Minäkin olen muuttunut

Päivälehdessä, josta Aino oli aikoinaan saanut toimittajaoppinsa, mietittiin aamulla, mitä tänään tehtäisiin ja illalla oli jo valmista.

Aino Pietarinen veti Palkkatyöläisen ensin toimituspäällikkönä ja sitten päätoimittajana lehden ja työtapojen muutoksen uutislehdestä monikanavaiseksi aikakauslehdeksi.

– Alkuaikojen viikkolehdessä jutuissa pyrittiin uutisotteeseen. Urani alkoi viikkolehdessä, jonka ilmestymiskertoja vähennettiin vuosien kuluessa. Viimeisenä vuotenaan lehti ilmestyi enää viisi kertaa.

Aino Pietarinen kuvaa työurallaan vaativaksi sitä aikaa, kun uutistoimittajan identiteetti piti vaihtaa aikakauslehtitoimittajan identiteettiin. Oma media muuttui taustoittavaksi ja muutenkin painetun median uutisrooli pieneni.

– Se oli vaikea prosessi, johon lähdettiin mukaan turhankin hitaasti. Piti miettiä, mistä kuukauden kuluttua Suomessa keskustellaan kun tänään tehty juttu ilmestyy.

Se tarkoitti ennakointia ja pitkien trendien seuraamista ja uudenlaista juttusuunnittelua.

– Media on muuttunut ja yhteiskunta on muuttunut, ja minäkin olen muuttunut. Toimittajan työssä pitää olla valmis muuttumaan.

Kiristynyt tahti

Nykyään Aino tunnustaa olevansa optimisti ja uskovansa lujasti kehitykseen.

– Omassa toimittajantyössänikin uusi teknologia on aina ollut ilo ihan siitä saakka kun kirjoituskoneet vaihtuivat näyttöpäätteisiin eli tietokoneisiin. Kun verkkojulkaiseminen ja some tulivat osaksi työtä, ei minusta silloinkaan menty huonompaan vaan parempaan suuntaan.

– Teknologia on vain väline, joka tietenkin vaatii työntekijöiltä jatkuvaa kouluttautumista ja työnantajalta koulutusmyönteisyyttä. Ennen piti esimerkiksi juttujen faktoja tarkistaa työläästi arkistoista, nyt voi nopeasti googlettaa.

Toisaalta, kaikki ei ole paremmin kuin ennen. Työpaikoilla tahti on kiristynyt.

– Työelämän huokoisuus on vähentynyt. Vuosi vuodelta työt on pitänyt tehdä nopeammin, enää ei ole suvantoja eikä taukoja. Aikoinaan, kun lähdettiin juttukeikalle, sinne mentiin autolla tai istuttiin bussissa pitkäkin aika, sitten oltiin seminaarissa tai vaikkapa SAK:n valtuuston kokouksessa. Jutut kirjoitettiin kun tultiin toimitukseen. Nythän ne tehdään samanaikaisesti nettiin siellä seminaarissa, ja ollaan somessa läsnä reaaliaikaisesti.

– Aivan liian vähän aikaa jää ajattelulle ja suunnittelulle. Onneksi on vuosien varrella kertynyttä rutiinia eikä jutun kirjoittaminen ole pitkään aikaan ollut mikään suuri synnytystapahtuma.

Olen kirjoitustyöläinen

Aino huomasi pitävänsä kirjoittamisesta jo koululaisena Joensuussa. Ensimmäiset jutut teatteri- ja kirjallisuusaiheista ilmestyivät Pohjois-Karjala -lehdessä, missä hän oli myöhemmin opiskeluaikoina myös kesätöissä. Pietarinen saapui vuonna 1972 Helsingin yliopistoon opiskelemaan mm. kirjallisuutta, draamaa, sosiologiaa, suomen kieltä ja tiedotusoppia.

Hän oli hetken töissä Ylen tänään iltapäivällä -ohjelmassa. Radiotyö ei napannut.

– En ole puhetyöläinen, olen kirjoitustyöläinen. Ajattelen kirjoittamalla, en puhumalla.

Aino Pietarinen olisi lähtenyt auskultoimaan opettajaksi, ellei olisi saanut ensimmäistä vakinaista työpaikkaansa sanomalehdessä, ”se oli onni”, hän toteaa nyt. Kesätoimittajuus johti vakipaikkaan Suomen Sosiaalidemokraattiin, etukäteen ei muita yhteyksiä ollut lehteen, mutta aatteeseen oli kyllä.

Palkkatasa-arvoa

Aino tutustui 80-luvulla ammattiyhdistysliikkeen kokouksessa Kanadassa työn vaativuuden arvioinnin ideaan eli niihin keinoihin ja -välineisiin, joiden avulla pyritään kohti eri alojen ja ammattien palkka-tasa-arvoa.

– Kanadassa oli kokeiltu työn vaativuuden arviointia ja tein asiasta juttua. Muutenkin keskustelu aiheesta laajeni Suomessa.

Työn ja perheen yhdistäminen vaati edelleenkin järjestelyjä, varsinkin yksihuoltajalle, kuten Ainolle.

– Vaihdoin sanomalehden vuorotöistä päivätöihin myös siksi, että silloin oman ajankäytön hallinta oli helpompaa. Työajat olivat tiedossa etukäteen eikä niihin tullut päivittäisiä muutoksia. Päiväkoti oli kodin vieressä ja sen verran kun oli ilta- tai matkatöitä, ystävät ja naapurit auttoivat pojan hoitojärjestelyissä.

Työpaikka vaihtui Sanomalehtien Tietotoimistoon vuonna 1984, mistä Aino houkuteltiin hakemaan vuoden kuluttua SAK:n julkaisemaan Palkkatyöläinen -lehteen.

”Palkkiksesta” tuli Ainolle 30-vuotinen ura. Hän muistelee lämmöllä toimitusta, jossa oli ovet aina auki ja yhteinen lehtihuone palavereille ja keskusteluille, niin epämääräisille kuin varsinaisille toimituskokouksillekin.

– On tullut lehteen tunnesuhde.

Tunnesuhdetta ei voi olla huomaamatta. Hän esimerkiksi kertoo omasta työstään mieluummin me- kuin minämuodossa.

– Me saimme eniten arvostusta ja kiitosta lukijoiltamme. Olimme aina tervetulleita työpaikoille juttuja tekemään. Työpaikoilta haluttiin usein viestiä meidän kautta keskusjärjestön johdolle ja päättäjille. Lehden lukijaa – hän oli useimmiten aktiivinen keski-ikäinen mies ja vähemmässä määrin nainen – kiinnosti myös se, mitä muilla työpaikoilla tehdään.

– Palautteesta kävi täysin selväksi, että viihdesisältöjä lukijamme eivät toivoneet ollenkaan.

Aiheista ei ollut pulaa

Työelämän muutoksille on tyypillistä, että ensimmäisiä ideoiden versoja ja uusia innovaatioita tulee esille jollakin työpaikalla tai ne ovat tutkimushankkeiden satoa. Hyvistä kokemuksista kerrottiin Palkkatyöläisessä mielellään.

– Olen joutunut ja saanut tehdä kaikenlaisia juttuja siitä, mitä työelämässä on menossa ja siitä, millaisia ovat työelämän rakenteet ja innovaatiot. Työelämän tutkimusta seurasin huolella.

– Työpaikkojen ihmiset oli tarkkoja siitä, että kerrottiin oikein heidän työstään, esimerkiksi mitkä olivat heidän työvälineidensä nimet. Asiat piti selvittää tarkasti kuvatekstejä myöten. Virheille oli ylipäätään täysi nollatoleranssi, eikä niitä juuri tehtykään. Joskus joku titteli oli muotoiltu epätäsmällisesti.

Lehden kautta viesti levisivät laajalle.

– Emme me toimituksessa olleet ollenkaan mustasukkaisia, kun muut lehdet aika usein joko lainasivat meidän juttuja, tai tekivät oman jutun meidän nostamasta aiheesta. Sehän osoitti, että aihe oli tärkeä muidenkin mielestä. Minulle nämä hetket olivat onnistumisia.

Moni aihe ponnahtaa myös uudelleen esille vuosien hiljaisuuden jälkeen, kuten kesällä 2019 ajankohtainen idea työajan lyhentämisestä.

– Kuuden tunnin työpäivästä kirjoitin aikoinaan monta juttua ja niiden kokeiluista oli vain hyviä kokemuksia, myös työantajilla. Nyt asia on jälleen esillä.

– Kova motivaatio toimia paremman työelämän puolesta on ollut usein avuksi, kun välillä turhauttaa asioiden hidas eteneminen. Työelämän muuttuu niin pienin askelin, että on tehtävä se kymmeneskin juttu samasta aiheesta.

Tasa-arvon asialla

Aino Pietarinen aloitti uransa aikana, jolloin toimittajakunta oli miesvaltainen ja päätti sen aikana, jolloin ala alkoi olla naisvaltainen.

Sama kehitys on ollut meneillään myös ay-liikkeessä, naisia on alkanut tulla johtopaikoille vasta viimeisinä vuosikymmeninä. Palkkatyöläinen ja sen edeltäjät ehtivät elää 100-vuotiaaksi ennen ensimmäisen naispäätoimittajan nimitystä.

– Olin Palkkatyöläisen ensimmäinen naispäätoimittaja ja samalla viimeinen, koska paperinen lehti lakkautettiin vuoden 2016 lopussa ja jäin seuraavan vuoden alusta eläkkeelle.

– Identiteettini on edelleen ja kai aina journalistin. Ystävät ihan naureskelevat uutisnarkomanialleni. Ei voi mitään, journalismi ei lähde minusta.