”Jouruin vangiks leipäni erestä ja olin vuaroon molempien puolella. Kun en ikänä ole mistään politiikasta pitäny. En ymmärrä kui ihmine sekkoo ku kana rohtimiin.”[1] 

Isomummoni Aina Vähäkallio eli pitkän elämän. Neljävuotiaana luulin Aina nimen tulevan siitä, että Aina oli aina ollut olemassa. Ja niinhän hän tavallaan olikin. Aina syntyi Humppilassa vuonna 1894 ja kuoli Loimaalla vuonna 1994 parisen kuukautta ennen 101-vuotissyntymäpäiväänsä.

Aina Vähäkallio on sukumme eräänlainen ikoninen kantaäiti, joka muistetaan positiivisena ja elämäänsä tyytyväisenä selviytyjänä. Sukulaisten positiivisista muisteluista huolimatta hän eli kovan elämän, ja oli muun muassa sisällissodan aikaan syyttömänä vangittuna poliittisiksi tulkituista toimistaan.

Aina Vähäkallio eli aikaa, jolloin vuodessa oli kaksi vapaapäivää, tupa valaistiin päreillä ja ompelukone maksoi yli vuoden palkan. Historian havinasta ja muistojen kultaamisesta huolimatta totuus on, ettei Aina tanssinut ruusun terälehdillä.          

Evväät elämälle lapsuudesta

Humppilassa oli vuonna 1894 aktiivinen torppariyhteisö. Torpparien elämä oli usein epävarmaa. Tilukset olivat vain vuokralla, eikä torpan säilyminen työläisen käytettävänä ollut itsestään selvää. Venäjän kartano omisti torpparien tilukset ja talonpoikien tuli suorittaa taksvärkkinsä. Pientiloilta työläiset saivat vaatimattoman elantonsa.

Venäjän kartano oli alueen merkittävin ja oikeastaan ainoa työnantaja. Kartano oli aikoinaan kasattu alueen muista pienemmistä kartanoista. Maapinta-alaa sillä oli yli 2000 hehtaaria ja se kattoi yhteensä 21 torppaa. Kartano oli suuruutensa vuoksi varsin omavarainen. Sillä oli raamisaha, höyläämö, tiilitehdas, juustomeijeri ja mylly.

Kartanon vauraudesta huolimatta alueen väestön keskuudessa köyhyys ja nälkä olivat vahvasti läsnä. Yhteiskunnan sosiaaliturvajärjestelmästä ei ollut tietoakaan, vaan jokainen oli vastuussa oman perheensä elannosta. Avunanto oli vastavuoroista. Läheisistä pidettiin huolta. Perhekäsitys kattoi useamman sukupolven. Oli tavanomaista, että isovanhemmat huolehtivat lapsista ja lapset huolehtivat isovanhemmistaan kykyjensä mukaan. Työikäiset olivat hankkimassa leipää. Monet ansiomahdollisuuksista olivat kausiluonteisia. [2]

Amanda Rantanen sai avioliiton ulkopuoleisen lapsen tammikuussa 1894. Elämäntilanteesta johtuen hän joutui antamaan puolivuotiaan esikoisensa Ainan isovanhempien kasvatettavaksi. Tuohon aikaan lapsien kasvattaminen sukulaisten luona oli tavanomaista. Yhteiskunnallisen turvaverkon puuttuessa perhe ja kyläyhteisö pitivät tiiviisti yhtä.[3] Myöhemmin Amanda Rantanen avioitui ja Aina sai useampia sisaruksia. Aina ei kuitenkaan enää palannut biologisen perheensä luokse asumaan.[4]

Aina varttui vanhempia kunnioittavaksi lapseksi. Hyväkäytöksinen Aina ei koskaan sinutellut vanhempiaan, saati sitten kirkkoherraa. Tästä tavasta hän ei luopunut koko elämänsä aikana, vaikka teki nuorempien kanssa sinunkaupat heti lähes poikkeuksetta. Auktoriteettiusko vaikutti vahvana koko Ainan elämän.[5] 

”Lapsesta saakka mut on komennettu hyvään uskoon ja isäni tähdensi, että mut opetetaan sen lisäksi työhön ja lukemaan”[6]

Aina oppi lukemaan varhain. Jo kuusivuotiaana hän luki isoisänsä postillaa. Ainalla oli kova tiedonjano ja hän kuunteli mielellään vanhempien opetuksia ja Raamatun sanaa. Kirkon ylläpitämän kiertokoulun saapuessa kylälle Aina osasi jo lukea. Kiertokoulussa Aina oppi paljon muutakin hyödyllistä kuten uskontoa, äidinkieltä, historiaa, laskentoa, mittausoppia, maantietoa, luonnontietoa, piirustuksia, laulua, voimistelua ja käsitöitä.[7]

1900-luvun alkupuolella oli tavanomaista aloittaa työelämä heti rippikoulun jälkeen. Vuonna 1910 16-vuotias Aina pääsi Venäjän kartanolle töihin keittiöpiiaksi, sillä hänet tunnettiin taitavana ruuanlaittajana. Hän sai kuitenkin pian siirron navetta-apulaiseksi, sillä navetassa tarvittiin työvoimaa. Kyseessä ei ollut mikään pieni karjasuoja. Kartanon kulta-aikoina Venäjän kartanon savitiilistä navettaa pidettiin koko Suomen suurimpana. Hoidettavina oli kolmisen sataa lehmää ja sata hevosta.[8]

Maalaispiian elämä oli kovaa, yksitoikkoista ja vähän arvostettua. Työaika ja vapaapäivät olivat vieraita käsitteitä. Navetoille lähdettiin varhain, sillä kartanolla työt alkoivat aamulla puoli viideltä. Kotituvalta kartanolle kertyi matkaa kaksi kilometriä. Oli vain polku, tietä ei ollut. Talvella matka sujui hiihtäen.

Jos lehmä poiki yöllä, oli navetalla oltava paikalla. Rengeillä ja päiväläisillä oli pyhät vapaapäivinä, mutta naispalkollisilla ei ollut samoja oikeuksia. Oli tavanomaista, että naiset saivat syksyllä yhden pyhän vapaaksi. Suuret tilukset tarvitsivat paljon työvoimaa. Palkka maksettiin pääosin hyödykkeinä. Rahapalkkaa Aina sai vuodessa 150 markkaa.[9] Nykyrahana vuoden palkka olisi noin 590 euroa.[10] 

”Työstä sitä tulee voimaa ja viisautta. Mää olen ollu vaan sitä vanhanaikasta ollooni. Emmää sais katteltua ku nuoret vetelöittee”[11]

Nuorella Ainalla olisi ollut mahdollisuus asua Venäjän kartanon alueella. Työväen yhteiselo Venäjän kartanolla oli kuitenkin usein levotonta ja jopa turvatonta. Ainan onneksi suhteet isovanhempiin olivat lämpimät. Niinpä hän viihtyi paremmin rauhassa isovanhempiensa kanssa pienessä tuvassa. Tupa oli vaatimaton ja vailla hienouksia, mutta se oli paikka, jossa sai levätä rauhassa ja viettää aikaa läheisten seurassa. Pimeä tupa valaistiin päreillä ja jouluna teuraseläinten rasvoista tehdyillä kynttilöillä. Koko kylän ainoat sähköt olivat Venäjän kartanossa, jossa sähkö tuotettiin omavaraisesti.[12]

Isovanhempien tuvassa asumiseen vaikuttivat myös vahvasti Ainan sosiaaliset velvollisuudet. Isoisä oli usein kauppamatkoillaan kaupittelemassa pikkutavaroita, kuten nappeja, neuloja ja kahvia. Samaan aikaan isoäiti oli huonossa kunnossa ja sokeutui vähitellen. Ainan vastuulle jäi töidensä lisäksi kotitalouden ja isoäidin hoitaminen. Valinta ei ollut välttämättä Ainan oma. Tuohon aikaan ei ollut sosiaalihuoltoa. Vastuu heikompien huolenpidosta jäi läheisille.[13]

Aina oli päättäväinen nainen. Hän pyrki säästämään palkastaan parhaansa mukaan, sillä hänellä oli tavoite: ompelukone oli hankittava. Tuohon aikaan ompelukoneet eivät olleet tavallisia työläisten keskuudessa. Aina halusi laadukkaan koneen ja oli valmis myös maksamaan siitä kovan hinnan. Singeri tilattiin Amerikasta 195 markalla.

Ompelukone oli suuri hankinta. Se maksoi Ainalle yli vuoden palkan. Osamaksun suorittamiseen meni yhteensä kolme vuotta. Aina opetteli itsenäisesti ompelemaan ja myöhemmin hän vastasi koko lähiympäristönsä vaatettamisesta. Ompeluhommat tehtiin aluksi yöllä, sillä päivät kuluivat kartanolla ja muiden askareiden parissa.[14]

Itsenäisen Suomen sodassa leipuri vangitaan

Vuoden 1917 tienoilla Suomi eli jännitteistä aikaa. Rahvaan ja herrasväen sosiaalinen kuilu loi ilmaan raskaan tunnelman. Venäjän kartanolla työolot eivät aina miellyttäneet tekijöitä. Torpparit ja mäkitupalaiset alkoivat lakkoilla vastustaakseen työolojaan ja ankaraa kohteluaan. Aina seurasi muiden esimerkkiä ja liittyi mukaan lakkoon. Lakkoilu ei miellyttänyt kartanon isäntää ja Aina sai kuulla kunniansa. Tästä tuohtuneena Aina sai tarpeekseen ja lähti.[15]

Aina ei joutunut pitkään olemaan toimettomana. Sisällissodan poikkeustilanne tarjosi uusia työmahdollisuuksia. Tarjolla oli kolmen viikon sairaanhoitajakurssi, joka sai nuoren Ainan kiinnostumaan. Kurssin käyneitä tarvittiin rintamalla ja pian Aina komennettiin haavojen sitojaksi valkoisten puolelle.[16] Tämä pesti jäi lyhyeksi erään poikkeuksellisen raskaan yön vuoksi. Ristituleen joutunut Aina rukoili ja lupasi Jumalalle, että jos hän tästä selviää, hän pysyy kuuliaisena lopun elämänsä. Aina jätti sairaanhoitajan työnsä. Pian hänelle tarjottiin työtä, josta hän ei voinut kieltäytyä. Paikalliset valtaa pitävienedustajat ehdottivat Ainalle työtä leivän leipojana.[17]

Uudessa työssä palkka oli kaksinkertainen Ainan Venäjän kartanolta saamaan palkkaan nähden. Isovanhempien voinnin heikkeneminen ei jättänyt Ainaa empimään päätöksen teossa. Perheestä oli huolehdittava, eikä kakon leipominen ollut ennenkään ollut Ainalle hankalaa.

Aina oli tyytyväinen uuteen työhönsä. Leipä piti miehet kylläisinä, mutta kiitos jäi saamatta. Aina joutui vastuuseen ammattinsa harjoittamisesta, sillä kävi ilmi, että hän oli leiponut punakaartilaisille. Aina joutui valkoisten kuulusteltavaksi, josta seurasi passitus Kalevankankaan vankileirille.[18]

Tätä Ainan oli vaikea ymmärtää, sillä hän ei kokenut toimineensa väärin. Sodan alkuvaiheessa valkoisilla ei ollut yksityiskohtaisia säädöksiä vangitsemisperusteista, vankien säilytyksestä tai kohtelusta. Vielä vanhalla iälläkin Aina muisteli palvelleensa sodassa molempia osapuolia ja ihmetteli miksi ihmisten pitää antaa poliittisten näkemystensä sekoittaa päänsä.[19]

Elämää vankileirillä

Sisällissodan aikana vankileirejä perustettiin ympäri Suomea. Leirien olosuhteet vaihtelivat paljon. Toisilla leireillä vankeja käytettiin surutta ilmaisena työvoimana, kun taas toisaalla leireille järjestettiin kirjastoja ja pappeja pitämään sivistäviä esitelmiä.[20]

Kalevankankaan vankileiri sijaitsi Tampereella venäläisten armeijan vanhalla kasarmialueella. Leirillä oli satoja vartijoita ja aluetta vartioitiin kulmiin sijoitettujen konekiväärien avulla. Sisällissodan vankileirit eivät useissa paikoissa kattaneet inhimillisten olojen vaatimuksia, ja niinpä vankileirejä on kutsuttu jopa keskitysleireiksi. Yhteensä Tampereen leirin 10 000 vangista tiedetään 1 228 menehtyneen syksyyn mennessä.

Merkittävä osa vangeista kuoli teloituksiin. Kuitenkin yleisimpiä menehtymisen syitä olivat kulkutaudit ja nälkä. Ruokapula näkyi koko Suomessa ja erityisesti se konkretisoitui vankileireillä. Vangittuna ollessaan Aina joutui syömään perunankuoria nälkäänsä. Kuitenkaan tähteiden varastaminen ei ollut sallittua. Leirillä Aina joutui todistamaan, kuinka vähemmän onnekkaiden vankien ruuanhakureissut päättivät elämän taipaleen kompostin ääreen.[21]

Vankileireillä ei kunnioitettu ihmisyyttä, eikä iällä tai sukupuolellakaan juuri ollut merkitystä. Teloituksissa menehtyi niin miehiä kuin naisia. Orvoiksi jäävällä lapsikatraalla ei ollut merkitystä teloituksia suoritettaessa. Edes mahdollinen raskaus ei vaikuttanut teloituspäätöksiin. Monissa tapauksissa vangittujen lapset olivat sukulaisten hoidettavina. Osalla vangeista oli lapsia mukana leirillä ja leirillä myös syntyi lapsia. Pienemmistä huolen pitäminen tuotti erityisesti haasteita talvella, kun lämpimän pesuveden saaminen oli mahdotonta. Naiset joutuivat lämmittämään suussaan lasten pesuvettä.[22]

Vankeuden kestoon ja kohteluun vaikuttivat monet tekijät, kuten aktiivisuus punakaartin toiminnassa ja tekojen vakavuus. Kuulustelujen jälkeen vangituista laadittiin lausunto, josta kävi ilmi henkilötietojen ja luonteen lisäksi vaarallisuusluokka.[23] Luultavasti Aina pääsi alempaan vaarallisuusluokkaan, sillä hänet suostuttiin laskemaan leiriltä vapauteen ennen leirin toiminnan loppua. Leireiltä palaaminenkaan ei ollut helppoa. Yhteiskunnallinen leima saattoi vaikuttaa vahvana. Vankien kodit oli saatettu ryöstää ja erityisesti naisia saatettiin syyttää epäsiveellisyydestä ja kelvottomuudesta kasvattaa lapsia.[24]

Mielenkiintoista kyllä Aina ei vaiennut sisällissodan kokemuksistaan. Yleensä sotakokemuksista on Suomessa vaiettu, mutta Aina puhui kokemuksistaan avoimesti ja toisinaan jopa mustalla huumorilla höystettynä. Liekö Ainalla ollut selkeät ajatukset: Miksi vaieta asiasta, johon ei ole edes itse voinut vaikuttaa? Aina oli vuorotellen sodan molempien osapuolien apuna. Kuitenkin tuomionsa hän sai punaisten auttamisesta. Myöhemmällä iällä Aina puhui Suomen sisällissodasta ”kapina-aikana”.[25]

Sisällissota jakoi paitsi kansan, myös kirkon. Yleisesti kirkon on nähty olevan yhteydessä sisällissodan valkoisiin. Todellisuudessa myös sodan punainen puoli oli kirkon jäseniä, ja osa papistosta tuki punaisten toimintaa. Kirkko oli sisällissodan syttyessä merkittävä instituutio koko kansalle, eikä voinut asettua sodan ulkopuolelle. Kirkon suhde sisällissotaan ei ole helppo asia. Toisaalta kirkkoa on syytetty valkoisten kanssa veljeilystä, toisaalta sen voidaan nähdä jakaantuneen kansan mukana. Yksiselitteistä tuomiota ei ole mahdollista antaa, sillä historialliset faktat ovat sidoksissa katsontakantaan.[26] 

Sisällissodan myötä voittajat ovat sanelleet historian. Valkoiset ovat muistuttaneet, kuinka raa`asti punaiset surmasivat jopa pappeja. Kirkko on haluttu valjastaa sodan voittaneen osapuolen tarkoituksiin. Sodan jälkeen valkoisen ideologian valjastama kirkko jopa syytti punaisia naisia luopuneen luterilaisesta kutsumuksestaan toimia Jumalan palvelijoina perheenemäntinä, vaimoina, äiteinä, tyttärinä ja palvelijattarina.[27] Aina ei asettunut kirkkoa vastaan. Hänen arvostuksensa säilyi, vaikka valkoiset olivatkin hänet saattaneet vankeuteen.[28]

Auktoriteettiusko oli vahva tekijä Ainan elämässä. Vaikka Aina oli syytettynä punakaartia tukevasta toiminnasta, ei hän katkeroitunut valkoisille. Hän ei kokenut kuuluvansa kumpaankaan ryhmään. Tilannetta kuvastaa hyvin se, kuinka Aina oli ahkera työntekijä, mutta kuuliainen auktoriteetteja kohtaan. Aina koki uskonsa merkittävänä asiana elämässään ja täten hän koki suurta arvostusta kirkkoa ja pappeja kohtaan. Vastoinkäymisistään huolimatta Aina säilytti uskonsa läpi koko elämän.

Elämää kapinan jälkeen

Sisällissodan jälkeen astui voimaan torpparilaki, jonka seurauksena torpparien ja mäkitupalaisten oli mahdollista lunastaa viljelymaata ja oman mökkinsä. Pian kohtalo johdatti Ainan karjanhoitajaksi Iso-Kurjen taloon. Uudessa työpaikassaan Aina tapasi elämänsä ensirakkauden, Välimaan, ja alkoi odottaa esikoistaan. Nuoripari suunnitteli häitä, kunnes sulhanen yllättäen kuoli tanssireissulla. Samoihin aikoihin Ainan isoäitikin menehtyi ja pappa alkoi olla huonokuntoinen syövän vuoksi. Aina näki järkeväksi palata pappansa luo.[29]          

Vuonna 1920 Ainan avioton esikoinen Uuno syntyi. Naapurin rouva auttoi Ainaa lapsenhoidossa ja Aina pääsi jälleen töihin. Aina tapasi Venäjän kartanon pajalla työskentelevän miehen, Juho Vähäkallion, ja jo vuoden kuluttua pari oli solminut avioliiton. Uudessa avioliitossa Aina sai vielä yhden lapsen Aunen.

Tuore perhe muutti nykyisen Loimaan alueella sijaitsevalle Metsämaalle, jonne he rakensivat vanhoista hirsistä pienen yhden huoneen mökin. Mökki maalattiin punamullalla ja tontti nimettiin Mäntyniemeksi. Mökistä käsin Juho teki metsätöitä ja taksvärkkiä. Aina työskenteli kotona. Myöhemmin mökkiä laajennettiin toisen huoneen verran. Siinä mökissä Aina sai elää yli seitsemänkymmentä vuotta. [30]

Talvisodan syttyessä myös Ainan poika Uuno lähti sotaan, jossa hän palveli eturintamalla viiden vuoden ajan. Sensuroituja rintamakirjeitä tuli harvakseltaan. Elämä oli jatkuvaa pelon vallassa elämistä. Perhe eli vaatimattomasti. Elanto saatiin ompelutöistä, omasta pienestä peltotilkusta, oman kutun juustosta ja myöhemmin kahdesta lehmästä. Toisinaan pieni 20 neliön tupa majoitti sota-ajan kulkureita. [31]

Vuonna 1965 Aina jäi leskeksi, kun Juho sai aivoinfarktin. Hautajaisvalmistelut olivat Ainalle raskaat, kun piti mennä pappilaan kertomaan kirkkoherralle miehen kuolemasta. Pelko oli vahvana läsnä. Olihan kirkkoherra Metsämaalla arvostettu ja korkea-asemainen henkilö. Pelko osoittautui kuitenkin turhaksi ja myöhemmin Aina ystävystyi kirkkoherran kanssa.[32]

”Pelkäsin mennä sillon pappilaan kertomaan mieheni kuolemasta. Eihän siinä mitään pelättävää ollut. Kirkkoherra oli oikein luonteva. Jälkeenpäin vasta olen kertonut kuinka pelkäsin. Sitä onkin sitten naurettu, mutta en minä kirkkoherraa suostu sinuksi sanomaan”.[33]

Aina Vähäkallio jäi asumaan yksin mökkiinsä vielä lähes kolmeksikymmeneksi vuodeksi. Päivät kuluivat askareita tehdessä. Vesi haettiin kivistä polkua pitkin lähteeltä ja tupa lämmitettiin puuhellalla, johon klapit tehtiin tietysti itse.

Elämä oli työntekoa aamusta iltaan. Aina Vähäkalliolta ei kuitenkaan puuttunut kiitollisuutta. Hän oli jo yli 90-vuotias, kun hän pääsi silmäleikkaukseen. Keinomykiön myötä hän näki jälleen lukea. Kiitollisuudessaan näkökykynsä palautumisesta Aina luki Uuden testamentin läpi.[34]

Haasteellinen elämä jätti jälkensä. Koettelemukset opettivat Aina Vähäkalliolle, mikä on merkittävää elämässä. Vanhalla iällään hän jakoi mielellään elämän viisautta uusille sukupolville. Jälkikasvulleen Aina halusi opettaa säästeliäisyyttä, vaatimattomuutta ja kiitollisuutta.

Aina Vähäkallion lapsenlapset muistavat mummonsa vieraanvaraisuuden. Mummon luona vieraillessa oli otettava ”mehua kummiski”. Mehu oli runsaasti sokeroitua, jotta se säilyisi mahdollisimman pitkään. Pula-ajat olivat opettaneet, että pitää varautua tulevaan. Lapsenlapsilleen Aina ompeli samanlaiset mekot yhdestä ja samasta kankaasta. Myös kotiaskareissa Aina oli käytännön läheinen. Käytössä tahriintunut esiliina oli käytettävä molemmin puolin ennen kuin se pestiin.[35]

Säästeliäisyydestä ja käytännöllisyydestä huokuu eletty elämä ja sen haasteet. Haastavissa olosuhteissa elämä haluttiin toteuttaa mahdollisimman helposti. Esimerkiksi turhan pyykin syntymistä tuli välttää, sillä pyykki piti käydä pesemässä ”prunnilla”, jossa lähdevesi lämmitettiin mustassa padassa. Vasta viimeisillä vuosillaan Aina Vähäkallio luopui pyykinpesusta, kun miniä piti huolen anoppinsa pyykkihuollosta omalla sähköpesukoneellaan.

Aina Vähäkallion elämä oli päivittäistä työtä. Sitä se oli aina ollut ja sitä sen piti aina olla. Itsenäinen selviytyminen alkoi hiipua vasta sadan ikävuoden lähestyessä, kun fysiikka ei enää kestänyt. Lopulta Aina joutui luopumaan itsenäisen tekemisen ideologiastaan vasten omaa tahtoaan. 99-vuotiaana hä muutti Loimaalle vanhainkotiin, jossa kuoli vähän ennen 101-vuotissyntymäpäiväänsä.[36] 

Ainan perintö

Kiistämätön fakta on se, että Aina Vähäkallio eli pitkän elämän. Satavuotissyntymäpäivänsä tienoilla häneltä kysyttiin pitkän iän salaisuutta. Salaisuudekseen Aina nimesi viikoittaisen kutunjuuston nauttimisen ja Jumalan suoman terveyden. Myös yksi oletettu vaihtoehto on humppilalaisen lääkäri Koiviston määräämä arsenikki, jota Aina sai lääkkeeksi yleismyrkytykseen yhdestä viiteen tippaan päivässä. Liekö auktoriteetteihin tukeutunut Aina tuolloin miettinyt: ”Eihän lääkäri voi olla väärässä.”[37]

Ulkopuolinen tarkastelu tuskin antaa todellista selitystä pitkälle iälle. Aina Vähäkallion elämä ja sen mielekkyys voidaan kiteyttää kolmeen seikkaan. Luottamus auktoriteetteihin johdatti Ainan haasteisiin, joista hän sisullaan selvisi. Aina koki Jumalan läsnäolon koko elämänsä ajan. Vaatimattomana persoonana Aina sai nautintonsa vuosikymmenet kestäneestä traditiostaan viikoittaisesta kutunjuustosta.

Nämä elementit kiteyttävät paljon symboliikkaa. Aina Vähäkallion elämä oli jatkuvaa työntekoa. Elämä oli haastavaa, mutta palkitsevaa. Nähdessäni Mäntyniemen mökin hämmästelen, kuinka joku on voinut elää keskellä korpea pienessä hirsimökissä ilman vessaa. Mäntyniemi oli kuitenkin Ainalle paratiisi – merkittävä elämän keskus 70 vuotta hänen elämäänsä. Se oli paikka, jossa riitti aina tekemistä.[38]

Kun lapsena luulin Aina-mummon aina olleen olemassa, voin vanhempana todeta olleeni oikeassa. Aina Vähäkallion elämä on merkittävä osa satavuotisen Suomen historiaa. Aina eli jo ennen Suomen itsenäistymistä. Hän sai konkreettisesti kokea sisällissodan hulluuden, kuinka veli nousee veljeään vastaan. Tämän jälkeenkään sota ei jättänyt Ainaa rauhaan, kun hän joutui lähettämään poikansa rintamalle. Aina näki, kuinka Suomi jälleen rakennettiin. Ainan elämä on täynnä asioita, joita nykyihmisen on vaikea ymmärtää.

Merkittävä osa kertomuksen tapahtumista on peräisin haastatteluista, joita Aina Vähäkallion läheiset kantavat muistoissaan. Aina jätti jälkeläisilleen perinnöksi kokemusten kautta hankittua elämänviisautta. Koen, että tärkeintä on se, mitä me tunnemme. Ilman Ainan kaltaisia vahvoja yhteiskunnan rakentajia Suomi ei olisi sellainen kuin se oli itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuonna.

[1] Aro 1995, 86.

[2] Alapuro 1995, 30-34; Aro 1995, 83; Haastattelu 1.

[3] Ketola 2008, 15.

[4] Haastattelu 2.

[5] Loimaan lehti 23.12.1992.

[6] Loimaan lehti 1.15.1993.

[7] Loimaan lehti 23.12.1992; Suomen Historia 1986, 290.

[8] Aro 1995, 83. & Haastattelu 1.

[9] Aro 1995, 83; Suomen maatilat 1931, 336-338; Lahtonen 2006, 193; Haastattelu 1.

[10] Rahanarvolaskuri, http://apps.rahamuseo.fi/rahanarvolaskin#FIN

[11] Aro 1995, 88.

[12] Aro 1995, 84.

[13] Aro 1995, 86; Haastattelu 1.

[14] Aro 1995, 85-86.

[15] Haapala 2009, 58.

[16]Aro 1995, 86; Haastattelu 1.

[17] Haastattelu 1.

[18] Lehtovuori Eero Loimaan lehti 12/1994; Suodenjoki 2009, 338.

[19] Lehtovuori Eero Loimaan lehti 12/1994; Suodenjoki 2009, 338.

[20] Sudenjoki 2009, 341-346

[21] http://vanha.verkkouutiset.fi/arkisto/Arkisto_1998/8.toukokuu/TRE1898.HTM; Sudenjoki 2009, 341-346.

[22] Pekkalainen 2011, 262-264.

[23] Pekkalainen 2011, 271.

[24] Pekkalainen 2011, 306.

[25] Haastattelu 1 & 2.

[26] Haapala 2009, 17, 23.

[27] Haapala 2009, 66-67.

[28] Haastattelu 1.

[29] Haastattelu 2.

[30] Haastattelu 1.

[31] Haastattelu 1.

[32] Haastattelu 2.

[33] Loimaan lehti 23.12.1992.

[34] Loimaan lehti 23.12.1992; Haastattelu 1.

[35] Haastattelu 1 & 2.

[36] Haastattelu 1 & 2.

[37] Haastattelut 1 & 2.

[38] Haastattelu 1 & 2.