Aili Heikkinen - superlahjakkuus

Opetuksen ja suomalaisen kulttuurin monipuolinen asiantuntija ja kehittäjä Aili Heikkinen

Heikkisen kymmenlapsisessa perheessä saattoi olla niukkaa, mutta omavaraistaloudessa pärjättiin. Lapset tekivät maatalon töitä ja oppivat arvostamaan niitä. Vanhemmat kannustivat heitä opiskelemaan haluamiinsa ammatteihin. Kaiston koulu antoi alkueväät opintielle, isänmaalliseen ajatteluun ja yhteiskunnalliseen toimintaan. Aili sai liittyä pikkulottiin ennen sotia ja hän oppi toimimaan kriisien varalta, avustamaan suojeluskuntaa, evakkojakin. Talvisodan aikana hän oli ilmavartiossa Yli-Iin kirkontornissa. Jatkosodan aika koetteli perhettä mitä julmimmin, kun kaksi poikaa kuoli.

Sotien veteraanit ja entiset lotat ovat olleet Ailille halki elämän kuin veljiä ja siskoja. Sodan aikaisista ansioistaan Aili on saanut monia muistomitaleita. Opetustyö kiinnosti monilahjakasta Aili Heikkistä pienestä pitäen. Sotien jälkeen hän oli opettajana Inarissa ja Rovaniemen maalaiskunnassa. Valmistuttuaan kansakoulun opettajaksi Tornion seminaarista 1951 hän sai opettajapestin Yli-Iin Tannilan koulussa. Siitä alkoivat työvuodet Oulun kaupungissa, ensin Oulunsuun koulussa ja sitten Teuvo Pakkalan koulussa.

Kun Oulun opettajakorkeakoulu aloitti toimintansa, tarvittiin harjoitteluluokkia. Aili Heikkinen pääsi silloin ohjaamaan opetusharjoittelua. Myöhemmin hän siirtyi Kasarmintielle rakennetun opettajanvalmistuslaitoksen harjoituskouluun. Aili Heikkinen toimi opettajana lähes 40 vuotta jääden eläkkeelle Oulun yliopiston harjoittelukoulun luokanlehtorin virasta vuonna 1987. Hän opetti päätoimensa ohella opettajankoulutuslaitoksessa suullista esitystaitoa, nukketeatteria sekä alkuopetuksen didaktiikkaa, Lassinkallion yhteiskoulussa musiikkia sekä lastentarhaopettajaopistossa musiikkia ja alkuopetusta. Lisäksi hän piti erilaisia kursseja kesäyliopistoissa, työväen- ja kansalaisopistoissa.

Aili Heikkinen oli innovatiivinen persoona osallistuessaan koulun ja opettajankoulutuksen uudistus- ja kehittämistoimintaan. Hän kehitti itseään jatkuvasti suorittaen lukuisia yliopistollisia arvosanoja ja kursseja monissa oppilaitoksissa. Professoreiden Aatto Kaljunen ja O.K. Kyöstiö ohjeistamana Aili Heikkinen kehitti kokonaisoppimisen mallia, alkuopetusta, yhdysluokkaopetusta sekä taito- ja taideaineiden opetusta. Myöhemmin hän osallistui ympäristöopin oppikirjasarjan tekoon. Musiikki ja etenkin laulaminen, omat konsertit, sanataide lausunta- ja runopiiri esityksineen, opettavaiset sadut ja kansanperinne, nukketeatteri, kuvataide, käsityöt sekä liikunta olivat hänelle rakkaita. Hänen luovuudestaan ja taidoistaan pääsi nauttimaan erilaisissa juhlissa.

Taitavalta kirjoittajalta ilmestyi omia kirjoja ja lehtiartikkeleita. Aili Heikkinen osallistui järjestötoimintaan ja luottamustehtäviin eri yhteisöissä kuten seurakunta, Sotilaskotiyhdistys, Soroptimistit, Merikoskikerho, Teatterinaiset, Teatterilautakunta, Oulun Seudun Lausujat, Oulun Ympäristön Kalevalaiset Naiset sekä Pohjois-Pohjanmaan Kokoomus. Hän oli Oulu-seuran kunniajäsen. Aili Heikkinen vaali pieteetillä myös synnyinseutuaan, -kotiaan ja torppaansa Yli-Iissä. Monet hyvät ideat saivat alkunsa niiden tanhuvilla. Hän kannusti sukulaisiaan ja kanssaeläjiään monin tavoin. Perhepiiri, oppilaat, opiskelijat, työtoverit ja ystävät muistavat häntä lämmöllä. Entisen oppilaan mielestä Heikkinen antoi oikean elämänasenteen. Hän koulutti elämää, ei vain koulua varten: ”Non scholae sed vitae.”

Aili Mariaa muistellen

Ystävyytemme Ailin kanssa alkoi 1970-luvulla ja jatkui aivan viime hetkiin saakka. On ollut ilo tuntea samalla koko Heikkisen sukukuntaa perheineen. Aili oli hyvin tietoinen laajan perhekuntansa tapahtumista. Etenkin suvun nuorten saavutukset niin opinnoissa kuin työelämässä, mutta myös perheen perustamisissaan tai menetyksissäkin ja sairauksissa olivat hänellä aina sydämen asioita kuten ystäväperheiden ilon ja surun hetket.

Aili kertoi usein valveutuneista vanhemmistaan, joiden opetuksista paras kasvatusperintö oli anteeksipyytäminen ja -antaminen sekä sovinto. Jos itse oli ollut huolimaton töissä tai aiheuttanut jotain vahinkoa tai sisuuntunut väärällä tavalla jostain asiasta tai loukannut toista, oli mielipahasta päästävä mahdollisimman pian tasapainoon. Jos riitaa tuli, oli lapsikatraassa vaikea heti saada selvää, kuka aloitti tai oli väärässä tai oikeassa. Sellaista ei alettu edes etsiä, vaan osapuolet pyysivät anteeksi ja jatkoivat askareitaan työntäyteisessä talossa. Kun raskaat päiväurakat saatiin tehtyä, oli ansaittua asettua ilta-aterialle ja tyytyväisenä, omatunto vielä anteeksipyynnöillä ja -annoilla ja iltarukouksillakin puhdistettuna levolle.

Lapset leikkivät joka välissä, tytöt puuhastelivat nukkiensa kanssa kotista ja pojat kisailivat urheilulajeissa. Aili haaveili pieninä vapaahetkinään jopa kirjailijan ammatista ja sitä ennen pääsystä kansakoulun jälkeen opiskelemaan. Pienen tytön päiväkirjat omista salaisista toiveista täyttyivät, ja samoin muistivihot ystävien kirjoittamilla värssyillä ja kiiltokuvilla. Hänen päiväkirjaansa muut eivät olisi saaneet lukea. Sen tapahduttua Aili hävitti päiväkirjansa, ja äiti torui kovasti salaisuuksien urkkijaa. Ailin ensimmäinen runo enteili tulevaisuutta, kaukokaipuuta, luovuuden irtipääsyä eli halua päästä toteuttamaan omia ideoitaan. Aili oli taitava kirjoittaja jo ensimmäisinä kouluvuosinaan: ”Västäräkki olet ystävä mulle, kaikki toiveeni kerron sydämestäni sulle. Anna mun lentää kanssasi kauas pois ja nähdä paljon, niin paljon haluni ois.” Runosuoni sai kimmoketta lähiluonnon tarkkailusta ja isän kertomuksista perheen kulkiessa maatilan työpisteissä eri vuodenaikoina.

Aili ihmettelikin usein, miten isä tietää niin paljon luonnonihmeistä ja eläimistä ja on taitava käsittelemään erilaisia materiaaleja, monenlaisten nahkakenkienkin teon hän taitaa. Äiti hallitsi keittiön ja karjanhoidon sekä muiden käsitöiden lisäksi villatöiden taidot. Jokainen lapsi pääsi molempien vanhempien erinomaiseen kotiopetukseen, mistä oli hyvä jatkaa Kaiston koulussa. Aili tykkäsi rippikouluajastakin. Kirkossa sai keskustella saman ikäisten parissa syvällisistä aiheista.

Sota-aika heitti kuitenkin ei vain lapsuuden ja nuoruuden, vaan vanhemmankin väen ylle ahdistavan varjonsa. Se löi ikuiset arvet kuolemineen tuon aikakauden ihmisiin, myös Heikkisen perheeseen. Mutta yhteishengessä sitkeydellään ja elämänmyönteisyydellään he voittivat vaikeudet. Lapsuuden hyvät muistot ja työskentely kotitilan eteen, kuten myös laulaminen olivat kantavana voimana. Ailin halu päästä opiskelemaan ja toteuttamaan omia ammattitoiveitaan saivat viimein vahvistusta. Opettajan työ osoittautui olevan hänen luovalle luonteelleen paras vaihtoehto.

Muistan hyvin harjoitellessani Ailin alkuopetuksen yhdysluokassa, kuinka mukavaa oli työskennellä hänen ohjauksessaan, saada hienoja niksejä käytännön ratkaisuihin ja kohdata erilaisia lapsia omina persooninaan. Myös me harjoittelijat saimme toteuttaa melko uskaliaita ideoitamme. Seuratessani Ailin opetusta yhteisinä työvuosinamme ihailin, kuinka taitavasti hän sai oppilaansa innostumaan asioista. Hän saattoi kertoa jonkin kehyskertomuksen avulla esimerkiksi ympäristöopin opittavasta käsitteestä ja piirsi samalla joskus jopa molemmilla käsillä yhtä aikaa taululle. Välillä oppilaatkin saivat tulla täydentämään tai jatkamaan hänen aloittamaansa piirrosta tai tekemään omia hahmojaan. Sitten he keskustelivat yhdessä ja tekivät havaintojensa pohjalta vielä kysymyksiä ja päätelmiä. Niin kiteytyivät ja eheytyivät opilliset kokonaisuudet, ja erilaiset oppijat pääsivät kaikki osallisiksi yhteisesti muodostetusta ja jaetusta tiedosta. Eriyttäminen hoitui samalla vaivihkaa leimaamatta ketään oppilasta huonommaksi.

Oppilaiden sosiaaliset taidot ja siten yhteistyö olivat Ailin luokan vahvuudet. Kun hänen 1-2-luokan oppilaansa tulivat 3-4-luokkaan, ei mukana tullut koskaan mitään ns. kurinpito-ongelmia tai yleensäkään ketään häirikkö- tai ongelmaoppilasta. Lapset olivat saaneet Ailin huomassa koulunkäynnille oivat alkueväät luku- ja kirjoitustaitoineen sekä myös käyttäytymistapoineen. Siltä pohjalta kehittyi oppilaiden itsetunto lisää ja siten tilannetajuisuus ja toisten huomioonottaminen eli ns. ”nokkaa pidemmälle näkeminen”. He olivat innokkaita oppimaan jatkossakin. Heidän ”aktiivisuuden ja siten motivaation ja luovuuden siipiään ei oltu katkottu” minkään lapsuuden kasvukivun vuoksi jo ensimmäisinä kouluvuosinaan. He saivat yhteistoiminnallisessa kokonaisoppimisessa kehittyä arvokkaina yksilöinä tietoineen ja taitoineen ajallisesti omaa tahtiaan.

Aili murehtikin usein, josko nykyisessä ehkä liian kiihkeässä ”teknopainotteisuudessa” korostetaan liikaa lasten nopeaa sopeuttamista samaan muottiin jo päiväkotitasolla. Siltä pohjalta tehdään ryhmäjakoja kuin pilttuita koulutyön alkaessa. Unohdetaanko jokaisen lapsen sisällä piilevät yksilölliset persoonalliset piirteet hyvänä avaimena ja apukeinona erilaisuutta kohtaavassa ja arvostavassa koulutyön etenemisessä? Aili katsoi melko tarkasti ”lasten sisälle ja näki heissä jokaisessa omine syntymäeväineen aarteen veroisia lahjoja”.

Aili kannusti myös meitä työtovereitaan. Hän ei kätkenyt kynttiläänsä vakan alle, vaan laaja-alaiset tiedot ja taidot omaavana jakoi päteviä neuvojaan ja ideoitaan nuoremmille opettajille. Koemme yli 40-vuotisen ystävyytemme yhdeksi parhaista perhekuntiamme yhdistävistä tekijöistä. Superaktiivinen yhteiskunnallisissa, isänmaallisissa ja seurakunnan sekä monien eri kulttuurialojen järjestöissä toiminut kyvykäs Ailimme on rikastuttanut kanssakulkijoitaan teoriaa ja käytäntöä yhdistävissä asioissa. Hänellä oli syvällisiä henkisiä ja taiteellisia kirjoittajan, kertojan, lausujan ja laulajan sekä näyttelijän lahjoja. Hän on esiintynyt oman perhekuntansa juhlatilaisuuksissa samoin kuin ystävien juhlissa ja erilaisissa julkisissa kansalaisjuhlissa ja kulttuuritapahtumissa. Hänestä oli erityisen mieluisaa laulaa syntymäpäivillä, häissä, kastetilaisuuksissa ja hautajaisissa.

Ailin eläkevuosina tapasimme toisiamme usein ja vastavuoroisesti etenkin juhla-aikoina. Monilla yhteisillä matkoilla aiemmin ajaessamme autolla lausuimme runoja, lauloimme hengellisiä ja maallisia lauluja, kysyimme toisiltamme arvoituksia sekä keskustelimme paljon. Meidänkin perheen kesien kohokohtana Oulun puolessa oli vierailu herkutteluineen Ailin torpalla.

Käynnit Yli-Iissä jatkuvat nyt toisessa kohteessa. Muistojen siivittämänä suuntaamme Ailin haudalle. On ollut arvo sinänsä pitää hänet sydänystävänä kauan. Aili oli upea persoona ja samalla kulttuurin ja kansanperinteen taitaja ja kokonaisopetuksen kehittäjä. Hän jos kukaan ansaitsisi aivan oman pari- tai kolmipäiväisen vuosittaisen Aili-kulttuuritapahtumansa Yli-Iissä. Heikkisen suuresta suvusta ja siihen jatkuvasti tulleista uusista jäsenistä sekä ystäväpiiristä löytyisi jo nyt monenkin vuoden päiville niin tieteen, taiteen kuin erilaisten taitojen ja ammattien edustajia, esitelmöitsijöitä, esiintyjiä ja töidensä esille laittajia sekä työpajojen pitäjiä vaikkapa muistorikkaalla Kaiston koululla… Kauan eläköön Aili Maria Heikkisen maine ja kunnia suomalaisen kulttuurin ja kansanperinteen idearikkaana jakajana sekä alkuopetuksen ja kokonaisoppimisen kehittäjänä, joka taitavasti otti huomioon yksilön luovan persoonan ja ympäristön tarjoamat mahdollisuudet!

Isänmaa tarvitsi pikkutyttöjäkin

Aili Heikkinen syntyi 1924 vuolaan Iijoen rannalle Yli-Iihin. Hänen äitinsä Anna Sofia Heikkinen s. Kaisto oli ison Kaiston talon tytär, joka nai sotkamolaisen uitto- ja hevosmiehen Jaffet Heikkisen. Tyttöjä Heikkisen perheeseen syntyi seitsemän ja poikia neljä. Pojista yksi, Tenho Antero, kuoli jo vauvana. Äidinisän koulukäyttöön lahjoittamassa isossa talossa, jonka pitkällä sivulla oli yhdeksän ikkunaa, toimi kansakoulu. Ailin kotitontti oli koulun vieressä, niinpä hän ruokatunnilla käväisi kotona. Kotona opetettiin tekemään työtä, mutta kannustettiin myös kulttuuriin. Kotirannassa Aili Heikkisellä olin äidiltä peritty Sotilastorppa-tila ja siellä mieluinen kesämökki, Torppa.

Äiti-Anna ohjasi lastensa esiintymisiä

Lauluharrastus alkoi jo koulussa, missä hyvä kuoronjohtaja harjoitutti koulun vaativiin ohjelmasuorituksiin. Toisella luokalla opettaja Kinisjärvi rikasti kulttuuripainotteisessa opintokerhossa luokan taiteentuntemusta ja innosti heidät näytelmän tekoon. Aili Heikkinen muistaa toimineensa Tähtisilmä-näytelmän pääroolissa. Äiti-Anna ohjasi lastensa esiintymiset. Näyttämönä oli navetan seinä, mihin käveltiin ja aloitettiin laulu, runo tai näytelmärepliikkien esittäminen. ”Menepä takaisin ja kävele reippaammin, niiaa ja aloita sitten”, saattoi kuulua äidin suunnasta. Näytteleminen tuntui mukavalta, niinpä Aili paimenessa toisella kymmenellä ollessaan haaveksi teatterikouluun menosta. Isä ja äiti vastustivat kuitenkin aietta ja sanoivat, että niissä hommissa ei elantoa tienata.

Isot lotat ohjasivat pikkulottien toimintaa

Eräs isoista lotista järjesti sodan aikana pikkulottien tapaamisia. Nokkelasormiset tytöt ja naiset kutoivat sukkia, vanttuita ja hiihtonaamareita. Aili Heikkinen muistaa lottakenraali Fanni Luukkosen vierailleen pikkulottien tapaamisessa ja tämän pitkän ja komean naisen istuttaneen häntä polvellaan. Lottien kautta pikkulottia pyydettiin monenlaisiin työsuorituksiin. Opettaja saattoi koulupäivän lopussa huikata, että illan kokouksessa tarvitaan kahvittajia, ja SK-leirit ja pikkulotat olivat valmiita palvelemaan. He olivat mukana ohjelmissa ja talkoolaisina. Aili Heikkinen kertoi alustaneensa paikallisiin häihin 25 litran pullataikinan. Niissä häissä yli-iiläisille tarjottiin lihakeittoa ja kaupungista tulleille lohikeittoa. Heikkisen tyttäristä Ensi toimi lottana ja nuoremmat Aili, Siiri, Kyllikki, Eini, Hilkka ja Elli pikkulottina. Ilmavalvontatehtävissä ahersivat Aili ja Siiri. Vartiotehtävä käsitti ensin kaksi tuntia vartiointia, sitten neljän tunnin levon ja mahdollisen nukahtamisen ja sitten kaksi tuntia vartiointia. Talvisodan kovissa pakkasissa jäisiä portaita kirkon tornin valvontapaikkaan kiivetessä tiesi olevansa tosi töissä. Tornissa tunsi paineaallot suurten pommituslaivueiden suunnatessa Oulua kohti ja ehti soittaa siitä. Taivaanranta loimotti punaisena, kun Oulu paloi. ”72 ilmoittaa pommilaivueen”, soitettiin lyhyesti Ouluun.

Sodan vuosina kuoli kaksi poikaa

Perheen isä oli sodan alkaessa saksalaisten savotassa Petsamossa. Tauno kuoli välirauhan aikaan 7.10.1940 liikenneonnettomuudessa. Toimi kaatui jatkosodassa 16.8.1941. Perheen nuorin poika, Toivo, oli tuolloin 3-vuotias. Ne hevoset, joita ei ollut otettu rintamalle, olivat tuiki tarpeellisia pysymään terveinä maatilojen töissä. Niinpä valtio järjesti hevosten rokottamisia. Kun Aili ja hänen sisarensa veivät perheen hevosen ja varsan rokotuspaikalle, oli eläinlääkäri ihmetellyt, että te tyttösetkö nämä hevoset toitte. ”Ei meillä ole muita tuojia, isä on savotassa Petsamossa ja pojat ovat kaatuneet”, oli sisar sanaillut. Eläinlääkäri oli liikuttunut ja halannut tyttöjä ja sanonut, että teidänlaisia tyttöjä isänmaa tarvitsee.

Kerhoneuvojana sodan aikana

Talousseura koulutti Ailin sodan aikana kerhoneuvojaksi. Harjoitustehtävänään hän muistaa joutuneensa esittelemään Suomessa kasvavat omenalajikkeet, vaikka ei koskaan ollut omenaa maistanutkaan. Kerhoneuvoja oli kolmen kuukauden ajan paikassaan. Aili opasti naisia Ylikiimingissä, Kiimingissä ja Yli-Iissäkin.

Opettajan ura alkoi

Moni maamme opettajista kaatui sodassa. Niinpä sodan jälkeen opettajia ei olisi ollut riittävästi, jollei töihin olisi palkattu epäpäteviä, kansalaistaidoiltaan koeteltuja ihmisiä. Aili Heikkisen opettajan tie alkoi. Hän palveli isänmaata epäpätevänä opettajana pari vuotta Lapissa, ensin Ivalossa Koppelan koulussa ja sitten Rovaniemen maalaiskunnan vuokratiloissa olevassa koulussa. Kansakouluntarkastaja oli siellä pannut merkille Ailin taidot ja kehotti häntä Ivalossa tarkastuskäynnillään hakemaan seminaariin. ”Ei vielä, minun pitää säästää rahaa koulukuluihin”, kuului vastaus.

Rovaniemen maalaiskunnan työjakson jälkeen Aili Heikkinen haki Tornion seminaariin, pääsi ensi hakemalla läpi ja valmistui kansakoulunopettajaksi kiitettävillä papereilla. Sitten hän haki virkaa Turun läheltä. Kun vastausta ei kuulunut, kansakouluntarkastaja kehotti häntä ottamaan viran Yli-Iistä Tannilan koululta. Kotiväki oli tyytyväinen, kun Aili sai työn niin läheltä.

Aili Heikkinen hankki lisäpätevyyttä kahden vuoden ajan Heinolan seminaarissa hospitanttina ja valmistui sieltä 1953. Seminaarissa hänen musikaalinen lahjakkuutensa huomattiin ja hänet järjestettiin yhtenä erityisryhmästä Lea Piltin lauluoppilaaksi. Koulussa esitettiin laulunäytelmiä. Piltti oli sitä mieltä, että Heikkisen pitää hakeutua Helsingin oopperaan. Kun Ouluun tuli opettajan virka auki Oulunsuuhun, Aili Heikkinen haki sitä ja valittiin yli sadan hakijan joukosta. Ensimmäisen kerran työpaikalle mennessään hän kuuli kysyttävän, kuka se Heikkinen on ja ketä sillä on ollut suosittelijoina. – Eihän maalaistytöllä ollut suosittelijoita, vain hyvät paperit ja hyvät työsuoritukset. Oulun yliopiston käynnistyessä Aili Heikkinen kutsuttiin opettajainvalmistuslaitokseen, OKL:ään, opettajaksi. Siellä hän toimi 34 vuotta eläkeikään asti. Hän luennoi usein Kajaanin, Kuopion, Oulun ja Limingan kesäyliopistoissa oman ammattialansa, opetustoimen, kehittämisistä, koulun uusista tavoitteista ja kasvatusmetodeista.

Monipuolinen kulttuurivaikuttaja

Aili Heikkinen suoritti Sibelius-akatemiassa 1. kurssin yksinlaulussa erinomaisin arvosanoin. Hänellä oli päärooli monissa oopperoissa, muun muassa Oulussa Maijan rooli Pohjalaisissa. Lisäksi hän lauloi Savonlinnan oopperakuorossa monet vuodet, piti yksinlaulukonsertin ja esiintyi monissa merkittävissä juhlissa. Aili Heikkinen vieraili kouluilla esittämässä kansansatuja sekä omia satujaan ja tarinoitaan piirtäen, laulaen ja sanaillen. Oulun lääninhallitus kutsui hänet viemään Oulun 400-vuotisjuhlan kunniaksi kulttuuria koko läänin kouluihin. Hän veti runoryhmänsä kanssa yli 20 vuotta teemoittaisia runoesityksiä Oulun Tuomiokirkkoseurakunnassa. Aili Heikkinen on julkaissut kolme teosta: Sininen amaryllis, Velhoperheen tarinoita ja Pikku-Mari

Monin mitalein palkittu

Aili Heikkinen kuuluu monen yhdistyksen avaintoimijoihin. Hän on Oulun Ympäristön Kalevalaiset Naiset ry:n perustajajäseniä. Arvostuksena kotirintamatyöstään ja aikaansaannoksistaan Aili Heikkinen on saanut monia ansiomerkkejä:

• Kotirintamanaisten mitali 1939–1945
• Sodan 1939–1945 muistomitali 1957
• Työkeskusliiton Henkisillä Harrastepäivillä kunniakirja yksinlaulun kultaluokkaan sijoittumisesta 19.3.1961
• Vapaussoturien Huoltosäätiön Sininen Risti 1967
• Kaatuneiden Omaisten Liiton ansiomerkki 24.9.1991
• Kaatuneiden Omaisten Liiton kultainen ansiomerkki 16.5.1999
• Lotta Svärd -järjestön lotta-muistomitali 1.12.1993
• Kansallisen Terveyskasvatusliitto ry:n ansiomerkki 31.10.1993
• Suomen Kotiseutuliiton Harrastusmitali 15.5.2002
• Suomen Valkoisen Ruusun Ritarikunnan ansioristi 6.12.2002
• Oulun Seudun Lausujien kunniakirja
• Kalevalaisten Naisten Liiton kultainen ansiomerkki 7.11.2007   
•  
• Muistokeitolla  
• Hän syö poronlihasta valmistettua ruokaa oman yksiönsä ikkunattomassa keittokomerossa. Kolmena päivänä samaa ruokaa, lounaaksi, oman yksiönsä ikkunattomassa keittokomerossa. Kolmena päivänä samaa ruokaa, lounaaksi, (niin kuin nyt herraskaisesti sanotaan.) Ennen se oli puolinen, keitetty perheelle kertasyödä – loput vasikoille, jos jäi. Viisikymmentä vuotta sitten. Hän ökyporotalontyttö, emäntäkoulun käynyt, tekevä, osaava, hyvännäköinen, hyväntapainen monen miehen mielitietty. ”Siinä tytössä on silmänruokaa…” Kyllä oli, oli ennen. Kerran vuodessa hän keittää ison kattilan poronlihakeittoa, muistoksi. Syö punaiseksi maalatussa minikeittiössä, antaa tilaa mielikuville. Hänen sydänystävänsä katosi sinne jonnekin, ei kotikiukaan ääreen. Vain laatta ja nimi, minne kynttilän sytyttää. Askeleensa suuntaa ei paikalle, missä lepää Hän. Lusikka pysähtyy kädessä, on nykäistävä keittiörullasta, niistettävä nenä ja kuivattava esiintulevat suolaiset kyyneleet. Vuosipäivän pyhityksille. Taustamusiikkinakin ”… emme tienneet, kun läksimme silloin, kuka joskus…” Hän uhkea talontyttö tänäpänä… Tyytyväinen, virkanaisena. Olohuoneen mankeloidulle pellavaliinalle paistaa heleästi maaliskuun aurinko.  
•  
• Kuva  
• Se solahti esille muistoarkun pohjalta. Valokuva nuoresta vänrikistä, jossa kirjoitus ”Maijalle Olavilta 9.9.1943 Rakkaasti. Himmeäksi kuva on jo kulunut, liimattu sydämeen lähtemättömäksi sinetiksi. Maija, autokolarissa rampautunut kerrostalokaksiossaan istuu ja mietiskelee … Piilottaa kuvan takaisin arkun pohjalle. Ja maalaa tänä päivänä arvostettuja akvarelleja.  
•  
• Poika  
• Minulla on poika ohikulkevalta sotilaalta. Lomapoika! Ei sotaorpo, vaan muisto sinulta mustapartainen vahva etelänmies. Maitolavan viereen jäin seisomaan ja katsomaan perääsi, kun pilkkeillä käyvä sekabussi tyrskytti eteenpäin. Vei mennessään kuuden tunnin tuttavuuden, kymmenen vuotta vanhemman. Minulla on poika itsekasvattamani, kouluttamani komea, ylväs, isänsä mittainen. Muistikuvani hänestä se on, on … En kertaakaan ole katunut, kun katson poikaani, arvostettua juristia. Eikä hän ole minun milloinkaan moittinut, mistään hävennyt tai halveksunut. Minun mustapartaiseni oli ukkomies … jo silloin. Osaan kiittää sinua mustapartainen, missä lienetkin. Kun katselen poikani ja miniäni avio-onnea. Heidän identtiset kaksospojat ja heidän lapsensa ovat silmieni ilo ja vanhuuden valo.
•  
• Runot teoksesta: Aili Heikkinen, Sininen amaryllis