Aili Alasirniö - sotavuodet Posion Sirniön kylässä

Talvisota sotatoimialueella

Äitini Aili ja isäni Yrjö Alasirniö (1900–1971) vihittiin juhannuksena 1939. Isäni tuli vävyksi naapuriin, äitini kotiin Heikkilään, koska Heikkilässä Ämmin, Unkan, Ämmin kehitysvammaisen veljen Juhon ja vanhapoika Heikin lisäksi ei ollut muita kuin äitini. Talo tarvitsi työntekijöitä.

Kun talvisota syttyi, oli Sirniön kylä Posiolla sotatoimialuetta. Isäni joutui rintamalle. Isäni oli suojeluskuntalainen ja lääkintämies. Äitini oli ollut perustamassa Posion Lotta Svärd -osastoa vuonna 1931.

Raskaana oleva äiti hoiti karjan ja kävi valvontatornissa

Sirniön kylästä evakuoitiin lapset, sairaat ja vanhukset. Äitini odotti esikoistaan, minua. Raskaushan ei ollut sairaus! Äitini Aili hoiti karjan ja navettaan oli tuotu naapurienkin lehmiä. Hän kävi IV-valvontatornissa vuorollaan. IV-torni sijaitsi kansakoulun katolla noin puolen kilometrin päässä kotoa. Kylään jäi muutamiin muihinkin taloihin iäkkäämpiä miehiä, sotilaita, lottia ja karjanhoitajia. Äitini veli Heikki joutui rintamalle, samoin äitini sisaren Tyynin mies Aaro. Isäni veljessarjaan kuului 6 miestä, jotka kaikki joutuivat rintamalle. Heidän äitinsä meni evakkoon Ranualle, Heikkilän vanhukset Pudasjärven Pintamolle.

Kirjeet olivat odotettuja ja toivon virittäjiä

Postin kulku muuttui epävarmaksi, mutta siitä huolimatta kirjeet kulkivat satunnaisesti molempiin suuntiin, paketit rintamalle. Kirjeet olivat odotettuja. Niistä huokui huoli molemmin puolin: rintamalla olevalle miehelleen ei äitini kaikkia huoliaan halunnut kertoa, rintamalla oleville piti yrittää valaa toivoa ja uskoa, että Suomi pärjää ja että kotirintamallakin pärjätään. Radiouutisia käytiin kaupalla seuraamassa ja hyvät uutiset kerrottiin kirjeissä rintamalle. Vaikka joskus äiti vaikersi kirjeessä, miksi pitää olla sellainen kohtalo, että pitää olla yksin, kun kaikkein eniten tarvitsisi puolisoa. Hän olisi halunnut mennä Ranualle anoppinsa luo synnyttämään, mutta sekin vaihtoehto tuntui olevan mahdoton järjestää, koska evakkotalon huone oli läpikuljettava, kylmä ja väkeä paljon.

Pikkulapsen arkku säästyi, vaikka pommi tuhosi huoneen

Suru-uutinen saapui Pintamolta evakkopaikasta, jossa äidin sisaren Tyynin pieni poika oli kuollut tulirokkoon. Isä Aaro tuli rintamalta saattamaan poikaansa Taivalkosken hautausmaahan. Oli talvisodan aika ja kova pakkanen. Maahan ei saatu hautaa kaivettua, kun tuli pommitus. Isä jätti pienen arkun ruumishuoneen pöydälle. Arkku säästyi ja säilyi pöydällä, vaikka huoneeseen osui pommi ja seinät hajosivat! Myöhemmin Ermo-pienokainen siunattiin haudan lepoon.

Talvisota päättyi samana päivänä, jolloin synnyttäjän piti lähteä evakkoon

Isällä oli rintamalla suuri huoli, miten hänen vaimonsa pärjää, kun synnyttämisen aika koittaa; ei ollut kätilöitä, ei mummoja jotka olivat olleet paarmuskoja. Ja edelleen hän huolehti, miten äitini pääsee kulkemaan sotatoimialueella, jos on lähdettävä, kun hänellä ei ole passia. Äiti vastaa: Ole huoletta, mulla on lottapassi. Posion nimismies kävi sanomassa 12.3.1940, että huomenna on lähdettävä ja silloin, huomenna 13.3.1940 tuli rauha ja äiti sai jäädä kotiinsa Heikkilään. Hän synnytti Heikkilässä kaksi viikkoa myöhemmin 29.3.1940 esikoisensa, terveen tyttären, minut, joka sain nimeksi Liisa Marketta.

Kirjeet kertoivat tosielämästä

Äitini sälytti saamansa kirjeet ja isäni toi rintamalta rauhan tultua omat saamansa kirjeet, jotka ovat nyt hallussani.

Äitini joutui taitavana käsityöihmisenä neuvomaan ompelutöissä miehensä veljien vaimoja. Anoppi uskovaisena ihmisenä kirjoitti: ” Puhu ja kirjoita rintamalla oleville parannuksen teon tarpeesta, että jos sattuu kaatumaan, ei joudu iäiseen kadotukseen.” Paljon ylimääräistä taakkaa äitini joutui kantamaan ja tekemään monia ylimääräisiä töitä sotatoimialueella Sirniössä.

Talvisota päättyi, mutta meni muutama kuukausi ennen kuin isä palasi rintamalta. Äiti oli onnellinen saadessaan viettää normaalia perhe-elämää.

Jatkosota alkoi onnellisen elämän keskellä

Toista vuotta iloa kesti. Kaunis kesäkuu 1941 toi miehille uuden kutsun rintamalle. Äiti odotti toista lastaan. Juuri oli kylvöt kylvetty ja Luojalta odotettiin ja toivottiin kasvua.

”Jannelan Matti on mullannut perunat,” kirjoitti äiti rintamalle isälleni 2.7.1941. Kalastus, jonka anti näytteli sirniöläisessä ruokapöydässä tärkeätä osaa, jäi haaveeksi. Heikkilän nuottaporukassa piti olla kaksi venettä ja neljä miestä. Ja kun eno ja isä olivat rintamalla, veneet olivat rantatörmällä. Monia kertoja kirjeissä toistetaan, että ei ole kalaa. Isä lupaa, että kun sota loppuu, hän kalastaa taas Liisalle ja kaikille muille.

Äiti kirjoittaa 8.7.1941: ”Et varmaan arvaa miten paljon Liisa on etistynyt. Olen laittanut santaläjän kartanolle, siellä se päivät lepottaa. Mehän tosin saamme olla täällä aivan rauhassa, hommata ja puuhata. Olemme juuri siivonneet kasvimaita, se iso naurismaa jonka kylvit on nyt niin puhdas ettet toki löytäs yhtään rikkaruohoa. Kävihän ne muutamat nuotalla vain me jäätiin osattomaksi perhokalasta.”

Surun keskellä uutta elämää

Ensimmäinen suruviesti saapui Heikkilään, kun äitini sisaren Tyynin mies oli kaatunut.

Äiti kirjoittaa isälle rintamalle 19.8.1941: ”Tyyniä on kohdannut ikävä tapaus, Aarohan on kaatunut viime perjantaina. Kirkkoherra Koivisto kävi pyhänä sanaa tuomassa, siellä on ollut kovat taistelut. Satoja Pudasjärveläisiä on siellä kaatunut, mm Naamagan Reino.” 

Ja 2.9.1941 äiti jatkaa: ”Tyynille syntyi tyttö 29 elokuuta ja sitte viime pyhänä oli sankarivainajien hautajaiset Taivalkoskella jolloin Aarokin haudattiin, me oltiin Isän ja Eskon (Tyynin ja Aaron 8- vuotias poika) kans siellä käymässä kun Tyyni ei voinut lähteä, kun oli 2 päivän vanha tyttö. Meillä oli valtion puolesta matkakyyti ja kahvitarjoilu Suojeluskunnan talolla, olihan se surullinen päivä meille kaikille. Toivottomuushan tuo pakkaa tulemaan mieleen, ettette tekään palaa muuten kun valkeassa arkussa.” 

Äiti kirjoittaa toisessa kirjeessä, että Tyyni saa olla lapsineen Sirniön Heikkilässä.

Kirjeitä rintamalta

Isä kirjoittaa 10.8.: ”Kiitos Äiti kirjeestä kiitos vaan olipa kiva kun sain kirjeesi. Rupesin juuri kirjoittamaan ikävissäni… sain myös juuri kirjeesi käistä käteen Väinö toi. Kiitos myös paketista, jonka seppä toi, juusto oli jo hiukan hapantunut vaan vielä sen voi syötä, vehnänen oli hyvää. Vaan ei tarvitse lähettää mitään, kirjeitä vain toivon ja ototan, ne on kaikkein tervetulleimpia kun mikään muu niitä vain saa tulla tuhkatihiään. Lähetän tässä palveluksessa olo totistukseni koska jotkut kuntain viranomaiset vaativat, vaatinevatko Posiolla. En ole Heikkiä nähnyt pariin viikkoon vaan olen kuullut, että hyvin hän voipi. Lähetin Pihlajan Rekon mukana hänelle kapahaukia.”

Äitini veli Heikki kirjoittaa: ”Onko meillä ollut heinäjätkiä onko siellä mahtollista saaha ketään joka saisi kesannon kuntoon ja kylvetyksi, no kuinka se vilja vuosi näyttää tulevan hyvä onko Lammintakana hyvät ohran kasvut kun on uutismaata… täällä on ollu kovat pakkaset yöt kylmiä ja maa kuurassa eikä täällä kasva marjojakaa, onko siellä hyvä marjavuosi, aika kuluu hiljalleen kyllä täältä jo malttas lähteä pois, jos laitatta pakettia niin laittakaa saikan ruohoja ja sokeria.”

Kotirintamalla selviytymisestä oli huoli

Kotirintamalla selviytymisestä oli molemmilla huoli, isällä ja Heikki-enolla. Rintamalla asemasodan aikana oli paljon joutenoloa. Ei ole ihme, että he toteavat: ”Jo täältä malttas lähteä pois!”

Pienessä maalaiskylässä Sirniössä kesät olivat hyvin työntäyteisiä siihen aikaan. Traktorit ja monet koneet puuttuivat täysin. Ja kotona oli raskaana oleva äitini, vanhukset ja pieni tyttönen, Liisa karjan lisäksi.

Isä kirjoittaa 8.8.1941: ”Alkaa käytä aika pitkäksi kun en saa sinusta ja Liisasta mitään tietoja ja samoin koko kotiväestä. Arvaan kyllä eikähän siinä mitään arvaamista olekaan, tietän hyvin että kiirettähän teillä kyllä siellä kotona on vaan koita pistää etes joku rivi…”

Äiti kirjoittaa 7.8.: ”Onhan meillä ollut Korpua Altrikki viikon ja Pesiö viikon, Altrikki peri 50 markkaa päivältä Pesiö 60, ei niitä halvalla saa työmiehiä nykyään. Äiti ja isä saapi 500 markkaa avustusta kuukauvessa ja minä 600 ja Liisa 200 aika nättiä rahan tuloa. Enhän minä omasta asiastani viihtiny koskaan kirjoittaa, olen toivonut, että jos ei tilanne kauvan kesätkkään ennen kuin tulette kotija…”

Isä lähetti palvelustodistuksen äidille toimitettavaksi kunnan avustushakemista varten.

Sota jatkuu ja pikkuveli syntyy 22.10.1941. Isä kysyy, onko mitään mahdollisuutta saada hänelle villakauluria, kun sotilasvillapuseroissa ei ole kaulusta. Rintamaltakin tulee pieni paketti: isä on säästänyt herkkusuupalansa ja lähettänyt lapsille. Suru-uutisia saapuu kylän moniin taloihin, tuttuja kaatuu. Rintamalta odotetaan lomalle pääsijöitä ja rintamallakin odotetaan lomia. Huhuja liikkui sodan päättymisestä.

Ensin palasi hevonen, sitten isä ja eno

Äiti kirjoitti 22.3.1942: ”Meillähän se tuurasi hyvin kun saatiin hevonen pois sieltä sotaretkiltä. Olihan sillä lihat aikalailla hoikkunu, muuten säilynyt ehyenä, niin kyllä siitä lepo ja hyvä ruoka tekee vielä entisen hevosen. Taisto täyttää 5 kk, huomenna tulee 3 vuotta siitä kun elelin vielä huolettomia tyttöajan päiviä ja siitä askel totellisuuteen. Tuosta ajasta olen saanut viettää 1 vuoden yksin, toisen vuoden Liisan kanssa ja kolmannen Liisan ja Taiston kanssa.”
Isäni Yrjö ja enoni Heikki palasivat 3.4.1942 jatkosodan reissulta kauan kaipaamaansa kotiin Sirniön Heikkilään.

Lapin sota ja uusi evakkomatka

Sirniöläisille tuli määräys lähteä evakkoon 10.9.1944. Määränpäänä oli Keski-Pohjanmaa ja siellä Sievi. Mukaan ei voinut ottaa muuta kuin vaihtovaatteet ja vähän ruokaa. Heikkilästä lähdettiin kahdella hevosella. Minulle on kerrottu, että isäni Yrjö oli Heikkilän karjan kuljettajana matkasauva kädessä monien kyläläisten ja heidän karjojensa kanssa. Matka on ollut kävellen raskas karjalle ja kuljettajille sateessa ja tuulessa. Evakkomatka kaikkineen kesti noin pari kuukautta.

Kodit säilyivät

Takaisinlähtölupa annettiin 11.11.1944. Sirniöläiset olivat onnekkaita: kylmät mutta polttamattomat kodit odottivat asukkaita.