Aila Kervinen - ikuisen opiskelijan turha tutkimus

Perhe

Aila Marjatta Kervinen syntyi Sonkajärvellä 14.4.1954. Syntymäpaikka oli hieman erikoinen, jos ottaa huomioon vuosiluvun 1954. Aila Kervinen syntyi nimittäin vanhempiensa omakotitalon isoimmassa kamarissa, kaikessa rauhassa. Häntä ei kiidätetty ennen syntymää taksilla tai ambulanssilla sairaalaan ikään kuin hän olisi ollut äitinsä vakava tauti. Ei ollut kätilökään hätäilemässä synnyttäjän vierellä. Koulunsa käynyt mutta todistukseton kyläkätilö viimein saatiin peräkyliltä kiinni ja tuotiin vauhdilla taksilla kirkonkylälle. Hänestä tuli pesukummi vastasyntyneelle. Kirkonkylän virallinen kätilö oli auttamassa ison maatalon esikoista syntymään ja kylän toinen virallinen kätilö halusi pitää vapaapäivänsä vapaana. Lapsella oli musta, kihara syntymätukka, ja ihmeteltiin kehen väri viittasi.

Verkkaisen alun johdosta Kervisestä kehittyi liiankin rauhallinen eli hidas, hitaasti asioita pohtiva ihminen. Yhden ja saman maisterintutkinnon suorittaminen vei häneltä yli 40 vuotta.

Aila Kervisen isän nimi oli Aarne August Kervinen (1924−2007) ja äiti oli Lempi Marjatta o.s. Ryhänen (1929−2010). Hänellä oli viisi sisarta ja yksi veli. Kaksi nuoremmista sisarista on jo edesmenneitä. Kervinen syntyi perheen toiseksi lapseksi ja jäi kuopuksen asemaan seitsemäksi vuodeksi. Hän pysyi siten kauan perheen pienimpänä, joka ulottui vanhempaa sisartaan aina vain kainaloon asti. Alamittaisuuden tunne jäi Kervisen pysyväksi tuntemukseksi, vaikka painui syvälle aikuisiällä saatujen vaikutelmien alle. Valitettavasti perustunne muotoili niitä vaikutelmia. Vinoutuminen alkoi syntymässä ja jatkui lapsuudessa.

Perheen isän esittäytymistapa puhelinkeskusteluissa vahvisti lapsen tunnetta perheen heikkoudesta ja omasta vähäisyydestä. Tytär kuuli toistuvasti isänsä sanovan: ”Täällä vain Aarne Kervinen”. Lausahdus sanottiin leveällä Savon murheella, koska elettiin Pohjois-Savon alueella. Murre oli omiaan lisäämään sanojen alakuloisuutta, sillä Savon murre sopi toispaikkakuntalaisten pilailun kohteeksi 1960-luvulla. Ei ollut synti olla savolainen, mutta suuri häpeä se oli.

Kouluvuodet

Äidinäiti vaikutti sen, että perheen lapset saivat yrittää oppikouluun. Vanhin tytär pyrki ensiksi oppikoulun puolelle ja pääsi sisään parhaalla pistemäärällä. Kun Aila Kervinen pyrki vuorostaan samaan kouluun, rehtori kysyi häneltä hymyillen: ”Oletko Anna-Liisan sisar?”. Sukulaisuus velvoitti mutta rajoitetusti. Nuorempi sisar pääsi oppikouluun toiseksi parhaalla pistemäärällä. Oppikoulu saatiin omalle kylälle juuri sinä vuonna, jolloin Anna-Liisa Kervinen pääsi kansakoulun neljänneltä luokalta. Lyhyt koulumatka ratkaisi vanhempien kannan oppikoulun hyväksi.

Keskikoulu sujui huonosti, mutta sitten Kervinen ryhdistäytyi ja treenasi yhden kesän kahta heikkoa
ainetta, ruotsia ja englantia. Arvosanat nousivat lukion puolella jyrkästi. Se vain, että myös matematiikkaan olisi kannattanut kiinnittää huomiota, mutta se oli Kerviseltä suljettu tie, koska vanhin sisar oli mennyt matematiikkalinjalle. Sisko ilmaisi vähemmän epäsuorasti, ettei nuorempi sisar pärjäisi siellä missä vanhempi oli. – Asema perheessä voi olla lapsen kohtalo, ja kohtalokasta voi olla myös taipumus mukautua toisten näkemyksiin ja toivomuksiin.

Osattomuus laajan matematiikan opetuksesta vaikeutti paljon Kervisen myöhempiä korkeakouluopintoja, sillä hän sattui päätymään kaupalliselle alalle, jossa matematiikkaa olisi tarvittu.

Kervinen kirjoitti laudaturit pakollisista oppiaineista, pääsi ylioppilaaksi laudaturin papereilla ja sai luokaltaan eniten puoltoääniä, jopa vähän enemmän kuin papin etevä tytär, mutta menestyksentapainen ei Kervistä piristänyt. Isä oli sanonut äidille, että tyttäret saavat vapaasti valita koulutuksensa. Hänet oma isänsä oli kutsunut maailmalta takaisin kotiin töihin ja pojan ammattikoulutukseksi jäi autokoulu. Hänestä tuli autoilija alias vain autoilija, mutta hän ei estäisi omien lasten pyrintöjä, eikä hän estänyt. Kukaan ei estänyt Aila Kervistä, mutta hänen oma olemuksensa esti. Hänellä ei varsinaisesti ollut tavoitetta. Hän sanoi haluavansa karjakkokouluun!

Ammattikoulutusta hankkimassa

Kervinen ei kuitenkaan koskaan pyrkinyt karjakkokouluun. Olisiko hän päässyt sinne? Hän pyrki Kuopioon apuhoitajakoulutukseen ja meni pääsykokeisiin. Koulun johtajatar veti Kervisen hihasta vähän syrjemmälle kysyäkseen, eikö ylioppilas Kervinen voisi siirtyä sairaanhoitajakoulutukseen, jos soveltuvuuskokeet puoltaisivat alan opiskelua. – Kervinen hylättiin, sillä soveltuvuuskokeet osoittivat hänet estyneeksi ja epävarmaksi. Estynyt sairaanhoitaja ei kykenisi kunnolla ryhmätyöhön. Epävarma sairaanhoitaja pelottaisi potilaita.

Kervinen vaihtoi alaa ja kävi vuonna 1974 emäntäkoulun Iisalmen Runnilla. Maaseudulla oli vielä tuolloin runsaasti tyttäriä, mutta tilanne on muuttunut ja kyseinen emäntäkoulu on lakkautettu kauan sitten. Kervinen oppi paljon hyödyllisiä käytännön asioita, mutta hän kaipasi ehkä teoreettisempaa opiskelua, sillä hänellä oli tapana lukea kirjastosta mitä siellä oli: reseptikirjoja.

Kervinen vaihtoi jälleen opintoalaa ja pyrki onnistuneesti Kuopion kauppaoppilaitokseen, sen ylioppilasluokille. Jäänee ainiaaksi hämärän peittoon, mikä sai hänet valitsemaan juuri kaupallisen alan. Asetettakoon oletus, että Pohjois-Savossa ollut kovin paljon vaihtoehtoja ja Kervinen ei ollut vielä valmis muuttamaan Savon ulkopuolelle. Tässä vaiheessa Kervinen kiinnittyi niihin kahteen erilaiseen tiedon alaan, joita aikanaan tutkisi yliopistotasolla: kotitaloudelliseen ja kaupalliseen.

Korkeakoulun opiskelijaksi

Kervinen ei liene koskaan kirjannut muistiin sitä ajankohtaa, jolloin hän päätti pyrkiä kauppakorkeakouluun. Mikä sai hänet sinne yrittämään? Ensi alkuun jo kauppaopisto oli kauhistuttanut häntä. Kauppaopiston oppiaineet edustivat – lukioon verrattuna – suppeaa tiedon sektoria, ja Kervinen ei viihtynyt aluksi. Käänne tapahtui lukuvuosien 1975−77 kuluessa. Kervinen havaitsi, että ihminen voi kiinnostua monenlaisiin ja aivan uudenlaisiin asioihin. Hän ryhdistäytyi ja kohotti kirjanpidon arvosanaa yhtä jyrkästi kuin oli tehnyt lukiossa vieraiden kielien arvosanoja. Kirjanpidon opettaja, vanha ja jo toivonsa menettänyt mies, yllättyi ja ilahtui suuresti.

Kervinen jopa ahnehti uutta tietoa tässä vaiheessa. Hän otti suorittaakseen kaikki mahdolliset ylimääräiset kurssit, kuten pikakirjoitus, Basic-ohjelmointi, ehkä venäjäkin. Jälkiviisautta on sanoa, että Kervisellä olisi pitänyt olla tilaisuus täysipainoiseen yliopisto-opiskeluun jo tässä vaiheessa. Hänellä oli menossa syvä opiskelun herkkyyskausi. Vastaavanlainen kausi tai oikeastaan lyhyt hetki oli kohdannut häntä keskikoulun alaluokilla ja hän muisti aina sen sivun ruotsinkielen oppikirjassa, jota lukiessaan oli tuntenut nälän uuden oppimiseen valtaavan hänet.

Kauppaopiston ylioppilasluokalla keskusteltiin jatko-opinnoista, ja pieni ryhmä oppilaita toteutti aikeen hakea Helsingin kauppakorkeakouluun, mutta heistä vain Kervinen lopulta pääsi sinne samana vuonna 1977, jolloin valmistui ylioppilasmerkonomiksi. Kerviselle jäi mielikuva, että vain neljä prosenttia hakijoista pääsi sisälle tuona vuonna. Voisiko olla totta? Eipä ollut aihetta iloon eikä ylpeyteen, Kervinen päätteli. Hänhän oli käynyt valmennuskurssin Kuopiossa.

Kervinen koki yhden suurehko menestyksen harrastuksissaan opiskeluaikana Kuopiossa, mutta myötätuuli loppui alkuunsa. Hän osallistui kasalla piirroksia nuorison kulttuurikilpailuun, vaikka ei ollut paikkakuntalainen. Hän sentään opiskeli Kuopiossa. Niinpä hänet hyväksyttiin mukaan. Ja kerran vuokranantaja, rouva Jaamala, herätti hänet päiväunesta kertoakseen Kervisen voittaneen kilpailusarjansa. Lehdessä on kuva, rouva Jaamala selitti antaen lehden luettavaksi. Oli siellä kuva, suurehko kuva ja varsinaisessa tekstissä mainittiin ”loisteliaasti toteutetut” puuvärikynätyöt. Kervinen innostui pyrkimään Ateneumiin syksyllä 1977. Kotikylän ainoa ammattitaiteilija oli häntä rohkaissut sanomalla (mainittuja piirroksia tarkoittaen), että ne tasoltaan vastasivat niitä töitä, joilla itse aikoinaan haki Ateneumiin. Mutta hän oli mies! Kervinen ei päässyt taiteilijaksi opiskelemaan, joten Kauppakorkeakoulu sai pitää hänet opiskelijanaan. Mitäpä oli valinnut juuri Kervisen isosta hakijajoukosta! Kervinen valmistui kauppatieteiden maisteriksi vasta yli 40 vuotta myöhemmin.

Mainittakoon, että Kervinen tuhosi valtaosan kilpailutöistä. Perheen vanhin lapsi varoitti häntä, ettei saa kiinnittyä niihin töihin. Niinpä oli viisainta tuhota ne. Ei sisar ollut aivan sitä tarkoittanut ja Kervinen monta kertaa katui tekoaan myöhemmin. Hän ei enää kyennyt piirtämään mitään.

Syy, miksi kauppakorkeakoulusta valmistuminen viivästyi

Kervinen valmistui kauppatieteiden kandidaatiksi 2000-luvun alussa, mutta maisterintutkinto viipyi. Vasta syksyllä 2019 Kervinen sai maisterinpaperit käteensä. Helsingin suomalainen kauppakorkeakoulu oli siinä vaiheessa jo pitkään ollut osa isoa Aalto-yliopistoa ja Kervinen pistäytyi Espoon Otaniemessä noutamassa todistuksensa.

Ansiotyö oli tietenkin yksi syy valmistumisen viivästymiseen, mutta päätyökseen Kervinen teki yötyötä. Hän jakoi lehtiä. Periaatteessa hän olisi kyennyt seuraamaan päivisin luentoja ja valmistumaan. Mutta asunnon hankkiminen pelkän yhden osa-aikatyön tuloilla oli hankalaa, ja toistuvasti Kervinen sitoutui asunnon saadakseen päivätöihin. Päivätyö puolestaan esti päätoimisen opiskelun. Vuodet vaihtuivat ja opintovaatimukset muuttuivat kauppakorkeakoulussa. Kervinen joutui ikään kuin aloittamaan alusta monta kertaa. Kandidaatin tutkinto esti osan opinnoista vanhenemasta ja pro gradu, jonka Kervinen laati ennen maisterintutkinnon kaikkien kurssien suorittamista, ei vanhentunut. Gradu oli se lippu, johon Kervinen kohotti katseensa, harhaillessaan.

Kervinen oli hankkiutunut asumaan yhdeksi kesäksi Viikin maatalous-metsätieteellisten laitosten opiskelija-asuntolaan. Seutu miellytti häntä ja hän päätti hakea Helsingin yliopiston opiskelijaksi. Oli vain etsittävä sopiva pääaine. Kodin taloustiede löytyi tässä vaiheessa. Kervinen haki kodin taloustieteeseen ja pääsi sitä opiskelemaan. Opinnot alkoivat syksyllä 1992 ja Helsingin yliopistosta Kervinen valmistui maisteriksi vuonna 1998 eli aika nopeasti. Koko ajan hän oli kirjoilla myös kauppakorkeakoulussa, mutta siirtyminen opiskelemaan toista maisterintutkintoa vei opiskelusta kauppakorkeakoulussa kymmenen vuotta ja enemmänkin, sillä Kervinen innostui aloittamaan jatkotutkijana.

Jatkotutkimus Helsingin yliopistossa ei johtanut tulokseen

Tieto, miksi Kervinen päätti ryhtyä jatkotutkijaksi, on kadonnut henkilöhistorian hämärään. Kokonaisuudessaan yritys kehittyi murheelliseksi luvuksi. Kodin taloustieteen vt. professori antoi hänelle aiheeksi kodin taloustieteen ensimmäisen virkaan nimitetyn professorin jälkeenjääneet paperit sanoen: ”Muuta aihetta minulla ei ole tarjota sinulle.” Kervinen oli pyytänyt valmista aihetta. Hän ehkä ehdotti omaa aihetta, mutta professori torjui idean.

Kervinen kuljetti uuden vanhan aineistonsa kotiinsa ja eli sen kanssa yli kymmenen vuotta. Nykyään aineisto muodostaa Elli Saurion yksityisarkiston Kansallisarkistossa. Aikoinaan paperit, kuvat ynnä muu Saurion jälkeensä jättämä materiaali oli pakattu kuluneisiin pahvilaatikoihin ja mätetty jätesäkkeihin. Kysyä voidaan, kauanko aineisto enää olisi säilynyt kaatopaikalle toimittamiselta Viikissä kodin taloustieteen laitoksen varastossa. Viikin laitosten suuri remontti lähestyi. Mutta Saurion aineisto pelastui ja ensiksi Kervisen haltuun. Hän piti uudesta vanhasta aineistostaan äärimmäisen hyvää huolta. Risaisintakaan paperia hän ei poistanut. Hän selvästi arvosti professoreja.

Se arvostus koki pahan kolauksen sinä päivänä, jolloin Kervinen löysi aineistosta Elli Saurion lähiomaisten lähettämän kirjelappusen. Kervinen istui sänkynsä laidalla järkyttyneenä. Maailma muuttui tai oikeammin: Kervisen näkemys maailmasta muuttui. Hän tajusi, ettei maatalous-metsätieteellinen tiedekunta voisi koskaan hyväksyä Sauriosta tehtyä tutkimusta, JOS siinä kerrottaisiin tapahtumakulut todenmukaisesti. Ja kävi niin, kuten Kervinen jo ennalta arvasi: työ hylättiin tarkastustilaisuudessa. Kervinen oli perustanut sivuston, jossa kertoili tutkimuksen edistymisestä. Kauppalehdessä oli 20.11.2000 lyhyt artikkeli otsikolla ”Lehdenjakaja tavoittelee tohtorinhattua”. Tutkimus olisi saattanut tulla hyväksytyksi, jos Kervinen olisi ymmärtänyt pitää maatalous-metsätieteellisen tiedekunnan käytänteistä havaitsemansa epäkohdat omana tietonaan, mutta hän ei ymmärtänyt. Työn ohjaaja muutti omalla päätöksellään Kervisen tutkimusprojektin luonnetta. Kervinen ei enää tehnyt väitöstutkimusta tohtorin arvon saadakseen. Ei, hän teki lisensiaatin tutkimusta, eikä sekään onnistunut.

Kervinen teki kymmenen vuoden aikana lukuisia versioita aiheestaan, mutta kaikki hylättiin ja annettiin uudet ohjeet, miten tuli kirjoittaa. Ohjeet alkoivat toistaa itseään. Ehkä odotettiin, että tutkija kyllästyisi ajan oloon. Lisensiaattiseminaari kuitenkin pidettiin 11.3.2011 ja siinä tilaisuudessa työ hylättiin. Professori emeritus A. Ahlström istui salissa takapenkillä. Hän oli opiskellut professori Paavo Roineen johdolla. − Kervinen huomasi kyllä Ahlströmin läsnäolon. Sauriota oli rankasti kiusattu maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa ja mahdollista on, että kiusaaminen tapahtui Roineen johdolla.

Myöhemmät vuodet

Kervinen toimitti tutkimusaineistonsa eli professori Saurion jälkeensä jättämät paperit asianmukaisesti kansallisarkistoon, mutta jatkoi tapauksen pohtimista. Kirjoittaminen Saurio-aiheesta jäi sivuun, vaikka Kervisellä oli monia ideoita. Ohjaaja oli ne ideat torjunut kerta toisensa jälkeen, mutta Kervinen ei ollut lannistunut. Hän odotti. Hän sai odottaa kauan. Mitä hän odotti? Hän odotti tietynlaisia, lähteeksi sopivia tekstejä, sillä ei riittänyt, että hänellä oli omia ideoita. Niille piti löytää tieteellinen perusta. Perusta löytyi vaiheessa, jolloin Asta Raamin väitöskirja valmistui. Raami oli tutkinut luovuutta. Aika oli kypsynyt sille, että Kervinen saisi tutkimuksensa tulokset julkaistuksi. Ne pääsivätkin julkisuuteen, vaikka peitetysti. Kervinen laati mielipidekirjoituksen ”Tekoäly – järkeä vai intuitiota vai molempia”, jossa esitteli ideansa. (Lähde: Tiedepolitiikka 3/2019, s. 47−50). Kervinen arveli löytäneensä kotitaloustieteille ja jopa tieteille ja koulutusjärjestelmälle yleensä uuden roolin. Tuskin idea juurtuu mihinkään tai mitenkään. Se unohdetaan ja muuttuu alamittaiseksi itsensä tuntevan naisihmisen uusimmaksi ja suurimmaksi epäonnistumiseksi.

Edellä mainittu mielipidekirjoitus on liitetty tähän kirjoitukseen loppuosaksi. Liittäminen on tarkoitettu erään aivan tietyn henkilön muistamiseksi. Lehdenjakaja Kervinen tapasi yötyössään erään, jo edesmenneen toimittajan Pekka Kostamon. Kostamo ulkoilutti aamuisin koiriaan. Kostamo, jolla oli yhteyksiä Kauppalehteen, kiinnostui lehdenjakajasta, joka tahtoi väitellä. Virpi Hukkanen sai vihjeen ja syntyi artikkeli ”Lehdenjakaja tavoittelee tohtorinhattua. Myöhemmin Kervinen totesi työnsä ohjaajalle, että myyvää juttua ei olisi syntynyt aiheesta ”Maisteri tavoittelee tohtorinhattua”. Lehdenjakajan työlläkin on omat hyvät puolensa! Mutta suurin syy mielipidekirjoituksen tuomiseen tämän käsillä olevan tekstin yhteyteen on siinä, että toimittaja Kostamo aikoi seurata vaiheitani ”niin kauan kuin elää”. Ehkä hän siellä jossakin huomaa tutkimuksen varsinaisten lopputulosten päässeen vihdoin pannasta, julkisuuteen.

——–

”Tekoäly – järkeä vai intuitiota vai molempia”

Suomessa on äskettäin julkaistu kaksi tieteellistä kirjoitusta, jotka muistuttavat muutamien lauseiden osalta paljon toisiaan. Kyse ei ole plagioinnista, vaan ihmisälyä ja koneälyä kuvataan kahtaalla samantapaisin sanakääntein. Asta Raamin väitöskirja valmistui ensin. Hänen tutkimustavoitteensa oli lisätä tietoa siitä, miten suunnittelijat (designers) voisivat löytää oman intuitiivisuutensa ja entistä paremmin hyödyntää ja kehittää sitä. (Raami 2015, 24). Ratkottaessa erityisen vaikeita ongelmia (ill-defined wicked problems), jotka ovat monimutkaisia, uusia ja sidoksissa toisiinsa kuten suunnittelun ongelmat ja ympäristöongelmat, tarvitaan intuitiota. Intuitio on tiedonhankintamenetelmänä ylivoimainen ja sen kapasiteetti on suunnaton. (Raami 2015, 18, 30−34). 

Kolme vuotta myöhemmin Pekka Neittaanmäki & Martti Lehto kirjoittivat tekoälystä. Tekoäly voidaan määritellä keinotekoisena älykkyytenä, jonka avulla voidaan ratkaista monimutkaisia ongelmia kyseisen järjestelmän ollessa tietokone tai kone. (Neittaanmäki & Lehto 2018, 45).  Kirjoittajat viittaavat koneiden ja ihmisten väliseen yhteistyöhön: 1) Tekoäly-ympäristöt kuuluvat kognitiivisen tietojenkäsittelyn maailmaan ja kognitiivinen teknologia mahdollistaa uudenlaisen, ihmisen ja tietokoneen välisen yhteistyön. 2) Koska kognitiiviset järjestelmät kykenevät näkemään, puhumaan ja kuulemaan, ne voivat olla ihmisten kanssa luonnollisen tuntuisessa vuorovaikutuksessa. 3) Digitaalisen sensoridatan avulla voi keinoälyyn perustuvista laitteista kehittää ihmiselle älykkäitä tukijoita/neuvonantajia/opettajia/avustajia. (Ibid, 47). Tekoälystä tulee työntekijän avustaja, ei korvaaja. (Ibid, 52).

Intuitiivisuus kahdesta näkökulmasta

Ihmisaivot ovat kiinnostuksen kohde molemmissa teksteissä, mutta aiheen käsittelyssä on eroa. Raami jakaa aivot toiminnallisesti kahteen laajaan alueeseen: järkeen (reasoning faculties) ja alitajuntaan (intuitive faculties). Uudemmassa tekstissä alitajunta mainitaan vain epäsuorasti, ideoiden louhimiseen, ihmiskunnan kollektiiviseen tietoon, tekoälyn hyödyntämismahdollisuuksien rajattomaan määrään, innovatiivisuuteen, innovaatioihin ja koneellisen tietojenkäsittelyn lähes reaaliaikaisuuteen viittaamalla.

Intuitiivisuus-käsite yhdistää tekstejä. Raami korostaa intuition ja alitajun yhteyttä. Intuitio kumpuaa alitajunnan puolelta ja intuitiivinen ajattelu on erityisosaaja yhdisteltäessä suuria määriä ratkaisuun vaikuttavia tekijöitä (Raami 2015, 36, 39). Intuitio ja tietoinen ajattelu tekevät parhaimmillaan yhteistyötä ja tätä yhteistyötä voidaan kehittää, mutta yhteys alitajuntaan voi myös estyä (Ibid, 45, 97, 113). Raami esittää myös merkillepantavan ehdotuksen koskien koulutusta ja – lähteisiinsä viitaten − kaksi hätkähdyttävää huomiota koskien intuitiota ja ihmismieltä yleensä. Raamin mukaan monet Nobel-palkitut tutkijat hyödyntävät intuitiota ja koulutuksen olisi tuettava taitoa ottaa intuitio huomioon (Ibid. 40, 119−120). Mieli on kaikille ihmisille yhteinen ja muun muassa ajan rajat ylittävä (Ibid. 118; viittaus Dossey, 2013; Sheldrake, 2012). Miltei kaikki tieto (information) on tavoitettaessa intuition kautta (Ibid. 118; viittaus Kautz, 2005).1

Kysymyksiä ja päätelmiä

Raamin ja Neittaanmäki & Lehdon tekstit ovat hedelmällisiä siten, että lukija havahtuu tekemään kysymyksiä, ja jopa radikaaleja vastauksia on helppo löytää. Miksi Raami ei viittaa koneälyn mahdollisuuteen luovien ratkaisujen löytämiseksi, vaan korostaa koulutuksen merkitystä? Miten tieteen piirissä on selvitetty se, että miltei kaikki tieto on tavoitettavissa intuition eli siis tiedonhakijan oman alitajunnan kautta? Miksi Neittaanmäki & Lehto eivät huomauta ihmisen alitajunnan olevan loputtoman tiedon lähde, vaan korostavat esimerkiksi yhtä innovatiivisen ajattelun luomusta, ICT-alan (Tieto- ja viestintäteknologia (information and communication technology, ICT) yliopistojen yhteistyötä? ICT-alan yhteistyö luo digitaalisten innovaatioiden ja osaamisen keskittymiä, jotka ovat tärkeässä roolissa uusien innovaatioiden kehittämisessä ja mahdollistavat sen, että opiskelija saa parhaan mahdollisen tutkimustiedon käyttöönsä (Neittaamäki & Lehto 2018, 53).

Kokonaisuudessaan Raamin väitöskirjaa voidaan pitää syvemmälle menevänä ja seikkaperäisempänä esityksenä kuin Neittaanmäki & Lehdon artikkelitekstiä, mutta lauseelle ”miltei kaikki tieto on tavoitettavissa intuition kautta” Raami ei esitä perustelua ja lukija jää ihmettelemään, olisiko yhtä vaikeaa tai yhtä helppoa todistaa, että aivan kaikki tieto olisi tavoitettavissa alitajunnan kautta. – Kumpikin väittämä avaa mielikuvituksen eteen toinen valtavan ja toinen loputtoman valtavan tietoverkon. Verkko laajenee varsinkin silloin, jos aivan kaikki tapahtumat tallentuvat koko ajan. Tämän tietoverkon käyttäminen olisi edullista jokaiselle ihmisille, mutta kaikilla yhteys omaan alitajuntaan ei toimi. Tällöin ihminen ei saa verkon vastauksia. Oletetaan, että ihmisen olemuksen voi luonnehtia sanoilla ”Sinä olet aivosi”. Jos oletetaan lisäksi, että verkko rekisteröi kysymykset ja vastaa aina, on vastausta vaille jäävän ihmisen järki tällöin vieraantunut aivokokonaisuuden vanhemmasta osasta. Kyseessä voisi olla ohimenevä kehityshäiriö, rakennevika tai jopa haitallinen kehityssuunta. – Herää kysymys, toimiiko edestakainen sisäinen tiedonhankinta kitkattomammin sellaisissa eläinaivoissa, jotka eivät ole käyneet läpi yhtä rajua muutosta kuin ihmisaivot.

Mutta miksi paitsi jääminen kokonaisuutta koskevasta, ajantasaisesta tiedosta olisi haitallista, jos ihminen kykenee saamaan tietoa tutkimuksin? Haitan muodostaisi − värikkäästi ilmaistuna – kahden erilliseksi jäävän aivoalueen välille mahdollisesti viriävä kilpailutilanne, joka voisi johtaa jopa sotatilaan, todelliseen ”sisällissotaan”. Uudempi aivonosa (järki, reasoning faculties) edelleen kasvuhakuisena kilpailee elintilasta vakaamman alitajun (intuitive faculties) kanssa. Tämän lisäksi alitajunta herättää järjen puolella pelkoa, koska sillä on kykyjä, joita järjellä ei ole. Ja sillä on voimaa ohjata ihminen joskus suuntaan, johon järkevästi toimiva ihminen ei menisi. Alitajunta on toisin sanoen järjelle uhka ja mahdollisuus. Se on järjen oman vallan ja kasvun este ja ”vihollinen”, jota pelätään ja joka halutaan kukistaa, mutta siten että sen oudot, vahvat kyvyt saadaan ensin omaan käyttöön. – Jos järjen yhteys vanhempaan aivoalueeseen on syystä tai toisesta estynyt, se ei pysty käsittämään miten paljon hyötyisi yhteistoiminnasta alitajunnan kanssa. Nuori järki turvautuu korvaavaan toimintaan ja rakentaa ylivertaisen kumppanin taidoista konemallit käyttöönsä vahvistaakseen voimiaan ja lopulta suistaakseen vallasta vanhan vihollisensa alitajunnan.

On mahdollista, että myönteisistä yhteyksistä estyneen järkemme ahtaassa aivoympäristössä yksipuolisesti julistama sotatila näkyy konkreettisista toimistamme elinympäristömme. Ympäristön saastuminen, lajikadot ja ilmastonmuutos osoittaisivat siten ensisijaisesti itsemurhahakuisuuttamme ja vasta toissijaisesti ilmeistä ahnautta ympäristön resursseja kohtaan ja selvää valtapyrkimystä suhteessa rajalliseen elintilaamme. Sairas ajattelutapamme näkyy silmillemme myös lajimme väkivaltaisena kasvuna elinympäristön kustannuksella.

Samaa tiedonkäsittelymme virhettä tai ihmiskunnan isoa kaiken kattavaa, meneillään olevaa tuhoisaa projektia saattaisi osoittaa ovela tapamme yrittää ottaa alitajunnan kyvyt järjen vallan välineiksi esimerkiksi uskontojen puitteissa tai koneiden kautta.

Koulutusjärjestelmä lajinkehityksen näkökulmasta

Koneäly, jolla leikkaa ihmisen syöttämän tiedon pohjalta ja oman koneoppimisen tuotteena, toimii toistaiseksi heikon tiedon varassa. Oletetaan, että luonnon tietoverkko taltioi yhteiskuntamme teknologian kehittämisen ja kehittymisen hetki hetkeltä. Voisiko käydä niin, että tuo verkko taipuisi pitämään tekoälyä kehittämiskelpoisempana kuin ihmisälyä ja koneäly kykenisi lopulta uusimaan itsensä biologisten lajien menettelyyn verrattavalla tavalla? − Tässä käsillä olevassa tekstissä oletetaan, että ihmisen sisäänpäin suuntautuvalla tiedonhaulla tavoitettavissa oleva tietoverkko yhä toistaiseksi ”uskoo” ihmiseen ainakin sen verran, että toimitti muodollisen koulutusjärjestelmän tukemaan ihmisen kehittymistä elämän säilymisen kannalta tärkeässä koko ajan jo valmiin, suvereenisti toimivan luonnon tietoverkon käyttötaidossa.

Lapsi tekee ensiksi aistihavaintoja ja myöhemmin oppii niitä yleistämään. Vähitellen hänelle opetetaan yleisiä periaatteita, jotka ovat sitä pätevämpiä mitä laajemmalle tietopohjalle perustuvat eli (koulu)kasvatuksen eteneminen reitittää järjelle tietä naapurinsa alitajunnan luo ja koulusta valmistuessaan nuori on parhaassa tapauksessa kykenevä käyttämään intuitiotaan.

Entä jos muodollinen koulutus on verkon keino, jolla se yrittää korjata virheen ihmisen lajinkehityksessä? Entä jos se on keino nopeuttaa sitä kehitystä, jotta ihminen tajuaisi paikkansa luontoympäristössä ennen liian suurta ympäristötuhoa? Elämän kokonaisedun ja kestävän kehityksen kannalta ihmisen ei ehkä kuuluisi vallata jatkuvasti elintilaa ympäristöstä ja kasvaa yhteisönä holtitta syövän tavoin. Oletetaan, että elämän kokonaisuudelle on edullista, jos laji, joka ei kehity suotuisasti, tuhoutuu. − Todellakin, intuitiivisuuden kehittämistä kannattaisi ehkä painottaa opetusohjelmissa ja yleensä koulutuspolitiikassa ja jos sen korvaaminen koneälyllä todella on mahdollista, koneälyn kehittäminen tulisi priorisoida tieteen rahoituksessa.

Koko ikäluokka ei hakeudu yliopistoihin, mutta suurin piirtein koko ikäluokka käy läpi peruskoulun, ja ennen peruskoulun alkua ikäluokka on tehnyt havaintoja kotitalouden ja muun lähiympäristönsä toiminnasta. – Luovuuden yleistä kehittymistä ikäluokassa tuettaisiin ehkä parhaiten, jos mahdollisimman leveä linjasto johtaisi varhaislapsuuden havainnoista eriytyneisiin tieteisiin. Luovuuden kehitystä haittaavia aukkoja voi esiintyä niin linjojen välillä kuin eri kohdilla kutakin linjaa. Esimerkiksi niin sanotut kotitaloustieteet ovat kokeneet paikata näitä aukkoja, joskus menestyen pyrkimyksessään, joskus ilman mainittavaa menestystä. On ollut aikoja, jolloin keittotaitoa opetettiin, mutta ei ravitsemuksen teoriaa ja yhä eletään vaihetta, jolloin tieteenä opetetaan kokonaisuuden eli kansantalouden talouden hoitoa, mutta ihmisyksilön oman henkilökohtaisen talouden hoitoa ei opeteta missään systemaattisesti. Kun asiaa pohtii, tuntee kiusausta olettaa, että taloustieteestä valmistuu nykyisellään vähemmän intuitiiviseen ongelmanratkaisuun kykeneviä henkilöitä kuin siitä valmistuisi, jos linjan alkuopetuksesta huolehdittaisiin tunnollisesti.

Vastaava ongelma saattaa vaivata teknisiä tieteitä. Lapsia ei perehdytetä kouluissa systemaattisesti kotien teknologiaan. Entä jos nämä talousopetuksen linjan ja teknisen linjan aukkokohdat tuottavat osaltaan liikaa luottamusta talouskasvun ja koneiden mahtiin ongelmia ratkottaessa?
Jos voitaisiin osoittaa, että erityisen intuitiiviset ihmiset ovat olleet koulutusjärjestelmiä kehittämässä, olisi se viite siihen suuntaan, että alitajunnassamme piilevä yhteistyökykyinen tietoverkko vaikutti taustalla. Tämän tekstin alussa verkko vain pääteltiin Raamin väitöskirjan yhden lauseen pohjalta samalla olettaen, että tutkija Asta Raami oli harkinnut W. H. Kautzin (2005) perustelut väitteilleen riittäviksi. Jos päätelmä sattui olemaan oikea tai edes oikeansuuntainen, mainittu tietoverkko kyetään ehkä joskus todentamaan kokeellisesti. Se olisi tietoa kantava energiaverkko, joka löytyisi niin biologisista kohteista kuin elottomasta aineestakin. Sitä verkkoa ei vallanhaluisinkaan ihminen kykenisi manipuloimaan, mutta manipulointiyritys varmaan rekisteröityisi.

Kaksi empiiristä esimerkkiä

Kaiken tiedon sisältävän tietoverkon olemassaoloon viittaava esimerkki löytyy tohtoreiden A. I. Virtanen ja H. Karlström suhteesta ja erään kuuluisan, Virtaselle Nobel-palkinnon tuottaneen tutkimusongelman ratkaisusta. Tarvitsee vain ottaa huomioon myös Karlströmin mielipide. Syksyllä 1926 Virtasella oli mielessään tärkeä tutkimusongelma, mutta siihen ei löytynyt ratkaisua pitkään jatkuneesta, alaisen (kutsumanimi ”Pihvi”) selvitystyöstä huolimatta. Karlström suoritti syksyllä 1926 asepalvelustaan ja palattuaan työpaikalleen Valion laboratorioon hän keskittyi omaan väitöstutkimukseensa. Mutta toukokuussa 1928 Virtanen antoi hänelle uuden tehtävän:

Virtanen tuli Karströmin luokse ja sanoi: ”Nyt myö alamme tutkia tuoreen rehun säilömistä.” Karlström oli ihmeissään. ”En ollut lainkaan paneutunut asiaan. Väitöskirjani oli hyvässä vauhdissa, joten tämä Virtasen suunnitelma suorastaan harmitti minua. Kysyin Virtaselta, mitä minun pitäisi tehdä, kun kuorma saapuu. Virtanen sanoi: ”Sekoitetaan happoa rehun joukkoon.” Minä kysyin: ”Mitä happoa ja millä periaatteella?” Virtanen hermostui ja kehotti minua tiedustelemaan Pihviltä, mitä hän oli tehnyt. Pihvi vakuutti tuntevansa rehun säilömisen perusteellisesti koska oli tutkinut sitä lähes kolme vuotta ja jatkoi: ”Usko pois, Karström, nämä tutkimukset eivät johda minkäänlaisiin tuloksiin.” Karlström huomasi, ettei Pihvin tiedoista ollut mitään hyötyä ja palasi pettyneenä huoneeseensa. (Karlström 2014, 75).

Karlström ratkaisi asian huomattavan nopeasti eli seuraavaan päivään mennessä erityisellä ja tehokkaaksi osoittautuvalla metodilla. Hän kuuli äänen tai sai idean. − Metodia voisi kutsua sisäisen puheen metodiksi. Tähän metodiin voisi suhtautua myös käytännöllisesti, ei vain mystisesti ja pitää sitä pelkästään hyvänä tiedonhakutaitona. Karlström kertoo elämäkerrassaan:

Vaikka siihen aikaan en ollut uskovainen, näin jälkeenpäin totean, että tuona hetkenä sain yliluonnollisen kehotuksen: ”Tee alustava esikoe vielä tänä iltana.” (Karlström 2014, 75).

Seuraavana aamuna Karlström puristi survimella mehut kaikista kymmenestä lasista ja teki kustakin pH-määrityksen. Karlström piirsi tuloksista käyrän ja näytti sen Virtaselle. Tämä innostui valtavasti ja huudahti:
”Asiahan on selvä. Nyt tiedämme mitä ja kuinka väkevää happoa meidän tulee käyttää alentaaksemme rehun pH:n alle neljän. Virtaselle ilmeisesti välähti, että tuo pH 4 oli ratkaiseva happamuusaste. Aiemmat tutkimukseni olivat osoittaneet, että eri bakteerien valkuaista hajottavien proteolyyttisten entsyymien vaikutus lakkaa pH 4:n tienoilla. Näin ratkesi tuorerehun säilömisen ydinkysymys toukokuussa 1928” (Ibid, 75−76).

Lukija saa Karlströmin elämäkerrasta sen vaikutelman, että juuri Karlström löysi ratkaisun tuorerehun säilömisongelmaan ja vaikutelma vahvistuu, kun lukee elämäkertaa eteenpäin. Vuonna 1996 Nobel-arkistoa tutkittiin ja selvitettiin Virtasen palkinnon perusteita. AIV-rehusta vain pH 4 oli arvioitu keksinnöksi. (Ibid, 85). Nobel-palkinto oli myönnetty 15.11.1945 yksinomaan Virtaselle. Valta-asemaan tottuneen henkilön tahtoa myötäiltiin päinvastaisista todisteista piittaamatta. − Lumoaako jonkun valtapyrkimys meidät siksi, että se pyrkimys vastaa voimakkaimpia toiveitamme?

Arvelu tai olettamus, että koulutusjärjestelmällä on biologisen tietoverkon ”suunnittelema” rooli ihmisen kehityksessä eläinlajina, saa heikkoa tukea tutkija Ella Kitusen ja Kitusen väitöskirjatyötä ohjanneen A. I. Virtasen välisestä suhteesta. (Kervinen 2018, 30−31). Tutkimusprosessinsa loppuvaiheessa tutkija Kitunen osoitti käytännön toimillaan oppineensa ymmärtämään omaa etuaan laajemman edun. Saman ajanjakson kuluessa professori Virtanen mahdollisesti tulkitsi oman etunsa koko yhteisön eduksi. Tarkkojen lähteiden puuttuminen haittaa viimeksi mainittua arviota, ja yksi selvitys voi olla enintään vihje uuden näkökulman mahdollisuudesta koskien koulutusta.
Kitusen ja Virtasen käyttäytymisen ero voitaisiin selittää siten, että kotitalousalalla lehtorin virassa toiminut ja kodin teknologian professuuria tavoitellut kemisti Ella Kitunen oli tavanomaista monipuolisemmin jo nuoruudessaan perehtynyt arkisten havaintojen yleistämisen ja oli sitä työtä tehdessään edennyt pitemmälle matkalla oman intuitiivisen älynsä löytämisessä kuin professori, nobelisti Virtanen. Virtanen havaitsi terävästi ongelmien olemassaolon ja kuten Karlströmille, Virtanen antoi myös Kituselle selvitettäväksi tutkimusongelman, jota ei ollut itse kyennyt ratkaisemaan.

Lähteet:

Karlström, H. 2014. Kemistin elämäntarina: 22 vuotta A. I. Virtasen työkumppanina ja toiset 22 vuotta adventtiliikkeen palveluksessa. – Henning Karlström. Toimittanut Heikki Luukko. Media7 julkaisut. Porvoo: Bookwell.
Kervinen, A. Uranuurtajan katkennut ura. Tieteessä tapahtuu 3/2018, 25−31.
Neittaanmäki, P. & Lehto, M. Tekoäly muuttaa suomalaista yhteiskuntaa. Tiedepolitiikka 1/2018, 45−54.
Raami, A. Intuition unleashed. Aalto University publication series, Doctoral dissertations 29/2015. School of Arts, Design and Architecture, Department of Media. Aalto Arts Books.

Kirjoittaja on tutkinut kotitaloustieteiden, erityisesti kodin taloustieteen, historiaa.