Aila Hämäläisen opiskelijaelämää ja asumisen ahtautta 1950-luvun Helsingissä

Sinä kesänä soi kaikkialla Brita Koivusen ”Suklaasydän”. Kun astuin pikajunasta Helsingin asemalaiturille, niin jopa tavarakärryn kuljettaja hyräili sitä. Laiturin päässä odotti sulhasmies Atte. Elettiin kesää 1956 ja olimme molemmat onnesta pyörryksissä, olimmehan löytäneet toisemme. Seuraavana päivänä solmimme avioliiton Kallion seurakunnan kappelissa.

Atte opiskeli Helsingissä ja minä olin toimistotyössä SOK:n Mikkelin konttorissa. Asuin äidin kanssa pienessä yksiössä Ilmarisenkadulla. Asuntopula oli valtava. Vasta helmikuussa 1957 muutimme yhteiseen asuntoon.  Itse sain siirron pääkonttoriin Helsinkiin. Ensimmäinen asunto oli Vihdin Takkulassa, melkein 30 km:n päässä keskellä `ei mitään`. Olosuhteet olivat surkeat.

Sopu sijaa antaa

Tietenkin rupesimme heti etsimään uutta asuntoa, ja onnistuimmekin saamaan Leppävaarasta huoneen pienestä omakotitalosta. Huone oli kalustamaton ja saimme tuoda omat tavarat ja huonekalut – isäntäväkikin oli tosi mukavaa.

Meidän huoneemme oli asuinkerroksessa keittiön takana. Talonväelläkään ei ollut kuin yksi huone ja keittiö. Meillä oli käytössä sähköpannu (vedenkeitin) ja alakerran kylmäkomerossa voi säilyttää ruokatarvikkeita. Alhaalla saunatiloissa sai pestä pyykkiä ja peseytyä, mikä tuntui ylelliseltä edelliseen kämppään verrattuna.

Talon isäntä Matti oli kirvesmies ja vaimonsa Armi kotona lasten kanssa. Lapsia oli kolme: Raimo 9-vuotias, tytär Liisa oli aloittamassa koulunkäyntiä ja nuorimmainen, Juhani 2-vuotias oli puuhakas miehenalku. Talo oli osittain keskeneräinen.

Yläkertaan valmistui vinttikamari, jonne seuraavana talvena muutti pariskunta, heillä oli pienet kaksoistyttäret. – Lisääkin väkeä vielä mahtui, sillä isäntäpariskunnan kotikylästä Pohjanmaalta tuli sukulaispoikia yksi kerrallaan. Heidät majoitettiin taloon siksi aikaa, kun asunto ja työpaikka löytyivät. Kun ensimmäinen pääsi elämän alkuun, tuli ikäjärjestyksessä seuraava ja viimeisenä veljeksistä nuorin, Roope. Asuminen oli tiivistä, sanoisin.

Pankkilaina ja työ avuksi

Tuohon aikaan Atte kävi töissä Hämeentien Huoltoasemalla tekemässä yövuoroja ja opiskeli päiväsaikaan. Minkäänlaisia opintolainoja ei ollut, vaan opinnot rahoitettiin osaksi pankkilainalla. Atte kulki päivittäiset matkat pyörällä ja minä bussilla. Bussiyhteydet kaupunkiin olivat hyvät ja vapaa-aikana ulkoilimme ja talvisin hiihtelimme lähimaastossa.

Itsekin opiskelin samaan aikaan. Olin onnekas, kun pääsin yliopistoon, vaikkei minulla ollut ylioppilastutkintoa. Työnantajani (SOK) oli tehnyt sopimuksen yliopiston kanssa, että vakinainen henkilöstö saa erikoisluvan ja sain töistä vapaata puoli tuntia työpäivän päätteeksi. Työpaikkani oli lähellä yliopistoa, mutta juosta piti, että ehti luennolle. Lukurauhaakin sai iltamyöhään, kun talo hiljeni.

Ystävystyimme isäntäväen kanssa niin, että kävimme heitä tapaamassa vielä jälkeenpäinkin ja pidimme muutenkin yhteyttä. Armi-rouva oli nauravainen, hyväntuulinen ihminen ja soitteli kaikkien iloksi haitaria, eikä antanut ahtauden eikä muidenkaan vastoinkäymisten vaikuttaa omaan eikä meidän muidenkaan elämään.

Sähköpannu hoiti keittiön virkaa

Aten koulutoveri Reino ja vaimonsa Pirkko asuivat Hesperiankadulla ja olivat muuttamassa isompaan asuntoon. Saimme vuokrattua heidän asuntonsa, mikä tuntui onnenpotkulta. Onnea oli jo se, että työpaikka oli kävelymatkan päässä.

Ei tämäkään asunto tietenkään edes tyydyttävä ollut, mutta menetteli niinä asuntopulan aikoina. Kämppä oli erillinen huone isommasta huoneistosta, oli jopa sisäänkäynti rapusta ja oma eteinen. Huone oli isompi kuin edellinen, hirveässä kunnossa olevat WC ja kylpyhuone olivat yhteiskäytössä isäntäväen kanssa. – Töölön luteista en viitsi puhua mitään. – Keittiön korvasi edelleen sähköpannu. Sain käyttööni anopin ompelukoneen, veljeltäni Osmolta saimme lainaksi radion. Radio oli vanha eikä toiminut kovin hyvin. Lähetys katkeili useasti, ja muitakin häiriötä oli.

Radioluvan tarkastaja yllätti                          

Sitten eräänä iltana ovikello soi ja siellä oli radioluvan tarkastaja. Oikein säikähdin, kun emme olleet osanneet ajatella, että lainaradioonkin sellainen tarvittaisiin. Minä olin yksin kotona ja olihan minun pakko tunnustaa, että on meillä radio. Lupaa ei ole eikä se muutenkaan kuulu kunnolla. Kokeillaanpas, sanoi tarkastaja. Tietenkin radio kuului oikein hyvin sillä kertaa. Saamaan aikaan Attekin tuli kotiin ja hänen nimiinsä kirjoitettiin radiolupamaksun lisäksi sakkolappu, joka meidän näkökulmasta katsottuna tuntui päätä huimaavalta summalta. Maksumääräys tulee postissa, sanoi herra tarkastaja lähtiessään.

Kului aikaa vuosi – ehkä ylikin – ja olimme unohtaneet jo koko asian, kun jälleen ovikello vaativasti soi. Tällä kertaa siellä oli ulosottomies, joka oli perimässä moninkertaista summaa maksamattomasta sakosta. Meille ei ollut kuitenkaan tullut minkäänlaista maksumääräystä, eikä meillä ollut rahaakaan tarpeeksi ja muutenkin asia vaati selvittämistä. Atte lähetti Mikkeliin, jossa hän oli vielä kirjoilla, oikaisuvaatimuksen ja pyysi poistamaan ainakin ulosottomaksut varattomuuden takia.

Sitten eräänä kauniina kesäpäivänä Mikkelin Pitkäjärvelle, heidän pihalleen, ilmestyi Kaupungin sosiaalilautakunta, 3-4 henkeä. He olivat tulleet tekemään tarkastusta. Aten isä oli ollut parhaillaan tyhjentämässä ulkohuussin alustaan ja oli tarkoitukseen sopivassa asussa, muistutti lähinnä linnunpelättiä. Hän oli jo eläkkeellä ja oli siirtynyt virka-asunnosta pieneen punaiseen mummon mökkiin. Tarkastajat seisoskelivat hetken pihassa, katselivat ympärilleen ja sanoivat: ”Tämä asia on selvä”.   Jonkin ajan kuluttua Atelle tuli ilmoitus, että sakko sekä ulosottomaksut on poistettu kokonaan. Aten vanhemmat saivat vasta jälkeen päin tietää, mikä oli tarkastuksen syy.

Keittokomero ja huone …

Mutta tämän radion tarina ei pääty vielä tähän. Seuraava asuntomme olikin taas astetta parempi. Saimme vuokrattua Ylioppilasvälityksen kautta asunnon Mannerheimintieltä. Asunto oli kokonaista 16 m2 huone ja keittiö, talon ylimmässä kerroksessa. Se oli erotettu suuremmasta huoneistosta, oma sisäänkäynti oli muttei eteistä eikä WC-tiloja. Keittiössä oli kaksipaikkainen kaasuhellan rumilus ja hanasta tuli kylmää vettä. Sähköpannu pääsi tässä vaiheessa eläkkeelle.

Me saimme käyttää vuokraisännän WC:tä, siten että menimme rapun kautta avaimella heidän pääovestaan sisään. Heti käytävässä vasemmalla oli WC ja käytävään oli tehty tilapäisseinä ja ovi, ettei ollut pääsyä heidän puolelleen. Aten luokkatoveri Reino oli lähellä töissä ja tuli ekakerran käymään ja jäi odottamaan Attea ja kysyi, missä teillä on WC, johon minä: ”Lähin kuppila, Linnankoskenkatu 6”. En ehtinyt sanoa enempää, kun kaveri oli jo häipynyt ovesta ulos. Tulivat sitten Aten kanssa takaisin.

Radio kelpasi vielä pantiksi

Seuraavana keväänä Helatorstain aattona olin yksin kotona. Atte oli Korkeakoskella Yliopiston harjoittelukeskuksessa koko kesän. Menin tuuletusparvekkeelle mattoa puistelemaan ja jätin asunnon oven raolleen. Kuulin kun veto veti oven lukkoon eikä minulla ollut avainta mukana.

Siinä sitä sitten oltiin! Isäntäväki oli pois eikä talonmiestä voinut pyytää apuun. Hän oli jotensakin omituinen, keräili naisten pikkuhousuja pyykkinaruilta. Soitin ensin saman kerroksen naapurin ovikelloa, eivät olleet kotona, sitten kerrosta alempaa, sama tulos.

Oli pakko palata takaisin ylös ja soittaa vastapäisen naapurin ovikelloa. Tiesin keitä, siellä asuu. Näihin koppaviin Tillanderin nuoriin miehiin olin törmännyt jo useita kertoja hississä ja rapussa. Nuorukainen nojaili ovipieleen ja kysyi, ”mistäs tiesit, että meillä on puhelin”. Selvittelyn jälkeen kaveri lupasi, että saa sitä käyttää, jos se nyt jostain löytyy.

Mentiin ison upean asunnon olohuoneeseen (saliin), ja toden totta matalalla sohvapöydällä oli niin paljon rojua, että etsittiin jonkin aikaa ennen kuin puhelin löytyi. Soitin lukkosepälle ja lähtiessä kysyin nuorelta herralta, mitä puhelu maksaa. Minä en ole pikkurahan puutteessa, kuului vastaus.

Lukkoseppä tuli ja avasi oven muutamassa minuutissa. Mutta edessä oli uusi pulma, minulla ei ollut rahaa niin paljon kuin tämä lysti maksoi. Oli pyhäpäivä tulossa ja pankit kiinni. Lukkoseppä sanoi tarvitsevansa jonkun arvoesineen pantiksi, katseli ympärilleen ja lähti pois meidän (kovan onnen) radio kainalossaan. Heti sen jälkeen laitoin kirjekuoreen sopivaksi katsomani summan puhelinrahaa ja pudotin kuoren Tillanderin postiluukusta. Hyvin kelpasi, vaikkei heillä ollutkaan pikkurahan puutetta!

Seuraavana arkipäivänä ajoin sitten Fredrikinkadulle 14-bussilla iso tyhjä kassi sylissäni. Minua melkein nauratti, mitähän nuo ihmiset sanoisivat, jos tietäisivät että tässä ollaan hakemassa vanhaa radionrämää ”kanista”.

Kului pari viikkoa, kävelin aamiaistunnilla kaupungin keskustassa Esplanadilla, kun huomasin että Tillanderin nuori herra kävelee vastaan. Olisin siirtynyt toiselle puolelle katua, mutta se oli jo myöhäistä. Tämä nuorimies oli varsinainen keikari, viimeisen päälle muodikkaat vaatteet ja koko komeuden kruunasi olkihattu, samettirusetti leuan alla ja kävelykeppi, jota hän huolettomasti kävellessään heilutteli. Kun kohtasimme, hän tervehti erittäin kohteliaasti ja olkihattu nousi korkealle.

Pahempaakin olisi voinut olla

Mainittakoon vielä, että tämä Aten luokkatoveri Reino, Mikkelin lyseosta, joutui asumaan muutaman kuukauden lukioaikanaan 50-luvun alussa pommisuojassa alkoholistien kanssa, kun mistään ei löytynyt asuntoa. Sodan varjo, pula ja puute on ulottunut niin pitkälle ja on vaikuttanut oman ikäluokkani elämään tavalla tai toisella. Kaikesta huolimatta nuoruusaika oli hauskaa, toiveikkuus ja usko paremmasta oli vallalla. Opittiin hyväksymään tosiasiat ja osattiin iloita pienistäkin asioista.

Työelämään tarmokkaana                                                                 

Heti kun opinnot alkoivat olla takanapäin, muutimme vuonna 1965 Kuruun, pieneen kirkonkylään Tampereen lähelle. Itse aloitin työt pankissa ja Atte Kurun metsäoppilaitoksessa opetustehtävissä. Kurusta muutimme Joensuun kautta Mäntyharjulle ja sieltä Mikkeliin vuonna 1979. Tässä vaiheessa siirryin pankista taloushallinnon tehtäviin Mikkelin metsäoppilaitokseen, siis samaan oppilaitokseen, jossa Atte oli rehtorina. Hän siirtyi eläkkeelle 1993 ja muutimme Lahteen, hänen omaan lapsuusaikansa kotikaupunkiin.

Koska itselläni oli vapaata aikaa, aloitin opiskelun Lahden yhteiskoulun iltakoulussa. Suoritin aikoinaan kesken jääneen lukion. Heti ylioppilaslakin saatuani minua pyydettiin samaan oppilaitokseen osa-aikaiseksi kiireapulaiseksi, etupäässä oppilaanohjaus- ja ylioppilaskokeiden valvontatehtäviin.  Koko-aikaiseksi eläkeläiseksi siirryin helmikuussa 2012. Parin viikon päästä siitä, kun vein työavaimeni Lahden Yhteiskoululle, juhlin eläkkeelle pääsyä ja samalla 77-vuotissyntymäpäivääni.