”Maalaiskoulun opettajan kohtalona

on taksimies tai maitotalon poika”.

Mikä minusta tulee isona?

Kansakoulun ensimmäisellä luokalla, kun olimme oppineet kirjoittamaan, Bertta-opettaja antoi tehtäväksi kirjoittaa aiheesta Mikä minusta tulee isona. Tuohon aikaan, 1930-luvun puolivälissä, ei harvaan asutulla maaseudulla ollut kovin monenlaisia ammatinharjoittajia. Melkein kaikki naiset olivat maalaistalojen emäntiä. Vain opettajat olivat opettajia. Niinpä minä kirjoitin: ”Minusta tulee ison talon emäntä, niin kuin äitikin on”. Olisin varmaan unohtanut koko jutun, ellei isosiskoni olisi saanut käsiinsä kirjoitusvihkoani ja alkanut kiusoitella: ”Vai ison talon emäntä, hähhähhää!”

Olen itsekin ihmetellyt, mistä minä sen ison talon siihen sain. Meillä ei vertailtu taloja eikä ihmisiä, eikä pantu paremmuusjärjestykseen sen mukaan, olivatko nämä rikkaita vai köyhiä, oliko heillä iso vai pieni talo. Muistanpa tapauksen heinäpellolta. Naapurin lapset juoksivat onkivavat olalla rantaan ja huusivat mennessään: ”Meilläpä on heinä jo tehty!”. Minua harmitti. Meillä oli heinänteko vielä pahasti kesken. Isä olisi voinut lohduttaa ja sanoa, että meillähän on lehmiä ja hevosiakin kolme kertaa enemmän kuin heillä ja heinäntekoa samassa suhteessa. Mutta eipä vain sanonut.

Mikä sai minut haaveilemaan isosta talosta, sitä olen ihmetellyt kaikki nämä vuosikymmenet. Asia kirkastui vasta ihan äskettäin: enhän minä haaveillutkaan isosta talosta. Minulle oli tullut kirjoitusvirhe! Opettaja oli kysynyt, mikä minusta tulee isona. Minä olin tietenkin tarkoittanut kirjoittaa: minusta tulee isona talon emäntä. A-kirjaimen puuttuminen oli antanut virheellisen käsityksen minun arvomaailmastani.

Kas, kun en kirjoittanut: Minusta tulee isona opettaja. Siitä Bertta olisi varmasti tykännyt. Bertta oli minun serkkuni ja asuikin meillä. Mutta hän ei ollut minun idolini. Kuljimme kyllä koulumatkat yhdessä. Bertta kulki edellä omissa ajatuksissaan, minä perässä ja yritin asetella askeleeni hänen jalanjälkiinsä. Mutta en edes siitä hoksannut, että minusta saattaisi tulla isona opettaja.

Äiti olikin opettaja

Äitikin oli oikeastaan opettaja. Hän oli käynyt Sortavalan seminaarin ja tullut opettajaksi Sortavalan maalaiskunnan Melloisten kansakouluun vuonna 1916. Sitten hän oli rakastunut maitotalon poikaan ja mennyt naimisiin tämän kanssa. Kun esikoinen syntyi, äitini luopui opettajan virasta. Siihen aikaan oli vallalla sellainen käsitys, ettei nainen pysty toteuttamaan yhtaikaa kahta kutsumusta, äidin ja opettajan.

Äidin ja maalaistalon emännän kutsumukset sen sijaan pystyi toteuttamaan – oli pystyttävä. Äitini oli maalaistalon tytär ja ammattitaitoinen myös karjatilan emäntänä. Karja karttui samassa tahdissa kuin lapsilauma. Kun kymmenes lapsi syntyi, oli karjakin karttunut kymmenpäiseksi.

Ei äitini kokonaan pannut kynttiläänsä vakan alle, ehei. Meitä lapsiaan hän kasvatti seminaarissa omaksumiensa ihanteiden suuntaan. Tahtomattaankin hän oli myös eräänlainen kylän kynttilä. Paitsi että hän johti kristillisen yhdistyksen kuoroa ja toimi raittiusyhdistyksen sihteerinä, hän oli edelläkävijä karjanjalostuksessa. Tämän taidon hän oli oppinut lapsuudenkodissaan. Tarkastuskarjakko kävi meillä säännöllisesti tarkkailemassa karjamme tuotantoa, mittasi lehmien maitomäärät ja rasvaprosentit ja laati lehmille ruokintataulukot.

Äiti sai isänkin innostumaan karjanjalostuksesta. Kylään perustettiin sonniosuuskunta ja hankittiin itäsuomalaista rotua oleva kantakirjasonni. Ilkka-sonni asusti meidän navetassa. Kohta oli koko kylän lehmillä asiaa meidän sonnille.
Isä oli osuustoimintamies. Hän toimi sekä sonniosuuskunnan että meijerin hallituksen puheenjohtajana. Maito vietiin osuusmeijeriin. Maitotili olikin ainoa säännöllinen kuukausipalkka perheessämme.

Evakkoon

Talvisodan loppunäytöksenä jouduimme jättämään kotimme ja koko kotiseutumme. Äiti organisoi evakkoon lähdön, sillä isä makasi haavoittuneena sotasairaalassa. Esikoinenkin, Eero-veljeni, oli sotahommissa. Yhden hevosen rekeen pakattiin kaksitoistahenkisen perheen välttämättömimmät tavarat. Toisen hevosen rekeen äiti asettui neljän nuorimpansa, Kainon, Hannan, Eskon ja Yrjön kanssa. Kolmannen hevosen hän antoi naapurille, jonka vaimo oli viimeisillään raskaana, eikä uskaltanut lähteä täpötäysiin juniin. Isot pojat, Lauri ja Toivo, ohjastivat hevosia, isot tytöt, Aune ja Martta, ajoivat lehmiä. Minä, joka olin iältäni keskimmäinen, matkustin vuoroin tavarakuorman päällä, vuoroin kirkkoreen kannoilla.

Muut toimenpiteet onnistuivat jotenkuten paitsi lehmien evakuointi. Talven parressa seisoneet kevätpoikivat lehmät väsyivät muutamassa tunnissa kävellessään talvisia teitä. Ne teurastettiin sitä mukaa kun ne väsyivät. Se kai oli ollut tarkoituskin. Ruhot kuljetettiin – sikäli kuin ehdittiin ja kalustoa riitti – uuden rajan tälle puolelle ja toimitettiin jatkojalostukseen. Varmaan tarkoitus oli saada edes lihat talteen. Pitihän olla syötävää sadoilletuhansille pakolaisille. Maaliskuun puolivälissä oli onneksi kovat pakkaset. Luonto pakasti lihat. Liekö saatu kaikki turvaan, ennen kuin sää lauhtui.

Äiti opettajana

Kansakunta palasi rauhantöihin. Koulutyö oli pysähtynyt sodan syttyessä. Koulut piti saada käyntiin ja lapset kouluun. Osa miesopettajista oli vielä kotiuttamatta. Naisopettajilla oli nyt kysyntää.

Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Äidillä oli nyt vapaat kädet ryhtyä opettajaksi. Kohta Pohjanmaalle päästyämme hänelle osoitettiin viransijaisuus Kalajoelta. Minä ja nuorempi sisareni pääsimme äitimme oppilaiksi. Mikä onnenpotku! Meidän ei tarvinnut tuntea itseämme ulkopuolisiksi.

Äiti oli elementissään. Vaikka opetettava ryhmä oli neljästä ikäluokasta koostuva osastoluokka, vaikka oppilasjoukko oli ylisuuri johtuen evakkolapsista ja vaikka oppikirjoista ja koulutarvikkeista oli pula, kaikesta tästä huolimatta äiti oli luokkahuoneessa kiireettömämpi ja luontevampi ja enemmän läsnä kuin koskaan maalaistalon emäntänä ollessaan.
Vasta iltapäivä lykkäsi äidille kiireen. Oli ruuanlaittoa, pyykinpesua, ompelemista ja muuta vaatehuoltoa. Vuoden vanha kuopus vaati huolenpitoa, sodasta palannut mies ymmärtämystä.

Minulla on unelma

Olin kansakoulun viidennellä luokalla. Monet minun ikäiseni kävivät jo oppikoulua. Minäkin rupesin haaveilemaan oppikouluun menosta.

Kalajoella ei ollut oppikoulua. Lähin oppikoulu oli Oulaisissa. Lauri-veljeni oli käynyt Sortavalan lyseossa keskikoulun ja aloittanut juuri lukion, kun sota alkoi. Hän menisi Oulaisiin jatkamaan heti, kun oppikoulu alkaisi. Asuntokin oli tiedossa. Apteekkari Sarriolan perhe oli luvannut hänelle ilmaisen täysihoidon.

Voi, kun minäkin pääsisin! Kunpa joku ottaisi minutkin! Tällaisia hulluja haaveita alkoi kehittyä tyttöhupakon aivoissa.

Äiti levitteli pyykkejä narulle. Hänellä näytti olevan kiire. Kehtaisinko kertoa hänelle toiveistani? Seurasin hänen liikkeitään, kasvojensa ilmeitä. Vaikka hyörin siinä lähellä, hän ei näyttänyt huomaavan minua. Hänen ajatuksensa olivat muualla kuin niissä vaatteissa, jotka hän nosteli narulle vuosikymmenien tottumuksella. Käännyin pois. Hautasin unelmani toistaiseksi.

Kesäloman alkaessa äidin viransijaisuus päättyi. Asuntokin piti luovuttaa viranhaltijalle. Perheemme muutti Ylivieskaan. Asuimme Raudaskylässä Isokosken koululla.

Raudaskylässä oli oppikoulu, mutta sinne mentiin vasta kansakoulun kuudennelta luokalta. Jatkoin siis kansakoulunkäyntiä. Ehdin käydä pari viikkoa, kun perheemme muutti jälleen. Isä oli ostanut maapalan, Ylivieskan seurakunnalta. Muutimme Niemelänkylälle, lähemmäs tuota ”Papinniittyä”.

Rannan koululla oli yksi opettajan asunto tyhjillään. Saimme siitä asunnon. Koulun ulkorakennuksessa oli tyhjä, opettajan luontoisetuihin kuuluva navetta. Hankimme pari lehmää. Äiti sai vähän töitäkin. Hän piti iltaisin koulua jatkokurssilaisille.

Seuraavana keväänä olin rohkeampi. Minulla oli idea. Olin tutustunut Huhtakankaan Kaijaan, joka kävi oppikoulua. Hänkin oli käynyt kuusi luokkaa kansakoulua, mutta pyrkinyt ja päässyt sitten Oulaisten yhteiskouluun suoraan toiselle luokalle. Hänen oli vain pitänyt lukea kesän aikana ensimmäisen luokan ruotsinkurssi. Kerroin tämän äidille. Äiti lupasi viedä minut pääsykokeisiin.

Pääsin suoraan toiselle luokalle. Lauri-veljeni rupesi opettamaan minulle ruotsia. Myös kasveja aloin kerätä, niin kuin muutkin toisluokkalaiset.

Kesäkuun alussa muutimme pieneen karjamajaan lähelle Papinniittyä. Siellä oli kaikenlaista puuhaa lapsillekin: paimentamista, parkinkiskontaa, sammalen nyhtämistä.

Kesäkuussa alkoi jatkosota. Isän ei enää tarvinnut lähteä sotaan. Sen sijaan Eero joutui lähtemään heti ja Laurikin myöhemmin syksyllä. Elokuussa kotiseutumme vallattiin takaisin. Loka-marraskuun vaihteessa palasimme kotiin.

Unelmani luhistuu

Oppikoulut eivät toimineet sinä talvena takaisinvallatulla alueella. Eivät ne toimineet seuraavanakaan syksynä vielä siinä vaiheessa, kun äiti oli lähdössä Kiteelle opettajaksi. Hän oli saanut väliaikaisen viran lukuvuodeksi 1942-43 Puhossalon koululta.

Nuorin veljeni oli kolmivuotias. Äiti tarvitsi lapsenlikan. Lähdin äidin mukaan. Ajattelin, että pääsenhän minä sieltä, jos tai kun tyttökoulu alkaa. Kertasin aikani kuluksi ruotsin kirjan lukukappaleita ja käänsin jo toisenkin luokan kurssia.

Lokakuussa isä kirjoitti, että tyttökoulu alkaa kahdestoista lokakuuta. Rupesin valmistelemaan lähtöäni ja pakkaamaan tavaroitani. Lähtöni ei ollut äidille mieleen. Miten hän järjestää lapsenhoidon? Hän lähti saattelemaan minua linja-autolle, mutta antoi kiertäin kaartain ymmärtää, että olisi mieluummin pitänyt minut lapsenhoitajana.

Matka Puhossalosta Sortavalaan oli monivaiheinen. Ensin oli kolmen kilometrin kävely koululta maantien varteen. Siitä linja-autolla Puhokseen. Siellä oli oltava yötä. Aamulla lähtisi seka-auto, jolla pääsisin Matkaselän asemalle. Siitä jatkaisin junalla Sortavalaan. Sain yösijan huoltoaseman lähellä olevasta talosta, samasta, jossa olimme yöpyneet Puhossaloon mennessämme. En saanut unta. Mietin, miten selviän huomisesta päivästä. Kävin mielessäni läpi matkan eri vaiheita. Yhtäkkiä mieleeni jysähti eräs asia. Kas, kun ei äitikään ollut huomannut sitä. Takaisinvallatulle alueelle menevillä piti olla matkustuslupa. Minulla ei sitä ollut. Minun nimeni oli äidin papereissa, olinhan alaikäinen. Sotapoliisit kulkivat junissa edestakaisin. Päästäisivätkö ne minut menemään?

Yön pimeydessä ongelmat paisuivat paisumistaan. Aamuyöllä tuhersin jo itkua. Mietin sitäkin, miten äiti nyt selviää, kun minä läksin. Aamulla olin aivan lamassa. Olin tehnyt päätökseni. Pukeuduin ja menin bussipysäkille. Nousin Savonlinnan suuntaan menevään linja-autoon ja laskeuduin alas Puhossalon tienhaarassa. Laahustin matkalaukkuineni kansakoululle. Asunto oli tyhjä. Pikkuveli oli varmaankin luokassa. En edes riisunut takkiani, kun heittäydyin sängylle ja annoin itkun tulla. Minun oli saatava itkeä tarpeekseni, ennen kuin äiti tulisi luokasta. Äiti ei sietänyt itkemistä. Itkin omaa saamattomuuttani, unelmieni luhistumista, koko tämän elämän kurjuutta.
– Ethän sinä tullutkaan, isä sanoi, kun tuli käymään luonamme. Kuultuaan surkean tarinani, hän lohdutteli minua ja sanoi: ”No, menet sitten seminaariin”.

Lukuvuodeksi 1943 – 44 äitini sai opettajanpaikan naapuripitäjästä Jaakkimasta. Edellisenä talvena Martta-siskoni oli hoitanut kotihuushollin. Nyt oli minun vuoroni ottaa vastuu maalaistalon emännyydestä. Otin tehtävän vastaan haasteena. Ei siinä ehtinyt miettiä murrosiän ongelmia, kun iltaisin suunnittelin seuraavan päivän töitä. Meillä oli silloin kuusi lehmää, vasikoita, lampaita ja pari sikaa. Maidot piti valmistaa kotona voiksi asti. Osa voista oli luovutettava yleiseen kulutukseen. Isä auttoi raskaammissa töissä. Joskus tuli hätiin vuokralaisemme, nuori äiti, joka asui meillä pienen poikansa kanssa. Hän lomitti minua, kun kävin rippikoulun. Helluntaina pääsin ripille.

Toisella kertaa oltiin viisaampia

Helluntainalusviikolla alkoi Karjalankannaksella rytistä. Pian kantautui tykkien jyske Laatokan koillispuoleltakin. Siitä huolimatta pyrimme jatkamaan normaalia maalaistalon elämää. Heinäntekoaikaan kylläkin jo pohdimme: ”Kenenkähän lehmät näitäkin heiniä syövät?”

Syyskuun neljäntenä tehtiin aselepo. Vaikkeivät rauhan ehdot olleet vielä tiedossa, isän mielestä oli varmuuden vuoksi lähdettävä ajamaan lehmiä länttä kohti. Läksimme Martta-siskoni kanssa syyskuun kuudentena päivänä. Äidin lapsuudenkoti oli Pyhäselän Hammaslahdessa. Äiti lähti pienimpien kanssa sinne odottamaan lopullisia rauhanehtoja. Isä ja Aune-sisareni jäivät korjaamaan viljasatoa. Eero ja Lauri saivat lomaa ja tulivat heidän avukseen.

Isä oli antanut Papinniityn vuokralle. Meillä oli rasti, mihin suunnistaa. Muutaman viikon kuluttua melkein koko perhe oli kokoontunut sinne pienelle karjamajalle. Isot veljet, joilla oli vielä Lapin sota sodittavana, palasivat vasta joulun alla.

Pian kuitenkin parvi alkoi hajota. Sitä mukaa kuin oppilaitokset aloittivat toimintansa, sisarukset hakeutuivat opiskelemaan. Äiti pääsi opettajaksi Niemelänkylän koululle. Minä jäin edelleen hoitamaan kotia ja karjaa. Karjamaja sijaitsi kaukana kylän keskustasta. Minulla ei ollut koko talvena ikäistäni seuraa. Lehmät ja lampaat olivat minun ’jengini’.

”Menet sitten seminaariin”

Isän lohduttavat sanat olivat soineet alitajunnassani. Ne viitoittivat tietäni tulevaisuuteen. Myös äitini esimerkki rohkaisi. Epäilin kuitenkin suuresti, läpäisisinkö pääsykokeet. Sodasta johtuen kansakoulun käynti oli ollut katkonaista. Talvikaudeksi 1945-46 läksinkin kansanopistoon parsimaan koulupohjaani.

Keväällä 1946 hain Raahen seminaariin. Elokuussa olivat pääsykokeet. Pääsin ensi yrittämällä. Minusta tulisi opettaja – ”niin kuin äitikin on”.

Isän ja Eeron rakentama uusi kotimme, Salonkallio, oli valmistunut. Eero oli tuonut taloon nuoren emännän. Se helpotti minun lähtöäni. Äitikin pystyi keskittymään paremmin koulutyöhön.

Kotiseudun menettäminen loi tietyn varjon elämääni vuosikymmeniksi. Tuona ensimmäisenä seminaarivuonna se ilmeni koti-ikävänä. Kävin hyvin usein Salonkalliossa. Siellä oli kaikki, mitä minulla oli jäljellä Karjalasta. Koti oli minun Karjalani, kotiväki ’Karjala-seurani’.

Sianruokien hämmentäminen ei sovi opettajalle

Suuret ikäluokat alkoivat tulla kouluikään. Uusia kouluja syntyi kuin sieniä sateella. Kortteen koulu toimi väliaikaisissa tiloissa, maalaistalon tuvassa. Se oli kävelymatkan päässä kotoani. Äitini siirtyi sinne opettajaksi. Eipä sinne muuten olisi pätevää opettajaa saatukaan.

Mikä lie tullut ryppy rakkauteen. Jotkut oppilaiden vanhemmat rupesivat vieroksumaan opettajaa. Kantelivat tarkastajallekin. Painavin syy tuntui olevan se, ”kun se hämmentelee sianruokia ennen kouluun lähtöä”. Oliko se kateutta? Että opettaja tienaa liikaa, kun se tekee kahta työtä? Ja kuitenkin opettaja oli joutunut auttamaan jotakuta kyläläistä sianporsituksessa ja torahampaiden katkomisessa. Kantelijoiden vakaumuksesta päätellen syynä saattoi olla se, ettei sortavalalainen kristillisyys sopinut paikallisten ’uskovaisten’ pirtaan. Kiusa se on pienikin kiusa. Tarkastaja ei antanut äidilleni virkavahvistuskirjaa. Äiti lähtikin pois Kortteelta ja meni Oulaisiin Laulumaan koulun opettajaksi.

Suuret ikäluokat tarjosivat työtä sekä päteville että epäpäteville opettajille, vastavalmistuneille jos eläkeiän saavuttaneillekin. Äitini saavutti eläkeiän vuonna 1952. Hänelle oli kuitenkin kertynyt eläkkeeseen oikeuttavia virkavuosia vasta alun toistakymmentä. Terve kun oli ja opettajista oli pula – hänelläkin oli jatkuvasti pelkkiä ylioppilaita työtovereinaan – hän toimi opettajana 67-vuotiaaksi asti. Ehti hän silti nauttia vielä tuosta 2/3-eläkkeestäänkin kaksikymmentäneljä vuotta, viimeiset kuusi vuotta leskenä.

Tasavallan presidentti myönsi äidilleni Suomen Valkoisen Ruusun Ritarikunnan ensimmäisen luokan mitalin kultaristein ansioista äitinä, kasvattajana ja kodin vaalijana.

”Vielä se syljetty kaalivati sinunkin eteesi tulee”

Minä valmistuin opettajaksi vuonna 1951. Voi sitä vapauden tunnetta! Siinä elämän vaiheessa uskalsin ottaa jo hieman välimatkaa kotiväkeen, sisaruksiin ja vanhempiin. No, ihan Utsjoen Outakoskelle en rohjennut hakea. Keski-Suomi viehätti. Sinne oli evakuoitu paljon sukulaisia. Maisematkin olisivat vaihtelevampia kuin Keski-Pohjanmaalla. Muistuttaisivat enemmän Laatokan rantamaisemia. Tai sitten Pohjois-Karjalaan, äidin synnyinseudulle. Sielläkin oli paljon sukulaisia.
– Vielä se syletty kual’vat’ siuki ettees’ tulloo’, isä tokaisi, kun seurasi sivusta tuota paikanhakutouhuani.
Loppujen lopuksi päädyin Haapajärvelle. Olin ensimmäisen lukuvuoden väliaikaisena Oksavan koulussa. Sitten sain vakinaisen paikan naapurikoululta Autionrannalta eli Rannan koulusta. Olin siellä neljä vuotta.

Maitotalon poika

Oksavalla ollessani asuntoni oli meijerin yläkerrassa. Niinpä sain ostaa maidon meijeriltä. Rannan koululla johtajaopettajalla oli lehmä. Alkusyksystä siitä riitti maitoa myytäväksikin. Sitten lehmä alkoi ehtyä. Se jäi mahoksi ja vietiin teurastamolle.

Opettajan rouva neuvoi minulle maitotalon, mutta varoitti heti alkuun maitotalon pojasta, Kangastalon Lassista. Minua huvitti. Äitini oli mennyt naimisiin maitotalon pojan kanssa. Sattui olemaan samanniminenkin: Lauri eli Lassi. Kyllä kai minä osaan välttää sen vaaran. Mutta miten sanookaan sananparsi: ”Ylenkatsottu kanto reen kaataa”.
Syysiltoina en tavannut häntä maidonhakumatkoillani. Fordson Majorin ääni kuului vielä iltapimeällä milloin miltäkin suunnalta. Tuntui kuin hänen olisi pitänyt kyntää koko kylän pellot. Talvella tapasin kylän nuoret – myös maitotalon pojan ja taksimiehen – laulukuorossa.

Sinä keväänä pelattiin kaikkialla lentopalloa. Koulullamme ei ollut pelivälineitä eikä määrärahoja niiden hankkimiseen. Ostin lentopallon omilla rahoillani. Verkon kudoin hauenkoukkusiimasta, jonka sain lahjaksi osuuskaupan myymälästä. Päivällä pelasin oppilaitteni kanssa. Iltaisin kentälle kokoontui varttuneempi nuoriso. Sunnuntaisin sinne ehtivät taksimies ja maitotalon poikakin.

Pelin tiimellyksessä paljastuivat pelaajien luonteet. Taksimies pelasi vierelläni. Hän jatkoi minun lyönnistäni, mutta pallo pysähtyi verkkoon. Vastapuoli sai tietenkin pisteen siitä.
– Sinä tunaroit! hän tokaisi minulle. Pahoitin mieleni.
– Älä välitä, leikkiähän tämä on, lohdutteli maitotalon poika ja loi verkon läpi katseen, mikä vei jalat alta ja sai kyynelet silmiin.
– Mikä tuli? poika kysyi hämillään.
– Taisi mennä hiekkaa silmiin.

Sääty-yhteiskunnan ajalta lienee peräisin käsitys, että miehen pitää olla vanhempi ja viisaampi, ts. pitemmälle koulutettu kuin vaimon. Miksi miehen pitäisi olla vanhempi? Miehethän kuolevat yleensä nuorempina kuin naiset.
Isäni oli neljä vuotta nuorempi kuin äitini. Se ei heitä koskaan haitannut. Minun maitotaloni poika oli lähes viisi vuotta minua nuorempi.

Isäni oli käynyt vähemmän koulua kuin äitini. Se harmitti häntä. Hän kertoi minulle, että hänkin olisi halunnut nuoruudessaan opiskella. Kirkossa käydessään hän oli katsellut haikeana ikkunasta näkyvää lyseorakennusta ja ajatellut: ”Tuonne kun pääsisi!” Olivathan he äidin kanssa suunnitelleet, että isä lähtisi opiskelemaan opettajaseminaariin, mutta se suunnitelma oli rauennut kansalaissotaan ja sitä seuranneeseen vuoden mittaiseen asevelvollisuusaikaan.

Isäni toimi pitkään seurakunnan luottamustoimissa ja suoritti 61-vuotiaana saarnalupatutkinnon. Ties vaikka hänestä olisi tullut pappi, jos olisi saanut mennä lyseoon. Tasavallan presidentti myönsi isälleni seurakuntaneuvoksen arvonimen.

Reimarit paikoilleen

Me päätimme laittaa ’reimarit’ paikoilleen heti alussa ja välttää karikot. Traktorit kiinnostivat miestäni enemmän kuin kyntäminen. Hän päätti hakea Lahden kotiteollisuusopistoon, joka valmisti mm. moottori- ja maatalouskonekorjauksen ammattiopettajia maataloushallituksen alaisiin oppilaitoksiin, kuten kotiteollisuus- ja maamieskouluihin. Kotiteollisuusopiston pohjakouluna oli kotiteollisuuskoulu. Haukiputaan kotiteollisuuskoulussa oli metalliosasto. Muutimme Haukiputaalle.

Syksyllä 1958 mieheni lähti opiskelemaan Lahden kotiteollisuusopistoon. Minä jäin esikoisemme kanssa Haukiputaalle. Vuosikin on jo pitkä aika nuorelleparille, jos täytyy asua eri paikkakunnilla. Kolme vuotta tuntui ikuisuudelta. Ei ollut siihen aikaan vapaata lauantaita, että olisimme päässeet joka mielitekoon toisiamme tapaamaan. Ei ollut kännyköitä, että olisin voinut ikävän iskiessä naputella vaikka vain tekstiviestin. Kirjeenvaihto oli vilkasta: kaksi kirjettä viikossa molempiin suuntiin. Henkinen kontakti säilyi. Se jopa lujittui niinä vuosina.

Mieheni teki suurimman osan elämäntyöstään katsastusmiehenä Oulun autokatsastuskonttorilla. Kotiteollisuuskouluthan lakkautettiin ja muutettiin mikä miksikin.

Olimme aikoneet olla Haukiputaalla vain muutaman vuoden, mutta tänne me jäimme. Lapsemme kotiutuivat tänne Oulun seudulle. Täällä kasvoivat myös lapsenlapsemme.

Katsaus työuraani

Olin opettajana kaikkiaan 37 vuotta. Virkaurani aikana koululaitoksemme koki monia muutoksia. Aluksi luokkakoot olivat suuria johtuen suurista ikäluokista. Urani puolivälissä siirryttiin peruskoulujärjestelmään. Tervehdin ilolla tätä muutosta, olinhan itse rinnakkaiskoulujärjestelmän uhri.

Kehittyvä koulu edellytti myös opettajainvalmistuksen kehittämistä. Opettajainvalmistus siirtyi kokonaan korkeakouluihin ja yliopistoihin. Opettajaseminaarit lakkautettiin. Alkuaikoina työtovereissani oli muitakin seminaarivalmisteisia. Loppuajasta olin koulullani ainoa seminaarista valmistunut.

Olin aina kärsinyt alitajuisesti siitä, että en ollut saanut käydä oppikoulua. Työelämässä siitä ei ollut haittaa. Miehet opettivat mieluimmin ylimpiä luokkia. Luokat I-IV jäivät yleensä naisopettajille. Musiikkia, liikuntaa ja käsitöitä opetin ylemmillekin luokille. Opettajainhuoneessa olimme tasa-arvoisia. Työtoverit arvostivat ammattitaitoani.

Sanonta ’toinen on kylväjä, toinen niittäjä’ sopii hyvin kuvaamaan opettajan työtä. Olen saanut hyvin vähän palautetta entisiltä oppilailtani. Hyvin moni heistä on muuttanut johonkin kauemmaksi. Voinen luottaa erään oppilaani toivotukseen, jonka sain häneltä eläkkeelle jäädessäni: ”toivotan sinulle siunausta, että vilja kasvaa aurasi jäljissä, ruumiin ja sielun leipä, ja että olkien lomissa aina vilkkuu kukkia”.

Harrastukseni

Sekä mieheni että minä pidämme käsillä tekemisestä. Minä olen innostunut karjalaisista perinnekäsitöistä: käspaikat, varsinkin etupistokirjonta, neulakintaat, muinaiskarjalaisen naisen puku, kansallispuvut. Mieheni harrastaa vanhojen autojen entisöintiä. Yhteinen projektimme oli T-Ford vm. 1926. Kudoin verhoilukankaan mieheni entisöimään ’kantti-Fordiin’.

Käsityön ohella olen harrastanut kirjoittamista. Jo kansakouluaikanani pääsin palkinnoille säästäväisyysaiheisessa kirjoituskilpailussa. Seminaariaikana onnistuin kotiseutuaiheisissa esseissä. ”Hyvähän sinun on kirjoittaa, kun sinulla on se Karjala”, huomautti eräs opiskelutoverini. Kirjoittamalla olenkin terapoinut evakkolapsen traumojani. Eläkkeelle jäätyäni kokosin omat ja sisarusteni lapsuusmuistot yksiin kansiin. Osallistuin sillä itsenäisyyden juhlavuoden 1997 muistitiedon keruukilpailuun Suvun suuri kertomus ja pääsin palkinnoille (50:n parhaan joukkoon). Vuonna 2011 voitin Kalevalaisen Runokielen Seuran (KaRuSe) kirjoituskilpailun esseesarjan kirjoituksellani Niitä äitini opetti. Vuonna 2013 sain valmiiksi kirjan Niittymajalta maailmalle. Kokosin siihen sisarusteni elämäntarinat evakkoajalta.
Erilaiset kirjoitelmani ovat ylittäneet helposti sanomalehtien julkaisukynnyksen. Kirjoitin useita kymmeniä pakinoita paikallislehti Rantapohjaan. Valtakunnallisissa sanoma- ja aikakauslehdissä olen käsitellyt koulumaailmaan liittyviä asioita.

Toimin 1950-60-luvuilla aktiivisesti Asemakylän marttayhdistyksessä ja 1970-80-luvuilla kirkonkylän marttayhdistyksessä. Noihin aikoihin lauloin myös Haukiputaan kamarikuorossa. Olen toiminut aktiivisesti Oulun Ympäristön Kalevalaisissa Naisissa, Haukiputaan kotiseutuyhdistyksessä ja kirkonkylän asukasyhdistyksessä. Hoidin mm. kymmenen vuotta rauhoitettua kukkaniittyä. Minun esityksestäni siivottiin kirkonkylän läpi virtaava Värjänoja vuosikymmenien aikana siihen kertyneestä roinasta.

Vuonna 1969 rakensimme mieheni kanssa omakotitalon Kiiminkijoen rannalle. Vietämme nyt siinä vanhuuttamme. Maitotalon poika on parasta, mitä elämä on minulle lahjoittanut.