Alma Sofia Örn - määrätietoinen ja vahva naisasianainen

Perimätiedon mukaan Salmion kartano rakensi mökin Rautakoskelta Salon kartanoon vievän tien varteen lähelle nykyistä Torppalaa. Tammelalainen Juho Juhonpoika (s. 1846) saapui vaimonsa Ida Marian (os. Hjerpe, s.1851) ja kahden lapsen kanssa Lopen Salonkylään 1873. Torpan kontrahti tehtiin Carl Johan Olssonin kanssa 1887. Asuttuaan ensi Lintulassa muutti perhe Rajaojan yhden huoneen mökkiin. Perheeseen syntyi vielä viisi lasta.

Isä Juho toimi räätälinä ja teki pukuja muun muassa senaattori Yrjö-Koskiselle. Johan mainitaan myös Rautakosken tehtaan työntekijäluettelossa.

Perheen tytär, isäni täti Alma Örn halusi palavasti jatkaa opintojaan kansakoulun jälkeen. Perheellä ei ollut kuitenkaan varaa kustantaa opintoja, joten Alma lainasi Salmion kartanon Carl Johan Olssonilta varat opintojensa rahoittamiseen. Olsson rahoitti myös Alman ruotsinkielisen harjoittelun Ahvenanmaalla. Kartanon herra tunsi lievää ylpeyttä suojatistaan. Lukiessaan Alman kirjettä hän lausahtaen: ”Ganska bra svenska för att vara skrifvet af en finskatalande flicka”. Alma maksoi aikanaan velkansa takaisin lainaajalle.

Alma Örn kävi Tuhkasen alakoulu- ja kiertokouluseminaarin Hämeenlinnassa ja sai päästötodistuksen Jyväskylän seminaarista 1905. Seminaarin päästökirjassa on keskiarvona 9,13. Seminaariaikana hän kuului aktiivina toverikunnan voimisteluseuraan, luokkakuoroon, pieneen naiskuoroon ja hengelliseen kuoroon.

Hän oli vahva naisasianainen ja itsensä kehittäjä, teosofi sekä naisvoimistelun edistäjä ja kehittäjä.

Alma-täti suoritti kaksi kertaa voimistelunjohtajan kurssin Varalassa, samoin kaksi kertaa Suomen laulun opettajayhdistyksen laulunjohtajakurssin, kouluhallituksen talouskurssin, osallistui metsänistutus-, maatalous-, puutarha-, uskontopedagogiselle -, rytmiikka- ynnä muille kursseille. Hän suoritti myös yliopistollisia koulutuksia mm. yksityistutkinnon saksankielessä professori Laurilalle vuonna 1935. Vielä vuonna 1962 Alma suoritti myös englannin approbatur- opinnot Helsingin yliopistossa yhtenä yliopiston iäkkäimmistä opiskelijoista.

Kolmena kesänä hän oleskeli Eestissä sekä Saksassa Konigsbergissä oppiakseen saksan kielen. Ahvenanmaalla hän opiskeli kaksi kesää ruotsin kieltä. Hän sai useita stipendejä kuuntelumatkoihin seminaareihin ja kansakouluihin.

Alma Örnin elämäntarina

Alma Örn toimi Hämeessä opettajana useammalla koululla. Hän oli Janakkalan Vähikkälässä Pienten lasten koulun opettajana 1900, kiertokoulun opettajana Lopella 1901, kansakoulun opettajana Tytärsaarella 1905-1907, Merikarvialla 1907-1909, Lappeen Juvakassa 1909–1931 ja Lappeenrannassa kansakouluopettajattarena vuodesta 1932 eläkkeelle saakka.

Joulukuussa 1918 Alma avioitui pankinjohtaja August Reijolan kanssa. Liitto oli lapseton ja päättyi eroon 1943. Tuolloin Alma-täti otti tyttönimensä Örnin takaisin. Hän kuitenkin peri Reijolan tilan keskinäisen testamentin takia ja myi tilan Lappeenrannan kaupungille vuonna 1960. Hän teki lahjoituksia sukulaisille ja yhdistyksille, muun muassa Lappeenrannan naisyhdistykselle 50 000 mk.

Alma Örn kuului Lappeen kunnanvaltuustoon ja Lappeen kunnan työnvälitystoimiston johtokuntaan. Hän oli Kansallisen Edistyspuolueen Lappeenrannan piirijärjestön johtokunnan jäsen ja toimi puolueen sihteerinä.

Alma Örn oli Suomen vapaussodan aikana Imatran rintamalla toimien kanslia-apulaisena sotilasompelimossa ja Lappeenrannassa Kuopion 6:n täydennyspataljoonan emäntänä. Ansioistaan hän on saanut Suomen Vapaussodan muistomitalina ja Lotta Svärd Suomen Kultamitalin.

Alma Örn kiersi Etelä-Karjalaa Suomalaisen Naisliiton Lappeenrannan osaston asianaisena selostamassa vaalilakia naisille. Vuonna 1962 hän muisteli maakuntakierrostaan Lappeenrannan Marttayhdistyksen kokouksessa.

Lappeen ympäristön maalaisnaisia ja kotia 50 vuotta takaperin

Edettiin kevättä 1913 ja valmistauduttiin valtiollisiin vaaleihin ”viivan vetoon” niin kuin maalla oli tapana sanoa. Lemillä sanottiin ”viima ja viiman veto”.

Kahdesti Suomen kansa oli jo edustajansa valinnan suorittanut, mutta siitä huolimatta tämä toimitus, sen teknillinen puolikin oli vielä uutta ja vaikeata varsinkin naisille, joita harvemmin oli nähty leikkivaaleissa ja puoluekokouksissa.

Tästä syystä Suomen naisliiton Lappeenrannan osasto antoi tehtäväkseni mainitun vuoden kesäkuun ajan kiertää maaseudulla Lappeenrannan ympäristössä varsinkin syrjäkylissä selvittelemässä naisille vaalilakia ja n.k. ”viivan vetoa”.

Matkasuunnitelmaani kuuluivat Lappee, Lemi, Taipalsaari ja Savitaipale. Näistä ehdin eniten kulkea Lappeella talo kuin talo, suurimman osan Taipalsaarta sekä Lemin ja Savitaipaleen raja- ja syrjäkylät. Aloitin päiväni aamulypsyn aikoina, lopetin klo 8 tienoilla illalla ja kun polkupyörälläni niinä aikoina oli hyvänlainen vauhti, ehdin päivän kuluessa avata monta ovea. Kun sen vuoden kesäkuu lisäksi oli sateeton niin kuukauden matkani jatkui yhtämittaa. Ainoastaan lauantai illasta maanantai aamuun vietin jossain talossa, jossa oli monta miniää. Sen ajan perheet olivat patriarkaalisia, rakenteeltaan perheyhtymiä. Hirven talossa Lappeella esim. oli 42 henkeä, Saarainkalliossa 36 henkeä, Helkalassa 28 henkeä vain muutamia mainitakseni. Haapakylässä erään talon isäntä oikein ylpeänä kertoi, että suku oli asunut niin kauan yhdessä, että kotinuorison kesken oli solmittu avioliittoja. Vanha isäntä oli näissä perheissä pää. Hänen sanansa oli laki ja sitä toteltiin. Emäntä ei paljon sanonut, ei ollut sanottavaa, paitsi joskus silloin jos talo oli ollut hänen ja isäntä tullut vävyksi.

Emännän kanssa ainakin Lappeella oli vaikea päästä puheisiin, vaikka jo pihaa ja eteistä tarkastellen yritti asennoitua. Kun menit tupaan ja sanoit olevan asiaa emännälle, sait vastaukseksi ”siellä se isäkkä on pellolla” tai ”siellä se isäkkä nukkuu kamarissa”. Isäkkä haettiin ja hänen olemuksensa kyllä osoitti, että hän oli isäntä. ”Keit vieraalle kohvii” hän ensimmäiseksi sanoi emännälle. Sitten hän tuli juttusille, joka tavallisesti luisti hyvin. Viivan veto oli niin ilmassa, että se itsestään tuli esille ja naisten osuuskin. Jokainen mies oli valmis myöntämään, että on oikein ja kohtuullista, että hänen vaimonsa äänestää, mutta muitten akat ja vanhat piiat, niillä ei olisi väliä. Jokainen mies siihen aikaan oli vakuutettu, että vaimonsa äänestää, ketä hän käskee ja siten tietää mitä puoluetta. Siinä tarinoidessa kahvikin valmistui. Emäntä tuo pöytään 2 paria kuppia, pannuun ja muut tykötarpeet. Sitten hän tuli ja kuiskaa jotain isännän korvaan. Käykää vieras kohville! sanoi isäntä ja kaatoi kahvia. Emäntä mennä hipsutteli uunin luo tai navettaan töihin.

Oli tosin eräitä taloja, joissa emäntä keitti kahvin, kutsui isännän ja istui juomaan. Otin kautta rantain selkoa ja ne nyt olivat niitä taloja joissa isäntä oli tullut vävyksi. Emännän kyllä sitten myöhemmin tavoitti ja puheliaskin hän oli ja moni kiitti että oli oikein listan nähnyt ja siinä edustajaehdokkaiden tuttuja nimia Särkkä, Sinkko, Juutilainen ym.

Pyörämatkat kesäisessä maalaismaisemassa

Miellyttävää oli siihen aikaan kesäisin pyörämatkan teko. Auto ei vielä myrkyttänyt ilmaa, eikä ollut murskakuoleman uhkaa. Vieraanvaraisuus oli runsasta, aikaa oli rupatella, sillä harvoin vieras syrjäkylille sattui. Erittäin Lappeella oltiin kovin ystävällisiä. Olihan pitäjän kansankynttiläopettaja ja koulu yleensä arvostettuja. Ei vielä ollut voimassa koulupakko.

Savitaipale näytti olevan vaurasta. Talojen rakennukset suuria, useimmiten maalattuja. Kaikki mikä oli n.k. miestentoimesta näytti aika muhkealta. Mutta kun astuu taloon sisäpuolelle niin siellä ei ollut hauskannäköistä. Naisia yleensä oli huomattavan runsaasti ja tyypillinen näky oli, että heitä istui rivissä takan reunalla pomppatakki päällä vaikka oli kesäkuu. Kiirettä ei ollut ja siisteys ja muu huushollin meno sekä huoneessa että pihamaalla sen mukaista. Savitaipaleella olikin toteutettu miesten silloinen määritelmä: ”Uuni ja emäntä ovat kotona”.

Keski-ikäiset ja vanhemmat naiset yleensä eivät olleet koskaan käyneet esim. Lappeenrannassa, vaikka laiva kulku oli kesäisin jokapäiväinen. Kun eräässä talossa näin kuteita olevan kankaan ostolangoista, ihmettelin kuka ne ostanut: ”Isäkkä vaan se tuo, isäkkä kaikki ostaa. Se on niin tarkka kaikess, meijän isä”, vastaa emäntä. 

Aivan erikoislaatuinen tapaus oli Savitaipaleen Kaskeinkylässä. Lieneekö taloa enää olemassa. Ei ainakaan asuinrakennusta, niin ikäloppu se oli, mutta kunnioitettava tupa oli valtavan suuri, uunin pankolle ja itse uunin olisi voinut sijoittaa vaikkapa joukon yövieraita. Valtava oli kurkihirsikin ja muut kattoa kannattavat puuosat. Mutta siivotonta oli. Tuvan nurkissa oli entisajan heinätukkojen tapaisia kasoja, roskaläjiä. Niissä oli vanhoja kenkiä, länkien ja valjaiden kappaleita, vanhoja pyttyjä, pulloja, vaatteita jne. Kievarin emäntä myöhemmin sanoikin, että tupa oli viimeksi siistitty kolme vuotta takaperin, kun talossa oli häät tulossa ja sen voi kyllä uskoa.

Mutta edelleen: Keskellä tupaa oli valtava pöytä, siinä leivät nousemassa ja uuni lämpeni. Pöydän seutuvilla istui kaksi naista siinä 30-40 ikävuotisia talon tyttäriä, kuulin sitten. Silkkipuku, käherretty tukka, lakeerikengät, upeat korvarenkaat. Virkkasivat pitsiä. Olivat palveluksessa Pietarissa, mutta tällä kertaa kesälomalla. Ystävällisiä olivat. Kahvia tarjosivat ja se oli hyvää. Kun kuulin, että olivat kirjoilla kotipitäjässään, kerroin matkani tarkoituksesta, otin esille äänestyslistankin. Mutta silloin neidit sanoivat yhteen ääneen, että ”Viimaa en vejä”. Ja sitten he selittivät, että Keisari Pietari on hyvä, hyvä on Venäjän valta, ja kyllä he olivat urhoollisia meijän pojat Japanissa, meijän pojat siis venäläiset sotilaat oli toistuva hyvin mieleinen sana. Ja joka asian perään tuli aina:” Viimaa en vejä”. No eihän niin varmoja vakaumuksia voinut järkyttää ja ehkäpä se ei olisi ollut oikein turvallistakaan.

Siinä tarinoidessa leivätkin ehtivät kypsyä ja uunista otettuna ne laitettiin sänkyyn peiton alle. Suotakoon anteeksi uteliaisuuteni, mutta kun tyttäret menivät niin noutamaan, niin kurkistin mitä muuta sängyssä olisi ollut. Näin, että leipien peite oli hyvin vanha ja hyvin likainen välly. Niiden alla oli pokka s.o. sänkymatosta tehty lakanan korvike ja sen alla pehkuiksi kuluneita olkia. Minkäänlaista lakana ei ollut, mutta tyynyssä oli höyhentä ja sängyn raot oli täynnä ruskeaa massaa, joka yön tultua varmaan oli vilkkaassa liikkeessä. Suojaava kerros likaa väritti kaiken. ”Viiman veto” olisi ollut rikos keisaria ja hyvää Venäjää vastaan. Siivoaminen ei näköjään ollut tärkeä asia.

Lemin ja Savitaipaleen rajoilla tapasin monia pieniä läjiä, jotka eivät oikeastaan ihmisasumuksilta näyttäneet, mutta ”Viiman vetoa” ei missään paheksuttu. 

Toinen huipputapaus sattui, kun kerran klo 10.00 aikaan illalla menin Lemillä erääseen taloon. Tuvan seinät olivat omituisen vaalean ruskeat, ihmettelin, että ihanko on tapiseerattu. Kun sitten sytytettiin lamppu, selveni, että yönselkään silleen lähteneet torakat aivan peittivät seinät. Tosiaan nykyisin näkee tapetteja, joiden pienet eloisat kuviot muodostavat aivan samanlaisen seinäpinnan. Pyysin ja pääsin tyttären toveriksi aittaan. Oli sielläkin luteita, mutta seiniä peitti ympäriinsä nauloista riippuvat hameet. Ihmettelin, että kenellä on niin monta leninkiä. ”Miunhan ne”, sanoi 17 –vuotias kainosti hymyillen. ”Mutta minkä tähden niitä on niin paljon?” kysyin. ”Kun viijään kylään, että niitä sitti on”. Elämän pääpolut oli selvillä. Tapa oli, että tyttärelle morsiamena varattiin niin paljon vaatetta, että riitti koko iäksi. Miehelässä ei uutta laitettu.

Tämä tapa oli yleinen, eikä vain Lemillä. Vielä 1920 erään rikkaan talon emäntä Lappeella vähän apeaina kertoi, että hänkin halusi uuden leninkin, mutta kun pyytää, niin Felix vaan sanoo jotta eikös sinulla siellä aitan naulassa vielä ole. Ja pitkissä ympäriinsä rypytetyissä kotikutoisissa emäntä edelleen sekä aitanpolkua että kirkkotietä asteli, vaikka yleensä naisilla jo oli joku ahdas polvihame tai pliseerattu leveä.

Siisteyttä koskevaan edellä kerrottuun on kuitenkin totuuden nimissä lisättävä, että tapasi joskus siistejäkin koteja. Savitaipaleen ja Suomenniemen kirkonkylien talot esim. olivat aika hyvin hoidettuja. Olipa aivan loistotalojakin esim. Suomenniemen Väärä ja Kaskeinkylän kievari. Mutta sen ajan syöpäläisten runsautta näillä seuduilla en vielä kuitenkaan voi olla ihmettelemättä. Niitä kai pidettiin ihan asiaan kuuluvina, koska oli sanontatapakin ”Missä on ihminen, siinä on lutikka” ja ”Täi mielessä, kirppu koirassa”. 

Savitaipaleen tyttäret jo siihen aikaan kyllä kävivät palvelusansioilla talvisin. Lappeenrannassakin oli määrättyinä syyssunnuntaina ”piikamarkkinat”, jolloin tyttäriä oli tullut hakemaan talousapulaisen paikkoja ja apulaista tarvitsevat heitä etsimässä. Savitaipaleen tytöt olivatkin hyvässä apulaismaineessa, mutta saavutettuja taitoja nähtävästi ei kotona seurattu.

Taipalsaaren emäntä erosi edellä kerrotusta sisarestaan. Oli valmis haastatteluun, puhui itse puolestaan, kun jotakin tarjosi, oma-aloitteisesti se teki. Oli pirteä, iloinen, ei harmaan alistuva. Kodit olivat yleensä siistejä. Erilaisuus ehkä johtui siitä, että Taipalsaaren miehet olivat yleensä kesäkauden lotjassa ym. töissä Saimaalla, jonka johdosta emännät hoitivat talon edustustehtävät, kaupunkimatkat jne. Ehkäpä sekin, että Taipalsaaren taloissa jo aikaiseen asui kesävieraita. Taipalsaaren nainen jopa uskalsi aliarvioivaa pilaa miehistä. Kun kerran kinttupolulla raahasin pyörääni yli aidan, kuului pensaiden takaa lehdeksiä tekevän ääni ihmettelevän: ”Miestäkö se raahaa vai mikä taakka sillä on?”

Mutta: Edellä kerrotusta ei saa jäädä sitä kuvaa, että esimerkiksi Lappeen nainen olisi ollut tekemätön ja saamaton. Päinvastoin, hän oli erinomaisen ahkera ja työteliäs, oikea raataja ja talon tuki. Mutta hänen työtaakkansa oli suunnaton. Miehet kulkivat markkinoilla ja rahdin vedossa, kotityöt jäivät naisille. Sellaiset työt kuin aitojen teko keväisin, lannanvedättäminen pelloille, lehdeksien teko, heinän niitto ja korjuu, elonleikkuu ja perunan nosto olivat varsinaisesti naisten töitä, puhumattakaan karjanhoidosta ym. Kesäisin esim. naisten työpäivä alkoi kello 4-5: seuduilla. Kahvin keitto. Lypsylle lähtiessä muut alkoivat nousta. Kun maitopuuha oli suoritettu ja pikkuelukat hoidettu, oli matka ulkotyöhön. Aamiaiselle tultua miehet ottivat sanomalehden ja tupakan tai olivat pitkällään kunnes ruoka oli pöydässä. Harvoin emäntä istui ja söi. Ruuan jälkeen miehet ottivat ruokalevon, naiset korjasivat pöydän, syöttivät porsaat ym. ja olivat taas valmiit lähtemään miesten kanssa ulkotyöhön. Sama uusiutui päivällisen aikana. Lämmintä ruokaa oli harvoin. Oli leipää, voita, uunilihaa, suolakalaa, piimää, pyhänseudulla rieskaa ja piirakkaa. ”Meillä on vahvaa väkeä, ei ne puuroja eikä liemiä syö, pitää olla oikein ruokaa, pitää olla voita ja leipää”, sanoi isäntä Ruokonen vuonna 1920.

Mies opetti nuorikolleen, että on vain kolme tarpeellista: lypsäminen, leipominen ja kirnuaminen. Vielä vuoden 1918 sodan jälkeen sai kuulla miesten keskustelevan siitä, miten he olivat vaimojaan opettaneet. Ja kurituksessa ja Herran nuhteessa vaimo kasvoi. ”Mies mielensä jälkeen, nainen käskystä” oli ohje. Mies edusti kaikessa niin tarkasti, että kun esim. pitoihin mennessä vietiin tuliaisiksi rieskoja ja voita, niin isäntä pitotalossa antoi tuliaisnyytin. Ja kun oli vieraita ja naiset laittoivat ruuan, piti hakea isäntä kutsumaan vieraat syömään. Kun oli pidot esim. häät, ei morsiuspöytään saanut istua muita kuin kukkaistytöt ja muut naiset saivat syödä vasta sitten, kun kaikki miehet olivat syöneet. Tätä taustaa vasten ei ole ihme, että ei emäntä vieraan kanssa keskusteluihin antautunutkaan.

Miehen älyä ja viisauden liikuttavaa kunnioittamista kuvaa mainiosti mm. Luumäen tädin sanonta: Meitä oli neljä ikänaista ja 17-vuotias veljenpoika, niin täti lausahti: ”Hää täs nyt on ainoa, joka jotakin ymmärtää”.

Nyttemmin on tullut paljon uusia tekijöitä, ennen muuta erittäin voimaperäinen Marttatyö ja ne ovat herättäneet ja muovanneet ympäristöseutumme naiset ja heidän kauttaan kodit aivan toisenlaiseksi. Plussaako vai miinusta? Kukin tekee omat johtopäätöksensä.

Yksi vain varmaa: Kehityksen kulkua ei kukaan voi pysäyttää.

Naisasianainen Alma Sofia

Alman ura oli häkellyttävän pitkä ja komea. Vaatimattomista oloista 1900-luvun alussa lähtenyt tyttö omalla vahvalla olemuksellaan ja viisaudellaan tunki läpi harmaan kiven, opiskeli koko elämänsä, korjasi epäkohtia ja toimi mm. naisvoimistelun uranuurtajana.

15.7.1947 Alma kirjoitti:

Tähän päivään asti en ole koskaan valittanut sitä, että olen syntynyt naiseksi. Olen asettanut ylpeästi itselleni vaatimuksen: Täytän jokaisen tehtävän yhtä hyvin kuin mies sen tekisi ja hiukan paremmin. Ja nyt kun kohta olen 67 v., niin tuntoni sanoo että, olen työni suorittanut tunnollisesti ja niin hyvin, että niissä olosuhteissa, joissa olen elänyt – suurimmalta osalta ahdingossa, köyhyydessä, väsyneenä, ei keskitason ihminen olkoon vaikka viidesti mies, olisi juuri sen paremmin voinut tehdä. Mutta tänään itken, että olen nainen, sillä koko ikäni, hamasta lapsuudestani, siitä asti, kun veljeni Kustu arvioitiin aina paljon korkeammalle, ”koska hän oli poika”, aina ja loputtomasti saa tuntea, että on ”vaan nainen”. Mikä ihmeen rangaistus meidän yllämme pitää levätä. Katsoi minne katsoi, mies marssii saappaineen ja tallaa naisen, sivuuttaa, sortaa. Palkat, luottamus, kunnia, edut, ne kuuluvat miehelle. ”Tyttö syntyi, tyhjä syntyi”, ”Se on akkamaista”, ”Se on ämmän järkeä”. Pitää olla nero saadakseen työstään edes hivenen tunnustusta, jos on sattunut naiseksi syntymään. On vaan yksi keino, jolla nainen turvaa etunsa ja menestyksensä. Pitää vedota miehen seksuaaliteettiin. Kun sen tekee taidolla, niin tiet kyllä valkenevat, mutta siihenpä en ole koskaan alentunut. Ja nyt tänään itken haikeasti. Olisihan minunkin elämässäni saanut olla jokin iloinen aika, jolloin minäkin olisin ollut muiden veroinen, en loputtomasti potkittu ja halveksittu – vaan nainen, kun minulta voidaan jotakin kiskoa, minulla voidaan jotakin teettää, mutta ihmisenä olen ”vaan nainen”.

Johdonmukaisia olivat vanhat Germaanit, heidän taivaassakin oli vain miehiä. Ja seksuaalisesti näki Muhammed, että paratiisissa oli vain kauniita mustasilmäisiä tyttöjä palvomassa miehiä. Missä on oikeus? Missä totuus? Niitä ei ole olemassakaan.

Henkilökohtaisia muistoja Täti Almasta

Täti Alman vierailut isovanhempieni Hulda ja Yrjön kotiin Örnille, Lopelle, olivat aina merkittävä tapahtuma. Mamma siivosi päivätolkulla huushollia ja parasta pantiin pöytään. Taisi vähän pelätäkin omanarvontuntoista miehensä sisarta. Meitä lapsia ei silloin huolittu kylään sotkemaan ja remuamaan.

Alma Örn haudattiin Lappeenrantaan heinäkuussa 1978. Olin perheeni kanssa hautajaisissa kauniina arki-iltana. Saattoväkenä oli Lappeenrannan Naisvoimistelijoiden edustaja, Vanhainkodin johtaja, setäni Sakari ja oma perheeni. Alma Örn haudattiin entisen miehensä pankinjohtaja August Reijolan (kuollut 1947) viereen. Tämä vahva ja viisas naisasianainen oli toivonut, että hänet haudataan hiljaisesti, jonka jälkeen vasta ilmoitetaan suvulle kuolemasta. Laki ei tätä enää sallinut, joten toimitus oli hyvin vaatimaton ja koskettava.