Aune Kinnarinen - minun elämäni tarina

Kotitorppa Pieksänjärven rannalla

Olen syntynyt 24.10.1934 Nilsiässä Pienviljelijä perheen esikoisena. Kotini oli pienen Pieksänjärven rannalla, jossa Lokki-laiva kesäisin ajoi Kuopion ja Pieksänkosken väliä, kuljettaen asukkaiden ostokset, niin rakennustarpeet kuin myös maidot meijeriin Kuopioon. Talvella oli neljän kilometrin matka käveltävänä maatien varteen, jossa kulki postikas ja yksi linja-auto kerran päivässä. Nilsiän kirkolle oli matkaa 20 kilometriä, joko hevosella tai sitten jalkapatikalla.

Isoisä ja hänen siskonsa joutuivat huutolaisiksi isoon naapuritaloon, kun jäivät äitinsä kuoltua orvoiksi. Isoisä jäi aikuiseksi kasvettuaan rengiksi taloon ja meni 19-vuotiaan saman ikäisen piian kanssa avioon vuonna 1892. He olivat säästäneet, toinen 18 ja toinen 19 markkaa pienistä palkoistaan. Tuolloin 50 kilon vehnäjauhosäkki maksoi kymmenen penniä ja kolmen kilon kahvipussi kolme penniä. Näitä isoisä halusi minulle aina kertoa, vaikka hän muuten oli hiljainen mies.

Torpparilain tultua voimaan talosta lohkaistiin kolme paikkaa. Isoisä sai niistä omansa, johon hän rakensi savutuvan. Kivikkoiset pellot he raivasivat mummon kanssa käsin. Myöhemmin rakennettiin uunit ja lisättiin huoneita perheen kasvaessa. He olivat hartaita uskovaisia. Kerran kuussa mummo leipoi kalakukon evääksi, ja he lähtivät kävellen Nilsiään kirkolle. Olivat yötä seuratuvalla, sunnuntaina ehtoolliskirkkoon ja sitten kävely taas kotiin.

Isoisällä ja isoäidillä oli kahdeksan lasta, viisi tytärtä ja kolme poikaa. Kuolema vei lapsista viisi alle 20-vuotiaina: vanhin poika menehtyi keuhkokuumeeseen ja nuorin anginamyrkytykseen sekä kolme nuorinta tyttöä tuberkuloosiin. Elämään jäi vain kaksi vanhinta siskoa ja isäni. He kaikki saavuttivat pitkän iän.

Sotavuodet äidin ja isoisän kanssa

Isäni oli opiskellut konemestariksi ja seilasi Lyypekki-Pietari -välillä viljaa ja puutavaraa kuljettavilla laivoilla. Isoisän ikääntyessä hänen oli jätettävä nämä työt ja jäätävä kotiin. Hän löysi puolisokseen karjakon naapurista, äitini Aino Maria Juntusen. Avioliitto solmittiin vuoden 1934 vaihteessa.

Minä synnyin sitten lokakuussa, saunassa kuten seuraavakin sisko. Yli neljäkiloinen tyttö. Olin alkanut kävellä kahdeksan kuukautta vanhana. Isä sanoi jälkeen päin, että ”kyllä olit vaikea vahdittava, kun kaikki revit alas mitä käteen vain tarttui”. Elämä oli ihan normaalia perhe-elämää, kunnes sota muutti kaiken.

Isoäitini kuoli talvella 1939, joten hän ei nähnyt sotia. Isoisä tuli Pieksänkoskelta kaupalta, toi postin ja sanoi: ”Nyt se sota on syttynyt, kohta ei saada kahvia.” Hän oli kova kahvin juoja. Äitini vastasi, että juodaan mesimarjamehua, kun sitä on. Siitä alkoi pelon ilmapiiri: milloin on isän lähdettävä sotaan. Pian kutsu tuli ja isä lähti. Molemmat rukoilivat, niin äiti kuin isoisä, Herra varjele isää ja ennen kaikkea lopeta sota.

Kovat oli pakkaset, ja kaksikin kertaa lämmitettiin uunit päivässä. Olin viisi vuotta vanha ja muistan ne tapahtumat kuin eilisen päivän. Perunat jäätyivät maakuopassa. Ne maistuivat makeilta, kun niitä keitti. Meitä sisaruksia oli silloin vielä kolme ja me kiukkusimme: ”Ei nämä hyvältä maistu”. Isoisä sanoi: ”Syökää lihaa, juurihan vasikan teurastin.”

Niin loppui talvisota, ja isä pääsi kotiin. Niin laihana ja hermostuneena. Hän joutui olemaan etulinjoilla, konekiväärissä ampumassa, eiköhän se olisi kenen hermoille tahansa käynyt. Äiti opetti meidätkin jo pienenä rukoilemaan. ”Apu tulee ylhäältä”, hän sanoi.

Niin jatkui taas elämä rauhallisempana, mutta se pelko siitä, että kyllä se kohta jatkuu, oli ihmisten mielissä. Salmilaiset oli evakkona meidän kylällä. He pääsivät välillä kotiinsa palaamaan.

Sota jatkui, ja isän oli mentävä taas. Äiti oli jäänyt varttumaan neljättä, joka syntyi kesällä 1941. Oli helteinen sunnuntaipäivä. Isoisä nukkui karjakeittiön penkillä, se kun oli viilein paikka. Me lapset leikimme pihalla, ja näimme kun isä tuli karjatarhan portista. Me juoksimme kertomaan äidille ja isoisälle, että nyt isä tulee lomalle. Äiti keittämään korviketta ja isoisä saunan lämmitykseen. Naapurin tyttö leipoi kastejuhlaan ison täytekakun, kerman päällä mehevät mesimarjat. Ilo kesti kolme viikkoa ja sitten ikävä, kun isä joutui lähtemään.

Kylät ukit ja mummot auttoivat viljan korjuussa ja puinnissa. Äitini opetti minua pesemään tuvan lattiaa ja sanoi: ”Aloita nurkista ja tee niin työsi, että ei toisen tarvitse parsia.” Yritin tehdä kaikkea, mitä pystyin: auttaa äitiä veden kannossa, puiden sisälle tuonnissa ja kuivikkeiden levittämisessä lehmien alle. Lampaat karsinassa rouskuttivat kerppuja ja aamulla kukko herätti kanaparven.

Kansakoulun aloitin syyskuussa, kun täytin lokakuussa kuusi vuotta. Isä siskon maatila oli koulun kanssa samalla kylällä, ja heillä oli minua kaksi vuotta vanhempi tytär. Täti pyysi isältä, eikö Aune saisi lähteä heidän tyttönsä seuraksi, kun ei ollut muita koululaisia sitä kautta kulkemassa. Opettaja sanoi, kun kuitenkin käyt joka päivä koululla, niin rupea käymään oikeasti koulua. Niin se alkoi.

Naapurin pihalta oli vielä pitkä matka niemeen ja salmi ylitettävänä. Koulun talonmies tuli veneellä hakemaan. Rospuuttoaikaan ei päästy kouluun mitenkään. Kerran talvella, kun oli kovat pakkaset ja hiihdin kotiin, luulin jalkojeni paleltuneen, kun ne olivat tunnottomat. Kotiin tultuani äiti laittoi hätäpäissään jalat lämpimään veteen. Mikä tuska! Huusin aivan suoraa huutoa. Sitten paloi koulu, ja minulle tuli lyhyt matka naapurin kammariin, jossa alaluokat olivat. Serkku oli jo yläluokilla, ja hän kulki toisten koululaisten kanssa lahden toiselle puolelle. Matka piteni hänellä.

Iso vastuu koulutytölle

Isäni kävi lomilla totta kai, ja lapsia tuli lisää. Äiti oli nähnyt unen, että hän ei selviä tästä raskaudesta. Kevättalvella maaliskuussa syntyi viides tyttö. Isäni oli kotona ja oli myös äitini äiti, mummo auttamassa. Äitini sai lapsivuodekuumeen ja menehtyi siihen viikon sisällä. Kahden viikon sisällä kuoli myös vauva. Se oli kovaa surun aikaa. Koulumatkalla itkin kuusen juurella Jumalalle, miksi otit äidin. Me olisimme tarvinnet. Osasin olla katkera hänelle. Puuseppä naapurissa teki pienen arkun vauvalle. Isä kantoi hautaussaatossa sylissään pientä arkkua äidin arkun perässä.

Isäni hoiti karjan, ja naapurin tyttö kävi lypsämässä. Niin meni kevät ja tuli kesä. Meitä oli neljä tyttöä: minä yhdeksän ja nuorin täytti kolme heinäkuussa. Olihan meillä isä ja isoisä, mutta sota vain jatkui. Isä, vaikka oli jo ikää, kutsuttiin etulinjoille. Oli 13. heinäkuuta 1944. Lokki-laiva seisoi naapurin rannassa. Veivät isontalon emännän maallista majaa seurakunnan hautausmaan multiin. Isoisä oli lähdössä viemään veneellä isääni maantien varteen, mihin piti kokoontua sotaan lähtöön. Isäni sanoi isälleen: ”Hoida sinä minun lapseni, jos en palaa. Johon isoisä vastasi: ”Kyllä tulet terveenä takaisin. Minä rukoilen elävää Jumalaa, että selviät.” Niin hän tuli, kun sota loppui. Minä olin kuin unessa. Pidin silmällä leikkiviä siskoja ja ongin samalla rannassa pesuvadillisen kaloja.

Isoisä otti aina keinuun syliinsä nuorimmat, jotka itkivät äitiä ja isää ja sanoi: ”Jäihän teille ukki.” Isoisä, joka oli elämässään niin paljon kokenut ja menettänyt, osasi antaa meille lapsille rakkautta ja myötätuntoa. Kyläläiset tekivät talkoilla heinän ja viljan korjuutyöt.

Isän naimaton sisko tuli Helsingistä. Otti työpaikasta vapaata ja tuli meitä hoitamaan, kun isä tuli sodasta. Tädillä ei ollut perhettä, ja hän hoiti meitä lapsia kyllä hyvin. Muistan, kun nuorimman siskon teki mieli hyvää, ja hän sanoi tädille. ”Anna vaikka kuin pieni natunen sokeria.”

Isän kotiuduttua sodasta täti lähti takaisin Helsinkiin. Isä haki lehdessä karjakkoa taloon. Hänen tultuaan meni seuraavana kesänä kihloihin hänen kanssaan, ja sitä seuraavana kesänä 1946 oli häät. Hän oli 12 vuotta nuorempi isää. Kyllähän se neljän lapsen hoito oli 30-vuotiaalle kova pesti. Meille äitiä sureville, rakkautta kaipaaville oli kuin aura olisi kääntänyt maan ylösalaisin. Isälle uusi rakkaus toi voimaa, mutta me lapset olimme kuin linnun poikaset, ilman emoa. Isällä olivat sodan raskaat muistot. Hän tarvitsi uutta elämän iloa.

Kaikki meni hyvin, kunnes tuli ensimmäinen lapsi. Se oli isälle jotakin, kun hän oli poika. Minä yritin siskoja suojella, ja jouduin siihen asemaan, että minua alettiin painamaan.  Itsetuntoni laski. Ajattelin, että minussa on jokin vika. Olen kai ruma, kun niin sanotaan. Opettaja pyysi aina juhlissa laulamaan. Hän kai huomasi tilanteeni ja yritti nosta minua. Se aina helpotti, kun sai kuusen juurella itkeä, kertoa kuuselle murheensa.

Koulun lopetin vuotta aikaisemmin kuin muut, koska olin alkanut sen jo kuusivuotiaana. Isän kanssa kuljin kaikissa töissä, tukkimetsää myöten, justeeria vetäen toisesta päästä. Minä olen ollut isälle enemmän työtoveri kuin lapsi.

Sillankorvan keittiössä

Välillä kävin, kun oli sopivaa aikaa, naapureissa auttamassa. Hankin rahaa opistoon, jonka kävin rippikoulun jälkeen. Olisin halunnut käydä talousopettajaksi, mutta en uskaltanut tehdä niin paljon velkaa.

Nuorena kävin kokeilemassa palkkatyötä Kuopiossa Osuusliikkeen leipomossa. Asuimme sisareni kanssa Tulliporttikadulla, erään leskirouvan kodissa. Aamulla piti mennä viideksi töihin. Kävelin torin poikki leipomoon töihin silmät sikkurassa, puoliunissani. Näin aikainen ylösnousu ei tuntunut oikein mielekkäältä, joten päätin muutaman kuukauden kuluttua vaihtaa alaa. Minulle, nuorelle tytölle, joka päivä kuultavat kaksimieliset jutut olivat ihmettelyn aihe ja liikaa. Niitä puhuivat vanhemmat naisleipurit. Kysyin mestarilta, joka oli ainoa mies, miksi he aina näin puhuvat. Hän vastasi: ”Se on ainoa asia, josta ei tule riitaa.”

Menin kesäksi kotiin auttamaan maataloustöissä. Syksyllä lähdin Helsinkiin ja pääsin asumaan Robertinkadulle ateljeeompelijan luokse. Yhtyneitten ravintoloiden konttori ja työhönotto olivat vastapäätä, ravintola Vanha Robertin yläkerrassa. Menin kysymään töitä ja sain työpaikan ravintola Sillankorvan apukeittäjänä Hakaniemessä. Aamulla kuudeksi töihin ja iltavuoro alkoi kello kaksi. Pääkeittäjä sattui olemaan samasta pitäjästä kuin minä.

Isot 50 litran kattilat, joissa yhdessä puuroa, yhdessä lihakeittoa tai hernekeittoa ja yhdessä kahvia. Nämä piti olla puoli yhdeksän valmiina. Työmaaruokalan mies tuli hakemaan, ja minun piti lähteä mukaan annostelemaan. Uutta Sillankorven ravintolaa rakennettaessa osa työmaata oli meren päällä. Tarvittiin sukeltajia. Siihen palkattiin viisi Myllärisen veljestä. Yksi heistä söi riisipuuron ruskealla kastikkeella, toinen hernekeiton ja maidon kanssa. Ihmettelin, mutta käskivät laittaa niin. Annosten paistaja oli kova tyttö – kiire kun oli. Hän heitti paistinpannun minulle altaaseen ja kovalla äänellä komensi: ”Jos vaan sen pannun peset pesuaineella, saat pannulla päähäsi.” Kyllä siinä ainakin oppi säännöt.

Salin puolella siivooja kasteli sahajauhot, levitti ne parketille ja sitten lakaisi pois. Se tehtiin, ettei pöly nousisi ilmaan. Parkettia kun ei voinut vedellä pestä. Keväisin oli suursiivous, johon sai osallistua henkilökunnasta, kuka halusi ylimääräistä palkkaa.

Emäntä oli rouva Kojonen – kiva ihminen. Hänellä oli astma, ja sen takia hän siirtyi myöhemmin Imatralle Valtionhotelliin. Avainnippu piti ottaa mukaan, kun kymmeneltä lähdin kotiin. Erään kerran olin unohtanut ottaa sen mukaan. Tällöin en koko yönä nukkunut, kun harmitti, miten pojat rakennuksella saa aamulla ruuat. Lähdin, kuten aina, kävellen Robertilta kohti Hakaniemeä ja toivoin, että jotenkin saan viestin emännälle. Astuin portista sisään, mutta se oli jo auki. Emäntä asui naapuritalossa ja huusi ikkunasta: ”Aune, minä heitän sinulle avaimet täältä”. Kivi putosi sydämeltä. Mikä helpotus, kun pääsin töihin. Muu henkilökunta tuli vasta puoli yhdeksän töihin.

Kerran taas olin puristanut finnin nenän varresta, ja siihen oli päässyt likaa. Se turvotti yön aikana toisen silmän umpeen. Ompelija kauhisteli, mutta sanoin: ”Minun on mentävä, pojat jäävät ilman ruokaa.” Työmatkalla vastaan tulijoita oli vähän, enkä välittänyt heistä. Sain ruuat valmiiksi, kun työtoverit tuli töihin. ”Minkä näköinen keittäjä! Nyt lähdet Punaisen ristin sairaalaan Töölöön ja heti.” Niin lähdin, ja tuli sairasloma.

Linnanmäki oli 1950-luvun alussa suosittu huvittelupaikka ja Alppila tanssipaikka. Kerran vapaapäivänä menimme taas Linnanmäelle ja siskoni halusi karuselliin. Meitä ei ollut siinä monta ja nuori mies pyöritti kovin, minkä seurauksena minulta retkahti niskat pahasti. Teki kipeää. Aamulla tuli vuokraemäntä herättämään ja kauhisteli, minkä näköinen taas olet. Kerroin, mitä sattui eilen illalla. Oli pintaverisuonet katkeilleet ja kasvot olivat kirjavat. Toiset ihmettelijät olivat työtoverit, mutta työt tein.

Vapuksi oli ompelija ommellut nätit leningit, sifongista ja pitsistä. Vapunaatto oli vapaa, menimme siskon kanssa Linnanmäelle. Kello yksi meni Linnanmäki kiinni, ja jatkettiin Messuhalliin tanssimaan ja siitä kuudeksi töihin. Sitten iltapäivällä asunnolle. Vuokraemäntä ihmetteli, missä olin yötä: tanssimassa. Ei silloin väsyttänyt, sitä jaksoi. Työilmapiiri oli hyvä, mutta tilipäivänä sai varautua, että joutuu tekemään toisen vuoron perään, kun työkaveri tullut vuoronvaihtoon vaan jäi juhlimaan.

Kouvolan Kauppakerholla

Niin löytyi se karjalainen mies, josta isoisä jo sanoi minulle ollessani kymmenen vuotta: ”Aune sinä menet karjalaisen pojan kanssa naimisiin. Lehmää sinulla ei ole ja sinä muutat, kuin romanit asuinpaikkaa.” Totta joka sana, niin olen tehnyt.

Miehen tultua kuvioihin mukaan tuli muutto Kuusankoskelle. Menin toimistolle sanomaan itseni irti. Johtaja sanoi jo emännän ilmoittaneen, että aion lähteä pois. Hän sanoi, että me emme olisi haluttu luopua sinusta. ”Jos tulet takaisin Helsinkiin, meillä löytyy sinulle aina työtä.” Niin loppuivat ravintolatyöt Helsingissä, mutta jatkuivat Kouvolassa.

Meidät vihittiin Kuusankosken kirkossa. Esikoisen synnyttyä olin kotiäitinä. Hoitelin vain perheeni. Puolentoista vuoden päästä, muutimme mieheni työn takia Kouvolaan. Kun tyttö oli kaksi vuotta, ystävä ehdotti, että lähtisin valtiolle töihin. Paikka oli Kauppakerhon keittiössä, Kouvolan keskustassa: keittiöapulaisen ja apukeittäjän yhdistetty paikka.

Ajattelin nyt voisin lähteä. Askarrutti kun matkaa oli kolme kilometriä kahdentoista jälkeen yöllä. Piti kulkea polkupyörällä, koska mikään liikenne ei pelannut. Kyllähän se kesällä oli kiva, mutta talvella huonoilla ilmoilla ei todellakaan. Otin paikan vastaan, ja anoppi tuli hoitamaan tyttöä.

Kauppakerho oli liikemiesten klubi, jonka jäsenet omistivat: paperitehtaiden, kuten Kuusankosken, Voikkaan, Myllykosken, Anjalankosken ja Inkeroisten herrat ja Kouvolan liikemiehet. He toivat mukanaan vieraita. Ulkopuoliset ei muuten päässyt sinne.

Pieni henkilökunta: piti niin moneen pystyä, siivota aamulla, joutua laittamaan kylmäkölle kuuluvat työt, kun puhelin soi, että tulee kabinettiin niin ja niin monta ihmistä syömään. Huolehtia liinavaatteiden ja pyyhkeiden puhtaudesta. Meitä oli keittiössä kaksi, viinikassa ja kaksi tarjoilijaa aina vuorossa. Hovimestari oli vain päivävuoron paitsi, kun oli tilaus. Niissä oli usein satoja henkilöitä. Vahtimestaria ei ollut. Oli aivan toista kuin isossa ravintolassa, enemmän töitä sekä vastuuta.

Keilahallin luovuttua tiloista Kauppakerho otti tilat. Tuli suuri sali, jonka liukuovilla sai toisen puolen isoksi kabinetiksi. Kouvola eli 1950-60-luvuilla suurta rakennusaikaa. Tuli liike- ja asuintaloja. Nyt sai karjalaisten tulon jälkeen muutkin kuin rautatieläiset asuntoja. Oli puhuttu, että vuokra-asuntoja saisivat vain rautatieläiset. Viipurista oli tullut liikemiehiä Kouvolaan.

Tilaisuuksia tuli. Oli rakennusten harjannostajaisia, kaupunginjohtaja Erkki Tuuli toi vieraita Helsingistä. Biljardisalissa oli kaksi pöytää, ja pidettiin kilpailuja. Marraskuun puolivälissä alkoivat pikkujoulut: kahdessa salissa eri porukat. Elettiin letkajenkka-aikaa: illan pidentyessä yhdestä salista lähettiin liikkeelle käytävän kautta toiseen saliin, ja niin letka jatkui kahteen asti yöllä. Kolme viikkoa joka päivä. Itse olin ihan valmis tonttu, kun joulu tuli. Olin nuori, niin kyllä sitä vielä silloin jaksoi.

Liinat ja servietit kävimme mankeloimassa naapuritalon kellarissa olevassa mankelihuoneessa yhdessä toisen vuoron tytön kanssa. Kerran oli liina jäänyt pahasti tukille, ja kävimme käsin vetämään suoraksi, kun saimme sen tukilta. Ovi oli jäänyt rakosilleen, ja yhdessä sitä liinaa vetäessä hän horjahti. Hyvä oli, ettei pudonnut portaaseen. Mekös naurettiin yhdessä, mutta se johtui siitä, että me pelästyttiin niin kovasti. Mikä varjelus oli.  Kyllä se jäi mieleen.

Keittiöstä salin puolelle

Pääkeittäjä vaihtui kaksikin kertaa. Aina yritin katsoa heidän tekemisiään ja ottaa oppia. Tarjoilijat vaihtuivat usein: mikä muutti paikkakuntaa, mikä jäi kotirouvaksi. Meidän vuoromme tarjoilija lähti Ruotsiin töihin, ja toinen ehdotti hoville: ”Minä haluan Aunen tuolta keittiöstä kouluttaa kaverikseni.” Olin 24 vuotta vanha. Epäilin. Tarjoilutyöstä tiedän vähän, ja miten ne viinit ja viinat. Tämä rouva vakuutti, että minä otan sinun opetuksesta vastuun.

Minä, arka luonteeltani. Miten se kysyi rohkeutta mennä kysymään asiakkaalta, mitä hän haluaa. Tuntui, kun jalat tarttuivat lattiaan kiinni. On kestettävä, leikki kun on leikkiin ruvennut, ajattelin. Otin asiakkaalta tiluksen vastaan ja kaverini hoiti sen asiakkaalle. Siitä se alkoi. Toisen vuoron tytöt oli kateellisia. He soimasivat minua, kun en ollut ravintola koulua käynyt.

Liityin liittoon. Jos hoidan hommani, ei he minua pois saa, jos en virhettä tee. Palkka muuttui prosenttipalkaksi, sitä mukaa, kun myyn palkka nousee. Suuret tilaisuudet olivat tuottoisia. Kaupunginjohtaja Erkki Tuuli toi vieraaksi kansanedustajia. Muun muassa presidentti Kekkosen poika, Matti.

Mäkihyppykilpailu oli aina Lahden kilpailujen jälkeen Kouvolassa. Selostajana Pekka Tiilikainen. Hän tuli ottamaan paukut. Sanoi, että tarkenee. Viisi sentti oli mitta, joka sai lasissa olla. Hän sanoi, että kymmenen senttiä, samaan lasiin ja vesi. Vein hänelle kahdessa lasissa. Hän sanoi, miksi en tuonut niin kuin pyysin. Sanoin laki ei salli sitä. Oli sanonut hoville: ”Kumma tyttö, kun ei totellut. Muut kaikki on totellut häntä.” Johon hovi oli sanonut: ”Eihän tehnyt poikkeusta sinunkaan kohdalla.” Julkisuuden henkilöitä tuli työn puolesta paljon tutuksi. Muun muassa Juha Watt Vainio, lauluntekijä ja laulaja. Hän oli silloin opettajana Anjalankoskella. Kouvolan kaupungista oli puolustusministerinä Sulo Suorttanen Heitä olisi niin paljon!

Jäin varttumaan toista lasta. Aioin jäädä kuusi kuukautta vartuttuani äitiyslomalle. Oli iso tilaus, monta sataa henkeä. Sanoivat minulle, ota sinä tuo juhlapöytä. Me hoidamme muut vieraat. Sanoin, ajatelkaa, miten minä ison mahani kanssa pärjään. Me teemme niin isot välit pöytien välillä. Kun vaan sinä hoidat pääpöydän. Olihan se tehtävä niin. Niin paljon he minuun luottivat.

Äitiysloma oli silloin neljä ja puoli kuukautta. Pojan synnyttyä sain Pohjois-Karjalasta nuoren tytön hoitamaan vauvaa. Hän asui meillä. Itseni oli jätettävä kuusiviikkoinen vauva hänelle hoitoon. Oli vuorotyö. Mieheni oli illat kotona, joten hänestä tyttö sai apua. Kyllähän se kirpaisi, mutta työtä ei voinut silloin jättää.

Tytöt olivat iloisia, kun tulin takaisin. Hovimestari oli vaihtunut. Iltavuorot piti hoitaa kahdella tarjoilijalla. Piti hoitaa asiat niin, ettei ollut juopuneita, laskussa kolme grogia ja vesi asiakasta kohden. Alko tarjosi viinoja, ostakaa! Mutta yks kaks tuli tarkastaja illalla, tarkasti laskut ja katsoi, oliko juopuneita asiakkaita. Oli hyvä, että asiakkaat lähtivät usein taksilla kotiin, joten he eivät joutuneet lasku taskussa poliisin haaviin. Hoitelin käsipuolesta ne muutamat portaat taksiin. Seuraavan kerran, kun tulivat, sanoivat kiitokset: ”Sinä palvelit meitä hyvin.”

Pojan ollessa kaksi vuotta lopetin ravintolatyön. Tytöt sanoivat, kuinka uskallat jättää näin hyvän työn, kun töitä oli vähän tarjolla. Se aika oli nyt päätöksessään. Mieheni selkä alkoi krakaamaan, ja päätimme yrittää liikealaa. Ei ollut vakituista tilipäivää. Piti alkaa taas tyhjästä rakentamaan uutta.

Olen ollut yksityisyrittäjänä niin mieheni kuin poikani kanssa. Mieheni kanssa olimme aviossa 45 vuotta. Sain hoitaa hänet kotona, kunnes nukkui pois. Tyttäreni kanssa asumme omakotitalossa. Poika on yrittäjä ja hänellä vaimo ja kolme lasta, jo aikuisia. Olen jo 82 vuotta ja olen saanut viettää sisältörikkaan elämän. Taivaan Isän suuren siunaavan käden alla.