Rosa Forstén – yksi 1800-luvun postivirkanaisista

Joensuun postikonttoriin pestattiin vuonna 1858 apulaiseksi 15-vuotias Rosa Forstén. Lähes 70 vuotta myöhemmin, vuonna 1925, Forstén jäi eläkkeelle Salon kauppalan postinhoitajan virasta. Rosa Forsténin elämänkaari ja ammattiura kuvastavat 1800-luvun säätyläisnaisten asettautumista työelämään. Huoltajan menettäminen, monet eri työtehtävät, epämääräiset työsuhteet, perheen ja suvun muodostama turvaverkko sekä lainsäädännön merkityksen kasvaminen olivat Forsténin ja hänen kanssasisartensa työtodellisuutta.

”Turvattomat naiset”

Rosa Bernhardina Forsténin isä, varamaamittari Frans Forstén kuoli vuonna 1858. Äiti Flora Mathilda Ferrin jäi yksin huoltamaan viittä tytärtä, 21-vuotiasta Alidaa, 15-vuotiasta Rosaa, 12-vuotiasta Floraa, 9-vuotiasta Olgaa ja 5-vuotiasta Thildaa. Tyttäristä Alida ja Olga olivat kuuroja ja tuon ajan ymmärryksen mukaan myös mykkiä. Frans Forstén oli toiminut koko ammattiuransa maanmittareiden apulaisena toimittamassa isojakoa eri puolilla Itä-Suomea. Vuoden 1853 jälkeen Forstén ei enää toiminut ainakaan maanmittarin ammatissa. Ei ole tiedossa, oliko hän sairas vai loppuiko työ sitä mukaa, kun isojako saatiin toimitetuksi. Koska Frans Forsténilla ei ollut virkaa, ei hänelle ollut myöskään kertynyt eläkettä. Hänen kuoltuaan maamittaushallitus myönsi leskelle Mathilda Ferrinille anomuksesta 50 ruplan kerta-avustuksen.

Forstenin perhe asui vuokralla sukulaismiehen omistamassa talossa. Heillä ei ollut juurikaan omaisuutta. Yksi selviämiskeino olisi ollut tyttärien sijoittaminen sukulaistalouksiin, mutta sitä Mathilda Ferrin ei halunnut. Kuurojen sisarten elämän turvaaminen vaikuttaa olleen keskeinen tavoite heidän elämänvalinnoissaan. Vielä Rosa Forsténin vuonna 1925 laatiman testamentinkin määräysten lähtökohtana oli varmistaa huolenpito sisarista.

Vaikka perhekunnan elämä oli niukkaa, tyttöjen koulutus katsottiin kuuluvan säädynmukaiseen elämään. Joensuun tyttökoulu perustettiin 1865, joten siihen Rosa, Flora ja Thilda eivät ennättäneet, mutta jonkinlaista opetusta he epäilemättä olivat saaneet. Alida ja Olga pääsivät 1860 oppilaiksi Porvoon kuuromykkäinkouluun. Matka Joensuusta Porvooseen kesti kaksi viikkoa. Ensin matkustettiin pienellä laivalla Joensuusta Viipuriin ja sieltä toisella laivalla Helsinkiin. Helsingistä jatkettiin matkaa Porvooseen. (Kuuromykkäin lehti 3/1917)

Rosa otti vastuulleen Forsténin perhekunnan leivän hankinnan. Hän aloitti virkauransa postikonttorin ja pitäjänkirjurin apulaisena. Molempia tehtäviä oli hoidettava täysin epävirallisesti, sillä Rosa oli alaikäinen, eivätkä vanhemmatkaan naiset olleet tuona aikana täysivaltaisia. Vasta vuonna 1864 voimaan tulleen lain perusteella naimattomista naisista tuli 25-vuotiaina oikeustoimikelpoisia henkilöitä, jotka voivat hoitaa itsenäisesti asiansa ja omaisuutensa. Jos nainen halusi aikaistaa täysivaltaisuuttaan, hän saattoi 21 vuotta täytettyään anoa raastuvanoikeudelta oikeutta kantaa vastuun itsestään.

Lainsäädännöstä ei kuitenkaan tarvinnut piitata, kun työtehtäviä käytännössä hoidettiin. Täysivaltaisuus, ikä tai sukupuoli eivät painaneet vaa’assa, jos tehtävän hoitaja oli kykyjensä ja asemansa puolesta muuten sopiva. Lainsäädännöllä oli sen sijaan merkitystä silloin, kun oli kysymys nimityksestä julkiseen varkaan. Naisten ammattityössä, erityisesti julkishallinnon tehtävissä toimimisen kannalta vuoden 1864 täysivaltaisuuslaki oli merkittävä, sillä vain oikeustoimikelpoinen henkilö voi hoitaa tehtävää, johon liittyi virkavastuu.

Postilaitos otti naisten tarjoaman uuden työvoiman käyttöönsä heti, kun vuoden 1864 laki oli tullut voimaan. Kaupungeissa oli vanhastaan postikonttori, mutta vuodesta 1860 lähtien alettiin myös maaseudun kirkonkyliin perustaa postitoimistoja, joiden hoitajien suunniteltiin olevan paikkakunnalla asuvia henkilöitä. Maaseudulle kulkevan postin välittämistä oli 1860-luvulla parannettava postin määrän lisääntymisen takia.

Toimistonhoitajien palkkio oli varsin pieni ja ajateltiin, että he olisivat etupäässä jossakin päätoimessa olevia miehiä. Samalla myös tiedettiin, että: ”(K)aikkialla on valitettavasti köyhiä leskiä ja turvattomiksi jääneitä naimattomia neitejä, jotka olisivat tehtävään täysin taitavia ja jotka ottaisivat ilokyynelin vastaan tiedon siitä, että olisivat tulleet valituiksi tällaiseen tehtävään esimerkiksi 50 ruplan vuotuista palkkiota vastaan. Moni ottaisi tehtävän vastaan suurella kiitollisuudella jopa puolella tästä summasta.” J. V. Snellman, Om tidningstaxan III. Litteraturblad för allmän medborgaerlig bildning 1863 (käännös M. Pohls).

Ensimmäiset naispuoliset postihoitajat palkattiin vuonna 1864. He olivat Elisabeth Rönnholm, joka sai määräyksen Parikkalan postitoimiston hoitajaksi jo vuoden 1863 lopussa, ja Uudenkirkon postitoimiston hoitajaksi määrätty Alvina Lindberg. He olivat kumpikin juuri noita ”turvattomia” naishenkilöitä. Elisabeth Rönnholm oli Parikkalan kirkkoherran 38-vuotias naimaton tytär, jonka äiti oli kuollut vuonna 1860 ja isä 1862. Alvina Lindberg oli 33-vuotias kolmen alaikäisen lapsen äiti. Hän oli Uudenkirkon nimismiehen tytär, joka oli 19-vuotiaana avioitunut pastori Fredrik Wilhelm Branderin kanssa. Kahdeksan avioliittovuoden jälkeen pariskunta oli eronnut ja Lindberg oli palannut vanhempiensa luo. Lindbergin äiti ja hänen kaksi veljeään asuivat paikkakunnalla.

Elisabeth Rönnholm ja Alvina Lindberg olivat ensimmäiset postilaitoksen palvelukseen virallisesti palkatuista naisista, kaikkiaan heitä palkattiin 1800-luvulla noin tuhat. Valtaosa heistä oli erityisesti 1860–1880-luvuilla Forsténin, Lindbergin ja Rönnholmin kaltaisia kirkon tai paikallishallinnon virkamiesten tyttäriä tai leskiä, ja siis menettäneet huoltajansa.

1800-luvun loppupuolella naiset alkoivat hoitaa lukuisia muitakin vastaavanlaisia tehtäviä. Tuon ajan Suomeen pysytettiin uusi koulujärjestelmä ja laajennettiin huomattavasti vanhaa, luotiin lehdistö, rakennettiin varsin mittava hallinto sekä tiedon, ihmisten ja tavaroiden liikkumisen mahdollistava liikennejärjestelmä. Kaikkeen tähän tarvittiin runsaasti työvoimaa, jolla oli riittävä peruskoulutus. Erityisesti maaseudulla oli vaikea saada uusiin tehtäviin kykenevää väkeä. Säätyläisnaisten koulutus teki heistä varteenotettavaa työvoimaa moniin tehtäviin ja samalla tarjosi naisille mahdollisuuden elättää itse itsensä.

Ensimmäiset kansakoulujen naisopettajat astuivat virkoihinsa 1860-luvulla. Lennätin ja puhelin työllistivät runsaasti naisia. Valtionrautateiden viralliseen työvoimaan kuului 1800-luvun lopussa vain satakunta naista, mutta ainakin valokuvista voi päätellä, että asemapäällikön apulaisina toimi säännönmukaisesti naisia. Naiset muodostivat merkittävän osan kaupan alan, tyttökoulujen ja sairaanhoitoalan työvoimasta. Oikeuslaitos, senaatti, valtiopäivät ja muu valtionhallinto palkkasivat naisia 1800-luvulta lähtien, samoin kaupungit, kirkko ja sanomalehdet. Pankit ja liike-elämä työllistivät myös suuren joukon naisia. 1800-luvun loppupuolen yhteiskuntaa rakennettiinkin pitkälti halvan ja joustavan naistyövoiman varaan.

Leipä pieninä palasia

Rosa Forstén ei anonut täysivaltaisuutta vuonna 1864, vaikka hänellä olisi ollut siihen 21-vuotiaana mahdollisuus. Tuona vuonna hänen työtehtävänsä kyllä lisääntyivät Joensuun sataman tulli- ja tuulaakikirjurin toimella sekä tie- ja satamamestarin ja kaupungin vaakamestarin viransijaisuuksien hoitamisella. Lisäksi Forsténin asema Joensuun postikonttorin apulaisena rekisteröitiin virallisesti postihallituksessa. Mikään näistä tehtävistä ei kuitenkaan ollut oikeustoimikelpoisuutta edellyttävä virka. Vuonna 1869 Rosa Forstén, tuolloin jo 25-vuotias, ja siis täysivaltainen, valittiin Joensuun kaupunginrahastonhoitajan toimeen. Hän sivuutti viisi miespuolista hakijaa. Jo edellisen rahastonhoitajan lukuisten virkavapauksien aikana Forstén oli hoitanut tointa, muun muassa yhtäjaksoisesti vuodet 1867–1869, kunnes virka tuli vakinaisesti täytettäväksi.

Vuonna 1874 Rosa Forsténin asema postikonttorissa sai aiempaa virallisemman muodon, kun hänen apulaisen tehtävänsä muutettiin ylimääräisen konttorikirjurin toimeksi. 1870-luvun puolivälissä hän alkoi hoitaa Joensuun Pohjoismaiden Osakepankin konttorin kirjanpitäjän tehtäviä, jotka vuonna 1880 laajenivat myös kassanhoitajan toimeen. 1870-luvulla alkoi myös Joensuun postimestarin viransijaisuuksien hoitaminen. Forstén vastasi postikonttorista 4–7 kuukautta vuodesta. Lisäksi hän kävi lomittamassa Tohmajärven postimestaria ainakin vuosina 1875 ja 1877.

Rosa Forsténin työtehtävät olivat laajimmillaan 1880-luvun alussa, kun hän oli nelissäkymmenissä. Hän oli Joensuun postikonttorin ylimääräinen konttorikirjuri, pankin kirjanpitäjä ja kassanhoitaja, kaupunginrahastonhoitaja sekä sataman tulli- ja tuulaakikirjuri. Näiden ohessa hän toimi edelleen tie- ja satamamestarin ja postimestarin sekä Liperin pitäjänkirjurin viransijaisena ja vielä Liperin kruununvoudin apulaisena.

Tällaisen tehtävämäärän hoitaminen ei olisi ollut mahdollista, jos työtehtävät olisivat olleet kokopäiväisiä. Työt olivat kausiluotoisia, tiettyinä vuorokaudenaikoina, viikonpäivinä tai vuodenaikoina suoritettavia. Toisaalta apulaisenakin toimiminen merkitsi monesti varsin vaativia tehtäviä. Rosa Forstén hoiti mm. useiden pitäjien henkikirjoitukset ja valvoi kruunun puutavarahuutokauppaa. Joensuun kaupungin palveluksessa hän laati kaupungin historian ensimmäisen talousarvion vuonna 1878.

On mahdotonta arvioida, mitä Rosa Forstén näistä eri tehtävistä ansaitsi. Tehtävistä maksettiin erikseen sovittu palkkio. Usein ruoka ja asunto olivat osa korvausta, tai työstä saatu palkkio oli prosenttiosuus kannetuista maksuista. Tiedämme vain kaupunginrahastonhoitajan peruspalkan, joka oli 800 markkaa vuodessa. Tuon ajan työelämässä toimineiden naisten palkat olivat kaikkinensa hyvin pieniä ja palkanlisää oli hankittava Forsténin tavoin monista tehtävistä. Esimerkiksi maaseudun postitoimistonhoitajan palkka maksettiin palkkiona, joka kattoi sekä korvauksen työstä että toimiston kulut. Palkkio oli joko 600 tai 300 markkaa vuodessa riippuen toimiston luokituksesta. Postimestarin palkka oli 1860-luvulla 2 200 markkaa vuodessa ja alimmin palkattu postivirkailija sai 930 markkaa vuodessa. Vuonna 1899 postimestarin vuosipalkka oli keskimäärin 4 000 markkaa ja vähiten ansaitsevan postivirkamiehen 1 400 markkaa.

Toimistonhoitaja Hilma Kontinen muisteli eläkkeellä ollessaan 1800–1900-luvun vaihteen postivuosiaan: ”Pitkähän se oli taival, vaan muistoja ei himmennä toimessani muu kuin alinomainen toimeentulemisen vaikeus ja elämisen mahdollisuudeksi sivutöiden ja hommien rasittava ahertaminen.”

Parikkalan postitoimistonhoitaja Elisabeth Rönnholm ratkaisi elantonsa varsin tyypillisellä tavalla. Hän asui kahden naimattoman sisarensa Konstantian ja Fredrikan kanssa maatilalla. Osa sisarusten elannosta tuli hedelmäpuutarhasta, joka oli muistitiedon mukaan paikkakunnan suurin ja parhaiten varustettu. Monilla muillakin postineideillä oli omaa pienimuotoista viljelyä, ja asuminen perheenjäsenten tai sukulaisnaisten kanssa auttoi selviämään. Lisäansioita hankkiakseen jotkut postivirkailijat hoitivat lennätintä, toimivat kassanhoitajina tai opettivat paikallisessa koulussa. Joku edusti paikkakunnallaan ”pumpulitehdasta” toinen taas avusti paikallisia viranomaisia puhtaaksikirjoitustöissä.

Osa verkostoa

Rosa Forsténin suorastaan häkellyttävä ammattien kirjo oli mahdollinen hänen perheensä sukupiirin vuoksi. Joensuun postikonttoria hoiti Rosan äidin, Mathilda Ferrinin serkku Johan Fredrik Aschan ja kaupunginvoutina toimi toinen serkku, Nils Henrik Aschan. Kolmas serkku Kasten Gabriel Aschan puolestaan oli Kontiolahden nimismies. Muita Aschaneja ja samaa sukukuntaa olevia Alopaeuksia, Steniuksia ja Wintereitä asui ympäri Kuopion ja Viipurin lääniä. Monet heistä toimivat paikallishallinnon tai kirkon palveluksessa. Rosan isän, Frans Forsténin sukukuntaa taas olivat Simon ja Henrik Parviainen, molemmat naimisissa Forsténin isän sisarentytärten kanssa. Parviaiset olivat Joensuun valtaporvareita ja mukana lähes kaikessa kaupunginhallintoon liittyvässä.

Johan Aschanin toimiessa Joensuun postimestarina ei postikonttorissa ollut hänen lisäkseen muita virassa olijoita. Useimmissa Suomen pienissä kaupungeissa oli samalainen tilanne. Postimestarilla oli kuitenkin käytössään määräraha, jolla hän voi palkata itselleen aputyövoimaa. Näistä apulaisvaroista myös Rosa Forstén sai osan elannostaan.

Apulainen voitiin kirjata postihallituksessa osaksi laitoksen työvoimaa, kuten Forstén vuonna 1864. Rekisteröityminen ei kuitenkaan ollut välttämätöntä eikä se taannut työsuhteen jatkuvuutta. Katsottiin, että kukin virkamies voi itsenäisesti ratkaista aputyövoiman tarpeen ja päättää palkkaamistaan henkilöistä. Ylimääräisen konttorikirjurin asema, jonka Forstén sai vuonna 1874, ei sekään merkinnyt vakinaisuutta, mutta tarkoitti kuitenkin pääsemistä osaksi postilaitoksen henkilökuntaa. Ylimääräisen virkailijan asemasta edettiin usein vakinaisiin virkoihin, joita konttoreissa olivat konttorikirjuri, kirjuri, ekspeditööri ja postimestari arvojärjestyksessä alimmasta ylimpään.

Kun postimestari Aschan ei mitä ilmeisemmin ollut kovin tunnollinen virkamies, oli Rosa Forsténin työskentely konttorissa tarpeen eikä mitään hyväntekeväisyyttä Aschanin puolelta. Aschan erotettiinkin virastaan vuonna 1862. Uudeksi postimestariksi valittiin everstiluutnantti Georg Örnhjelm. Armeijan palveluksesta postivirkaan astunut Örnhjelm oli 54-vuotias eikä hänellä virkaan tullessaan ollut kokemusta postinhoidosta. 1870-luvun puolivälistä lähtien aina virkaeroonsa vuonna 1883 Örnhjelmillä oli runsaasti virkavapauksia, joiden aikana Rosa Forstén hoiti postimestarin tehtävät.

Forsténin naisten tilanne ratkaistiin vastavuoroisuusperiaatteen mukaisesti. Kun Rosa Forsténin äiti Mathilda Ferrin ei leskeksi jäätyään halunnut sijoittaa tyttäriään sukulaistalouksien fastereiksi ja mostereiksi, eikä säätyläisperheen jäseniä ollut sopivaa ajaa köyhäintaloonkaan, oli sukupiirin työstä lohkaistava pala heidän elantoaan turvaamaan.

Sama vastavuoroisuusperiaate koski myös Elisabeth Rönnholmia ja Alvina Lindbergiä. Heidän tapauksissaan se ilmeni mm. takausten hankinnassa. Postitoimistonhoitajan tehtävien hoitaminen edellytti takaajia, käsiteltiinhän työssä suurehkoja rahasummia. Lindbergin takaajiksi tulivat hänen äitinsä, leskirouva Carolina Lindberg ja veljensä, ensin tilanomistaja A. A. F. Lindberg ja myöhemmin toinen veli, varamaanmittari A. B. Lindberg. Elisabeth Rönnholmilla ei ollut tässä asiassa yhtä läheistä verkostoa, toinen takaaja oli Rönnholmin isän seuraaja kirkkoherra Clas Collan ja toinen toimitusvouti H. J. Hasselqvist.

Useimmilla postin palvelukseen otetuilla naisilla oli Rosa Forsténin tapaan takanaan pitkähkö epävirallinen työrupeama. Usein he olivat hoitaneet kotipaikkakuntansa postivälitystä ilman virallista asemaa. Parikkalan posti esimerkiksi saapui kirkkoherra Rönnholmin virkapostilaukussa ja on hyvin todennäköistä, että pappilan neidit huolehtivat postin jakamisesta pitäjäläisille. Tai sitten naiset olivat tulleet postikonttorin apulaisiksi ilman sen kummempia muodollisuuksia, kuten postineiti Wilhelmina Hedberg. Hänen serkkunsa Johan Alexander Strömberg oli Uudenkaarlepyyn postimestari ja kun Wilhemina lopetti vuonna 1862 tyttökoulun, hän aloitti työt serkkunsa apulaisena postikonttorissa. Wilhelmina Hedbergin isä oli kuollut edellisenä vuonna. Hedberg hoiti konttoria Strömbergin sairastaessa, ja tämän kuoltua vuonna 1868 kuusi vuotta postikonttorissa apulaisena toiminut Hedberg määrättiin hoitamaan postimestarin sijaisuutta. Kuvaavaa oli, että koska postimestarille oli vaikea löytää sijaista kaupungissa, niin tehtävään määrättiin ”itsensä elättävä” Wilhelmina Hedberg.

Wilhelmina Hedbergin ja Rosa Forsténin kaltaiset naiset olivat hyödyllisiä paikallisyhteisöilleen. Vuonna 1860 Joensuun kaupungissa oli 650 asukasta, joista porvaristoon kuului 303, pappissäätyyn 10 ja muihin säätyläisiin 33. Heitä olivat piirinlääkäri, kruununvouti, tuomari, henkikirjoittaja, makasiininhoitaja, maanmittari ja sahan kirjanpitäjä perhekuntineen sekä kaksi vanhaa neitiä omissa taloissaan. Säätyläisistä naisia oli 32 ja miehiä 11. Useimmat porvarit olivat vailla koulutietoja ja monien kirjoitustaito oli varsin puutteellinen. Vielä 1880, kun kaupungissa oli 1 629 asukasta, heistä luku- ja kirjoitustaitoisia oli vain 150. Kouluja käyneistä naisia oli 37 ja miehiä 28. Pienen säätyläistön joukossa ei ollut monta tarjokasta erilaisiin uuden yhteiskunnan tehtäviin.

Joensuun kaupungissa ei vielä 1800-luvun puolivälissä ollut muita julkisia rakennuksia kuin kirkko. Virkatehtävät hoidettiin kunkin virkamiehen kotona eikä varsinaisia työaikoja ollut. Sukupiirin jäsenet olivat virkakunta. Oli tavallista, että virkamiehellä oli postimestarin lailla erityinen määräraha apulaisten palkkaamiseen. Edullisinta oli pitää apuna perheen jäseniä, joiden elannosta oli joka tapauksessa huolehdittava. 1800-luvun yhteiskunnassa taloudelliset ja sosiaaliset suhteet olivat tiiviisti kytkeytyneet toisiinsa ja suvun sisäinen velvollisuudentunto oli vahva. Sosiaaliturva perustui yksilön ympärillä olevaan verkostoon. Turvaverkoston luonteeseen kuului käytettävissä olevien resurssien jakaminen tilanteeseen sopivalla tavalla. Sukulaisuuteen, säätyläisyyteen ja yhteisöllisyyteen perustuva verkosto määritti keskeisellä tavalla myös virkanaisten suhdetta työelämään.

Naisten suhde verkostoonsa oli erittäin tärkeä työhön vaikuttava tekijä sekä virkaan tultaessa että pienellä palkalla selviytymisen taidossa. Kun Uuteenkaarlepyyhyn oli vuonna 1869 nimitetty uusi postimestari, määrättiin postimestarin tehtäviä väliaikaisesti hoitanut Wilhelmina Hedberg hoitamaan Ilmajoen postitoimistoa. Hän muutti Ilmajoelle mukanaan 9-vuotias sisarensa Anna. Vuonna 1881 Anna Hedberg rekisteröityi Ilmajoen postitoimiston harjoittelijaksi ja hänestäkin tuli sittemmin postitoimistonhoitaja. Hedbergin neitien ratkaisut kuvasivat, miten työelämään tultiin sukuverkoston kautta ja miten tätä verkostoa rakennettiin eteenpäin suhteessa muihin verkoston jäseniin.

Uudenkirkon ensimmäisen toimistonhoitajan Alvina Lindbergin ratkaisujen perusta oli samantyylinen. Hän luopui postihoitajan ammatista vuonna 1876 muuttaakseen Viipuriin, jossa hän sai työpaikan raastuvanoikeuden kanslistina. Muuton ensisijaisena syynä oli se, että Lindbergin tytär Alvina meni naimisiin Viipurin lennätinaseman päällikön kanssa ja äiti muutti tyttärensä mukana. Tytär oli äitinsä kouluttamana oppinut postinhoidon ja palasi leskeksi jäätyään postilaiseksi. Hän sai toimen Viipurin postikonttorin ylimääräisenä konttorikirjurina.

Hyöty perhekunnan jäsenten toimimisesta apulaisina oli molemminpuolinen. Varsinainen virkamies sai apua työhönsä ja apulainen koulutuksen ammattiin. Yhdessä asuminen säästi kustannuksia ja yhdistämällä voimat saatiin enemmän kuin toimimalla yksin. Tukiverkosto oli myös tärkeä esimerkiksi sairastettaessa tai jonkun omaisen hoidon yhteydessä. Postitoimistonhoitaja Elisabeth Rönnholm sai elämänsä loppuvuosina turvautua perheenjäsenten apuun. Hoidettuaan Parikkalan postitoimistoa 21 vuotta hän anoi vuonna 1885, 59-vuotiaana, eroa postilaitoksen palveluksesta. Syynä oli huono terveys ja näön heikkeneminen. Rönnholm anoi samassa yhteydessä eläkettä, mutta anomus evättiin. Toimistonhoitajat eivät olleet oikeutettuja eläkkeeseen, koska heillä ei ollut vakinaista virkasuhdetta.

Myös Forsténin naiset toimivat keskinäisen avun verkostossa. Joensuun postikonttorissa työskenteli 1870-luvulta lähtien useita apulaisia ja harjoittelijoita. Yksi heistä oli Rosa Forsténin sisar Thilda, joka kirjattiin postihallituksessa Joensuun postikonttorin harjoittelijaksi vuonna 1880. Hän oli tuolloin 27-vuotias. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että Thildan postiura oli pidempi kuin asiakirjat kertovat. Apteekkarin leski Evelina Olsoni nimittäin valitteli vuonna 1874 pojalleen, että Thilda Forstén oli lukenut kuoren merkinnän väärin ja toimittanut kirjeen väärään paikkaan. Olettaa siis sopii, että sisaret Flora ja Thilda ja ehkä äitikin auttoivat Rosaa postitehtävissä ja mahdollisesti hoitivat muitakin hänen töitään.

Vuonna 1878 Flora Forstén avioitui leskeksi jääneen Liperin kihlakunnan kruununvoudin Claes Walldénin kanssa, jota Rosa Forstén sittemmin avusti vuodet 1880–1886 viranhoidossa. Thilda ja Flora Forsténilla ei ollut sisarensa tavoin tarvetta yksityiskohtaiseen ansioluetteloon, joten heidän työtehtävänsä eivät tulleet yhtä tarkkaan kirjatuiksi asiakirjoihin kuin Rosa Forsténin. Samasta syystä useimpien 1800-luvun naisten työuraa on työlästä ja usein mahdotontakin seurata.

Virallinen ja epävirallinen sekoittuivat myös tavassa tehdä työtä. Postivirkanaiset olivat usein pidettyjä ja arvostettuja omien paikallisyhteisöjensä jäseniä. Elisabeth Rönnholm sai parikkalalaisilta erolahjaksi ”kallisarvoisen taulun”. Hän oli voittanut pitäjälaisten ”yleisen suosion” kohteliaisuudellaan ja tarkalla toiminnallaan. Kun Wilhelmina Hedberg siirtyi Ilmajoelle, hän sai uusikaarlepyyläisiltä lähtiäislahjaksi kultakellon. Kaupunkilaiset olivat arvostaneet erityisesti sitä, että konttori oli aina auki. Tämä sama kiitos vapaamuotoisuudesta näkyi lukuisia postineitejä koskevissa jäähyväiskirjoituksissa tai muisteluissa. Sitä vastoin virkavaltaisuutta, kuten aukioloaikoja tai seinään tehtyä luukkua postiasioiden toimittamiseen, pidettiin epämiellyttävänä piirteenä.

Myös Rosa Forsténin lähtö Joensuusta huomioitiin arvokkaalla tavalla. Läksiäisjuhlassa puheita pitivät sekä entinen esimies Georg Örnhjelm että kaupunginvaltuuston puheenjohtaja. Forsténin perhe jätti Joensuun vuonna 1887. Rosa Forstén oli tuolloin valittu Lahden kauppalan postihoitajaksi. Rosan mukana muuttivat äiti sekä sisaret Alida, Olga ja Flora, joka oli edellisenä vuonna jäänyt leskeksi ja palannut yhteiseen talouteen. Thilda Forstén oli puolestaan vuonna 1883 avioitunut lehtori Janne Mandelinin kanssa ja muuttanut miehensä kanssa Mikkeliin.

Sitkeää viranhakua

Rosa Forsténin nimitys Lahden postitoimistonhoitajaksi oli sinnikkään viranhaun tulos. Viranhaku oli alkanut 12 vuotta aikaisemmin. Tuolloin Forstén oli anomuksesta saanut ”vapautuksen sukupuolestaan”, joka naisten piti hakea, jotta heidät voitiin nimittää vakinaiseen virkaan. Tämän vapautuksen sai aina virkaryhmäkohtaisesti, ei kertakaikkisesti.

Rosa Forstén odotti vielä viisi vuotta ennen kuin lähetti postihallitukseen ensimmäisen virkahakemuksen vuonna 1880. Tuolloin hän haki Savonlinnan postimestarin virkaa ja kaksi vuotta myöhemmin vastaavia virkoja Tohmajärvellä ja Sortavalassa. Kun Georg Örnhjelm jäi eläkkeelle vuonna 1883, Forstén pyrki Joensuun postimestariksi, mutta valituksi tuli 34-vuotias rautatiepostissa aikaisemmin palvellut ekspeditööri Jacob Stenbäck. Samana vuonna Forstén haki Käkisalmen konttorinhoitajan ja seuraavana vuonna Kuopion konttorin ekspeditöörin virkoja. Vuonna 1886 hän anoi ja sai oikeuden hakea postihallituksen kirjaajan virkaa sukupuolestaan huolimatta.

Vasta yritys Lahden postitoimiston hoitajaksi onnistui. Toimistonhoitajan toimet olivat selvästi naisille tarkoitettuja tehtäviä. Kaikki päätoimiset postitoimistonhoitajat 1800-luvun lopun Suomessa olivat naisia. Miehet taas hoitivat postitoimistoja sivutoimisesti, esimerkiksi asemapäällikön toimen ohella. Lahden postiliikenne oli niin mittava, että toimistossa piti olla päätoiminen hoitaja ja lisäksi vielä useita apulaisia. Kaikki kymmenen muutakin Lahden tointa hakenutta olivat naisia. Heistä Forsténilla oli pisin ura postin palveluksessa.

Mikä sai Rosa Forsténin ja hänen perheensä irtautumaan Joensuun verkostostaan? Forsténin anomus vuonna 1875 vapautuksesta sukupuolesta ja oikeudesta hakea postimestarin virkaa ajoittui samaan aikaan ensimmäisen postimestarin viransijaisuuden kanssa. Ehkä hän ajatteli, että kun joka tapauksessa hoitaa postikonttoria, voi pyrkiä myös viralliseen asemaan. 1880-luvun alkua taas leimasi työtehtävien lukuisuus. Samoihin aikoihin sisaret menivät naimisiin eivätkä ehkä entisessä määrin osallistuneet perheen toimeentulon turvaamiseen. Niinpä postimestarin virka huomattavasti parempine palkkaetuineen saattoi tuntua houkuttelevalta.

Jakob Stenbäckin valinta Joensuun postimestariksi tuntui Rosa Forsténista varmasti epäoikeudenmukaiselta, olihan Forstén sentään hoitanut virkaa monia vuosia useita kuukausia vuodessa. Kun konttorinhoitaja Stenbäck vielä kirjautti postihallituksessa vaimonsa Lilly Stenbäckin konttorin harjoittelijaksi, Forstén ehkä tunsi pelkoa työpaikan menettämisestä. Olihan hän vain ylimääräinen konttorikirjuri, jonka postinhoitaja saattoi irtisanoa milloin tahansa. Stenbäckin pariskunta muutti epäilemättä myös konttorin ilmapiiriä. Aschanin ja Örnhjelmin aikana Forstén oli saanut toimia varsin itsenäisesti.

Lahden postitoimisto oli Suomen suurimpia ja sen hoitajana toimiminen pätevöitti parempiin virkoihin. Kun Salon kauppalan postikonttorin virka tuli auki vuonna 1888, Rosa Forstén haki sitä ja tuli valituksi. Forsténin perhekunta asettui nyt Saloon. Vuonna 1889 joukkoon liittyi leskeksi jäänyt Thilda Mandelin, joka toimi apulaisena sisarensa johtamassa konttorissa 1889–1896.

Thilda Mandelin jäi postilaitoksen palvelukseen. Vuonna 1896 hän haki 21 kirjurin virkaa eri puolilla Suomea sekä Joensuun postikonttorin konttorikirjurin virkaa, johon hänen nimitettiin. Tämän jälkeen Salon konttorin kirjuriksi nimitetty Joensuun konttorikirjuri F. G. Fagerström ja Mandelin anoivat, että Mandelin voisi toimia Salon konttorissa kirjurin tehtävissä konttorikirjurin palkalla ja Fagerström taas Joensuussa säilyttäen kirjurin palkan ja nimityksen. Fagerströmin edettyä urallaan tuli Salon kirjurin paikka auki ja Mandelin nimitettiin siihen. Rosa Forstén puolestaan haki vielä vuonna 1892 postihallituksen kassanhoitajan virkaa, mutta ei tullut valituksi.

Sekä Rosa Forsténin että Thilda Mandelinin viranhakujen luonne kuvastivat kumpikin omilla tavoillaan 1800-luvun virkanaisten ammatissa toimimisen todellisuutta. Forsténin kaltaiset naiset, jotka pyrkivät parempiin virkoihin ja toimiin, yleensä myös etenivät urallaan, mutta se vaati suurempaa ponnistusta kuin vastaavissa asemissa olleilla miehillä. Enemmistö postin virkanaisista oli ammattiuraansa koskevissa valinnoissa Mandelinin kaltaisia. He tekivät omat ratkaisunsa yksityiselämän tekijöiden säätelemänä ja asettivat tärkeysjärjestyksessä ensimmäiseksi elämän läheisten kanssa. Useimmille se oli myös toimeentulon edellytys.

Henkilökohtaisten valintojen ohella myös lait ja muuta määräykset säätelivät toimisista ammatissa. 1860- ja 1870-luvuilla sukupuolen muodostama este virkauralla etenemiselle oli ylitettävissä erivapauksia anomalla ja sitkeällä pyrkimisellä uralla eteenpäin. 1880-luvulla alettiin määritellä aikaisempaa yksityiskohtaisemmin, mitä eri virkoihin vaadittiin sekä mihin virkoihin naiset olivat sopivia ja mihin eivät. Vuonna 1888 säädettiin laki, joka sulki naisilta pääsyn postilaitoksen korkeimpiin virkoihin, joihin kuului myös postinhoitajan virka. Ennen lain voimaantuloa nimityksen postihoitajan virkaa oli ehtinyt saada kolme naista, jotka kaikki olivat hakeneet hyvin monia virkoja ja hoitaneet postimestarin viransijaisuuksia. Charlotte Backman nimitettiin 1876 Kajaaniin, Florentine Lind 1881 Kotkaan ja Rosa Forstén 1888 Saloon. Heti saatuaan nimityksen postinhoitajaksi Forsténista tuli siis sopimaton virkaansa.

Vuonna 1898 naisille myönnettiin oikeus tulla nimitetyiksi sellaisiin postinhoitajan virkoihin, jotka eivät olleet läänien pääkaupungeissa. Näiden kaupunkien postimestarit nimittäin valvoivat muiden läänin kaupunkien postitoimintaa, eikä naisen katsottu voivan kantaa tehtävään liittyvää esimiesvastuuta. Käytännössä ainoatakaan naista ei ennen vuotta 1919 nimitetty postikonttorinhoitajaksi, siis Backmanin, Lindin ja Forsténin jälkeen. Kun Rosa Forstén haki vuonna 1892 postihallituksen kassanhoitajan virkaa, hän oli vuoden 1888 lain mukaan sopimaton siihen sekä sukupuolensa että koulusivistyksensä perusteella.

Rosa Forsténin ammattiuran esteeksi nousivat säädökset. Hän oli perhekuntansa pääasiallinen elättäjä, mutta ymmärsi, ettei hänen henkilönsä sopinut lain kirjaimeen. Kun postihallitus vuonna 1896 tiedusteli kaikista toimipaikoista, keitä niiden työvoimaan kuului, Forsténin ilmoitus oli muista poikkeava. Hän ilmoitti virallisesti rekisteröidyn työvoiman lisäksi seuraavaa: ”Sitä paitsi täällä työskentelee kaksi henkilöä, joita en usko voivani ilmoittaa Postilaitoksen henkilökunnaksi, koska toinen on kuuromykkä ja toinen huolettava, nimittäin vuodesta 1890 lähtien sisareni Olga Augusta Forstén, joka on syntynyt 27. toukokuuta 1850, ja on aika suureksi avuksi konttorissa, sekä renkipoika Ivar Fallström, joka on ollut postiljoonin apulainen syksystä 1894, hänen arvelen olevan 19 vuodellaan.”

Vaikka Rosa Forsténin eteneminen virkauralla osoittautui mahdottomaksi, Forsténin perhekunta pystyi lisäämään vähitellen vaurauttaan yhdistämällä voimavaransa ja rakentamalla henkilökohtaisten suhteiden verkoston. Joensuussa Rosa Forstén oli osallistunut yhteisönsä elämään muutenkin kuin ammattiensa kautta. Hän kuului mm. toimikuntaan, joka keräsi varoja hoitohuoneen perustamiseksi kerjäläisille kesän 1881 huonon sadon jälkeen. Lahdessa Forstén nimitettiin Finska Konstföreningenin edustajaksi paikkakunnalla, vaikka hän oli ennättänyt asua Lahdessa vain vuoden. Salossa hänet valittiin Säästöpankin isännistöön ja yhteiskoulun johtokuntaan, joissa molemmissa hän toimi osan aikaa puheenjohtajana. Thilda Mandelin puolestaan, lapsettomana mutta kuitenkin leskirouvana, oli koulun vanhempainneuvoston jäsen. Molemmat kuuluivat myös Salon naisyhdistyksen perustajajäseniin. Forstén oli perustavan kokouksen puheenjohtaja ja Mandelin sihteeri.

Asuttuaan Salossa kymmenen vuotta Rosa Forstén osti keskustasta puutalon, johon myös postikonttori sijoitettiin. Vuonna 1911 valmistui hänen rakennuttamansa puutalo, ”postinkulma”, jossa oli monia liike- ja asuinhuoneistoja. Hänen hyvät yhteiskuntasuhteensa epäilemättä edesauttoivat hankkeiden rahoituksessa.

Rosa Forstén jäi pois työelämästä 82-vuotiaana vuonna 1925 ja Thilda Mandelin erosi samaan aikaan omasta kirjurin virastaan. Mandelinin eläke oli 27 kirjurinvuoden jälkeen 2/3 palkasta. Forstén oli puolestaan ansainnut täyden eläkkeen, jonka postissa sai 35 vuoden vakinaisen palveluksen jälkeen. Tässäkin suhteessa hän oli poikkeuksellinen nainen. Valtion virkoihin 1800-luvulla nimitetyistä naisista kovin harva pystyi toimimaan vakinaisessa virassa 35 vuotta. Oli tyypillistä, että naiset toimivat kauan apulais- tai ylimääräistehtävissä ja saivat viran niin vanhoina, etteivät jaksaneet yltää täyteen eläkkeeseen. Vielä useammat naiset hoitivat koko ammattiuransa sellaista tehtävää, joka ei oikeuttanut eläkkeeseen.

Postitorven (4/1929) mukaan postinhoitaja Forstenilla oli hyvin korkea käsitys virkamiehen velvollisuuksista. ”Hän oli sitä mieltä, että aina on tehtävä enemmän kuin on pakko. Vaikka kaiken pitikin tapahtua täsmällisesti ja virallisesti, ei hilpeä leikinlaskukaan puuttunut Rosa Forstenin virastoluukulta. Alaisiltaan virkamiehiltä vaatii hän huolellisuutta ja täsmällisyyttä, mutta kohteli heitä myös auliudella, joten hänen koulussaan olleet virkamiehet muistelevat häntä kaipauksella ja kunnioituksella.

Ammatissa toimimisen ehtoja

Säätylaisnaisten ammattiuran kehittymiseen vaikuttavia tekijöitä on pohdittu monissa pohjoismaisissa tutkimuksissa. On ilmeistä, että naisten toimimista työelämässä määrittivät sekä käytännöt että asenteet. Muun muassa tyttöjen ja poikien koulutuksen erilaisuus vaikutti työnjakoa koskeviin ratkaisuihin. Korkeimpiin virkoihin vaadittiin usein yliopisto-opinnot tai ainakin loppututkinto lukiotasoisesta oppilaitoksesta, joihin kumpaankaan naisilla ei vielä 1800-luvulla ollut mahdollisuutta.

Lisäksi pidettiin sopimattomana, että nainen toimi oman yhteiskuntaryhmänsä miehen esimiehenä. Naisilla ja miehillä ajateltiin olevan erilainen perusluonne. Naisilla katsottiin olevan ominaisuuksia – tunnontarkkuus, huolellisuus, täsmällisyys – jotka tekivät heidät sopiviksi rutiininomaisiin tehtäviin. Miehet taas sopivat esimiestehtäviin, sillä ajan johtamistapana oli kurin ja järjestyksen ylläpito, jonka ajateltiin edellyttävän miehistä auktoriteettia.

Taloudellisuus ja joustavuus olivat naistyövoimaa kuvaavat keskeiset sanat. Näiden kahden tekijän vuoksi työnantajat ottivat naisia mielellään hoitamaan erilaisia avustavia ja suorittavia työtehtäviä. Vanhasta maataloudesta periytyvä malli, jossa piian palkka oli noin puolet tai enintään kaksi kolmasosaa rengin palkasta, jatkui 1800-luvun työelämässä. Naisille katsottiin voitavan maksaa pienempää palkkaa kuin miehille, koska ajateltiin, että miehen täytyy palkallaan elättää perheensä, mutta naisen vain itsensä. Palkkaukseen vaikutti myös, että erilaisiin keskiluokkaisiin ammatteihin oli tarjolla runsaasti naisia. Naimattomille naisille toimisto-, opetus- tai hoitotyö oli keino ratkaista toimeentulo. Naiset hakeutuivatkin mielellään tällaisiin suhteellisen korkean yhteiskunnallisen aseman omaaviin tehtäviin.

Koulutus, miesten ja naisten välinen arvojärjestys, sukupuolille annetut määritykset sekä se, että naiset olivat työnantajille edullista työvoimaa, vaikuttivat siihen, että keskiluokkaisissa ammateissa syntyi aloja ja työtehtäviä, joissa toimi pääasiassa joko naisia tai miehiä, joilla oli sukupuolen mukaan määräytynyt palkka ja asema organisaatiossa. Mitä enemmän naiset toimivat työelämässä, sitä tärkeämpää oli erottaa naisten ja miesten työtehtävät toisistaan. 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun asenneilmastoa leimasivat voimakkaasti näkemykset miehisestä ja naisisesta luonteenlaadusta.

Asenneilmaston ja arkitoiminnan välillä vaikuttaa kuitenkin olleen suuri ero. 1800-luvun maaseutuvaltaisessa ja varsin köyhässä yhteiskunnassa harva nainen saattoi olla yksinomaan kotiin keskittyvä perheenemäntä tai kosijoita odotteleva tytär. Arkinen todellisuus näyttää olleen lähes päinvastainen. Naiset olivat 1800-luvulla olennainen osa työelämää ja heidän merkityksensä perhekunnan toimeentulon turvaajana oli suuri.

Naisten tekemän työn määrää ja laatua on kuitenkin vaikea selvittää, sillä suurimmasta osasta siitä ei ole jäänyt minkäänlaisia asiakirjatietoja. Työelämän kokonaisuuteen ei pääse käsiksi tutkimalla vain eri laitosten henkilöstöpolitiikasta kertovia asiakirjoja tai lainsäädäntöä ja muita määräyksiä ja niiden tiimoilta käytävää yhteiskunnallista keskustelua. Yksityisestä elämästä kertova ”epävirallinen” mutta vaikeasti tavoitettava aineisto kuvaa laajemmin sitä elämänpiiriä, jossa naiset valintojaan tekivät. Suuri osa 1800-luvun työssäkäyvistä naisista oli oman verkostonsa kautta kiinni ammattinsa virallisissa organisaatioissa.

1800-luvulla työelämässä toimineet naiset elivät omassa sosiaalisessa ja taloudellisessa verkostossaan, jossa he ammatillisia valintoja tehdessään halusivat ottaa tai joutuivat ottamaan huomioon lukuisan joukon asioita. Vallitsevan periaatteen mukaan miehille kuului valta-asema ja naisten tuli elantoaan vastaan tukea ja avustaa heitä. Tämä periaate jäsensi myös virkanaisten toimintaa. Verkosto kannatteli jäseniään, sekä naisia että miehiä, kun nämä joutuivat turvattomaan asemaan tai kun rakennettiin työuraa. Vastavuoroisuudesta oli uhkarohkeaa irrottautua, olihan se yksilön sosiaaliturva. Viran- tai toimenhaltijoina naiset puolestaan jakoivat asemansa etuja eteenpäin. Samalla he itse hyötyivät aputyövoimastaan.

Verkosto sekä loi mahdollisuuksia että rajoitti naisten valintoja. Sisarten, serkkujen, tätien ja äitien toimiminen aputyövoimana tarjosi näille mahdollisuuden oppia ammattitaito ja hakeutua myöhemmin samalle alalle kuin verkoston keskushenkilö. Toisaalta henkilösuhteisiin perustuva harjoittelu, oli se sukulaismiehen tai -naisen toimipaikassa, pidensi palveluaikoja apulaisena, harjoittelijana tai ylimääräisenä viranhaltijana. Se hidasti usein hakemista varsinaiseen virkaan tai jopa esti viranhaun kokonaan. Ammattiuralla eteneminen edellytti usein muuttoa toiselle paikkakunnalle, joka taas merkitsi sosiaalisen ja taloudellisen verkoston hajoamista ja sitä kautta turvattomuuden lisääntymistä.

Naisten elämän yksityisen puolen vaikutus uralla toimimiseen oli suuri ja usein jopa virallista keskeisempi. Ammattityöllä oli 1800-luvulla merkittävä kytkentä vanhaan säätypohjaiseen maailmaan. Ammattiuralla ja yksityiselämällä oli tiivis yhteys ja niiden yhdistämisellä oli pitkät perinteet. Rosa Forsténin isä Frans Forstén oli liittynyt maanmittarien ammattikuntaan sekä koulutuksen että avioliiton kautta. Hänen puolisonsa Mathilda Ferrinin isä oli maanmittari, jonka harjoittelijana ja sittemmin apulaisena Forstén toimi. Vastaavalla tavalla naimalla kirkkoherran tyttären ja toimimalla appensa apulaisena oli aloittanut uransa myös Frans Forsténin isä Michael.

Lait ja muut määräykset alkoivat 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa yhä enenevässä määrin säädellä ammatissa toimimisen ehtoja, vaikka verkostot määrittelivätkin vielä pitkälti 1900-luvulla naisten työelämää. 1890-luvulla virkanaisen tyyppi alkoi kokonaisuudessaan muuttua. Huoltajan menettäminen ei ollut enää keskeinen syy tulla ammattityöhön. Alkoi olla tavallista, että koulunsa päättäneet tytöt toimivat jossakin työtehtävässä ennen kuin solmivat avioliiton. Samalla virkanaisten keski-ikä aleni ja sosiaalinen tausta laajeni. Kun alempien yhteiskuntaluokkien tyttäret pääsivät kouluihin, hekin pyrkivät toimistotyöhön ja muihin keskiluokkaisiin tehtäviin. Naisten palkat sen sijaan pysyivät niin matalina, että lisäansioita oli hankittava parhaansa mukaan. Työelämää koskevat säädökset ja vakiintuneiden toimintamuotojen muodostuminen poistivat vähitellen työsuhteiden epämääräisyyden, mutta naisten apulaisasemasta tuli osa työelämän rakennetta.