Kautta korven, kiven ja kannon: Iida Meriläisen tarina

Lapsuudessani mummini Margit (1927 – 2016) kertoi tarinoita elämästään meille lapsenlapsille. Eräs mieleeni jäänyt tarina sijoittui Lapinlahden Pajujärvelle. Ajoimme toisinaan Kuopion ja Iisalmen välillä ja erään punamaalatun maalaistalon kohdalla hän kertoi aina saman lyhyen tarinan. Hän oli ollut talvisodan aikana evakossa mummonsa Iidan kanssa ja hänen kanssaan ja siellä taloudessa heillä oli hyvä olla.

Sota-aika osoitti pelkistetysti monen asian, kuten perhesuhteiden merkityksen. 11-vuotias Margit sai tuen ja turvan Iida-mummiltaan, jonka kanssa hän oli yhteisellä evakkotiellä ja sijoitettuna lapinlahtelaiseen maalaistaloon. Margitin muu lapsuudenperhe oli rintamalla – Tyyne-äiti lottana, isä Antti-Eero ja isoveli Alfred sotapalveluksessa.

Lapsena mieleeni jäi päällimmäiseksi ajatus, miten Iida-mummi oli läheisempi kuin omat vanhemmat Margitille. Myöhemmin aikuisena olen ollut kiinnostunut elämänkaaripsykologiasta ja sukututkimuksesta. Minua on puhutellut etenkin se ankarissa olosuhteissa eletty elämä, jonka Iida eli läpi seitsemän lapsen äitinä ja yksinhuoltajana. Kirjoitin intuitiivisesti artikkelille karun otsikon ”Kautta korven, kiven ja kannon”. Korpi viittaa konkreettisesti Nurmekseen ja Lieksaan, aitoihin korpiseudun kyliin ja maisemiin, joissa Iida eli. Korpi viittaa myös uskomattomaan sitkeyteen, jotka hänellä oli, mutta myös siihen miten korpi on usein pimeä ja kivinen tie, joka jätti jälkensä kulkijaan. Isovanhempani ja heidän edeltäjänsä ovat joutuneet pakon edessä selviytymään elämäntilanteista, jotka ovat olleet toisinaan kohtuuttoman ankarat. Pula-aikaa, menetyksiä, sotia. Ne jättivät heihin merkkinsä, ja sitä kautta vanhempiimme ja myös meihin. Iidankin elämässä on joitakin asioita, joista meille jälkipolville ole jäänyt tietoa. Niiden äärellä voi kuitenkin pysähtyä ja yrittää intuitiivisesti etsiä ja löytää selityksiä.

Lapsuus suurperheessä 1800-1900-lukujen vaihteessa

Iida Maria syntyi 2.3.1884 Nurmeksessa Lipinlahdella (talo numero 22). Iida syntyi Pentti Okkosen (1840 – 1894) ja Anna-Liisa o.s. Meriläisen (1842 – 1896) kymmenenneksi lapseksi. Tuolloin perheet olivat tyypillisesti suuria ja lapsia syntyi perheeseen jopa kahden vuoden välein. Isä-Pentti oli pientilallinen, talon isäntä, mutta omaisuutta lienee ollut varsin vähän ja arkielämä vaatimatonta. Talossa ei ole ollut alamaisia, kuten torppareita tai palkollisia, kuten joissakin pitäjän isommissa taloissa.

Anna-Liisa synnytti Iidan, kymmenennen lapsensa, ollessaan jo 41-vuotias. Hän oli varsinainen konkariäiti, jatkuvien raskauksien ja synnytyksien kuluttama, ja synnytti paria vuotta myöhemmin vielä nuorimmaisensa eli Oton (v. 1886). Perhesuunnittelu oli tuolloin tuntematon käsite. Ikäeroa vanhimman ja nuorimman lapsen välille muodostui peräti 23 vuotta. Kaksi poikaa kuoli jo pienenä, esikoinen Pentti (s. 1863) 13-vuotiaana ja Antti (s. 1871) 1-vuotiaana. Yhdeksän lapsista varttui aikuiseksi.

Iidalla oli viisi isosiskoa: Anna (s. 1865), Kaisa eli Katri (s. 1867), Stiina (s. 1869), Sikke (s.1874) ja Marjetta eli Margareta (s. 1876). Iidan syntyessä vanhimmat siskot olivat todennäköisesti lähteneet jo kotoaan, olihan Anna tuolloin jo 19-vuotias ja Kaisa 17-vuotias. Iidalla oli myös kaksi isoveljeä: Juho (s. 1878) ja Antti (s. 1881).

Lasten elämä oli tuohon aikaan työntekoa ja loppuaika leikittiin, jos nukkumiselta aikaa jäi. Lapset otettiin talon töihin mukaan jo varhain. Isommat siskot katsoivat nuorempien perään, kun äiti ja isä lähtivät navetta- ja peltotöihin aikaisin aamulla ja tuliat ehkä vasta iltamyöhään. Pojat opetettiin tulevaisuutta varten miesten töihin, joita olivat mm. kalastus ja metsä- ja peltotyöt. Tytöt opetettiin huushollinpitoon eli tekemään kotitöitä, huolehtimaan ruuasta ja osallistumaan karjanhoitoon. Lapset omaksuivat käytännön arjen taidot pikkuhiljaa aikuisuutta varten, johon astuessaan jokaisella oli velvollisuus ja kunnia-asia elättää itsensä työllään.

Koulussakin lapset päivisin kävivät, jos vanhemmat siihen antoivat lupansa. Tiedossa ei ole, pääsikö Iida käymään koulua vai oppiko tarpeelliset asiat kotonaan. Koulunkäynti oli vapaaehtoista, eivätkä lait sitä edellyttäneet. 1800-luvulla lasten koulunkäynti riippui paljolti perheen sosiaalisesta asemasta ja asuinpaikasta. Maaseudun lasten lukemaan opettaminen jäi pitkälti kotien vastuulle, tai kylä- tai kiertokoulun varaan. Lasten työnteko oli usein välttämätöntä varsinkin köyhissä kodeissa, eivätkä lapset aina päässeet kouluun silloinkaan kun siihen olisi järjestynyt tilaisuus. Varsinkaan tyttöjen kouluttamista ei yleisesti ottaen nähty tärkeänä.

Iida menetti vanhempansa jo varhain. Paavo-isä kuoli keväällä 1894, kun Iida oli 10-vuotias ja Anna-Liisa-äiti kaksi vuotta myöhemmin. Iidan lisäksi orvoksi jäi myös kaksi veljeä: Antti (s. 1881) ja Otto (s. 1886). Alaikäisinä he tarvitsivat vielä huoltajaa. Sijoitettiinko heidät isompien sisarusten luokse vai lähtivätkö he pikkupiioiksi ja -rengeiksi kylän muihin taloihin? Nämä lienee olleet ajan tavallisimmat ratkaisut.

Rippikoulun jälkeen pestit piikatyttönä

Ripiltä pääsy oli nuorille, niin tytöille kuin pojille, elämän suuri käännekohta, joka antoi naimaluvan ja muita aikuisen elämän oikeuksia. Kirkonkirjat kertovat Iidan päässeen ripiltä vuonna 1900 eli 16-vuotiaana.

Nurmeksen lasten- ja rippikirjoista käy selville, että Iida ehti työskennellä piikana Lipinlahdessa Tuliniemessä (talo nro 30) ja Tulilahdessa (talo nro 19) ennen avioon astumistaan. Palkolliseksi lähteminen oli selvää aikana, jolloin irtolaisuus oli rangaistavaa, ja sen välttämiseksi jokaisen oli oltava jonkin talon isännän suojeluksessa ja työssä. Talo tarjosi työn lisäksi asunnon, ruuan ja vaatteet. Sen lisäksi maksettiin vaatimatonta palkkaa. Isäntä oli vastuussa palveluskunnastaan, maksoi tästä verot ja katsoi, että palveluskunta hankki tarpeelliset luku- ja kristinopin taidot.

Palkollisten työsuhde alkoi tyypillisesti syksyllä, jolloin oli pestuupäivät. Silloin palvelijoilla oli viikon pituinen loma, ja palvelijat kiertelivät ja kartoittivat työmarkkinoita seuraavaa vuoden jaksoa varten. Palvelussitoumus tehtiin tyypillisesti vuodeksi. Työaikalakia ei tuolloin ollut, vaan talon työt alkoivat heti aamusta ja loppuivat illalla. Päivällä pidettiin parin tunnin ettoneet eli päivälepo. Vapaita iltoja saattoi olla toisinaan, mutta ei säännönmukaisesti.

Viimeistään rippikouluiässä talon tytärten oli alettava kutomaan kapiokankaitaan, jotka he veisivät mukanaan uuteen kotiinsa aviosäätyyn astuessaan. Toisinaan talossa työskentelevä piika sai oman läntin pellavamaata, jonka sadosta kutoi itselleen talvella liinavaatteita. Palvelupaikasta lähtiessään piialle annettiin lahjaksi hamekangas, jos talo oli varakas ja tehtyyn palvelukseen tyytyväinen.

Iida avioitui talollisen pojan kanssa

Useimmiten nuorten naisten palkollisvuodet loppuivat siihen, että heistä tuli vaimoja rengeille, torppareille tai isännille. Näin kävi myös Iidalle. Talollisen poika Pekka Meriläinen (s. 1873) ja piika Iida Maria Okkonen vihittiin avioliittoon Nurmeksen kirkossa 5. päivä syyskuuta 1902. Pekan syntymäkoti oli samalla kylällä, Nurmeksessa Lipinlahdella (talo nro 1 eli Havukkala). Pekka Meriläinen oli Iidaa 10 vuotta vanhempi ja Iida muutti hänen perheensä yhteyteen asumaan.

Millainen mies oli Pekka? Ainakin Iidaa 10 vuotta vanhempi ja enemmän elämää nähnyt mies. Oliko parin välillä romanttista rakkautta? Ehkä oli, ehkä ei. Maalaisyhteisöissä romantiikalla ja tunteilla ei ollut aina sijaa, vaan avioliitto nähtiin ennen kaikkea käytännöllisenä ratkaisuna perheen tilanpidon ja kotitalouden kannalta. Iidan isosiskot, jotka olivat kukin tahollaan jo avioituneet, tarjosivat ehkä siskolleen neuvoja avioliiton solmimista ja tulevaa elämää varten. Samalta kylältä kotoisin olevan Pekan täytyi olla myös heille tuttu mies.

Seitsemän lapsen äidiksi

Nuoripari Iida Okkonen ja Pekka Meriläinen solmivat avioliiton syyskuussa 1902. Seuraavana kesänä (kesäkuussa 1903) syntyi heille esikoinen, tyttövauva. Hän sai kasteessa nimen Tyyne Helena. Tyyne on esiäitini viidennessä polvessa, isomummoni, ja hänen tyttärensä on Margit, mummini, jonka kautta Iidasta ensimmäisen kerran kuulin.

Tyynen jälkeen lapsia syntyi vielä kuusi: Veikko (s. 1905), Oiva (s. 1908), kaksostytöt Lyyli Ester ja Linda Maria (s. 1909), Väinö Edvard (s. 1911) ja Vilho Veli (s. 1913).

Vuoden 1911 alussa nuori perhe koki suuren surun. Kaksostytöt Lyyli ja Linda olivat reilun vuoden vanhoja, kun he kuolivat peräkkäisinä päivinä tammikuussa 1911. Kuolinsyyksi kirjattiin molemmille ”yskä”. Tuohon aikaan liikkeellä oli vaarallisia tartuntatauteja, kuten tuberkuloosia, hinkuyskää, kurkkumätää, tuhka- ja tulirokkoa. Antibiootteja, nykyisen kaltaisia rokotuksia eikä tehokkaita hoitoja ollut olemassa, joten pienten lasten kuolemat olivat yleisiä ja kohtasivat monia perheitä. Pienet siskokset siunattiin haudan lepoon helmikuussa 1911 Nurmeksen hautausmaalle.

Jo seuraavassa kuussa, maaliskuussa 1911, syntyi perheeseen poika, Väinö. Elämän ääripäät, kuolema ja syntymä, vaikuttivat perheeseen kouriintuntuvasti hyvin lyhyen ajan sisällä. Seuraavana vuonna sai alkunsa vielä perheen nuorin poika Vilho, joka syntyi huhtikuussa 1913.

Aviomies hävisi Amerikkaan

Vilho ei tavannut koskaan isäänsä, eikä pienelle Väinöllekään jäänyt hänestä muistikuvaa. Viimeiset tiedot Pekka Meriläisestä ovat peräisin keväältä 1912, jolloin hän on hankkinut papintodistuksen ja viiden vuoden passin Amerikkaan. Viimeistään syksyllä 1912 Pekka lähti matkaan, eikä hänestä kuulunut sen jälkeen enää mitään.

Vaimo Iida odotti postilähetystä Amerikasta. Olihan puhuttu, että sinne tultuaan Pekka lähettäisi matkaliput, jotta perhe voisi matkustaa hänen perässään uuteen maanosaan.  Oliko suunnitelmana, että Pekka hankkisi ensin siellä rahat muun perheen matkaa varten? Lähtiessään Pekka nimittäin oli mainittu kirkonkirjoissa ”loiseksi”, mikä tarkoittaa että hän asui perheineen kotitalonsa nurkissa tai jossain sivurakennuksessa ja teki satunnaisia töitä hyvittääkseen elatustaan. Hänellä ei ollut varaa oman mökin hankkimiseen. Mutta ehkäpä Amerikassa asiat loksahtaisivat kohdalleen ja heille koittaisi vauraampi elämä!

Jotain tapahtui, sillä perhe ja sukulaiset eivät kuulleet Pekasta enää mitään. Iidan toivo miehensä tapaamisesta sammui ajallaan. Ajatuksissa kiersi, miksi mitään viestiä ei saapunut. Oliko mies elossa vai kuollut ehkä tapaturman tai sairauden seurauksena? Vai oliko mies unohtanut kaiken menneen – myös alituisen köyhyyden, vaivan ja lasten kuolemat – ja aloittanut elämän vapaana miehenä uudella mantereella? Perhe yritti varmaankin tavoittaa ja etsiä häntä, mutta keinot olivat hyvin vähäiset. Ei ollut puhelinta eikä osoitettakaan. Jotkut omaiset etsivät Amerikkaan kadonneita siirtolaisia kustantamalla lehti-ilmoituksen ulkomaalaiseen sanomalehteen.

Yksin jäädessään Iida oli 28-vuotias seitsemän lapsen äiti, joka oli menettänyt kaksi lastaan. Tyyne oli perheen esikoinen ja ainoa tytär. 9-vuotias Tyyne kasvoi perheen toiseksi vastuunkantajaksi ja piti huolta nuoremmista veljistään, Veikosta, Oivasta, Väinöstä ja Vilhosta. Tyttölapset kasvatettiin tuohon aikaan jo pienestä saakka arjen askareisiin ja perheen hoitamiseen, ja omat leikit ja harrastukset oli pantava syrjään.

Yksinhuoltajan osa oli kaikkea muuta kuin helppo. Oli vain selviydyttävä, sillä muuten edessä olisi ankara osa muiden elätettävänä. Köyhäinhoito merkitsi sitä, että perheenjäsenet saatettaisiin sijoittaa elätiksi kuka minnekin. Kirkonkirjat kertovat, että Pekan veljen vaimo oli jäänyt myös tyhjän päälle puolisonsa kadottua Amerikkaan. Hän joutui köyhyytensä takia antamaan lapsensa Hurtin lastenkotiin, joka toimi 1900-luvun alkuvuosikymmeninä Nurmeksessa. Millainen Iidan tukiverkosto oli? Iidan vanhemmat olivat kuolleet, mutta hänellä oli useita sisaruksia. Myös Pekalla oli useita sisaruksia ja iäkäs leskiäiti. Ehkä heistä joku osallistui myös perheen tukemiseen. Sillä tukea Iida lapsineen tarvitsi. Ihmisen turva oli tuolloin käytännössä hänen suvussaan ja verkostoissaan.

Iidan arkipäivät kuluivat hyvin tarkkaan työnteossa ja lasten kasvattamisessa. Nurmeksen rippikirjoista voi lukea Iidan käyneen ehtoolliskirkossa pääsääntöisesti kerran tai kahdesti vuodessa aina vuoteen 1918 asti. Tämä määrä käyntejä kuului jokaisen seurakuntalaisen vuosittaisiin velvollisuuksiin. Jos joku jätti kirkonmenot väliin ilman pätevää syytä, se aiheutti huhupuheita kirkonväen kesken ja ehkä jopa nuhteita pastoriltakin.

Vuodesta 1919 eteenpäin minulla ei ole ollut kirkonkirjoihin perustuvia tietoja käytettävissä. Yksi merkkipylväs Iidan elämässä on ainakin ollut vuonna 1922, kun saman kylän poikia ollut Antti Eero Okkonen vei vihille perheen esikoistyttären Tyynen. Tyyne oli äitinsä tavoin nuori morsian, 18-vuotias, avioon astuessaan. Vihkiäiset olivat maaliskuussa 1922 ja esikoispoika, Alfred Julius, syntyi jo muutaman kuukauden kuluttua. Muunlainen ratkaisu kuin avioliitto olisikin ollut tuohon aikaan tavatonta. Luulen että jos Antti Eerolle ei ollut jo valmiiksi täysin selvää viedä morsiantaan vihille, niin Iida olisi anoppina tehnyt sen hänelle hyvin selväksi. Hän halusi ja toivoi tyttärelleen puolisoa, joka kantaisi vastuunsa aviopuolisona ja isänä. Osoittautui että vävymies kyllä lunasti paikkansa ja täytti odotukset. Antti-Eero ja Tyyne saivat Alfredin lisäksi toisen lapsen, Margitin vuonna 1927 ja heidän avioliittonsa kesti kuolemaan saakka.

Äitinä ja mummona sodan varjoissa

Iidan pojat Oiva, Veikko, Vilho ja Väinö kasvoivat aikuisuuteen. Seuraava suuri käänne heidän kohdallaan tapahtui vuonna 1939, jolloin Suomessa alkoi talvisota. Pojat olivat jo täysikasvuisia miehiä ja joutuivat sotapalvelukseen viideksi vuodeksi eli jatkosodan loppuun saakka. Seuraavat viisi vuotta oli raskasta aikaa äidille, joka kantoi lapsiaan sydämessään samoin kuin huolta siitä, miten kaikki päättyy. Tyyne-tytär halusi lähteä lotaksi rintamalle ja toimi mm. muonituslottana Lieksan seudulla.

Iida-mummo otti tehtäväkseen huolehtia 11-vuotiaasta Margitista, jonka kanssa hän lähti evakkoon. Iida ja Margit asettuivat evakkomatkallaan Lapinlahdella asuvan perheen luokse. Muistan Margit-mummini kertoneen, että heidät otettiin talossa hyvin vastaan ja sijoitettiin huoneeseen, jossa oli ”oikeat tapetit seinillä”. Iida-mummista tuli noina aikoina hänelle tärkeä tuki ja turva, olihan Margitin oma perhe kaukana rintamalla. Omasta lapsenlapsesta huolehtiminen ja maatalouden työt evakkoperheessä tarjosivat varmasti myös Iidalle tarpeellista muuta ajateltavaa.

Iidan pojat selvisivät sotarintamalta takaisin, perustivat omat perheensä ja asettuivat aloilleen. Iida asettui asumaan tyttärensä Tyynen perheen yhteyteen Lieksaan. En muista Margit-mummin koskaan puhuneen sedistään eli Tyyne-äitinsä veljistä. Myöskään isäni eli Margitin poika ei ole osannut kertoa muistikuvia heistä enempää. Ei ole muistitietoa siitä, pitikö sisarussarja yhteyksiä keskenään ja millaiset yhteydet Iidalla oli poikiensa perheisiin. Iidalla oli lapsenlapsia myös poikiensa kautta. Sukulaisia ei esiinny myöskään suvun vanhoissa valokuvissa. Kirjoittajakurssilla, jolla kävin, todettiin että sekin on merkillepantavaa sinänsä, jos mitään tietoa tai muistoja ei ole.

”Ei melskeet myrskyisen maailman enää häiritse rauhaa nukkuvan”

Vanhoilla päivillään Iida asui tyttärensä ja vävynsä, Tyynen ja Antti-Eeron, kanssa pienehkössä omakotitalossa Lieksassa. Iida oleili paljon omassa pienessä kulmahuoneessaan. Tyyne-tytär kävi työssä keittäjänä kansakoululla ja Antti Eero rakennusalan työnjohtajana. Alfred ja Margit, lapsenlapset, avioituvat sotien jälkeen ja perustivat perheensä jääden silloin asumaan silloin Lieksaan. Tyyne jäi leskeksi tammikuussa 1962 Antti-Eeron kuoltua sydänkohtaukseen. Tämän jälkeen kaksi leskirouvaa, Iida ja Tyyne, asuivat vielä muutaman vuoden samassa taloudessa, kunnes Iida sairastui vakavasti ja kuoli toukokuussa 1966.

Iidalla oli oma tärkeä paikkansa sukupolvien ketjussa. Ehkäpä käsityöt ovat olleet kaikkien näiden kolmen esiäitini – Iidan, Tyynen ja Margitin – rakas harrastus ja myös tapa selviytyä. Olen kuullut, että Tyyne kuljetti virkkaustöitään aina mukana kyläillessään, ansaitsi tulojakin ompelemalla ja muun muassa kutoi kangaspuilla mattoja. Margit-mummi neuloi meille lapsenlapsilleen suuritöisiä villapaitoja, mekkoja ja lukemattoman määrän sukkia ja lapasia. Kun sukupolvien ketju sai uuden lenkin oman tyttäreni syntyessä vuonna 2000, Margit-mummini antoi lahjaksi meille kauniin pahvisen laatikon täynnä itse neulomiaan vauvanvaatteita.

Iidan kuolinilmoitus julkaistiin paikallisessa sanomalehdessä. Iida-mummi pääsi rauhaan pitkän tien kuljettuaan 82 vuoden iässä, ja värssyn valitsivat arvatenkin Tyyne ja Margit. ”Ei melskeet myrskyisen maailman enää häiritse rauhaa nukkuvan.”