Kata Jouhki - metsäneuvos

Eva Catharina Elisabet (Kata) Jouhki o.s. Brofeldt syntyi 13.4.1921 Helsingissä. Hän kirjoitti ylioppilaaksi 1939 Helsingin Suomalaisesta Yhteiskoulusta. Kata valmistui metsänhoitajaksi 1943. Perheen neljä lasta syntyi vuosina 1944-51. Pitkän ammatillisen uransa Kata teki Thomesto-yhtiöissä. Metsäneuvoksen arvon hän sai 1982.

KATA ”Isäni suostui metsäopintoihini sillä ehdolla, että suorittaisin vain maatalous- ja metsätieteiden kandidaatin tutkinnon enkä lukisi varsinaiseksi metsänhoitajaksi. Kandidaatin tutkinto ei nimittäin edellyttänyt harjoittelua Hyytiälässä. Isääni kauhistutti pelkkä ajatuskin tyttärestään Hyytiälän poikien joukossa. Se oli silloista moraalia. Kirjoitin ylioppilaaksi keväällä 1939 Helsingin Suomalaisesta Yhteiskoulusta. Syksyllä alkoivat ensimmäiset yliopistoluennot. Opinnoissa ei juuri päästy alkua pidemmälle, sillä marraskuun viimeisenä päivänä 1939 alkoi talvisota.”

Näin muistelee metsäopintojensa alkuvaiheita Suomen toistaiseksi ainoa metsäneuvoksen arvonimen saanut nainen, Kata Jouhki. Hänen vastahankainen isänsä, Timo Brofeldt, oli itsekin metsänhoitaja ja sittemmin metsäneuvos. ”Talvisodan aikana olin ensin sisareni ja kahden serkkuni kanssa ilmavalvontatehtävissä kesäpaikkamme lähellä Hämeen Rengossa. ’Kuusen latvassa keikkuminen’ ja kuusen alla olevassa teltassa torkkuminen oli väsyttävää ja pitkästyttävää hommaa. Edes koneiden ylilennot eivät rikkoneet yksitoikkoisuutta. Setääni, lääkintäeversti Simo Brofeldtia on ilmeisesti kiittäminen siitä, että me, koulutusta vailla olleet tytöt, pääsimme apusisariksi Mehiläisen sotasairaalaan Helsingissä. Simo Brofeldt oli tuolloin Suomen Punaisen Ristin sotasairaaloiden päällikkölääkäri. Talvisodan päätyttyä 13.3.1940 Suomen Punaisen Ristin jämerä ja määrätietoinen ylihoitaja Berrit Kihlman, halusi jatkaa kouluttamistani ja olinkin Punaisen Ristin sairaalassa vielä reilun kuukauden. Kevään edetessä minusta kuitenkin alkoi tuntua, etten ollut omalla alallani. Halusin ulos metsätöitä harjoittelemaan päästäkseni seuraavana kesänä mielessäni alati olleeseen Hyytiälään isäni vastustuksesta huolimatta. Ilmoittaessani ylihoitajalle aikomuksestani hän suuttui pahan kerran; hän olisi halunnut viedä apusisarkoulutuksen päätökseen.”

KYLLÄ SIITÄ NEIDISTÄ METSÄNHOITAJATULEE

Katan äiti, Margit o.s. Castrén, kannusti tytärtään metsäalalle ja hankki tälle harjoittelupaikan kesäksi 1940 AB Kaukas Fabrikilla hyvän perheystävän, metsäpäällikkö ’Stetti’ Lagerstedtin avulla. Kata oli ensin kuukauden Kaukaan Salvesénin sahalla Lauritsalassa. ”Kävin päivittäin ruokailemassa sahan isännöitsijä Höijerin kodissa. Talo oli sama, jossa vanhin poikani perheineen asui 1970-luvulla Kaukaan palveluksessa ollessaan! Harjoitteluni sahalla rajoittui lähinnä töiden seuraamiseen – keksin varteen minua ei päästetty. Niinpä oleilu sahalla oli mielestäni aika ikävystyttävää. Jouduin kuitenkin laatimaan harjoitteluun kuuluvana työnä sahan pohjapiirustuksen. Se oli pikkutarkkaa hommaa. Minun piti piirtää varmaan joka ikinen mutteri! Istuin piirtää nyhertämässä viikon päivät.

Sahalla oli toinenkin harjoittelija, Arvo Peippo, minua kymmenkunta vuotta vanhempi kansakoulun opettaja, joka oli sittemmin innostunut lukemaan metsänhoitajaksi. Hänet oli hyväksytty sahalla nk. kunnon töihin. Minusta oli hänelle sen verran apua, että hän sai opinnäytteeseensä lainaksi laatimani pohjapiirroksen!” Kata jatkoi harjoitteluaan Kaukas-yhtiössä.

Heinä-elokuussa hän oli uittoharjoittelussa. Sulkavalla sattui olemaan myöhäinen uitto. ”Olin Sulkavalla myös leimaustöissä, joita valvoi vanha, itseoppinut työnjohtaja. Hänen jälkikommenttinsa ’Kyllä siitä neidistä metsänhoitaja tulee’ on ollut ehkä paras kannustus, mitä tähän ammattiin olen saanut. Metsänhoitajat ja muut herrat sen sijaan tuumasivat työn olevan liian miehistä voidakseni siinä pärjätä. Paljon kokeneen, aidon metsämiehen sanoista heijastui viesti, etteivät ne herrojenkaan tehtävät nyt niin kummallisia olleet. Kyllä naiselle on jalat siinä kuin miehelläkin.”

Syksyllä 1940 käynnistyivät opinnot uudelleen. Ankara lukeminen ja kilpailu pääsystä Hyytiälään metsänhoidon harjoittelutöihin alkoi. Siihen aikaan Hyytiälään pääsyä rajoitti ’numerus clausus’ – vain 60 alkuopinnoista, ylioppilastutkinnosta ja alan harjoittelusta parhaat pisteet saanutta hyväksyttiin mukaan. Jos joukkoon ei mahtunut, ponnistelut olivat menneet hukkaan, (kandidaattitutkintoon tosin olisi voinut jatkaa). Propedeuttisia aineita olivat kasvioppi, metsänhoito, geologia, kemia, fysiikka ja matematiikka. Metsäylioppilaille tarkoitetuilla matematiikan luennoilla Kata oli ainoa tyttö. Muille luennoille osallistuivat myös maatalousylioppilaat, agraarit, joten niillä kävi muitakin tyttöjä.

”Samalle tuoliriville kanssani ei kukaan pojista uskaltanut istuutua. Myöskään väliajalla ei kukaan heistä tullut juttelemaan kanssani, jollen minä tehnyt aloitetta. Suurin osa miesopiskelijoista oli ujoja maalaispoikia! Tunsin olevani varsinainen kummajainen. Olin tuolloin itsekin hieman pidättyväinen ja aranpuoleinen, joten minunkaan ei ollut helppoa lähestyä heitä. Vähitellen kuitenkin kasvien tunnistamisen ja kemiantöiden parissa puuhaillessamme tutustuimme pikkuhiljaa myös toisiimme. Pojat totesivat, että pienessä tuttavapiirissämme olin varsin varteenotettava kilpailija. Oma ylioppilastodistuksenikin oli kohtalainen; pojilla se useimmiten oli heikommanpuoleinen.”

SOTA KESKEYTTI JÄLLEEN OPINNOT

Kata pääsi Hyytiälään kesällä 1941. Harjoittelu supistui vain kahteen viikkoon. Jatkosota alkoi kesäkuun 25. päivänä. Ne kaksi viikkoa olivat ikimuistoisia. ”Meitä oli kolme tyttöä: Liisa Levänen (Pertamo), Ela Hyvärinen (Blomgrén) ja minä. Asuimme ruokalarakennuksen yläkerrassa, jossa järjestimme leppoisia iltakahvi/tee ’vastaanottoja’. Pojat testasivat kuntoamme päivän marsseilla ja töissä. Iltaisin meille opetettiin myös ’sulkeisia’ santsari Jukka Jalkasen johdolla. Lyhyestä yhdessäolostamme huolimatta on perusporukkamme pitänyt yhtä metsäviikkojen, kurssilounaiden ja retkeilyjen merkeissä. Aika on luonnollisesti joukkoa harventanut, mutta osoitelistassamme on vielä 27 nimeä.

Jatkosodan alettua pojat lähtivät, ja niin lähdin minäkin. Seurustelin jo silloin tulevan mieheni Leo Jouhkin kanssa, johon olin tutustunut kemian töitä tehdessämme. Leko oli komennettu ilmatorjuntapatteriin Varkauteen. Kokemukseni ansiosta minä puolestani pääsin sikäläiseen sotasairaalaan. Välirauhan vuonna olin liittynyt Lotta-järjestöön. Se oli minulle uusi järjestö. Olin jo toiminut partiossa enkä katsonut aikani riittävän aktiiviseen jäsenyyteen kahdessa järjestössä. Suomen armeija eteni ja ajan hengen innoittamana rintamalle oli päästävä mukaan. Leko lähti tykistöön Uhtuan suunnalle, minut komennettiin Kannakselle lääkintälotaksi kenttäsairaalaan KS33. Olin siellä tammikuuhun 1942, jolloin koko sininen prikaati kenttäsairaaloineen siirrettiin Petroskoin pohjoispuolelle Karhumäkeen. Olin siellä marraskuuhun saakka, jolloin annoin periksi sulhaseni painostukselle. Hän ei nimittäin pitänyt siitä, että olin eri paikkakunnalla kuin hän. Päälle päätteeksi sain vielä vatsataudin, ja niinpä ei auttanut muu kuin lähteä pois Karhumäeltä.

Tammikuuhun 1943 toimin sitten kirjurilottana Tilkan sotilassairaalassa.” Sota pitkittyi. Asemasotavaihetta oli eletty jo vuosi. Yliopisto oli avattu syksyllä -42. ”Ajattelin, että oli parasta jatkaa opintoja. Luennoilla kävi myös joitakin poikia, jotka olivat haavoittuneita, invalideja tai muista syistä palveluksesta vapautettuja. Monella luennolla olin kuitenkin ainoa läsnäolija. Professori Saaren luennoilla istuimme yleensä hänen työhuoneessaan, eli opiskelu oli varsin ’intiimiä’. Teknologian professori Ilmo Lassila sen sijaan luennoi aina Metsätalon isossa luentosalissa, jopa silloinkin kun kuulijakuntaa oli vain yksi! Ns. väliaineiden luentoja ei pidetty, pelkkä tentti riitti. Oltuani itse tentissä lähetin Lekolle kirjat ja seuraavalla lomalla hän puolestaan suoritti sen.” Sodan vuoksi vuonna 1942 Hyytiälässä ei pidetty kesäkursseja, mutta seuraavana kesänä Hyytiälässä oli taas toimintaa, ja Kata pääsi suorittamaan kenttäkurssit loppuun. Hän valmistui joulukuussa 1943 viidentenä metsäkurssin suorittaneena naisena. Kata ja Leo olivat menneet naimisiin edellisenä kesänä, ja ensimmäinen lapsi Lauri Juhani eli Mylle syntyi Helsingin pommitusten keskellä talvella 1944.

RAKENNUSMESTARIN TYTÄR

Katalla oli kaksi nuorempaa sisarta. ”Olin aina ollut isäntyttö, mutta ammatinvalintani aiheutti pienen särön suhteeseemme. Keskimmäinen sisareni valmistui lääkäriksi ja nuorin oli kätevä ja käytännöllinen kotiäiti. Oma äitimme taas oli saanut naiselle harvinaisen rakennusmestarin koulutuksen, joskaan hän ei koskaan toiminut siinä ammatissa. Luonto ja retkeily ovat aina merkinneet minulle paljon. Partioleirit olivat intohimoni jo 1930-luvulla. Olin lukenut Martti Tertin ’Nuorten Metsäkirjan’ ja haaveilin oikeista metsänhoitajan hommista maaseudulla. Haaveet olivat kuitenkin haaveita vailla realistista pohjaa. Olihan päivänselvää, että kun perhe omisti metsäfirman ja itselläni oli alan koulutus, sen palvelukseenhan minä päädyin. Vaihtoehtoisesti olin harkinnut psykologian opiskelua, mutta alan virkoja ei siihen maailman aikaan juuri ollut. Uramahdollisuudet psykologina näyttivät olemattomilta.”

METSÄNHOITAJAISÄ EMPI YHÄ

”Olin vuoden 1945 töissä Valtion Polttoainetoimistossa VAPO:ssa ensimmäisen ja toisen lapsen syntymän välillä. Kaikesta päätellen isäni ei vielä silloin ollut kypsä ottamaan minua omaan firmaansa. VAPO:ssa päätehtävänäni oli tilastojen laadinta. Jonkin aikaa olin myös tekemisissä laivausten kanssa. Se olisi ollut minulle mieluisaa työtä, mutta kun alalla tehtiin uudelleenjärjestelyjä, työ loppui kohdaltani. Jäin pois VAPO:n palveluksesta vähän ennen Kirstin syntymää vuoden 1945 lopulla. Olin kotona aina vuoteen 1951 saakka. Tyttäremme Marja syntyi vuonna 1949 ja nuorempi poikamme Timo 1951.

Jos VAPO:ssa olisi ollut mielenkiintoista työtä tarjolla, olisin palannut sinne, mutta tarjotut tehtävät eivät minua kiinnostaneet. Mieheni valmistui kesällä 1944. Silloin ei nimikettä ’metsänhoitaja’ saanut virallisesti ennen virkatutkinnon suorittamista. Sitä oli vain metsänhoitotutkinnon suorittanut ylioppilas! Virkatutkintoon vaadittiin harjoittelu ja tentti, joka suoritettiin metsähallituksessa. Mieheni harjoitteli Uudenmaan-Hämeen metsälautakunnassa Martta Valtosen alaisuudessa. Aika, jonka työskentelin VAPO:ssa, olisi hyväksytty osaharjoitteluksi virkatutkintoani varten. Isäni kuitenkin ilmoitti, ettei hän itse ollut koskaan metsähallitukselle virkatutkintoa suorittanut. ’En ole sitä tarvinnut, joten et sitä sinäkään tarvitse’, oli hänen kantansa. Näin minulta jäi tutkinto suorittamatta.

Isäni Timo Brofeldt oli asenteiltaan varsin konservatiivinen, eikä hän nähnyt, mitä oikein olisi tällaisella tytöllä voinut teetättää. Mieheni puolestaan pääsi heti oman virkatutkintonsa jälkeen 1945 Thomén Metsätoimiston palvelukseen. Isä kuoli alkuvuodesta 1951. Edellisenä keväänä olimme kuitenkin jo sopineet tulostani Thomélle, mutta nuorimman poikani syntymä viivästytti työni aloittamista. Timo-poikani oli 9 kuukauden ikäinen tullessani yhtiöön syksyllä 1951.” Katasta tuli Thomén Metsätoimiston talous- ja hallintopäällikkö. ”Ekonomin tutkinnosta olisi ollut minulle työssäni ehkä enemmän hyötyä, mutta metsänhoitajatausta auttoi puu- ja metsäasioiden ymmärtämisessä. Eri yhtiöiden metsäpäälliköt olivat kautta aikojen olleet firmamme tärkeimpiä asiakassuhteita, ja kanssakäyntini heidän kanssaan oli heti luontevampaa ja tavallaan ’tasa-arvoisempaa’ , koska tiesin ja tunsin metsäasioita.” Katalla oli joskus myös ajatuksia opintojen jatkamisesta, jotka kuitenkin jäivät. Hän on enemmänkin toiminnan ja tekemisen ihminen kuin tutkijatyyppi. Kata toimi aluksi Thomén Metsätoimiston hallituksen jäsenenä, vuodesta 1971 Thomesto Oy:n hallituksen varapuheenjohtajana ja sittemmin emoyhtiö Thominvest Oy:n hallituksen puheenjohtajana. Hän oli jäsenenä myös Thomeston monen koti- ja ulkomaisen tytäryhtiön hallituksessa sekä Huhtamäki Oy:n ja Rauma-Repolan hallintoneuvostoissa.

KOTI, URA JA NAINEN

Kata yhtyy käsitykseen, että naiselle perhe on usein urakehityksen jarru ja miehelle taas sen tuki. Työskentelyssä aviomiehen kanssa samassa firmassa oli omat ongelmansa, mutta ”mieheni, joka oli dominoiva ja selvästi kaupallisesti orientoitunut ja toisaalta minä, joka olen enemmän organisoija, tavallaan täydensimme toisiamme. Minä pystyin hoitamaan yhtiömme ’sisäasiat’ mieheni vastatessa ulkoisesta toiminnasta ja varsinaisesta kaupankäynnistä. Olisi ehkä ollut hankalampaa, jos työpaikkani olisi ollut jossain muualla. Vielä 50-luvulla oli harvinaista, että perheenäiti kävi töissä kodin ulkopuolella. Elämä tuolloin oli varsin perhekeskeistä. Minäkin katsoin, että lasten täytyy saada ajastani osansa. Koetin parhaani mukaan hoitaa työni osapäiväisesti, mutta se ei oikein onnistunut ja loppujen lopuksi olin töissä täydet päivät. En itse asiassa ollut kotiäitityyppiä ja olisin varmasti hakeutunut työelämään, vaikka omaa firmaa ei olisi edes ollut. Apulaiset huolehtivat kotitöistä, ja lasten ollessa pieniä meillä oli kotisisarharjoittelijoita heitä hoitamassa.”

ORGANISOIJA MYÖS VAPAA-AIKANAAN

Katan sydäntä lähellä oli partiotoiminta, jonka piirissä kenties tärkeimpänä saavutuksenaan Kata piti tyttöjen ja poikien partiotoiminnan yhdistämistä 1972. Kata itse liittyi uteliaisuuttaan partioon syksyllä 1931, Suomen Partiotyttöjen johtotehtävissä hän on ollut 1950-luvulta alkaen. Järjestön ylijohtajana hän toimi vuodet 1970-1974 ja yhteisjärjestön, Suomen Partiolaiset ry:n ensimmäisenä puheenjohtajana 1973. Partiosäätiön hallituksen puheenjohtajana hän oli vuodet 1975-84 sekä hallintoneuvoston puheenjohtajana 1984-91. Partiosäätiön tehtävänä oli hankkia taloudellista tukea partiotoiminnalle.

Kansainvälisessä partioliikkeessä Katalla oli useita tärkeitä luottamustehtäviä. Zonta International –järjestössä Kata oli aktiivisesti mukana 1960-luvun alusta. Hän toimi myös usean muun järjestön, kuten Maailman Luonnon Säätiön Suomen rahaston hallituksen ja sittemmin hallintoneuvoston jäsenenä. Jo neljäkymmentä vuotta sitten Kata oivalsi naisten ammatillisen yhteistoiminnan tärkeyden. Hän olikin mukana perustamassa Naismetsänhoitajien kerhoa vuonna 1955 ja valittiin aikanaan yhdistyksen kunniapuheenjohtajaksi.

THOMÉN METSÄTOIMISTO

Toimiston perustaja oli W.G. Thomé, metsäalan ammattimies, joka vappuna 1911 aloitti oman metsätoimiston. Toimiston toiminta-ajatuksena oli metsätalouden suunnitteluun kuuluvien palveluiden tuottaminen sekä metsäteollisuusyrityksille että yksityisille metsänomistajille. Timo Brofeldt tuli mukaan toimintaan miltei heti valmistuttuaan 1916 ja firman toiseksi omistajaksi 1918. Vuodesta 1945 hän omisti toimiston yksinään kuolemaansa 1951 saakka. Tuolloin Thomén Metsätoimistosta muodostettiin osakeyhtiö pääosakkaana Timon vaimo Margit Brofeldt sekä Timon lähimmät apulaiset Birger Herold, Leo Jouhki ja Yrjö Tenomaa sekä tyttärensä Kata Jouhki. Vuosien mittaan yhtiö painottui kauppahuonetoimintoihin ja 1969 sen nimi muutettiin nasevammaksi Thomesto Oy:ksi. Samaan aikaan yhtiö siirtyi kokonaan Jouhkin perheen omistukseen. Vuonna 1995 Thomesto Trading Yhtiöt –konserni harjoitti kauppahuonetoimintaa hankkimalla ja toimittamalla puuraaka-ainetta, mekaanisen metsäteollisuuden tuotteita, koneita ja laitteita, metsäkoneita, kulutustavaroita ja hienopaperia. Lisäksi konserni harjoittaa projektivientiä pääasiassa rakennus-, varastointi- ja elintarviketeknologian, energian tuotanto- ja säästöteknologian sekä vedenpuhdistuksen aloilla. Konsernin tytär- ja osakkuusyhtiö- sekä edustusverkosto kattoi 40 paikkakuntaa 15 eri maassa. Konsernin palveluksessa oli noin 2500 henkeä, ja toiminnan painopiste on IVY:n ja Baltian maiden alueilla. Konsernin emoyhtiö on ThominvestOy, jonka hallituksen puheenjohtajana Kata toimi, nuorempi poika Timo Jouhki sen toimitusjohtajana. Vanhempi poika L.J. (Mylle) Jouhki on Thomesto Trading Yhtiöt Oy:n toimitusjohtaja.