Taina Manninen – Kuusamo koetteli mutta ei hyljännyt

Taina Manninen lähti vuonna 1981 Kuusamosta Helsinkiin opiskelemaan teologiaa tietämättä, mihin tehtävään aikanaan valmistuisi.

Nyt vahvasti vanhoillislestadiolaisella alueella, naispappeuden pitkään torjuneessa Oulun hiippakunnassa syntynyt ja kasvanut teologi on Kuusamon kirkkoherra ja nimitetty uuden Rovaniemi-Koillismaan rovastikunnan lääninrovastiksi.

Taina Manninen o.s. Keränen syntyi 13. elokuuta 1962 Kuusamossa, jossa hän myös kävi koulunsa. Agrologi-isä teki työuran maatalousneuvojana. Äiti oli kansanopistossa kotiteollisuusopettajana ja opetti yhteiskoulussa ruotsia. Taina oli neljästä sisaruksesta toiseksi nuorin, mutta hän sai pitkään viettää perheen kuopuksen elämää, nuorin veli kun syntyi vasta hänen ollessaan 8-vuotias.

Kodin uskonnollisuus oli eleetöntä, juurevaa arjen kristillisyyttä iltarukouksineen. Puolangalta kotoisin olleen isän äiti oli ”rukouksen ihminen”.

”Mummi aina sanoi erottaessa, että tavataan, jos luoja suo. Se oli pelottavaakin, vaikka ei hän sitä ahdistuneesti sanonut”, Taina Manninen muistelee.

Hän puhuu lapsuudenkodistaan lämmöllä. Isä oli ollut sodassa mutta ei koskaan kuormittanut lapsiaan kokemuksillaan. Toisin kuin useimmat ikäluokkansa isät hän leikki lastensa kanssa ja teki vaikkapa lumilinnoja. Tytär on siitä ilmapiiristä vanhemmilleen kiitollinen.

Perheessä oli myös itsestään selvää, että lapsille hankitaan hyvä koulutus.

Raamattu alkoi kiehtoa 12-vuotiasta

Taina Keränen alkoi 12-vuotiaana kiinnostua Raamatusta, ja musiikista alkoi tulla yhä tärkeämpi osa hänen elämäänsä. Häntä kiinnosti erityisesti gospel-musiikki, jota Jaakko Löytty tuohon aikaan teki tunnetuksi. Usein isovanhemmat pyysivät musikaalista lapsenlastaan laulamaan. 

Aluksi Tainaa vei seurakuntatalolle partio ja teini-ikään ehdittyä toiminta seurakuntanuorissa. Hän kertoo, miten Nuoren seurakunnan veisujen säestäminen kitaralla toi tunteen siitä, että häntä tarvitaan.

Kuusamon seurakunnassa käytiin 1970-luvun lopulla kovia keskusteluja vanhoillislestadiolaisuuden ympärillä, ja herätysliikkeen jäsenet lähtivät pois muun muassa partiosta ja kirkkokuorosta.

Taina Manninen sanoo, että hänen omiin vuosiinsa seurakuntanuorissa vaikutti vahvasti ensimmäisen ei-lestadiolaisen kirkkoherran valinta Kuusamoon. Raimo Karvonen valittiin 1978 vaalissa, jonka äänestysaktiivisuus nousi poikkeuksellisen korkeaksi, yli 60 prosenttiin.

Kirkosta tuli silloin 16-vuotiaalle nuorelle rakas paikka. Nuorisokuoro, isostoiminta, raamattupiirit, nuorten illat ja monenlaiset koulutukset sekä leirit olivat suosittuja ja hän niissä mukana. Hän muistaa, että maaperä oli Kuusamossa tuohon aikaan otollinen hengellisille kysymyksille. Toisaalta seurakunnan ja rauhanyhdistyksen väliset ristiriidat myös karkottivat ihmisiä.

Koulukaverista tuli elämänkumppani

Taina Keräsen luokkatoverina oli kansakoulun alaluokilta lähtien ollut Jouko Manninen. Tämä on myöhemmin sanonut, että muistaa Tainan alakoulusta vain luokan ainoana rillipäänä. Lukiossa, kummankin istuessa kouluneuvostossa, heidän välilleen alkoi syntyä säpinää.

Vuonna 1981 kumpikin lähti tahoilleen opiskelemaan. Mutta rakkaus jäi elämään, niinpä opiskelija-avioliitto solmittiin 1984. Hääkuvassa sulhanen on kadetin juhlapuvussa.

Ensimmäinen ikioma yhteinen koti päästiin perustamaan vuonna 1986, kun aviomies aloitti työt Kontiolahdella Onttolan rajajääkärikomppaniassa. Taina Mannisen teologian opinnot alkoivat olla loppusuoralla, hän teki gradua.

Hän kertoo asennoituneensa niin, että miehen työn perässä kuljetaan pitkin itärajaa. Pian puoliso kuitenkin lähti Itä-Suomen yliopistoon opiskelemaan yhteiskuntatieteitä, ja perhe muutti Joensuuhun seurakunnan asuntoon. Esikoinen syntyi Joensuussa vuonna 1987.

Vuonna 1989 Jouko Manninen siirtyi liike-elämään, ja perhe muutti Kuusamoon. Samana vuonna syntyi Mannisten toinen lapsi, ja kolme vuotta myöhemmin, vuonna 1992, tulivat kaksoset.

Naispappeuden vastustus tuli iholle

Taina Manninen vihittiin papiksi pyhäinpäivänä 1988 – samana vuonna, kun pappisvihkimys alettiin sallia naisille.

Hänen työpaikkansa oli Kuopion hiippakuntaan kuuluvassa Joensuussa, Pielisensuun seurakunnassa, jonka silloinen piispa Matti Sihvonen oli Kotimaa-lehden haastattelussa kertonut naispappeuden olevan hänelle kova pala. Manninen ja muut Sihvoselta vihkimystä hakeneet naiset saivat sen tuta.

Vihkimykseen pääsy etenee niin, että seurakunta pyytää vokaatiota (virkaan kutsua) piispalta, joka antaa teologian maisterille luvan pappisordinaatio- eli pappisvihkimyskoulutukseen. Koulutus päättyy tuomiokapitulissa suoritettavaan pappistutkintoon, joka on kuulustelu kristinuskon keskeisistä asioista ja asiakirjoista. Sen suoritettuaan teologian maisteri saa pappeuskirjan ja oikeuden toimia kutsun esittäneen seurakunnan pappina. Pappeus on elinikäinen.

Taina Manninen joutui ennen pappisvihkimyskoulutukseen pääsyään käymään piispan luona kahdesti. Ensimmäisellä kerralla häneltä kysyttiin Augsburgin tunnustuksen keskeisiä kohtia ja tulkintaa raamatunkohdasta, jossa Paavali toteaa, että ”nainen vaietkoon seurakunnassa”. Hän vastasi mielestään hyvin, mutta piispa epäsi koulutuksen pääsyn. Mannisen piti tulla audienssille uudelleen ja tuoda mukanaan kirjoittamansa ansioluettelo omasta kutsumuksestaan pappisvirkaan.

”Itkin ajomatkan Kuopiosta Joensuuhun. Miksi miespuoliset kurssikaverini olivat vain käyneet mukavasti juttelemassa piispan kanssa ja 15 minuutissa kaikki oli selvää? Mitä minussa oli niin epäilyttävää, että en voisi toimia Suomen kirkon pappina”, hän muistelee.

Hän ihmettelee edelleen, mistä sai rohkeuden seuraavalla tapaamisella kolmen viikon kuluttua sanoa piispalle ääneen ne ahdistavat ajatuksensa, joita hän edellisen tapaamisen jälkeen kotimatkalla oli pohtinut.

Naispappeutta kipuili piispa. Kysymys ei ollut vihkimystä hakeneen naisteologin kutsumuksen sopimattomuudesta vaan tämä joutui kärsimään piispan kivuista.

Taina Manninen tulkitsi anteeksipyynnöksi sen, että hänet pappisvihkimyksen jälkeen juhlakahvilla pyydettiin piispan viereen istumaan. ”Annoin anteeksi”, hän sanoo.

Joensuussa hyvä alku pappisuralle

Taina Manninen muistelee lämmöllä pappisuransa alkua Joensuussa. Kollegat, joissa oli myös naisia, tukivat ja kirkkoherra oli loistava esimies. Taina muistelee, miten hän Pielisensuun pappien ensimmäisessä kokouksessa nolona katseli kalenteriaan, joka oli – toisin kuin kollegoilla – tyhjä. Kirkkoherra huomasi sen. ”Lue ja rukoile, kalenterisi tulee kyllä täyttymään”, hän lohdutti.

Naispappeja haluttiin Taina Mannisen mukaan erityisesti vihkimään ja kastamaan. Hän uskoo, että äitiyden kokemus katsottiin papille ansioksi. Hautaan siunaamisissa hän koki alussa olevansa tarkkailun alla. ”Miten nuori nainen kestää surua, itkua, hautajaisiin liittyvää organisontia ja monenlaisten tunteiden ristiaallokkoa.”

Kun Manniset perheenisän työn takia melko pian lähtivät Kuusamoon, Taina Manninen sai Pielisensuun seurakunnalta lahjaksi alban ja stolan, jotka ovat hänellä edelleen käytössä.

Oulun hiippakunta otti nihkeästi vastaan

Perheen muuttaessa Kuusamoon Taina Manninen törmäsi uudelleen naispappeuden vastustukseen. Hiippakunnan piispa oli Olavi Rimpiläinen, joka oli alusta alkaen tehnyt selväksi, ettei aio naisia papeiksi vihkiä ja joka piti siitä kiinni eläkkeelle jäämiseensä asti.

Kun pappi muuttaa toiseen hiippakuntaan, tapoihin kuuluu siirtää hänen pappeuskirjansa sinne. Kun Taina Manninen pyysi siirtoa, hänelle vastattiin, ettei pappeuskirjaa ole pakko Oulun hiippakuntaan ottaa, koska hänellä ei ole siellä missään seurakunnassa virkaa.

”En malttanut olla hiljaa, vaan kysyin, jäänkö sitten leijumaan Kuopion ja Oulun hiippakunnan välille. Sain aika kauan odottaa, ennen kuin kirjani siirrettiin asuinhiippakuntaani”, hän kertoo.

Paikallislehdessä uutisoitiin näyttävästi ensimmäisen naispapin tulosta Kuusamoon ja koko Koillismaan alueelle.

Kun Taina Manninen kysyi Kuusamon seurakunnasta papin viransijaisuuksia, hänen tuntemansa ja nuoruudessaan ihailemansa kirkkoherra Raimo Karvonen vastasi, ettei se käy. Kirkkoherra perusteli torjumistaan ekumenialla. Luterilaisen kirkon suhteet ortodoksiseen ja katoliseen kirkkoon olivat hänen selityksensä mukaansa heikentyneet luterilaisten hyväksymän naispappeuden myötä.

”Tähän totesin, etteivät nämä kirkot hyväksy kirkkomme miespappeuttakaan”, Taina Manninen sanoo. Hänestä tuntui, että oli saanut koko kirkon historian painolastin kannettavakseen.

Se, ettei rakas kotiseurakunta ja kasvualusta häntä huolinut, tuntui hänestä niin musertavalta, että hän olisi ollut valmis saman tien muuttamaan muualle.

Se ei perhetilanteen takia ollut mahdollista, ja eihän hän pappeuttaan ollut menettänyt. Pian häntä alettiinkin pyytää hoitamaan toimituksia tutuissa perheissä – kasteita, vihkimisiä, hautaan siunaamisia. Hän sai myös alaluokilta opettajan sijaisuuksia ja nautti työstään.

Kun yksi Kuusamon papeista lähti lähetystyöhön, seurakunnassa avautui sijaisuus. Kirkkoneuvoston silloinen varapuheenjohtaja Seppo Ervasti puolsi Taina Mannisen valintaa tehtävään, mutta piispa Rimpiläinen oli vastaan. Hän ilmoitti, että hänellä on tiedossaan pitkä rivi miespappeja, joista Kuusamoon saadaan viransijainen.

”Saahan kirkkoneuvosto sanoa mitä vain, mutta piispa päättää”, Rimpiläinen vastasi, kun Taina Manninen vetosi siihen, että kirkkoneuvosto puoltaa hänen nimittämistään.

Hän kuitenkin lopulta sai sijaisuuden. Se oli riemu, mutta siitä seurasi myös ikävää postia ja epäasiallisia puheluita. Hän päätti sivuuttaa ne sen kummemmin niihin syventymättä, koska uskoi niiden pian loppuvan. Niin kävikin.

Myös Kuusamon kirkkoherran asenne muuttui. Taina Manninen kiittää saaneensa Raimo Karvosesta hyvän esimiehen, joka tuki ja opasti papin tehtävissä.

Kun piispa ja mieskollega eivät edes tervehtineet

Mutta piispa pysyi linjallaan. Kuusamoon sattui Mannisen viransijaisuuden aikana juhlava piispanmessu.  Alttarilla olivat piispan lisäksi seurakunnan miespapit, mutta papiksi vihitty Taina Manninen joutui istumaan muun kirkkokansan mukana penkissä.

Seurakuntatalon juhlakahvilla piispa kätteli muita läsnäolijoita mutta katsoi seurueen ainoa naispapin kohdalle tultuaan muualle ja meni ohi. Taina Manninen päätti lähteä kotiin ja totesi lähtiessään kirkkoherralle, ettei häntä täällä varmaan tarvita, kun ei piispa voi häntä edes tervehtiä.

Muitakin ala-arvoisia kohtaamisia sattui. Kerran Manninen oli pyydetty toisen seurakunnan puolelle vihkipapiksi. Hän meni sakastiin ja käsi ojossa tervehtimään siellä ollutta kirkkoherraa. Tämä ei ollut tulijaa huomaavinaan vaan jatkoi keskustelua juttukumppaninsa kanssa. Myötätuntoinen suntio lohdutti Taina Mannista kirkkosalin puolella, ja tämä sai itsensä kootuksi toimitusta varten.

”Näkemyseroja minä jotenkin ymmärrän mutta en huonoa käytöstä”, hän toteaa.

Kriisien jälkihoitoa Kajaanissa

Pikkuhiljaa Kuusamossakin alkoivat asiat sujua, mutta kohta perheellä oli edessään muutto Kajaaniin Jouko Mannisen työn perässä. Tällä kertaa pappeuskirjan siirtäminen naapurihiippakuntaan kävi ketterästi. Tarvittiin vain yksi puhelinsoitto, ja Taina Manninen pappeuskirjoineen siirtyi Kuopion piispan kaitsentaan.

Mannisten lapset olivat pieniä, joten äiti oli aluksi heidän kanssaan kotona. Pian hänelle kuitenkin tuli sijaisuuksia. Hän toimi seurakuntapappina, kappalaisena ja sairaalapappina.

Häntä pyydettiin myös useisiin toimikuntiin sekä hiippakunnan että kokonaiskirkon tasolla. Ne osoittautuivat mielenkiintoisiksi näköalapaikoiksi. Näihin tehtävin kuului vuosina 2010–2013 puheenjohtajuus kirkolliskokouksen aloitteesta perustetussa jumalapalveluselämän kehittämishankkeessa. Työ huomattiin. Vuonna 2012 kollegat valitsivat Taina Mannisen Vuoden papiksi. Papiston päivien iltajuhlassa lokakuussa julkistetun valinnan perusteluiden mukaan Mannisen innostus jumalanpalveluselämän kehittämiseen oli näkynyt vahvasti Kajaanin seurakunnassa.

Taina Manninen sanoo, että Kajaanissa oli työrauha ilman, että tarvitsi edes miettiä, haluttiinko toimituksiin mies vai nainen. Olennaista oli, että oli pyydetty. ”Sai mennä, olla omanlaisensa persoona ja luottaa, että juuri tällaisena Jumala on minut kutsunut palvelemaan tätä Kristuksen kirkkoa.”

Kajaanissa kului 17 vuotta, ja työn imu oli Mannisen mukaan koko ajan kova. Kirkolliset toimitukset ovat papin keskeistä työtä, mutta tehtävät ulottuivat myös muualle yhteiskuntaan.  ”Harva tulee ajatelleeksi, miten moninaiset kontaktit papilla on elinkeinoelämään, yrityksiin, koulumaailmaan, taidealoille ja eri yhteisöjen kautta elämän koko kirjoon”, Taina Manninen sanoo.

Hänen Kajaanin-vuosiinsa sattui kaksi koko kaupungin ja maakunnankin mittakaavassa pahaa iskua, kun UPM:n Kajaanin paperitehdas ja Kajaanin opettajankoulutuslaitos sulkivat ovensa. Taina Manninen kutsuttiin moniammatilliseen työryhmään, joka oli mukana kriisien jälkihoidossa.

Pappi voi milloin tahansa joutua myös sellaisiin äkillisiin kriisitilanteisiin, joihin hän ei ehdi erikseen valmistautua. Kun on mentävä onnettomuuden uhrien tai itsemurhan tehneen omaisten luo, elämänkokemus ja työssä opittu auttavat, mutta niissä turvana on myös kirkkokäsikirjan antama hyvä kaava. Se ohjaa mutta jättää tilaa toimia tarpeen mukaan

Hyvä lähiverkosto auttoi pikkulapsivaiheessa

Pappien työt keskittyvät useimmiten viikonloppuihin ja juhlapyhiin, ja uransa aikana Taina Manninen joutui kaikkien epätyypillisiä työaikoja tekevien tavoin luovimaan työn ja perheen tarpeiden välillä. Hän sanoo, että usein oli huono omatunto ilta- ja viikonlopputöiden, pitkien leirien ja koulutusten takia. ”En olisi voinut käydä työssä seurakunnassa ilman hyvää lähiverkostoa”, hän sanoo.

Suurin osa perheen pikkulapsivaiheesta sattui Kajaanin-vuosiin, ja silloin korvaamaton apu olivat Taina Mannisen vanhemmat, jotka muuttivat Kuusamosta Kajaaniin ollakseen lähellä tyttären perhettä ja lastenhoitoapuna. Perheenisän työ oli vaativaa, mutta viikonloppuisin hänellä oli aikaa ottaa vastuu lapsista ja kodista.

Taina Manninen sanoo, että joulut ja muut juhlapyhät ovat toisaalta myös asennekysymys. Usein koko perhe oli mukana kirkossa ja seurakunnan tapahtumissa. Vapaapäivien osumisessa arkeen on myös hyvät puolensa, hän muistuttaa.  ”Keskellä arkipäivää pääsin lapsen kanssa lääkärille, viemään liikuntahallille tai saatoin itse käydä hiihtämässä lasten ollessa koulussa. Vapaapäivät olivat kohdallani lähes aina maanantai ja tiistai. Silloin oli aikaa itselle ja koululaisten vastaanottamiselle tuoreiden leivonnaisten kera.”

Mannisten lapset eivät ole jälkeen päin kritisoineet äitiään tämän työajoista tai ammatin valinnasta muutenkaan. Ainoastaan teini-ikäisinä he tekivät selväksi, etteivät toivo juuri äitinsä olevan se pappi, joka tulee kouluvierailuille. Siitä selvittiin vaihtamalla kouluja kollegoiden kesken.

Nyt, neljän lapsenlapsen mummina, Taina Manninen pääsee uudelleen uppoutumaan lasten maailmaan. Hänellä on lupa heittäytyä vallattomaksi ja kontata pikkuisten kanssa pitkin lattioita ja ihmetellä heidän kanssaan tätä maailmaa. Hän haluaa pitää sylinsä niin suurena, että siihen saa ja uskalletaan tulla aina, ei vain silloin kun ollaan kilttejä ja kultaisia.

Laiton syrjäyttäminen nöyryytti

2010-luvun alkuvuosina Manniset alkoivat miettiä, missä haluavat asua sitten, kun nuorimmatkin lapset aikuistuvat ja lähtevät omilleen. Paluu juurille, Kuusamoon, alkoi houkuttaa. Ei kuitenkaan siksi, että Kajaanissa olisi ollut jotain vikaa. Päin vastoin, Taina Manninen koki seurakunnan avoimen ja suvaitsevaisen hengellisen ilmapiirin hyväksi.

Manniset muuttivat Kuusamoon, mutta seurakunta antoi Tainalle vielä kerran pakit. Hän oli hakenut siellä avoimeksi tullutta kappalaisen paikkaa, mutta sen sai vähemmän ansioitunut mies.

Taina Manninen kysyi itseltään, onko hänen 24 pappisvuoden jälkeen jälleen nieltävä kirkon selvästi väärä päätös. Hän päätti, ettei ole ja teki kirkollisvalituksen. Hän halusi korottaa äänensä kaikkien niiden puolesta, joita kirkko oli virkojen täytössä kohdellut väärin.

Hallinto-oikeus katsoi Kuusamon seurakunnan rikkoneen lakia ja kumosi päätöksen.

Manniselle puolitoista vuotta kestänyt prosessi oli raskas. Hän koki itsensä nöyryytetyksi, ja nöyryyttäjänä oli seurakunta, jonka piirissä hän oli aikoinaan kokenut hienoimmat hetkensä.

Hän oli valitusaikana virkavapaalla Kajaanista ja pääsi kokemaan pappeuden iloa toimiessaan seurakuntapastorina Kuusamon naapuriseurakunnassa Taivalkoskella.

Seurakuntalaisten äänillä kirkkoherraksi

Kun Kuusamon kirkkoherra Veli-Matti Koivuranta vuonna 2015 ilmoitti jäävänsä eläkkeelle, Taina Manninen päätti hakea virkaan. Häntä vähän varoiteltiin. Monen mielestä hän voisi muuten tulla valituksi, mutta kun on nainen. Mutta häntä myös rohkaistiin hakemaan.

Myös kaksi muuta hakijaa olivat kuusamolaisia. Suora vaali kiinnosti seurakuntalaisia. Äänestysprosentti oli papinvaaliksi korkea, yli 33 prosenttia. Manninen sai yli puolet äänistä ja tuli valituksi.

Hän rakastaa työtään. Alueella on vahvaa vanhoillislestadiolaista hengellisyyttä, mutta seurakunnan ja liikkeen välit ovat asialliset. Taina Manninen sanoo, että vanhoillislestadiolaisuus on opillisesti joissain asioissa eri linjoilla kuin evankelisluterilainen kirkko, ja siinä on omat jännitteensä.

”Mutta niin kauan kuin hyvä henki säilyy, opilla ei pelotella ja kirkon tapahtumat ovat avoimia kaikille, voimme toimia hyvässä yhteistyössä niin vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen kuin muidenkin hengellisten yhteisöjen kanssa. Piispoille kuuluvat opilliset keskustelut ja niistä tehtävät linjavedot”, hän summaa.

Tarkkoina omista tonteista

Jouko Manninen oli valittu Kuusamon kaupunginjohtajaksi elokuussa 2015. Kirkkoherranvaali oli lokakuussa ja Taina Manninen aloitti tehtävässä vuoden 2016 alussa.

”Kuusamossa maallinen ja hengellinen johto jakavat saman jääkaapin”, otsikoi Kotimaa-lehti juttunsa, jossa se esitteli Kuusamon uuden kirkkoherran.

”Olemme tarkkoja omista tonteistamme”, Taina Manninen sanoo. On kuitenkin tilanteita, joissa kirkkoherran ja kaupunginjohtajan työt sivuavat toisiaan, ja silloin on luonnollista sparrata puolisoa puolin ja toisin. Kriisit – kuten korona, myrskytuhot ja nyt sota Ukrainassa – tulevat tavalla tai toisella kummankin työhön. Kumpikin tuntee toimijoita, joita voidaan koota yhteen. ”Voimme toimia yhdessä kuusamolaisten hyväksi.”

Huumoriakin asetelmasta voi repiä. ”Muiden koronaan sairastumisesta emme ole lukeneet lehdestä kuin omastamme.”

Taina Manninen aloittaa vuoden 2023 alussa uuden, kahden rovastikunnan yhdistyessä muodostuvan Rovaniemi–Koillismaan rovastikunnan lääninrovastina. Maantieteellisesti laajalla alueella on kaikkiaan kahdeksan seurakuntaa. Tehtävä on neljän vuoden määräaikainen luottamustehtävä, ja Oulun piispa Jukka Keskitalo on toivonut, että tehtävän hoidossa tulisi rotaatiota kirkkoherrojen ja seurakuntien kesken.

Rovastikunnat ovat osa hiippakuntien hallintoa, joiden tehtävänä on tukea seurakuntien toimintaa. Taina Manninen sanoo ottavansa tehtävän vastaan avoimin mielin, ennemminkin kysellen ja yhteistyöhakuisesti kuin valmiiden vastausten kanssa.

Naiset vaikuttaneet myös miesten viranhoitoon

Kun Taina Manninen nuorena mietti ammatinvalintaa, mielessä pyöri teologian ohella myös erityisopettajan ammatti. Pääsykokeet olivat peräkkäin, joten hänen oli ratkaistava, kumpaan lukee, jotta varmasti pääsee sisälle. ”Entten tentten -tekniikalla valitsin teologian kirjat”, hän tunnustaa 60-vuotishaastattelussaan Koillissanomissa.

Seuraava valinnan paikka tuli, kun naisten pääsy pappisvihkimykseen alkoi näyttää varmalta. ”Olin kuitenkin oman aikakauteni tuote ja minulle oli tehty selväksi, millainen ihminen pappeutta saa hoitaa”, hän kertoo samassa haastattelussa.

Ensimmäisessä aallossa vihityillä naispapeilla ei ollut valmiita esikuvia, mikä sekä loi paineita että vähensi niitä.  Tänään Taina Manninen ei voisi eikä haluaisi kuvitella kirkkoa ilman naispappeja. Tosin naispappi-sanasta hän soisi pikkuhiljaa päästävän eroon, pappejahan kaikki vihkimyksen saaneet ovat.

Hän uskoo, että naisten tulon mukana koko pappeus on joutunut murrokseen. Kysymys ei ole vain pehmeästä puolesta viran hoidossa vaan erilaisuudesta, joka on vaikuttanut myös miesten viranhoitoon – toki ajan muuttumisen ohella. Pappi ei enää edusta samanlaista auktoriteettia kuin menneisyydessä.

Taina Manninen tunnustaa, että papin työ on henkisesti myös raskasta. Kirkko on usein ankaran arvostelun kohteena, sen päätöksenteko on hidasta ja sitä haastavat monenlaiset hengelliset suuntaukset. Monille on vaikeaa myös papin työhön kuuluva julkisuus ja sen tunnusten kantaminen.

Hänelle tämä työ ja kirkon virka ovat vastuksineenkin rakkaita. Työssä on paljon onnistumisen kokemuksia ja suuria tunteita sekä vahva tietoisuus siitä, että virka kantaa.